En skrift, författad i anledning af den prisfråga H. M. Konungen af Sverige uppgift, om den för Sverige mest tjenliga hushållning med krikets skogar: af C. C. Böcker. 1 D. Åbo 1829. [Kirjoitus, laadittu sen kilpakysymyksen johdosta jonka H. M. Ruotsin kuningas on asettanut, koskien Ruotsille hyödyllisintä taloudenpitoa valtakunnan metsiin nähden; laatinut C. C. Böcker. Osa 1. Turku 1829.]
Vaikka meidän täytyy valittaa, ettemme aiemmin ole tutustuneet tämän näkemyksistä rikkaan ja teräväjärkisen tekijän tutkielmiin, olemme kuitenkin tunteneet kenties anteeksiannettavaa iloa, kun olemme manalle menneen maanmiehemme mielipiteistä löytäneet tukea tästä asiasta esittämillemme omille vakaumuksillemme. Silti tämän kirjoittajan tuskin tarvitsee vakuuttaa teoksen tunteville, ettei hän pidä tutkielmaa erinomaisen arvokkaana vain tämän tyydytyksen vuoksi. Verrattaessa Böckerin tutkielmaa samaa aihetta käsitteleviin sekä saksalaisiin että ruotsalaisiin teoksiin havaitaan näet sen todistavan ennakkoluulottomasta ja kaikesta koulumaisuudesta vapaasta arvostelukyvystä ja olevan useimmissa kohdin tekijän oman huolellisen kokemuksen ja syvällisen harkinnan hedelmä. Jo itse esitys ilmaisee koruttomuudellaan ja tyyneydellään vain asiaan kohdistuvaa, työskentelevää mieltä. Sanalla sanoen: olemme vakuuttuneita, että asiasta kiinnostunut lukija voi tästä kirjoitelmasta ammentaa oivalluksia, joita hän muualta turhaan etsii. Moni myös lukee sen mielellään ja tutkielman käsittelemästä tärkeästä aiheesta kiinnostuen.
Lukija panee merkille, että tittelilehden mukaan tätä 17 painoarkin laajuista ykkösosaa pitäisi seurata vielä toisen osan. Mitään sellaista ei tietääksemme kuitenkaan ole ilmestynyt. Käsillä oleva osa sisältää, paitsi johdantoa, ensimmäisen jakson ”Valtiotaloudellinen silmäys aiheeseen” ja toisen jakson ”Metsien hoito”, minkä jälkeen seuraa viisi ”Liitettä”, osin metsäntuotteiden taulukoita, osin kokemuspohjaista tietoa erilaisista metsänkäyttötavoista.
Kävisi liian pitkäksi luetella tässä ne eri kohdat, joita tekijä kussakin jaksossa käsittelee. Hän ei ole laatinut oppikirjaa, vaan tutkimuksen johon liittyy muutamia hyviä neuvoja. Esityksen järjestys ja momentit ovat siksi sellaisia kuin asioiden valaiseminen on vaatinut, ja kokonaisuus on yksinkertaisen päättelyn, ei systemaattisen esityksen mukainen.
Tekijän yleisenä metsien käyttöä koskevana kantana on, ettei mikään käytön laji hävitä metsää, vaan nuorennusta turmelee ja metsää hävittää ainoastaan käyttö- ja hoitotapa. Parhaiten kasvavat puut kaadetaan, kehnot ja surkastuneet taas jätetään jäljelle; samasta kohdasta otetaan puuta monta kertaa pienin erin, jolloin taimisto tallaantuu; renkien ja työmiesten sallitaan vapaasti halunsa mukaan valita puut ja metsät; karjaa ruokitaan huonosti ja sitä pidetään varhain keväällä ja myöhään syksyllä laitumella niin että se syö nuorennuksen versot.
Keinot, joilla hallitus tekijän mukaan pystyisi parantamaan metsien hoitoa, ovat rahvaan valistaminen oikeasta metsänhoitotavasta kirjoituksin, ohjaajien suullisella opastuksella ja etenkin kruunun metsien järjestelmällisen hoidon tarjoaman esimerkin avulla; vapauden myöntäminen ulkomaalaisille viedä maasta puutavaraa ja jokaiselle, joka sitä haluaa, perustaa ”metsiä hävittävää” teollisuutta, rautaruukkeja, lasitehtaita, sahoja jne. sekä maan virtojen perkaaminen – kaikki tämä metsäntuotteiden arvon nostamiseksi; yhteislaitumien poistaminen; alkupääomien myöntäminen uudisraivaajille ja hänen viljely-yritystensä ym. tarkka valvonta; pitäjänseurojen tai -komiteoiden järjestäminen yhteismaiden, laidunnan, kaskeamisen vaatimien varotoimien valvomiseksi ja metsäteiden perustamiseksi.
Opettavainen on tekijän ehdotus siirtymisestä harsintahakkauksesta, tai, kuten hän sitä kutsuu, ”karsintahoidosta” lohkohoitoon. Hän ei muuten edes oleta, että rahvas saataisiin taipumaan metsänhoitoon. Hän ehdottaa lähinnä, että metsiä, sellaisina kuin ne nykyisellään ovat, hakataan lohkoittain ja samanikäiset, mieluiten keski-ikäiset puut jätetään jäljelle; että nuorennusta suojellaan tallaamiselta ja laiduntamiselta; että sitä harvennetaan tarpeen mukaan; ja sen jälkeen kun lohkoille on kasvanut tasavahvuista metsää, kaadot suoritetaan myös lohkoittain siemenpuut jäljelle jättäen.
Tekijä arvioi Ruotsin paremman metsämaan määräksi 250 000 tynnyrinalaa ja tuoton nykyoloissa 60 kuutiojalaksi tynnyrinalaa kohti vuodessa. Valtakunnan mitassa tämä tekee 1 500 miljoonaa kuutiojalkaa. Kulutus arvioidaan korkeintaan 1 131 ½ miljoonaksi kuutiojalaksi, jossa mukana komeilee myös vienti mitättömällä 5 miljoonan kuutiojalan määrällään. Lohkohoitoon siirryttäessä arvioidaan tuoton nousevan 100 kuutiojalkaan; kolmasosa nyt arvioidusta metsämaasta siis riittäisi nykyisen tarpeen tyydyttämiseen, jos lohkohoitoa käytettäisiin.
Näytteeksi esitämme tässä pitemmän otteen, sitäkin mielellämme koska siinä on puhe maassamme vielä kovin kiistellystä kysymyksestä metsien vapaan käytön rajoista.
Kaikessa siinä, mitä hallitus on tehnyt ja olisi voinut tehdä metsien hoidon eteen, ei millään ole yleisempää ja laajemmalle ulottuvaa vaikutusta kuin sillä, että metsissä suoritetaan isojako ja se luovutetaan yksityisille. Yleinen kokemus todistaa, kuinka metsiä käytetään säästelemättä ja usein hävitetään anteeksiantamattomasti silloin kun ne ovat yhteisomistuksessa. Itse kukin pelkää, että naapuri ehtii hyötyä metsästä enemmän, ja rehevimmätkin metsät menehtyvät pian tällaisen metsänhoidon alla. Joskin kaikki lainsäädäntötoimet osoittavat hallituksen olevan vakuuttunut siitä, että on välttämätöntä nostaa yksityishenkilöiden huolenpito omasta edustaan metsänhoidon periaatteeksi, voitaneen silti kysyä, eikö tällä tiellä ole otettavissa vielä joitakin askelia.
Ensimmäinen olisi, että kaikki sekä kruunun, kihlakuntien että pitäjien yhteismaat jaettaisiin, mikäli ne ovat niin suuria, että pienimmänkin osuuden saajalle tulisi ainakin 15–20 tynnyrinalaa; tai siinä tapauksessa, että ne ovat pienempiä, ne silloin jaettaisiin kyläkuntien kesken yhteisesti hoidettaviksi tässä alempana esitetyn suunnitelman mukaisesti. Niitä yhteismaita taas, jotka Korkea Kruunu vastaisuudessakin haluaa pidättää itsellään, samoin kuin kruununpuistoja ja -metsiä pitäisi käsitellä niin, että niiden hoitoa voitaisiin esitellä esimerkkinä siitä, miten metsien kanssa tulee menetellä.
Toinen olisi, että kruunun mailla asuvat, puustellinpitäjät silti pois lukien, saisivat yhtä vapaan ja esteettömän käyttöoikeuden metsään kuin veroa maksava talonpoikakin.
Näitä kahta ehdotusta vastaan voidaan esittää vastaväite, että vaikkei valtion lähempään hoitoon otettuja kruunun ja kihlakunnan yhteismaita, samoin kuin kruununtilojen metsiä olekaan täysin voitu rauhoittaa käytöltä, on niitä kuitenkin, kuten kokemus osoittaa, voitu paremmin suojata kuin muuta metsää; hädän hetken tullen ne muodostavat monella paikkakunnalla verrattoman arvokkaan varannon, jota ilman oltaisiin pahassa ahdingossa, etenkin puutavarametsän suhteen. Tähän minä vastaisin: Mitä tulee kruununtilojen metsiin, niin niitä on, kuten jokainen todellista tilannetta lähemmin tunteva hyvin tietää, harvoin poikkeuksin käytetty niin paljon kuin asukas on pitänyt tarpeellisena; erona on ollut se, että mikäli hänellä olisi ollut lupa tehtyihin myyntihakkuisiin, olisi ne suoritettu metsän tila paljon tarkemmin huomioiden ja sitä enemmän ajatellen kuin nyt, kun hän ei voi pitää metsää omanaan. Ero on aivan sama kuin laillisen omistajan hedelmänkorjuun ja öisten varkaiden tekemän rosvouksen välillä, jolloin jälkimmäisessä tapauksessa oksat hedelmineen usein murretaan. Mitä taas tulee valtion tiiviimmässä hallinnossa oleviin yhteismaihin, niin en tahdo kieltää, että niin kauan kuin metsänhoidossa voidaan rajoittua pelkkään säästämiseen, voi nykyisellä järjestelmällä olla etuja siihen verraten että yhteismaat luovutetaan ehdoitta yksityisille. Kiistää ei toki voida, että kaikissa sellaisissa metsissä useimmat vanhat puut säästyvät kauan yli oikean kaatoaikansa. Mutta koska säästämisperiaate ei nykyisin yksin riitä, vaan on ehdottomasti mietittävä tähänastista luonnonmukaisempaa metsän uudistamistapaa, muuttuu tilanne toiseksi. Joko valtion on otettava nämä metsät kunnolliseen hoitoon, tai sitten sen on jätettävä ne yksityisille niillä ehdoilla, joita tässä alempana saanen luvussa IV lähemmin kehitellä.
Kolmas askel olisi yhteislaidunnan lopettaminen, ja neljäs se, että paikkakunnilla, joilla isojako etenee niin hitaasti, että yhteismetsien käytössä on pelättävissä suuria epäkohtia, metsien isojako suoritettaisiin ennen muiden maiden jakoa. Missä metsät ovat hyvin säilyneitä, niiden luokittelu on helppoa ja jako voidaan suorittaa nopeasti; sellaisissa tapauksissa metsää on annettava niin paljon, että sitä todella riittää; mikä taas lopulta osoittautuu olevan liian paljon, voisi jäädä taloon siten että manttaalia vastaavasti nostetaan sopivassa määrin. Jos vaikka silloin tällöin näin saataisiinkin vähemmän yhtenäisiä jakokappaleita, ei se merkitsisi paljoakaan, kun ajattelee että nykyinen jako osin ei lainkaan pohjaudu riittävän kehittyneille ja määrätyille käsityksille maan arvosta, osin on toteutettu talouksien ja hyvinvoinnin nykytilan pohjalta ja sellaisten ihmisten toimesta, joiden vähäiset palkkaehdot eivät ole nostaneet heitä riittävän korkealle omavaltaisuuden houkutusten yläpuolelle. Nykyisin vallitseva tilanne on myöhemmin tulevaisuudessa muutettava, ja siksi sen puolesta esitettyjen seikkojen on väistyttävä sen paljon merkityksellisemmän asian tieltä, että metsät ensi tilassa muutettaisiin yksityiseksi omaisuudeksi.
2. Vaikka kaikki kiitollisina tunnustavatkin sen periaatteen viisauden, että metsät luovutetaan yksityisille, kuulee silti melko yleisesti sen toiveen, että metsien omistusoikeus turvattaisiin varmemmin vahingontekijöiltä sitä mukaa kuin metsien arvo nousee. Se lempeä ”metsänhaaskauksen” käsite, jolla laki määrittelee toisen metsän luvattoman käytön, ei ajan myötä enää osoittaudu soveliaaksi. Ei siis ole mikään kohtuuton toive, että rangaistusta myöhemmin kovennetaan, kuten ei sekään, että aidatun tai pelkästään vain tietyn suunnitelman mukaan hoidetun metsän haaskaus katsotaan toisen omaisuuden varkaudeksi ja rangaistaan sen mukaan. Jos toisaalta on totta, että aikana jolloin tämä laki säädettiin, yleinen, metsien yhteisyyden ja niiden rikkauden synnyttämä käsitys metsänhaaskauksen ja varkauden erosta olikin antanut aiheen lain sisältämälle säädökselle, ei toisaalta voida kieltää, että juuri sen ansiosta moni tulee kevytmielisesti suhtautumaan toisen metsänomistusoikeuteen ja sallimaan itselleen sen loukkaukset, joita hän ei millään muotoa tekisi muuta toisen omaisuutta kohtaan. Mutta koska sellaisen kansan keskuudessa, joka itse pystyy säätämään lakinsa, näiden täytyy noudattaa yleistä mielipidettä, ja yleinen mielipide puolestaan ei mitenkään pidä metsänhaaskausta yhtä rikollisena kuin varkautta, niin molempien asettaminen rangaistusseuraamuksiltaan samanarvoisiksi lisäisi entistä enemmän niiden onnettomien määrää, jotka kerran saatuaan nuhteet tai rangaistuksen varkaudesta menettävät toisten kunnioituksen ja itsekunnioituksensa sekä joutuvat ihmisinä ja kansalaisina ainiaaksi hukkaan. Tässä tulevat vastaan myös ne harkintaa vaativat asianhaarat, että omistusoikeus on oikeuskäsitteen mukaisesti itse asiassa syntynyt työstä. Hädän sanelema tai yleisen mielipiteen viattomana ja sallittuna pitämä hyvin vähäinen toisen metsän käyttö, joka ei tälle toiselle tuota mitään vahinkoa, pitäisi per analogiam [vastaavasti] katsoa näpistykseksi ja rangaista sen mukaisesti, minkä seurauksena yleinen yhteiselo hankaloituisi ja kallisarvoinen usko yleiseen rehellisyyteen (fides publica) tuhoutuisi. Jos aiemmin onkin sallittu tiettyjen anomalioiden olemassaolo ja rangaistu yleisen mielipiteen viattomiksi katsomia tekoja ankarasti, esimerkiksi määrätty joutsenen ampumisesta kuolemanrangaistus, ei tämä millään muotoa voi oikeuttaa meitä epäilemään valtion pyhää velvollisuutta välttää sellaisten säädösten antamista, mitkä ovat ristiriidassa kansan terveen ja hienon, spekulatiivisen ajattelun useimmiten jälkikäteen oikeaksi vahvistaman näkemyksen kanssa arvioitaessa tekojen moraalisuutta ja rikoksen vakavuusastetta. Koska siis ”metsänhaaskauksen” nimike täytyy ainakin vielä jonkin aikaa säilyttää, ja kun toisaalta niitä, jotka koettavat saada metsänhaaskaajat kiinni, ei voida asettaa enempään suojeluun kuin mitä lait heille jo myöntävät, tai todistajanlausuntojen mahdollisuutta metsänhaaskausjutuissa ei, sikäli kuin kykenen havaitsemaan, enää voida helpottaa; ja edelleen, koska täytyy pitää väärinkäytöksenä sitä paikoitellen harjoitettavaa tapaa, että yksityishenkilöt saavat kiinnittää palvelukseensa torppareita metsänvartijan nimikkeellä, nämä vannovat eräänlaisen virkamiesvalan ja voivat tämän jälkeen valtion metsänhoitajien tavoin todistaa oikeudessa metsänhaaskausjutuissa; niin sille, joka haluaa suojella metsiään, ei jää muuta kuin että hän tekee työtä niiden hoitamiseksi. Silloin hän ilman muuta tulee näkemään, että niitä kunnioitetaan yhtä paljon kuin muuta omaisuutta.
3. Enemmän kuin haaskauksesta ja enemmän kuin mistään muusta maan metsille haitallisesta seikasta, harventamista, yhteismaiden käyttöä ja laiduntamista lukuun ottamatta, ovat metsät kärsineet huolimattomasta tulenkäytöstä; siitä johtuneet metsäpalot eivät ole vahingoittaneet vain metsiä, vaan sen lisäksi myös tuhonneet ruokamultaa. Syystäkin on tällaiseen huolimattomuuteen suhtauduttu ankarasti, niin että vuosina 1670–1731 siitä rangaistiin samalla tavalla kuin henkirikoksesta. Valitettavasti kuitenkin ankara vastuu ja palojen aiheuttajien löytämisestä luvatut palkkiot eivät ole johtaneet toivottuun tulokseen. On huomautettu, että juuri ankara rangaistus on syynä siihen, että sellaisia rikkomuksia harvoin annetaan ilmi, ja siksi on ehdotettu lievempiä. Sellainen rangaistuksen vähentäminen olisi kuitenkin arveluttavaa. Ajattelemattomat voisivat siitä saada aiheen suhtautua tähän asiaan vieläkin kevytmielisemmin. Minusta näyttää siltä, että tarkoituksen kannalta olisi parasta, mikäli näitä juttuja käsiteltäisiin omantunnonasioina, joita ne enimmäkseen ovatkin ja tulevat olemaan; siksi papiston ja uskonnon kirjojen tulisi mainita ne esimerkkeinä ja osoittaa, miten tunnotonta ja rikollista huolimattomuus tässä suhteessa on. Tulosta voisi antaa sekin, että kovennettaisiin niiden vastuunalaisuutta, jotka eivät riennä sammuttamaan metsäpaloa. Seuduilla, joilla metsä ei ole paljonkaan arvoista, on rahvas yleisesti melkoisen hidasta tähän ja pitää hukkaan joutuneiden päivätöiden arvoa suurempana kuin laajojenkin omien metsäalojen menetystä; toisten laiminlyöntien vahingoittamana rahvas puolestaan rankaisisi vahingon aiheuttajaa yleisellä närkästyksellä. Ilmiantajien rohkaiseminen siten että kruunun sakko-osuus luovutettaisiin syyttäjälle tai hänelle luvataan määrätynsuuruinen palkkio sellaisessakin tapauksessa ettei syyllisellä ole varoja, ei sikäli ole suositeltavaa, että se arveluttavalla tavalla huonontaisi kansanluonnetta. Kun tulevaisuudessa kerran syntyy kunnollinen lohkohakkuille perustuva metsänhoito, käy helpommaksi vastustaa tulta äskettäin avoimiksi hakatuilla lohkoilla tai alueilla, joilla puuntaimet vielä ovat niin pieniä, että ne voidaan niittää jopa viikatteella. Tulen on myös vaikeampi edetä korkearunkoisissa ja metsän rikkaruohottomissa metsissä, joita syntyy pitkäaikaisen lohkoviljelyn jälkeen.
Esitelläkseni ne säätelytoimet joilla hallitus on pyrkinyt valtion eduksi rajaamaan metsän kulutusta, saanen kohtuudella mainita 1) ne määräykset, joilla hallitus on pyrkinyt poistamaan kaskiviljelyn tai ainakin pitämään sen asiaankuuluvissa rajoissaan – ei siksi, että kaskeaminen nykyään, kun Ruotsi on menettänyt Suomen, enää olisi valtiotaloudelliselta kannalta kovinkaan merkittävää, vaan siksi, että tässä on eräs selvimmistä esimerkeistä, miten vahingollisia positiiviset taloudelliset säädökset aina ovat.
Kaskeaminen on myös Ruotsin peltoviljelyn äiti, joka vanhimmista ajoista saakka on vuosisatoja ravinnut kansaa. Se veti jo varhain hallituksen huomion puoleensa. Pantiin merkille sen aiheuttama metsien hävitys, käsittämättä että niillä seuduilla, missä tätä viljantuotantotapaa sovellettiin, ei ollut mitään muuta mahdollisuutta jotenkin toisin hyötyä metsästä; kiellettiin kaskeen kaadettujen puiden poltto, tämä ainoa keino jolla kaskeaja pystyy säätelemään tulta ja saamaan aikaan riittävän palamisen; kiellettiin kaskeaminen kallioisella, kivisellä ja hiekkamaalla, vaikka oli kokonaisia maakuntia joista ei muunlaista maaperää löytynyt ja jotka ehdottomasti tarvitsivat kaskeamista ylläpitääkseen itsensä. Jopa niin sanotusta kuivan maan kydöttämisestä rangaistiin niin ankarasti, että verotalonpoika menetti siitä vero-oikeutensa ja kruununtalonpoika häädettiin armotta talostaan. Kuitenkin näemme Euroopan etummaisten maanviljelijöiden, englantilaisten, tietyt varotoimet huomioonottaen suureksi hyödykseen soveltavan kydötystä.
Oikein ja varovaisesti toteutettu kaskeaminen, varsinkin jos siihen yhdistyy maan huolellinen auraus (kuten Suomessa), ruohonsiemenen kylvö (kuten Smoolannissa nyt usein kuullaan tehtävän), ja jos kaski poltetaan maan ollessa roudassa (kuten viime aikoina Suomessa kerrotaan hyvin tuloksin ruvetun tekemään), on edullinen tapa tehdä ainakin joksikin aikaa muuten hedelmätön maa ruohoa tuottavaksi. Ilmasto leudontuu niiden suurien maa-alojen ansiosta, jotka avautuvat auringolle. Ja joskin se, että ruohon ja sammaleen ohella useimmiten palaa myös osa humusta, onkin haitta, tulee muistaa, ettei humus raa'assa muodossaan assimiloi ja että siinä kemiallisessa prosessissa, jossa assimiloituminen tapahtuu, suurin osa joka tapauksessa menee kaasujen muodossa hukkaan. Kasken polttamista voi siis jossain suhteessa pitää nopeampana lahoamisprosessina; ja sitäkään osaa, joka muuttuu kasvua kiihottavaksi lannoitusaineeksi, ei talonpojan asemaa oikein ymmärtävä voi pitää huonosti käytettynä. Edellä sanotulla en toki tahdo kiistää, etteikö kaskeamisessa ilmenisi väärinkäytöksiä, mutta korostan, että ne ovat paljon vähemmän vahingollisia kuin tavallisesti luullaan. Ja koska kontrolli tämän elinkeinon pitämiseksi asianmukaisissa puitteissaan on mahdotonta ja jokainen säätely-yritys antaisi vain aiheen hätyyttelyihin ja tarpeettomiin matkoihin, niin minusta näyttää, että tämä elinkeino voidaan ja pitää täysin vapauttaa. Lisäksi pyydän saada kaskeamisen suhteen viitata liitteessä nro 4 esitettyyn otteeseen muistiinpanoista, joita tein kuusi vuotta sitten erään matkan aikana.
2) Tammen vaiheet Ruotsissa ovat myös varoittava esimerkki siitä, miten vähän hyötyä on säädöksistä, joilla on yleinen mielipide ja kansan edut vastassaan. Jos talonpoika olisi hyödykseen saanut käyttää tätä jaloa puuta, ei hän ainakaan kirveen ja poran avulla olisi yrittänyt turmella sitä, mitä hänen ei ollut lupa käyttää, ja jos hallitus lisäksi olisi vielä pystynyt hankkimaan hänelle hyvät tulot tammistaan, olisi hän myös varmasti aidannut, hoitanut ja pitänyt kunnossa kasvavia nuoria tammia, jopa istuttanut niitä. Silloin maalla olisi vieläkin suurin määrin tätä hyödyllistä puulajia, joka tulee sitä tärkeämmäksi, mitä lujempia työvälineitä ja enemmän koneita parannettu peltoviljelys vaatii. Ne tulot mitä Korkea Kruunu tästä kruununoikeudesta saa, ovat varmasti, kun otetaan huomioon niiden realisoinnin ja käytön kustannukset, sangen merkityksettömät; ja valtion tappio on selvä, kun ottaa laskuissa huomioon kaikki ne päivätyöt, jotka menevät sen takia hukkaan matkoina, tarkastuksina ja oikeudenkäynteinä. Olisi siksi Ruotsille mitä hyödyllisin asia, mikäli kuningas ja säädyt voisivat päästä sopimukseen tämän kruununoikeuden lopettamisesta ja sen sijaan hoitamalla ja vaalimalla valtion omissa metsissä nyt jo olemassa olevaa nuorta ja keski-ikäistä tammimetsää ja istuttamalla uusia huolehtia siitä, että valtionmetsät eivät vain pystyisi täyttämään laivaston ja tykistön tarpeet, vaan myös toimittamaan puuta yksityisille. Tällaisella vapauttamisella olisi varmasti se seuraus, että kaikki kaatokelpoinen myös kaadetaan; mutta mitä se muka merkitsee? Puu tai sen arvo koituu toki maan hyödyksi, ja voidaan luottaa siihen, että yhtä kaadettua puuta kohden pian aidataan ja hoidetaan kymmentä uutta. Vaikka talonpoika nykyisin kovasti vihaa tammea, niin en usko että kuluu kauankaan ennen kuin hänen mielensä muuttuu, etenkin jos täysin vapaan käyttöoikeuden myöntämiseen liitetään uudelleenistutuksen velvoite ja kunnollisten taimitarhojen perustaminen joka kylään tai ainakin pitäjään.
En tunne tarkkaan olosuhteita, mutta sen mukaan miten uskon asian olevan, tammet säilyvät yleensä pitkälle yli oikean kaatoaikansa. En tosin halua moittia sitä esteettistä silmää, joka usein on tämän säästämisen syynä. Näiden ikipuiden arvostaminen, joihin liittyy kalliita perhemuistoja sekä merkittävien henkilöiden ja tapahtumien muistoja, on kansalle kunniaksi, ja jos tammien ja tammilehtojen säästäminen oltaisiin otettu tältä kannalta, tuntisi Ruotsin talonpoika niitä kohtaan tänäänkin varmasti samaa pyhää kunnioitusta kuin esi-isänsä.
Suljettuja täysikasvuisia tammimetsiä ei voida, koska ne Skoonenkin leveysasteella vaativat vähintään 160–200 vuotta ehtiäkseen täyteen mittaansa, odottaa syntyvän muualla kuin valtion tai rikkaiden maanomistajien maalla. Niissä maissa, joissa metsät ovat arvokkaampia, olemmekin nähneet hallitusten esimerkiksi myöntäneen aatelisarvon niille, jotka ovat istuttaneet 100 000 tammea.
Siellä missä ihanassa Blekingessä löytyy tammimetsiä, tulisi valtion lunastaa ne ja ottaa hallintoonsa. Jos valtio alkaa itse perustaa tammimetsiä, maksaa se valtiolle varmasti kaksin verroin, ennen kuin puut ovat ehtineet saman mittaisiksi ja vahvuisiksi kuin nyt keski-ikäiset ja kypsät puut.
Nuorten tammien koloaminen, niiden käyttäminen kimpilaudoiksi, varstaiksi ym. vastaavaksi, jolloin myös nuoria tammieriä voi kaataa, niin että puut istuttanutkin voi toivoa itse saavansa niistä hyötyä, ovat tärkeimpiä syitä kiinnittää tähän puulajiin enemmän huomiota, ja siksi niille ei millään tavoin saisi asettaa esteitä.
3) Talonpojan vapaan käyttöoikeuden rajoittaminen masto- ja hirsipuiden kohdalla on ehkä ollut kaikkein haitallisinta. On vaikea nähdä, onko masto- ja hirsipuun, jopa siihen kelpaavan sahatavarankin käytön rajoittamisen syynä ollut Korkean Kruunun oikeus saada korvauksetta tai pientä lunastussummaa vastaan mastojen ja piirujensa tarve täytetyksi, vai yksinomaan turhanpäiväinen säästämisen halu. Joka tapauksessa sahojen perustamisen vaikeus ajaa metsänomistajat monopolistien syliin, jotka tuskin koskaan maksavat hänelle enempää kuin ½ tai 2/3 jokaisen tukin kaatamiseen ja kuljetukseen käytetyn päivätyön markkinahinnasta, mutta eivät lainkaan itse puutavarasta. Syystä kyllä on verrattu hirsien maastaviennin ehdotonta kieltoa esimerkiksi siihen periaatteeseen, että yritettäisiin edistää karjanhoitoa kieltämällä karjan teurastus. Masto- ja parrupuun käytölle asetetut esteet ovat juuri asettaneet kirveen niiden juurelle. Suomessa on nähty talonpojan jopa 8–10 mailin päässä satamista halkoneen puut lankuiksi, jopa päreiksi tai kaataneen ne maahan polttaakseen ne kaskeksi, koska mastopuun kaatoluvan saantiin on liittynyt niin paljon vaikeuksia ja mutkia. Nyt kauniit muhkeat puut ovat harvenneet, joten voi olla samantekevää, mitä hallitus niiden suhteen määrää, mutta esimerkki on varoittava. Jos valtakunnan vielä vuosisata sitten omistaman mastopuumetsän ja -aineksen käyttöoikeus olisi ollut täysin vapaata, olisi yksin tästä tavarasta saatu suunnattomia summia ja maalla olisi nykyisin ehkä enemmän mastopuita kuin sillä nyt on hirsiä.
Mastopuiden kaatamisen täydellisen vapauttamisen, niiden ja kaiken muun järeän tukkipuun tullien kokonaan tai suureksi osaksi poistamisen ohella on parhaimpiin tuloksiin johtavia askelia, mitä valtio järeän tukkimetsän suojelemiseksi ja tulevaisuuden takaamiseksi voi tehdä se, että jokaiselle myönnetään täydellinen vapaus sahamyllyjen perustamiseen siellä missä hän uskoo olevan riittävästi metsää ja että hän voi hankkia itselleen oikeudet kosken käyttöön, tai haluaa käyttää voimanlähteenä tulta tai tuulta, tai mahdollisesti myös perustaa siirrettäviä, pendelillä tai höyrykoneella käyviä sahoja. Samanlaisen vapauden voi syystä myöntää myös laivatelakoille sitäkin paremmin, kun kölipuun kaatoon tarvittavaa lupaa tuskin kertaakaan on evätty ja säädökset siis vain ovat tuottaneet hukkaan heitettyjä kustannuksia ja työtä.
Jo olemassa olevien sahojen privilegioita ei voi katsoa loukattavan tällaisella luvalla, koska privilegiot eivät koskaan ole estäneet niitä, jotka omistavat sahan toimintaan tarpeelliset metsät, myymästä tukkejaan keille haluavat.
Myönnän kyllä, että puutavaran hintojen ollessa nykyisellä alhaisella tasollaan on hyvin arveluttavaa avata Norrlannin sisäosien muhkeille ikimetsille vapaa tie eteläisen Euroopan satamiin, missä ne laskisivat entistä enemmän tämän tavaran hintaa. Minusta näyttäisi siis useammassa kuin yhdessä suhteessa hyödylliseltä, että Korkea Kruunu pidättäisi käyttöönsä niin paljon näiden erämaiden metsiä kuin mahdollista sekä kieltäisi toistaiseksi uudisrakennusten tai torppien perustamisen niihin, mutta sitä vastoin antaisi yksityisille myös Norrlannissa vapauden käyttää metsiään edullisimmaksi katsomallaan tavalla.
4) Tervanpoltolla on kaskeamisen kanssa yhteistä ettei se nykyisin, kun Suomi enää ei tule kysymykseen, ole valtiotaloudellisesti kovinkaan tärkeätä. Tiedän, että muuan Ruotsin eturivin valtiomiehistä, jota tulen aina hänen syvällisten ja kirkkaiden valtiotaloudellisten näkemystensä vuoksi kunnioittamaan ja arvostamaan opettajana, on halunnut yhdistää tämän elinkeinon villi-ihmisiin ja kutsunut sitä huonoimmaksi orjakaupan jälkeen. Uskallan silti väittää tämän osoittavan, ettei hän tunne sitä hyvin. Väitteeni tueksi viittaan liitteessä nro 4 esitettyyn laskelmaan, jonka luotettavuudesta voin mennä takuuseen. Siihen tukeutuen haluaisin kysyä, mitä muuta elinkeinoa mahdollisesti voitaisiin harjoittaa kaukaisessa metsässä, jossa ei ole hirsipuita tai josta niitä ei ilman suuria vaikeuksia pystytä kuljettamaan (sillä terva sietää paljon pidempiä maakuljetuksia kuin tukit)? Sitä paitsi terva on halutumpaa tavaraa ja sen kauppa kärsii vähemmän kilpailijoista kuin hirsipuun kauppa.
Sanotusta liitteestä nähdään, että 45 tervatynnyriin tarvitaan 4 000 suunnilleen 6 kuutiojalan kokoista puuta (siis noin 4 tynnyrinalaa 80–90-vuotiasta metsää). Tuoton suuruus ei ole mitenkään epätavallinen, sillä yhdestä niin sanotusta tervahautasylyksellisestä lasketaan saatavan jopa 3 tynnyriä tervaa, ja meidän esimerkissämme määräksi on laskettu 2 1/4 tynnyriä. Tuotto ei tosin ole suuri, mutta koska ei ole mitään muuta keinoa, ikävä sanoa, muuttaa metsä rahaksi, mutta edes talven ajaksi työllistää sitä työvoimaa, joka tuottaa tätä tavaralaatua, niin eikö ole valtiolle voitoksi, että edes tätä elinkeinoa voidaan noissa oloissa harjoittaa? Tässä otetussa esimerkissä yhden tervatynnyrin tuottaminen vaati, paitsi lähes 2 mies- ja hevostyöpäivää, 6 ½ miespäivää, jolloin kaikki ajotyöt ja 3/5 miestyöpäivistä tehtiin ajalla, jolloin maanviljelystöitä ei roudan takia voitu suorittaa. Jos sitä vastoin oltaisiin noudatettu asetuksia ja vain kannot, tuulen kaatamat ja muuten kelvottomat puut, pihamännyt ym. olisi käytetty, niin puun hakkaaminen ja halkominen olisi vaatinut enemmän työtä ja kunkin tervahautasylen tuotto olisi ollut vain kolmannes ilmoitetusta. Mistä olisi sellaisessa tapauksessa valtakunnan voitto koostunut? Totta on, että kaadettu metsä olisi mahdollisesti 100 vuoden päästä voinut tuottaa valtiolle esimerkiksi 300 tukista 15 000 riksiä, mutta työläinen olisi saanut 8 killingin päiväpalkan 24:n sijasta; pelkkä kyseisen yrityksen voitto, 130 riksiä, tuottaisi korkoa korolle kasvavaksi pääomaksi katsottuna samana aikana 44 150 riksiä, ja tämä summa enemmän kuin kaksinkertaistuisi, jos tilanne olisi se ettei talven aikana olisi mitään muuta mahdollisuutta työllistää tervan tuotannossa mukana ollutta työvoimaa. Sitä paitsi tulee huomata, että 100 vuoden kuluttua on kaunis metsä ehtinyt jälleen kasvaa paikalle. Nämä laskelmat osoittavatkin, että valtion etu voi useissa tapauksissa vaatia lyhyissä periodeissa toteutuvaa metsänhoitoa, joskin suurin puumäärä ja kelvollisimmat tuotteet syntyvät pidemmän kiertokulkuajan kuluessa.
Tämänkään elinkeinon täydellinen vapauttaminen ei siis vakaumukseni mukaan ole lainkaan vahingollista, ja jos todellakin joskus tapahtuu väärinkäytöksiä, kun puista ei oteta niin paljon puuainesta kuin voitaisiin tai poltetaan tervaa raakapuusta niillä paikkakunnilla, missä puuta menisi vientiinkin, niin tällaisten väärinkäytösten ennaltaehkäisy on kuitenkin valtion mahdollisuuksien ulottumattomissa.
5) Ne esteet, joita riukujen hakkuulle on asetettu, perustuvat osin, kuten yleensä kaikki pienpuutavaran käytön rajoitukset, väärille metsänhoitokäsityksille. Kahdesta tai kolmesta neliömailista oikein hoidettua metsää saadaan vuosittain karsinnan tuloksena enemmän aitariukua kuin mahdollisesti koko Ruotsi tarvitsisi, ja samankokoinen metsäala antaisi vuosittain 7–800 000 vientiin kelpaavaa riukua. Kaikkia niitä metsän käyttötapoja, joilla voidaan hyödyntää pienpuutavaraa, pitäisi estämisen sijasta kaikin tavoin suosia ja rohkaista, sillä ne tarjoavat mitä voimakkaimman kannustimen yksityisille hoitaa metsiään, sillä he voivat pian korjata työnsä hedelmät. Totta on, että kun riukutavara on karsittu, se on usein vahingoittanut järeän puumetsän kasvua, mutta joka tapauksessa ei olisi pitänyt kieltää itse asiaa; olisi vain pitänyt suositella karsintaa, koska valtiolla, metsillä ja yksityisillä on kaikilla ollut hyötyä tästäkin metsän käyttötavasta, joka muuten, sen jälkeen kun Ruotsi on eronnut Suomesta, on valtiotaloudelliselta kannalta vähämerkityksinen. Tulevaisuudessa se pitää sitäkin suuremmalla syyllä kokonaan vapauttaa, kun jo se pituus, mikä riu'uilla ohuuteensa nähden on, todistaa että metsiä, mistä ne on otettu, on hoidettu oikein.
6) Rautaruukkeja ja niiden metsiä en halua tässä kosketella. Raudanvalmistus on nyt kerta kaikkiaan erikoissuosiossa oleva tuotannonala, ja syystäkin, onhan se muuan valtakunnan tukipilareista. Ainoa, mitä tässä suhteessa voitaisiin toivoa, on että ruukit ja ne verstaat, joiden toiminta riippuu niiden metsistä, omistaisivat metsien kunnolliselle ja järjestelmälliselle hoidolle enemmän huomiota; tämä on sitäkin helpompaa, kun se sujuu parhaiten siellä missä metsiä käytetään suurin määrin, ja sitäkin merkittävämpää, koska tämä taloudenhoitotapa sitten kävisi parhaasta esikuvasta muille maataloudenharjoittajille. Edelleen voi toivoa, että kruunulta ostettavia miilunpoltto-oikeuksia ei koskaan myönnettäisi 50 vuotta pidemmäksi ajaksi, ja lopulta, että vapaus perustaa uusia ruukkeja, vasaroita ja verstaita nostaisi köyhän miilunpolttajan ansioita sen mukaan, mitä vapaan kilpailun olot mahdollisesti sallivat.
Tila ei suo meille mahdollisuutta pidemmän otteen esittämiseen. Yllä olevaan lisäämme vain pari huomautusta.
Lukija havaitsee, että juuri ne kohdat, joilla tekijä ei katso olevan merkitystä Ruotsissa, kuten kaskeaminen, tervanpoltto ja rimapuun otto, ovat tärkeitä Suomen metsätaloudelle. Sitäkin enemmän on aihetta kiinnittää huomiotamme hänen arvioihinsa näissä suhteissa.
Mitä tulee kysymykseen metsien riittävyydestä tulevaisuuden tarpeisiin ei voi kyllin varoa kahden eri asian sekoittamista keskenään: kysymystä vientiin tarkoitetusta ja maan omiin tarpeisiin tarkoitetusta metsästä. Laskelma jälkimmäisen määrästä voi olla vain likimääräinen; viennin taas voi helposti tarkistaa. Tekijä on laskenut väestön arkikäytön vaativan 4 syltä = 400 kuutiojalkaa vuodessa päätä kohden. Tavallisin sylen laskutapa maassamme on 6.6.3 = 108 kuutiojalkaa. Tekijän ilmoittama määrä vastaa siis lähes 4 syltä halkoja henkeä kohti; ja tätä voidaan pitää riittävänä silloinkin kun siihen lasketaan rakennus- ja aitapuu jne. 2 ½ miljoonaa asukasta tarvitsee siis 1 000 miljoonaa kuutiojalkaa; summa ei ole mitenkään liian alhainen, mutta sitä ei voi myöskään pitää liian korkeaksi arvioituna, kun ottaa huomioon Pohjolalle ominaisen puun haaskauksen. Ruukkilaitoksen ym. katsotaan edelleen vaativan 126 ½ miljoonaa kuutiojalkaa vuosittain. Mutta vienti Ruotsista nousi tuohon aikaan, noin 25 vuotta sitten, vain 5 miljoonaan kuutiojalkaan, toisin sanoen alle ½ prosenttiin koko puun käyttötarpeesta! Olettakaamme, että tämänhetkinen puutavaran vienti Suomesta olisi 10 kertaa suurempi, eli 5 % koko tarpeesta. Mitä muita toimia silloin vaaditaan näiden 5 prosentin saannin varmistamiseksi kuin vientikelpoisen puutavaran hinnan hilaaminen ylöspäin?
Kun työ- ja kuljetuskustannukset vähennetään, samoin useimmilla seuduilla käyttämättä jäävien oksien ja haarojen hukka, voinee metsänomistaja Suomessa saada 60 kuutiojalasta sahapuuta, ts. yhden metsätynnyrinalan vuosituotosta, harvoin enempää kuin 30 kopeekkaa hopeassa. Ylämaassa hän saa välistä kantorahaa 25–30 kopeekkaa assignaatteina; hän saa silloin kahdesta rungosta eli noin 60 kuutiojalasta vähemmän kuin 20 kopeekkaa hopeassa. Mikä kannustaisikaan häntä sellaisissa oloissa hoitamaan metsäänsä?
Metsää kuluttavien, kilpailua kiihdyttävien teollisuuslaitosten perustamisen ja helpompien vesikulkuyhteyksien lisäksi on myös käsisahauksen leviäminen lähemmäs rannikkoja muuan keino nostaa puutavarametsän hintaa. Uskallamme luulla, että tämä teollisuus on jo nostanut metsän arvoa näillä seuduin.
Millä Suomen alueilla esiintyisi metsän puutetta? Ehkä etelärannikolla? Helsingissä maksetaan 108 kuutiojalasta koivuhalkoja noin 3 ½ hopearuplaa. Jos kaatamisen ja hakkuun hinnaksi lasketaan 30 kopeekkaa, talvella tapahtuvan kuljetuksen 1 rupla 50 kopeekkaa hopeassa, niin tynnyrinala metsää tuottaa vuodessa 94 4/9 kopeekkaa hopeassa. Tämä tuotto on kylläkin paljon suurempi kuin mitä tukkimetsälle laskettu, mutta hinta ei viittaa metsän puutteeseen. Ylempänä maassa olevilla paikkakunnilla tämä tuotto laskee 50–40 kopeekkaan tynnyrinalalta, eikä useimmilta paikkakunnilta löydy ostajia mihinkään hintaan. Jos kaikki kunnollinen metsä maassa tuottaisi vuodessa edes yhden hopearuplan tynnyrinalalta, niin olemme vakuuttuneita, että talonpoika pian kaikkialla oppisi säästämään metsää käyttämällä sitä harkiten.
Joskaan polttopuu ei missään ole niin kallista kuin Helsingissä ja ehkä Viipurissa, on siitä puutetta osassa Viipurin lääniä, Kuopion läänin Karjalan osassa, Etelä-Savossa, esimerkiksi Mikkelin pitäjässä, joissakin Vaasan läänin pitäjissä, Oulun läänin Limingan pitäjässä. Kahdessa viimeksi mainitussa läänissä ja paikkakunnilla on pääasiassa peltoviljely ja sen tuloksena syntynyt hyvien laidunmaiden puute hävittänyt metsät. Karjalassa ja Savossa kaskeamisen osuus tässä on ollut suuri. Mutta kaskeamisesta on tullut näin tuhoisaa siksi, että isojako on viivästynyt niin kauan. Huomionarvoista on myös, että Itä-Suomessa, missä maa enimmäkseen on kruununmaata, metsä on huonommassa kunnossa kuin maan muissa osissa, missä talonpojalla on vapaa käyttöoikeus metsäänsä. Eiköhän tähän yhteyteen sovellu hyvin Böckerin toteamus ”laillisen omistajan korjaamista hedelmistä”?
Hyvinvoinnin kannalta ei nyt ole ehdottoman välttämätöntä, että sama yksilö omistaisi peltomaan ja metsät. Työnjaon ja tuotteiden vaihdon täytyy tässäkin tapauksessa lisätä tuottoa. Mutta ehdottoman vahingollista on, että jokin osa maata on autiona ilman että sillä kasvaisi edes metsää. Mitä sitten pitäisi tehdä metsättömille seuduille? Böcker vastaa kysymykseen. Isojakoa on kiirehdittävä; veromaiden ostoja on edistettävä; yhteislaidunta on estettävä ja taimistoja suojeltava karjalta. Lehtipuut kylväytyvät vielä ruohon ja sammaleen peittämään maahan. Mutta monin paikoin voi maan raapiminen paljaaksi käydä välttämättömäksi, joskin varminta on että kylvetään siementä, mikä ei vaadi suuria kustannuksia. Yhteistä kansaa on tällaisilla paikkakunnilla opastettava siihen opin ja esimerkin avulla, vaikka hätäkin tulee sen oppimestariksi.
J. V. S.
