Jos rakastaa valistusta ja sivistystä, toivottaa jatkuvasti ilmestyvälle lehdistölle hyvää menestystä, nämä ajatustavat ovat meidän aikanamme erottamattomat. Lehdistön tuomitsijat ja vastustajat teeskentelevät turhaan omaavansa jonkinmoista korkeampaa viisautta, joka vaatii heitä pitämään poissa meidän, tietämättömien ja ymmärtämättömien joukkojen, ulottuviltamme niin sanotun väärän valistuksen, mutta sitä vastoin mielellään katselemaan sitä, että meille levitetään tietoa kateederilta ja saarnastuolista – ja ehkä saman viisauden huolenpidon ansiosta myös kirjakaupasta. Kaikissa sivistysmaissa tämä vastarinta on joutunut väistymään yleisen tarpeen, yleisön äänen tieltä. Vain joissakin pedanttien kainostelemattoman typerissä kyhäelmissä, joita julkaistaan esimerkiksi tietyissä virallisissa lehdissä, voi yhä nähdä sellaista, että syy joidenkin mielipiteiden yleisyydestä sysätään milloin kenenkin lehtiin kirjoittavan henkilön niskoille. Jokainen ajatteleva ihminenhän käsittää ja tietää, että sivistyksen levittäminen yleiseksi on ollut viimeksi kuluneen puolen vuosisadan aikana tärkein yhteiskunnassa ilmenevä tarve, että lehdistö on vain tämän takia saavuttanut sen hämmästyttävän laajuuden, johon se on nykyisin päässyt kehittyneemmissä sivistysmaissa, ja että yksilöiden mielipiteet ja laskelmat ovat menettäneet vaikutustaan sitä mukaa kuin lehdistö saa uusia edustajia ja mitä ankarammaksi mielipiteiden kiistely tämän takia käy.
Joskus on nähty yhden ainoan aikakausjulkaisun saavan käänteentekevän aseman kansalliskirjallisuuden kehityksessä, mutta harvoin jos koskaan tällaista on tapahtunut kansakunnan poliittisissa ajatustavoissa. Ja joka tapauksessa historia toki opettanee, että yksilö on palvellut kansan henkeä eikä tämä ole päätä pahkaa seurannut yksilön mielivaltaisia päähänpistoja.
Äskettäin tässä lehdessä oli luettavissa Kohlin Englantia koskevasta matkakuvauksesta katkelma, joka sisälsi tämän matkailijan kuvauksen Englannin lehdistöstä. Tämä katkelma oli ehkä jonkun lukijan mielestä liian pitkä. Sellaiselle, joka seuraa nykyajan sivistyksen kulkua, se on kuitenkin sangen valaisevaa luettavaa. Vai voisiko kukaan väittää, että Englannin mahti ja poliittinen vaikutusvalta olisivat samanlaiset, että Englannin kansan lainkuuliaisuus olisi sellainen, miksi se nykyisin yleisesti tunnustetaan, että englannin kieli, Englannin kirjallisuus ja yhteiskunnallinen sivistys olisivat saavuttaneet nykyisen, kautta maapallon ulottuvan vaikutuksensa inhimillisen kulttuurin yleisen edistämisen hyväksi, jos maalla ei olisi ollut tätä lehdistöä? Mikään valtakunta ei ole vahva kansan käsivarsien voiman varassa, vaan sen vakaumuksen, sen ponnistusten, sen myötämielisen suhtautumisen ja oma-aloitteisuuden ansiosta. Vain raakalaisuutta voidaan pitää kurissa poliisitoimilla, jotka ovat tarpeen sen hillitsemiseksi sitä pitempään, mitä kauemmin se pysyy luonteensa mukaisena. Ja kuitenkin tämä hallitsemiskeino osoittautuu riittämättömäksi aina, kun raaka massa hurjistuu rajuun purkaukseen. Mutta siellä, missä kansa tuntee oikeutensa, sitä hallitsee myös sen tietoisuus omista velvollisuuksistaan. Ei ole kohottavampaa eikä lämpimämpää tunnetta kuin se, jonka antaa vakaa tietoisuus lain turvasta, siitä, että on riippumaton kaikesta mielivallasta. Ihmiskunnan kunniaksi voi turvallisin mielin väittää, ettei ole ihmistä, joka ollessaan selkeästi tietoinen ja lujasti vakuuttunut siitä, että häntä sitoo kaikissa toimissaan ja askareissaan yksinomaan ja vain laki, ei yrittäisi itse pitää tätä lakia toimintaansa ohjaavana normina. Pyrittäessä tuolla tavoin siihen, mikä on oikein, ei kuitenkaan voida myöskään unohtaa rakkautta totuuteen. Se on sekä sivistyksen hedelmä että vahvin sen edistymistä ravitseva juuri. Ja kukapa voisi epäillä sitä, että Englannin lehdistö on mitä voimakkaimmin toiminut saadakseen mainitun tietoisuuden ja vakaumuksen levitetyksi suurten kansanjoukkojen keskuuteen? Kun lopuksi ajatellaan noita 1 500 englantilaista lehdistöjulkaisua, joista eräät leviävät joka päivä satojen tuhansien painoksena miljoonien lukijoiden keskuuteen ja virittävät heidän mielessään halua osallistua maan omien ja ihmiskunnan yleisten etujen edistämiseen, työskentelevät taivuttelun ja vakaumuksen asein ja kamppailuin saadakseen syntymään kaikkien tietoisuuden läpäisevän mielipiteen kaikesta sellaisesta, mikä ansaitsee ihmisen suurimman huomion – kun ajatellaan, miten jokainen maan valistuneimpien, eniten isänmaataan rakastavien ja jaloimpien miesten sana kiitää sähkösykäyksen tavoin lehdistössä maailman joka kolkkaan, jonne Englannin lippu vain on noussut liehumaan, on pakostakin ihmeteltävä enemmän niitä voittoja, jotka sivistys on saavuttanut ja saavuttaa englannin kielellä, kuin niitä, jotka on luettu sen voitokkaiden laivastojen ansioksi.
Miten vähintäänkin vähäjärkistä onkaan pitää noin erinomaisten henkisten ja aineellisten voimavarojen käyttöä etulaskelmien ohjaamana sattumanvaraisena pelinä! Miten se sotiikaan myös sitä koko sivistyneen maailman tunnustamaa tosiasiaa vastaan, että lehdistö on yhteiskunnan ja ihmiskunnan kehitystä edistävä ”mahti”! Se on mahti; mutta millä perusteella? Ei siitä syystä, että tietyt harvat henkilöt tai puolueet ovat käyttäneet pääomiaan ja kykyjään voitontavoitteluun lehtien avulla, vaan siitä syystä, että suuren yleisön tarpeet ovat saaneet aikaan voimien tällaista käyttöä, että yhteiskunnallinen kehitys sekä yleensä sivistys ovat ottaneet lehdistön edistymisensä mahtavaksi välineeksi. Mikäli ainoa järkevä historian käsittämisen tapa, se jonka mukaan kaikki vaikutuksiltaan merkitykselliset historian ilmiöt ovat Kaitselmuksen jatkuvaa johdatusta, ei riittäisi todistamaan tätä todeksi, olisi kylliksi todistetta siinä, että jokaisessa maassa lehdistön kehitystaso vastaa mitä lähimmin kansakunnan yleistä sivistystasoa.
Jos nyt tuo mieliin palautettu katsaus Englannin lehdistöön vielä silmien edessä suunnataan katse Suomen lehdistöön, ei meidän maamme yleisen sivistyksen määrä todellakaan suurelta näytä. Ne 12–13 arkkia, jotka meillä julkaistaan viikoittain, vastaavat tuskin enempää kuin puolta englantilaisen The Timesin numeroa. Viimeksi mainittu lehti siis antaa yksinään joka viikko määrällisesti ainakin kymmenkertaisesti luettavaa meidän koko lehdistöömme verrattuna. Ja mitä tulee laadulliseen puoleen, sisällön koostumukseen, voitaneen eroa pitää mittaamattoman suurena. Jokainen käsittänee ilman laajoja laskutoimituksia, miten korkeaksi Suomen yleinen sivistystaso on tällä mitalla mitattuna arvioitava.
Pidetään selvänä, että maa, joka ei omaksu uusimman ajan mekaanisia ja teollisia keksintöjä, esim. höyrylaivoja ja rautateitä, jää ajastaan jälkeen. Mutta niin vähän luotetaan henkisiin voimiin, jotka kuitenkin viime kädessä ohjaavat ihmiskunnan kohtaloita, että kelvolliselle lehdistölle annetaan arvoa tuskin lainkaan, vaan tässä suhteessa teeskennellään tyytyväisyyttä omaan asemaan jäljessä ajan edistysaskelista. Ei tarvitse tuntea asioita paljonkaan ennustaakseen, että tämä laskelmointi lankeaa ennemmin tai myöhemmin raskaasti sekä laskelmoitsijan että ajattelemattomien niskoille. Sivistyksen edistymistä ei toki voitane ehkäistä ihmisvoimin, sen pohjana olevia aatteita ei voitane vangita joidenkin rajojen sisälle eikä monopolisoida minkään yhteiskuntaluokan omaisuudeksi. Mutta mitä vähemmän yleistä sivistystä viedään yleiseksi asiaksi, mitä vähemmän sen kysymyksiä esitetään ja selvitellään julkisesti, sitä yksipuolisemmaksi se pakostakin kehittyy, samalla kun sen edistyminen estyy. Jos käytetään tiukkaa tulkintaa, tämä sivistys jopa lakkaa tuossa tilanteessa olemasta yleistä.
Emme tarkoita tällä pelkästään sitä, että jää sattuman varaan, kuinka monia ja keitä kansakunnan jäseniä oman ajan sivistys pystyy tavoittamaan. Tähtäimessämme on ennen muuta tämän sivistyksen laatu.
Jos ollaan sitä mieltä, että kansakunnan sivistykseksi riittää tietojen saaminen siitä, mitä muiden sivistyskansojen keskuudessa tapahtuu, mitä niiden piirissä ajatellaan, kirjoitetaan, keksitään ja pannaan toimeen, käsitetään sivistyksen luonne sangen pahasti väärin. Tuollainen tietämys on sinällään enemmän tai vähemmän kuollutta pääomaa. Juuri tämä tietämys ”jättää ihmisen ennalleen”. Siitä tulee hänen olemuksessaan vaikuttavaa sivistystä vasta sitten, kun sitä käytetään sekä ajatustyössä että käytännön toimissa, kun se ilmenee yhteisön elämässä rakkautena ihmiskunnan yleisiä pyrkimyksiä kohtaan ja kykynä edistää niitä. Myös siellä, missä tämä pyrkimys herää joissakuissa yksilöissä, todellinen kyky saada hankittu tietämys tuottamaan hedelmää jää pakostakin puuttumaan, mikäli tämä tietämys ei ole kehittynyt luonteeltaan kansakunnan yleiseksi sivistykseksi. Tässä mielessä on jossakin määrin oikein puhua ulkoa lainatuista turmiollisista opeista ja leimata sellaisiksi myös aatteet, jotka muiden todella sivistyneiden kansakuntien keskuudessa ovat osoittautuneet niiden onnekkaan kehityksen varsinaisiksi käyttövoimiksi. Tuollaisissa tapauksissa sanotaan: ne pätevät vain muiden kansakuntien parissa, toisissa oloissa jne., puhumattakaan tässä niistä monenlaisista nimityksistä, joihin sekä nämä opit että niiden kannattajat suorastaan hukutetaan.
Jos kuitenkin kysyy itseltään, mistä syystä muut kansakunnat eivät voi jakaa niitä aatteita ja sellaista toimintaa, jotka ovat luonteenomaisia nykyajan sivistyneimmille kansakunnille ja siis juuri nyt merkitsevät ihmiskunnan yleisen sivistyksen huippua, voi löytää vain yhden vastauksen: nimittäin että nuo ensiksi mainitut eivät ole kyllin kypsiä siihen eli että ne ovat aikaisemman kulttuurinsa takia kykenemättömiä seuraamaan ihmiskunnan yleisen sivistyksen kehitystä. Ja toisaalta: mitä vaadittaneen jokaisen kansakunnan kohottamiseen siihen pisteeseen, missä jokainen ihmiskunnan edistysaskel on samalla tämän kansakunnan oma? Mitä? Kukaan ei voine vastata tähän muuten kuin tällä tavalla: että mitä lähempänä kansakunnan yleinen sivistys on ihmiskunnan yleistä sivistystä kunakin tämän kehityksen hetkenä, sitä varmemmin se on osallinen ihmiskunnan kulttuurista.
Silloin nimittäin nämä aikakautta kuohuttavat opit lakkaavat olemasta haitallisia eivätkä aikakauden toiminnalle luonteenomaiset hankkeet enää ole mahdottomia toteutettaviksi. Oppi, pyrkimys, toiminta eivät enää säily entisellään, kun ne siirtyvät yksilöiden mielipiteistä ja puuhista yleiseksi mielipiteeksi, kansalliseksi tahdoksi. Abstraktia inhimillistä sivistystä ei ole olemassa, vaan se ilmenee aina nimenomaisesti yhden kansakunnan tai useampien kansakuntien tietämyksen ja toiminnan muodossa ja sillä on aina tämä tietyn kansallisuuden leima. Jopa kristinusko ihmisten mielessä elävänä ja vaikuttavana ilmiönä ei ole sama tietämättömän, mutta vilkkaan mielikuvituksen omaavan italialaisen, käytännöllisen, asian hyödyllisyyttä ratkaisevan tärkeänä pitävän englantilaisen, kaikenlaisesta mystiikasta ja ideologioista etääntyneen ranskalaisen ja pohdiskelevan, käsitteelliseen ajatteluun pitäytyvän saksalaisen kokemusmaailmassa. Niinpä mikään kansakunta ei pysty todella omaksumaan inhimillisen sivistyksen hedelmiä, jollei tämä leviä kansakunnan yleiseksi sivistykseksi, jollei kansallishenki läpäise sitä ja jollei se saa tältä erityislaatuista muotoa olemassaololleen. Niinpä sivistyksen yleisyys ei edellytä pelkästään sen ulottumista suuren yleisön keskuuteen, vaan myös sitä, että kansakunta määrittää sen laadun ja luonteen, että siitä tulee kansakunnan yleisen älyllisen ja siveellisen voiman tuote.
Kukapa ei havaitsisi, miten sopiva väline lehdistö on työhön tämän tavoitteen saavuttamiseksi? Kun on levitettävä kaikkialle tietoa oman ajan tärkeimmistä tapahtumista ajattelun ja toiminnan kentillä, sovellettava tätä tietoa kansakunnan omiin niin henkisiin kuin aineellisiinkin tarpeisiin, kun on annettava jokaiselle isänmaataan rakastavalle miehelle helposti käytettävissä oleva mahdollisuus kiinnittää kansakunnan yleistä huomiota asioihin, joissa puutteita lähinnä havaitaan, kun on saatettava julkisuuteen kaikki erilaiset mielipiteet siitä, miten tarve olisi tyydytettävä, jotta siten saataisiin aikaan yleinen vakaa mielipide asiasta sekä yleinen kiinnostus sen edistämiseen – niin mikäpä väline tähän kaikkeen olisikaan soveliaampi, tehokkaampi, vaikutusvaltaisempi kuin lehdistö?
Vuosisatoja on kuitenkin kulunut ilman tätä sivistyksen edistämisen välinettä, ja ihmiskunta on kai silti niiden aikana edistynyt nykyiselle tasolleen? – Onhan toki. Mutta nuo vuosisadat eivät ole meidän omaa aikaamme. Vallanpitäjät pystyivät säätämään tyydyttäviä lakeja ja hallitsemaan massoja silloin, kun kaikissa Euroopan maissa oli vielä vain vähän väkeä, kun niiden tarpeet raakuuden vallitessa olivat vähäiset ja niiden tyydyttäminen oli siis kahdessakin mielessä helpompaa. Silloin saattoivat muutamat yksilöt tai lukumääräisesti suppea yhteiskuntaluokka edustaa kansakunnan sivistystä; tuolla alhaisemmalla tasollaan ei inhimillisellä sivistyksellä nimittäin ollut sellaista nimenomaista muotoa, joka sen samoin kuin kaiken muunkin olemassa olevan on pakko omaksua korkeammalla kehitysasteella.
Kansallisuudet kamppailivat keskenään, mutta kansallisuudella ei ollut sitä myönteistä henkistä sisältöä, joka nykyisin antaa sille nimenomaisen merkityksen inhimillisen kulttuurin kehityksessä ja joka juuri siitä syystä yhdistää kansakunnat toisiinsa.
Nyt sitä vastoin, kun jo ihmisten määrä vaikeuttaa kaikkien fyysistä tavoittamista, kun sivistys on moninkertaistanut tarpeiden määrän, kun työ niiden tyydyttämiseksi on tuonut esiin kiistelevien etupyrkimysten paljouden, niin kuin tiedämme, ei kenenkään yksilön viisaus riitä yhteiskuntaolojen järjestämiseen yksin itse sillä tavoin, että niiden kehitys sekä kansakunnan yleinen kehitys voisivat jatkua ajan vaatimusten mukaisesti. Noita etunäkemyksiä on kuultava, näitä tarpeita on punnittava keskenään; voidaan olla sitä mieltä, että tämä on viisaan valtiomiehen tehtävä. Hän ei kuitenkaan tunne noita asioita, ei käsitä, missä määrin ne riippuvat toisistaan, kun niiden oikeutuksesta on kysymys, jollei noita etunäkemyksiä ja tarpeita ilmaista. Ja kuitenkin tämä on asian vähemmän tärkeä puoli. Jokainen ehdotettu keino niiden tyydyttämiseksi jää tyhjäksi sanaksi ilman kansakunnan yleistä yhteisvaikutusta. Mitä korkeammalle sivistys kohoaa, sitä vähemmän lait muovaavat ihmistä, sitä suuremmassa määrin vakaa yleinen mielipide muovaa lakia. Ja tämän prosessin pääkohta on lyhyesti sanottuna: mitä paremmin yksilöt ja kansakunnat havahtuvat tietoisuuteen omasta itsestään, sitä voimakkaammin nousee esiin vapaan itsemääräämisoikeuden vaatimus, sitä suuremmassa määrin tämä vapaus merkitsee ihmisen ylintä onnea, hänen siveellisen toimintansa välttämätöntä edellytystä. Onnellisuus siitä, että käskijänä on vain laki, on vasta silloin täydellinen, kun ihmisen vakaumus on sopusoinnussa lain kanssa, kun hän voi vapaasti ja iloisesti noudattaa lain käskyjä, kun toiminnan siveellisyyden molemmat ehdot on täytetty, niin että se on samanaikaisesti lain mukaista ja vapaata, täyttää sekä laillisuuden että moraalisuuden vaatimukset.
Nykyajan kansakuntia ei voida johdattaa tällaiseen tietoisuuteen muuten kuin yleisen sivistyksen kautta, sivistyksen, joka edellä esitetyn mukaisesti on kansakunnan yhteistä omaisuutta ja kansakunnan omaa tietoista työtä.
Kirkko pystyi kauan luomaan tämän tietoisuuden yhteiskunnallisessakin elämässä tapahtuvan toiminnan osalta. Voimme lyhyesti viitata siihen historian tosiseikkaan, että koulu, valtion järjestämä yleinen opetustoimi, täytti tarpeen, kun kirkko ei enää suoriutunut siitä, jopa otti tähän tavoitteeseen päästäkseen itse kirkon palvelukseensa ja johtonsa alaiseksi. Nykyisin, kun koulu ei kaikkialla ole kyennyt vapautumaan toiminnalleen haitallisesta kirkon vaikutuksesta – nykyisin nähdään koulun merkityksen yhteiskuntaelämässä ja kansakuntien sivistyksessä vähenevän, kun kirjapainojen tuotteet taas – ei pelkästään lehdistö – vaikuttavat niin koulun kuin kirkonkin rinnalla sellaisen sivistyksen kehittymiseen, joka syntynsä, laajuutensa ja laatunsa perusteella ansaitsee yleisen sivistyksen nimen paljon paremmin kuin kirkon ja koulun jakamat opetukset.
Me emme suinkaan tarkoita, että kirkko ja koulu kävisivät uudenaikaisessa yhteiskunnassa tarpeettomiksi; väitämme vain kokemuksen osoittavan, että nämä laitokset eivät enää riitä kansakuntien kasvatustehtävään. Tässä mielessä on hyödyllistä havaita, miten jopa Saksassa, koululaitoksen maassa ensisijaisesti, aletaan nähdä, että ihminen on yhteiskuntaelämässä harvoin sellainen, miksi hänet koulussa tehdään. Kaikkialla pyritään esim. kasvattamaan valtion oppilaitoksissa konservatiivisia kansalaisia; niistä kaikista nuoriso kuitenkin lähtee uusimman ajan oppien ja uudistushalun lumoissa. Kaikkina aikoina lienee nähty, että jos kiltti koulupoika pysyy jatkossakin niin sanotulla oppineen uralla hän edelleenkin kunnostautuu tietomiehenä. Mutta tulevat taiteilijat, runoilijat ja ne, jotka toiminnan maailmassa, valtion ja yhteiskuntaelämän tehtävissä, esiintyvät kansakunnan johtavina miehinä, ja jopa nekin, jotka nerouden voimalla johtavat tieteet uusille urille – kaikki nämä tunnistetaan koulussa harvoin, ja sangen hämmästyttävää onkin, että sellaisia miehiä on voinut kasvaa noista pojista, jotka eivät lainkaan piitanneet kieliopista yleensäkään ja joille etenkin heprean kielioppi oli kuin myrkkyä. Meidän tuskin tarvitsee muistuttaa siitä, että mitä järkkymättömämmin jokin kirkkokunta on takonut dogmejaan uskovien päihin, sitä useampia kerettiläisiä suuntia se on nähnyt keskuudessaan syntyvän ja että sen kasvatuksen alaisuudessa vapaa-ajattelu ylemmissä piireissä ja siveettömyys niin ylempien kuin alempienkin keskuudessa ovat rehottaneet sitä väkevämmin, mitä enemmän se on työntänyt koulua taka-alalle ja kahlehtinut tutkimusta! Jokainen, joka käy ennakkoluulottomasti läpi kolmen viime vuosisadan historian ja tarkkailee rehellisesti päivittäin silmiensa edessä tapahtuvia asioita, havaitsee näiden lauseiden pitävän paikkansa. Meidän tarkoituksiimme riittää, että olemme osoittanut, miten avarat sivistyksen kanavat virtaavat kirkon ja koulujen muurien sivuitse. Ja vaikka ei myöskään unohdeta, että teollisuus, kauppa ja viime vuosikymmenten aikana moninkertaistunut eri kansakuntiin kuuluvien yksilöiden henkilökohtainen kosketus levittävät sivistyksen siemeniä, on silti myönnettävä, että painettu sana on tehokkaampi kommunikaatioväline kuin nämä kaikki ja että etenkin lehdistö tuo nopeimmin jokaisen uuden tiedon, jokaisen uuden pyrkimyksen ihmiskunnan yhteiseksi omaisuudeksi. Niinpä lehdistö ei ole teollisuuden toiminnan kohde, joka voitaisiin korvata toisella ja kannattavammalla, eikä myöskään vain yksi väylä monien sivistyksen levityskanavien joukossa, vaan jokaiselle nykyään elävälle kansakunnalle ehdottomasti ainoa keino, joka tekee sille mahdolliseksi ihmiskunnan yleisen kehityksen seuraamisen.
Samaa halutaan ehkä sanoa rautateistä ja höyrylaivoista, pian sähkölennättimistäkin, sanalla sanottuna kaikista suurenmoisista yhteysvälineistä, joita ihmisillä on henkisiä tai vain teollisiakin kosketuksiaan varten, ja me hyväksymme tämän mielellämme. Kunhan vain jätetään puhtaasti henkiselle kommunikaatiovälineelle sen hyvin perusteltu etusija muistaen, että kaikki muut yhteydet palvelevat tätä ja jokainen niiden edistysaskel edistää sen nopeaa toimintaa.
Kun muistetaan tämän kirjoituksen otsikko, ajatellaan varmasti ranskalaista sananlaskua: ”Niin paljon melua pannukakusta.” Jollakin tavoin se soveltuukin tähän yhteyteen. Jos maan lehdistöä arvioidaan lehdistöön yleensä kohdistuvien vaatimusten kannalta, täytynee jokaisen havaita, että siitä tuskin pääsee edes aavistamaan, millaisia nuo vaatimukset ovat. Sellainenkaan henkilö, joka on voinut verrata sitä onnellisemman osan saaneiden maiden lehdistöön, voi tuskin sijoittaa sitä muuhun asemaan kuin kutakuinkin tämän kirjallisuudenlajin alimmalle askelmalle. Mutta jos otetaan kohtuullisesti huomioon monet kaikelle kirjallisuudelle verraten epäedulliset seikat maassamme, on myönnettävä, että lehdistössä ilmenee määrätietoista pyrkimystä entistä paremmalle tasolle. On toki ilahduttavaa, että noin hyvää tahtoa on olemassa ja ettei se anna masentaa itseään. Tulevaisuus nimittäin kyllä osoittaa, että jokaisesta sen tason vakavasta korottamisyrityksestä jää ainiaaksi jäljelle jonkinlaista jatkuvaa vaikutusta. Otettakoon vertailukohdaksi jokin maan sanomalehtien vuosikerta kolme, viisitoista, kaksikymmentä vuotta sitten. Millaisia ponnisteluja sieltä löytyykään noilta ajoilta maan kirjallisuuden ja tuotantotoiminnan hyväksi, millaisia yrityksiä tiedon levittämiseksi ajankohdan sivistyksen muissa maissa esiintyvistä ilmiöistä, miten lämpimästi niissä yleensä kannatetaan ihmiskunnan ja isänmaan kalleimpia asioita?
Onko sitten nykyisessä lehdistössä havaittavissa mitään tällaista? Meidän käsityksemme mukaan: on. Sitä ei vain pidä etsiä niistä lehdistä, joita urautuneiden tottumusten ja ylennysuutisten takia eniten luetaan. Sitä ei pidä etsiä pääkaupungin vanhemmista lehdistä, jotka leviävät ”valistuksen keskipisteestä” tai ”pääpaikasta” tai miten ne ovatkin halunneet sitä nimittää, vaan ennen muuta vaatimattomammista ja vähemmän tunnetuista maaseutulehdistä.
Vastaansanomatonta nimittäin on, että nykyisin Kanava, Åbo Underrättelser, Skoltidningen ja Teknologen sekä Helsingistä ainoana lehtenä Suometar antavat todisteita pyrkimyksestä hyödyttää maata ja sen sivistystä, täyttää jossakin määrin sitä tehtävää, jonka olemme edellä osoittaneet kuuluvan lehdistölle.
Åbo Underrättelserissä ei liene ollut toimituksen omina ajatuksina juuri enempää kuin lyhyitä viittauksia toimituksen myönteisiin toiveisiin isänmaan menestyksestä. Mutta lehdellä on sen sijaan ollut onnea saada julkaistavakseen lähetettyjä kirjoituksia, jotka kaikki todistavat lämpimästä isänmaallisuudesta ja joista monet ovat varsin arvokkaita; samoin toimitus on yleensä valinnut lainaamansa artikkelit hyvin, koska niiden sisältö on ollut sovellettavissa maamme oloihin. Eikä vähäinen ole sekään ansio, että toimitus on varsin usein uskaltanut vaihtaa ajanvietekirjoitukset, tavanomaiset veltostuttavat ja tylsistyttävät, täysin taiteellista arvoa vailla olevat novellit enimmäkseen vakavaan, herättävään ja valistavaan sisältöön. Mainitsemme lähetetyistä kirjoituksista ensisijaisesti ne, jotka ovat kosketelleet suomen kielen opetusta ja kirkkolakiehdotusta, ja lainatuista ne, jotka koskevat Ruotsissa suoritettuja uudistuksia, kauppaa yleensä, köyhäinhoitoa; samoin ovat poliittiset uutiset usein olleet sekä valinnaltaan että esitystavaltaan luonteenomaisia.
Kanava ja Suometar ovat linjansa mukaisesti alituisesti ponnistelleet kotimaan olojen valaisemiseksi, viimeksi mainittu pelkästään kotimaisen kirjallisuuden osalta, ja ne kumpikin ovat ansioituneet jo kirjoittamalla äidinkielellä aiheista, jotka ovat olleet sille aikaisemmin enemmän tai vähemmän vieraita, ja käyttämällä kieltä kieliopin sääntöjä hyvin noudattaen. Tätä hyvää tahtoa osoittavaa ansiota tuskin vähentää se, että Suomettaren kieli on käsityksemme mukaan toisinaan hieman raskasta. Olosuhteiden takia tämänkään lehden sisällön ansiokkuus ei pääse kovin hyvin esille. Vaikka se nimittäin osoittaa kiitettävää rakkautta äidinkieltä ja sillä kirjoitettua kirjallisuutta kohtaan, pelkäämme yksinomaisen keskittymisen näihin aiheisiin merkitsevän, että lehteä luetaan vähemmän kuin se ansaitsisi. Noin erikoistuneella lehdellä on varmaankin vain vähän lukijoita. Omasta puolestamme uskomme, että tuossa lehdessä pitäisi käsitellä myös maan tuotantotoimintaa ja muita yhteiskunnallisia asioita, ei pelkästään vaihtelun tarjoamiseksi sen jo vakiintuneelle lukijakunnalle, vaan ensisijaisesti erilaisten lukijoiden tarpeiden ja etujen tähden. Emme tietenkään vaadi näihin arkaluonteisiin aiheisiin puuttumiselta enempää kuin olot sallivat, ja jätämme tässä syrjään sen, että asioista perillä olevan ja kokeneen toimittajan löytäminen niistä huolehtimaan on vaikeaa. Kielenkin voitaisiin odottaa selvästi hyötyvän tällaisesta lehden ohjelman laajentamisesta. Kuvittelemme, että rahvaankin valistuneempi osa ottaisi kiinnostuneena vastaan joitakin uutisia esim. kirkkolakiehdotuksesta, lakiehdotuksista, joita on tehty köyhäinhoidon ja metsäasioiden järjestämiseksi, maatalouskokouksesta, maanviljelysopistosta jne.
Skoltidningenin niukka tila ei salli suurtakaan vaihtelua sen erikoisalan käsittelyssä. Senkin erikoistunut aihepiiri rajoittaa sitä paitsi jo sinänsä lukijoiden määrää. Jos tilaa kuitenkin olisi enemmän, voitaisiin asian ja lehden etujen nimessä vaatia tiiviimpää paneutumista maan oppilaitosten käytännön kysymyksiin, niiden opetusohjelmaan, lukujärjestykseen, opetusmenetelmään ja kuriin. Lehden piirissä ilmenevä puhtaasti teoriaan suuntautuva harrastus edellyttää, että maassa olisi melko runsaasti teoreettisesti koulutettuja pedagogeja. Kukaan oloihin perehtynyt ei kuitenkaan halunne hyväksyä tuollaista olettamusta. Niinpä yleisemmän kiinnostuksen herättämiseksi lehden käsittelemiin kysymyksiin on jäljellä se keino, että vallitsevaa käytäntöä tarkastellaan teorian lähtökohdista käsin. Otaksumme myös, ettei tällä kentällä kohdattaisi esteitä tällaisessa toiminnassa. Jos siis Skoltidningenin kunnianarvoisa toimitus vain antaa meidän koulumestareiden maistaa kipakasti kritiikin piiskaa, lehdeltä ei puutu lukijoita ainakaan meidän piirissämme eikä sen nykyisen tilan kolminkertaistaminen riitä edes perusteelliselle kritiikille saati sitten sen aiheuttamille vastakritiikeille. On myös aihetta toivoa monien vanhempien olevan niin kiinnostuneita lapsistaan, että he seuraavat kiinnostuneina niiden mielipiteiden kehitystä, joiden pohjalle näiden opetus on rakennettava, ja sen tavan esittelyä, jolla opetusta nykyään hoidetaan. Myös siinä yleisessä teoreettisessa muodossa, jossa Skoltidningen nykyisin asiansa esittää, monet sen käsittelemät kysymykset ovat niin mielenkiintoisia ja niiden käsittely antaa niin arvokasta tietoa, että vain nuorison opettajien ja huoltajien suuri välinpitämättömyys voisi olla selitys siihen, miksi yleisö ei tunne mielenkiintoa sitä kohtaan.
Vaikka emme ole voineet seurata Teknologenia yhtäjaksoisesti emmekä pysty joka kohdassa arvioimaan sen artikkeleiden arvoa, olemme kuitenkin havainneet tässä lehdessä kiitettävää pyrkimystä olla hyödyksi oman alansa piirissä sekä soveltaa ulkomaalaisten kokemuksia meidän maamme maatalouteen ja tuotantotoimintaan yleensä. Ja tämä pyrkimys hyödyllisyyteen on enemmän kuin monesta muusta lehdestä voidaan sanoa.
Esim. Morgonbladet, Helsingfors Tidningar, Borgå Tidning ja Finlands Allmänna Tidning, millaista pyrkimystä hyödyttää yhteishyvää osoittavatkaan näiden lehtien ”artikkelit”? – ilmoitusten hyödyllisyyden tunnustamme siellä, missä niitä on. Sillä myös Morgonbladetista on tullut melkeinpä samanveroinen noiden toisten kanssa. Syy voidaan sysätä minne tahansa; asioiden tila on valitettava.
Muuten lienee myös aihetta huomauttaa siitä, miten vähän tiettyyn rajaan saakka virallinen, ainakin erioikeuksia nauttiva lehti välittää maan sivistyksestä. Mitähän lehti onkaan kaksikymmentäviisivuotisen olemassaolonsa aikana saanut tässä suhteessa tehdyksi. Miten puolueettomasti ja totuutta rakastavasti se kertookaan poliittiset uutisensa? Miten lämpimästi ja myötämielisesti sen pääkirjoitusten pohdinnoissa suhtaudutaankaan nykypäivien parhaisiin pyrintöihin? Onko kukaan ajatteleva mies tässä maassa kyennyt saamaan käsitystä ainoastakaan nykypäivien mitenkään tärkeästä tapahtumasta tämän lehden antamien tietojen perusteella? Niin, onko kukaan edes saanut niitä lukemalla täydellistä tietoa siitä, mitä oikeastaan on tapahtunut? Ranskan heinäkuun vallankumouksesta esim. juuri nyt Italiassa käynnissä oleviin tapahtumiin – kuka on koskaan oppinut Finlands Allm. Tidningistä tuntemaan muita syitä koko tähän yhä jatkuvaan liikehdintään kuin kaikenmoisten salaisten lähettiläiden keksimiä juonia? Kaikkialla hallitukset toimivat mitä viisaimmin, kaikkialla kansat voisivat olla onnellisia – mutta ne eivät halua, ne valitsevat mieluummin vallankumouksia, uudistuksia ja muuta riitelyä! – Tai pikemminkin: kansaraukat eivät halua tuommoista, mutta niiden kirouksena on typeryys ja ne antavat vetää itseään nenästä, huijareina jotkut nimeltään, luonteeltaan ja olinpaikaltaan tuntemattomat levottomat kiihottajat, emissaarit, kommunistit. Niin, tämä on nykyisin oikea sana. Kommunistit, jotka monien muiden haaveilijoiden tavoin ovat vaeltaneet unohduksen mereen, kummittelevat yhä päivittäin Allmänna Tidningenin palstoilla. Jolleivät kommunistit riitä selitykseksi, putoavat mitä merkillisimmät tapahtumat suoraan taivaasta – kuten esimerkiksi Preussin yleiset maapäivät. Jonakin vapaahetkenämme saatamme todellakin pitää hauskaa kirjoittamalla Allm. Tidningenin aineiston perusteella jonkin valtakunnan uusimman historian. – Mutta vaikka jätettäisiinkin syrjään lehden poliittinen linja ja annettaisiin sen pitää muiden erioikeuksiensa ohella se privilegium exclusivum [poissulkeva erioikeus], että se voi viitenä viikon päivänä korottaa puuvillan hintoja Egyptissä, syödä oopiumia Hongkongissa, lyödä englantilaiset Intiassa, nujertaa pohjoisamerikkalaiset Meksikossa ja suojella Espanjan kuninkaallisia, voisi kuitenkin jotakin olla vielä tehtävissä viikon kuudentena päivänä. Silloin voisi olla sopivaa kertoa jotakin itse Suomesta ja muutamat pääkirjoitukset siitä, mitä maassa tapahtuu, voisivat tulla yleisen mielipiteen muodostamisen avuksi. Finlands Allmänna Tidningistä ei voi saada tietoja siitä, että tässä maassa esim. on tehty ja tehdään työtä suomen kielen, suomalaisen kirjallisuuden ja kansallisuuden puolesta. Maan satoihin vuosiin suurimmasta tuotantotoimintaa koskevasta hankkeesta, Saimaan kanavan rakentamisesta, lehti ei kerro mitään. Kansa, jonka kustannuksella ja jonka hyödyksi työ tehdään, on kuitenkin hyvin kiinnostunut sen edistymisestä, ja kansalla lienee myös jonkinmoinen oikeus vaatia, että sille kerrotaan asiasta. Allmänna Tidningen taas on ainoa lehti, joka voisi saada tietoja tästä asiasta ja paljosta muusta. Virallinen lehti ei ehkä tiedä eikä usko, että hyvien lakien ja säädösten lisäksi tarvitaan myös hyvää tahtoa niiden noudattamiseen ja että tämän tahdon edellytyksenä taas on vakaumus jokaisen lain arvosta ja merkityksestä. Jos jollakin pääkirjoituksella viritettäisiin ja vahvistettaisiin tätä vakaumusta, tätä ei pitäisi mitenkään voida pitää lehden ohjelmalle vieraana eikä sen oman oikein ymmärretyn edun vastaisena. Tästä kaikesta ei lehden palstoilla kuitenkaan näy juuri mitään; se vähä, mitä on joskus nähty, on ollut jonkin kirjoituksen hyvää tarkoittavan lähettäjän satunnainen lahja.
Helsingfors Tidningarista emme halua sanoa mitään enempää senkään takia, että lehden päätarkoituksena näyttää olleen ajanvietteen tarjoaminen ja siirtyessään ajanvietteestä vakaviin asioihin se ei tavallisesti ole oikein onnistunut. Jos lukeva yleisö vain haluaa jotakin muuta kuin välinettä ajantappamiseen, tuosta lehdestä ei ole muuta sanottavaa. Borgå Tidning on samoin sellainen lehti, jolta ei voi vaatia juuri muuta kuin että se ilmestyy säntillisesti, kertoo yhtä säntillisesti hiippakunnan kirkolliset uutiset ja on muuten täynnä tekstiä.
Morgonbladetin päämäärätön harhailu vuoden varrella ansaitsee sitä vastoin huomiota etenkin siksi, että tämä lehti on viimeksi kuluneina vuosina osoittanut, että sitä on elähdyttänyt mitä lämpimin kiinnostus kansallisen sivistyksen kohottamiseen.
Morgonbladetin sanotaan menettäneen sen toimituksensa jäsenen, joka lähinnä edusti lehden vakavaa puolta. Se on tosin vastoinkäyminen, mutta sellainen vahinko, jota pitäisi voida välttää mahdollisimman pitkään tai joka pitäisi voida korjata. F. A. Tidningiä, H:fors Tidningaria ja ehkä Åbo Underrättelseriä lukuun ottamatta, joiden lukuisat ilmoitukset tuottavat voittoa, maan sanomalehdet eivät pysty turvaamaan päätoimista toimitusta itselleen. Myös juuri luetelluissa lehdissä rajoitettaneen toimituskuluja mahdollisimman tiukasti, koska julkaisijat tietysti tavoittelevat suurinta mahdollista voittoa. Niinpä kukaan tietävä ja lahjakas mies ei voi omistautua lehtimiehen ammattiin, vaan toimitustöitä hoidetaan sivutehtävinä ja pidetään sivuansioiden lähteenä. Paljon ei näissä oloissa voida odottaa. Yleisö on kuitenkin tottunut näkemään parhainta tahtoa ja tavallisesti runsaammin kykyä siellä, missä sitä taloudellisiin etuihin katsoen vähiten olisi voitu odottaa. Ja useimmat maan sanomalehdistä voivat sentään maksaa jonkinmoista palkkaa toimitustyöstä. Kun näin on, ei varmastikaan ole liikaa vaadittu, jos oletetaan maassa olevan muutamia isänmaallisia miehiä, jotka haluavat käyttää voimansa herättääkseen jonkinlaista yhteishenkeä ja edistääkseen kansallista sivistystä, ja jokaisen lehden näin ollen voivan löytää toimitukseensa miehityksen, joka pyrkii muuhun kuin lehden lukijoiden ajan tappamiseen.
Emme jätä ottamatta nimenomaan Morgonbladetin osalta huomioon sitä, että lehti on muutamilla, enimmäkseen lainatuilla esteettisiin tavoitteisiin viittaavilla artikkeleilla pyrkinyt osoittamaan, että sillä on ohjelma, tarkoitus olla hyödyksi. Näiden artikkelien sattumanvaraisuus, niukat merkit toimituksen muokkaustyöstä ja tästä vähästäkin paljastuva huolimattomuus, tämä kaikki osoittaa meidän käsityksemme mukaan, että lehti vaipuu yhä syvemmälle sattumanvaraisuuden – ja jonkun sen edustajan uhriksi.
Mitä luultavinta kuitenkin on, että lehtimiehen kutsumusta vielä väheksytään Suomessa ja että samoin vain harvat pitänevät julkisen keskustelun painokkuutta ja arvoa kovinkaan merkittävinä. Paljon muun ohessa tämä on vakuuttava todiste yleisen sivistyksen tasosta. Tässä suhteessa se on tasolla, jota Englannissa on etsittävä yli vuosisadan ja kaikissa sivistysmaissa vähintäänkin puolen vuosisadan takaa. Puolen vuosisadan jälkeenjääneisyys merkitsee kuitenkin nykyaikana, jolloin sivistyksen aikakaudet lyhenevät aivan arvaamattomalla tavalla, enemmän kuin kahden vuosisadan aikaero olisi merkinnyt sata vuotta sitten. Toisin sanottuna sivistyksellinen etäisyys uskonpuhdistuksesta vuoteen 1700 on paljon vähäisempi kuin etäisyys Ranskan vallankumouksesta nykyaikaan.
Kaikki kokemukset opettavat, että paha on tunnettava tarkoin, jotta se voitaisiin parantaa. Siitä syystä olemme pitäneet velvollisuutenamme samoin kuin jokaisen lehtimiehen velvollisuutena sen maan nykyistä sivistystasoa koskevan harhakuvan tuhoamista, jota kaikkien sivistyksen ravintoaineiden puutetta potevat kotimaiset sanomalehdet ovat vuodesta vuoteen pyrkineet pitämään yllä. Tavallisesti arvellaan, että kaikkien sivistyskansojen omistama kansalliskirjallisuus, joka meiltä on täysin puuttunut, ei todista mitään, koska sen olemassaolo tai puuttuminen muka johtuisi maan väkiluvun suuruudesta.
Ei liene turhaa sanoa jälleen, että Tanskalla, Hollannilla, Belgialla, Unkarilla, Böömillä on kansalliskirjallisuutensa. Sanomisesta ei kuitenkaan ole paljon apua; onhan sellaisessa maassa, jossa ihminen luetaan ”sivistyneeseen” luokkaan, vaikka hänellä ei ole minkäänlaista inhimillistä tietämystä lukuun ottamatta horjuvaa oikeinkirjoitustaitoa ja neljään laskutapaan rajoittuvaa laskutaitoa, turhaa puhua kansalliskirjallisuudesta kansakunnan sivistyksen osoituksena. Silloin aletaan laverrella Ruotsista tapahtuvasta kirjojen tuonnista, rahvaamme lukutaidosta jne. Vuoden 1846 tullitilastot ilmoittavat kirjoja tuodun Ruotsista 14 000 hopearuplan arvosta. Tämä merkitsee jokaista Suomessa asuvaa yksilöä kohti tasan yhtä hopeakopeekkaa. Jos summa halutaan jakaa vain 200 000 asukkaan kesken, on jokaisen osuus tästä valistuksesta seitsemän hopeakopeekkaa. Jos jokaisen viimeksi mainittuun väestömäärään kuuluvan perheen keskimääräiseksi kooksi arvioidaan viisi henkilöä, voi perhekirjasto kasvaa vuodessa 35 hopeakopeekan arvoisella määrällä. Kaikki tietävät, että maassa ilmestyneet painotuotteet ovat tähän saakka olleet vain askeettisia kirjasia, ja ns. sivistyneet ovat tienneet niistä tuskin mitään. Olettakaamme nyt, että näitä kirjasia, virsikirjat ja katkismukset mukaan luettuina, myydään vuosittain 30 000 hopearuplan arvosta. Kun summa jaetaan muiden 1 200 000 asukkaan kesken, henkeä kohti jää 2 1/2 hopeakopeekkaa ja edellä esitetyllä tavalla laskien 12 1/2 hopeakopeekkaa perhettä kohti. Saksan- ja ranskankielisellä kirjallisuudella on maassa niin niukasti yleisöä, että niitä tuskin kannattaa ottaa lukuun. Kun lisäksi vielä otetaan huomioon, että Ruotsista tuodusta kirjallisuudesta vähintään 1/4 on koulukirjoja, joita ovat myös useimmat kotimaisten kirjapainojen ruotsinkieliset tuotteet, lasketaan varsin väljästi, jos arvioidaan kotimaassa tuotetun sivistyneen kirjallisuuden arvoksi vuosittain 3 500 hopearuplaa ja korvataan sillä edellä mainittu neljäsosa. Näin jokainen ”sivistynyt” perhe voi vuosittain käyttää 35 kopeekkaansa sivistyksensä kartuttamiseen lasten koulukirjoja summaan sisällyttämättä, ja rahvaan perhekunta voi ostettuaan kymmenenä ensimmäisenä vuotena virsikirjat ja katkismukset käyttää sen jälkeen joka toinen vuosi sivistykseensä melkein yhtä paljon rahaa kuin sivistyneet itse. Jos sivistynyt luokka ehkä halutaan rajoittaa 100 000 yksilöön, käyttää kukin perhe kirjaostoihin 70 hopeakopeekkaa vuodessa. Pitemmälle emme juuri voi myönnytyksissä mennä, eikä pitemmälle taida mennä enemmistö sivistyneistä perheenisistäkään ottaessaan hyödyttömiä kuluja maksaakseen.
Vain rahvaan osalta on tässä asiassa huomautettava eräästä yksityiskohdasta – sillä miten tohtisimmekaan sanoa, että sama seikka koskee vaihtelevassa määrässä monia sivistyneitäkin. Rahvas osaa lukea sisältä, mikä tarkoittaa katkismuksen ja virsikirjan, joskus raamatunkin lukemista. Oman kokemuksemme sekä mitä luotettavimpien miesten todistusten perusteella olemme kuitenkin vakuuttuneet siitä, että suhteellisen harvat yksilöt osaavat esim. kertoa, mitä heidän lukemansa sunnuntain saarnateksti sisältää, eli että muut eivät ymmärrä lukemaansa ja että vielä harvemmat pystyvät lukemaan ja ymmärtämään muita kirjoituksia kuin mainittuja kirjoja. Ymmärtäminen on tosin aina suhteellista; puhummekin tässä vain historiallisen kertomuksen käsittämisestä, sellaisiahan useimmat sunnuntain evankeliumitekstitkin sisältävät.
Mutta onko tämä lukutaitoa? Sattumoisin on kuultu, että melko suuri ihmisten joukko ei Ranskassa vielä osaa lukea sisältä ja että sama koskee osaa Englannin tehdastyöläisistä. Sillä perusteella tehdään reippaasti johtopäätös, että kansansivistys on meidän maassamme korkeammalla kuin useimmissa maissa!!
Onko olemassakaan tätä älyttömämpää päättelyä? Kai sitten maamme yhteiskunnalliset laitokset, maanviljely, teollisuus ja kauppakin ovat samalla tasolla kuin noiden maiden, puuttumatta tieteeseen ja taiteeseen, joiden on selitetty nyt kerta kaikkiaan riippuvan päiden lukumäärästä eikä niiden käytön hionnasta? Vai perustuuko ehkä kaikki tämäkin samalla lailla väkilukuun? Tarkoitetaanko, että pelkästään kansojen pääluku on synnyttänyt sellaisen historian kuin esim. Ranskalla ja Englannilla on vuoden 1790 jälkeen? Ja lisätäänkö vielä, että tuollainen historia vain vähentää tai lisää tätä väkilukua vaikuttamatta sen sivistykseen? Kansa, jota ihmisen kallisarvoisimmat pyrkimykset ovat ravistelleet sen syvimpiä rivejä myöten niin kuin Ranskan kansaa, ja joka on puolen vuosisadan aikana muuttanut koko valtiomuotonsa perin pohjin uudenlaiseksi kerran vuosikymmenessä ja joka on näiden muutosten myötä vapauttanut itsensä kaikista kirkon, jollei suorastaan uskonnon siteistä ja sitten jälleen vapaasti päättänyt tämän instituution elvyttämisestä ja järjestämisestä, nähnyt tuotantoelämänsä romahtamisen ja nostanut sen uudelleen työllään minkä tahansa muun maan tuotantoelämän tasolle, uudistanut perusteellisesti koko lainsäädäntönsä, kohottautunut yleisestä tapojen rappiosta mitä hienovireisimpään käsitykseen oikeasta ja väärästä, nähnyt itsensä Euroopan valtiaana ja havainnut sitten taas tuhon uhkaavan kansallista olemassaoloaan ja jota on johdatellut kaikkeen tähän toisinaan mitä jaloin innostus yleisten ihmisoikeuksien edistämiseen ja toisinaan herkkävireinen käsitys kansakunnan maineesta ja kunniasta, mutta aina isänmaallisuus, joinakin hetkinä hurjaksi kiihkomielisyydeksikin yltyneenä – olisiko tuollainen kansa muka kulkenut kaikkien näiden kohtalon vaiheiden läpi sillä tavoin, etteivät ne olisi kohottaneet sen sivistystasoa! Lukutaito on tosin välttämätön sivistyksen väline, mutta suuri historia saa toki enemmän aikaan kuin mitkään koulut. Ja mitä ensiksi mainittuun tulee: mitä lukutaitoinen rahvaskin Ranskassa oikein lukee? Se lukee vallankumouksen ja Napoleonin historiaa, lukee ja kuuntelee kuninkaidensa puheita, ministerien, kamareiden, neuvostojen, uudistusmielisten kokousten ja tuomioistuinten toiminnasta kertovia asiakirjoja, lukee Chartea [Ludvig Filipin perustuslakia vuodelta 1830] ja Code Napoléonia, jotka on julkaistu satoina painoksina, puhumattakaan monenmoisten järjestöjen kansankirjasista; se laulaa joka mökissä Béranger'n lauluja. Samoin Englannin kansa on suuren vallankumouskamppailun aikana tietoisesti toteuttanut erinomaisten valtiomiestensä suunnitelmia ja siitä ajasta saakka ollut taukoamatta liikkeessä pakottaakseen kotimaisen ylimystön myönnytykseen toisensa jälkeen. Osallistuminen kaikkeen tuollaiseen kuitenkin varmaan pakostakin sivistää myös ihmistä, jonka lukutaidon laita on niin ja näin. Monikin ranskalainen, jonka lapsuus kului katolisen papiston ylläpitämässä pimeydessä ja nuoruus sotaleireissä, alituisissa taisteluissa isänmaan edun ja kunnian puolesta, ja joka ei vielä ole ennättänyt hankkia lukutaitoa, jonka saavuttaminen on ollut mahdotonta hänen elämänsä aikaisemmissa vaiheissa, tuntee kuitenkin varmasti Euroopan ja oman maansa paljon paremmin kuin lukeneinkin suomalainen talonpoika ja osallistuu voimakkaammin toimintaan ihmiskunnan arvokkaimpien asioiden hyväksi kuin tämä. Niin, historia osoittaa, että moni heistä on varsin vähäisen lukutaidon varassa johtanut sotajoukkoja, hallinnut maita ja valtakuntia. Tarvitsee myös vain nähdä työväenluokkaan kuuluva ranskalainen ja keskustella hänen kanssaan vakuuttuakseen siitä, että hänen sielussaan liikkuu monia sangen yleviä mielikuvia ja pyrkimyksiä, joista meidän sivistyneiden luokkiemme keskuudessa ei toisinaan ole aavistustakaan. Jo hänen ulkoasunsa osoittaa, että hän tietää oman ihmisarvonsa ja kunnioittaa sitä samaa muissa; tämähän on pettämätön sivistyksen tunnusmerkki.
Sietää kuitenkin pohtia, onko meidän kansakuntamme aina ollut näin paljon jäljessä sivistyneemmistä. Emme usko sitä. Heti uskonpuhdistuksen ajan jälkeen aateliston, papiston ja rahvaan erot eivät liene olleet kovin merkittäviä esim. Saksassa ja Suomessa. Porvaristoa täällä oli vähän, ja suurin osa siitä oli saksalaisia ja ruotsalaisia. Englannissa ja Ranskassa lienee aateliston sivistys ollut tuolloinkin korkeammalla tasolla. Vasta viime vuosisadan puolivälissä Saksa edistyi merkittävämmin niin korkeamman sivistyksen kuin varsinaisen kansansivistyksenkin alalla, kun Saksan kolmikymmenvuotinen sota oli sitä vastoin vuosisataa aikaisemmin pysäyttänyt tuon maan yhteiskunnallisen kehityksen kokonaan. Kustaa III:n aikana yleinen sivistys varmastikin vauhdittui meidän maassamme kuten Ruotsissakin, mikä näkyy myös maan yliopistossa tuolloin tapahtuneessa nousussa ja sen piiristä liikkeelle lähteneessä isänmaallisiin aiheisiin suuntautuneessa toiminnassa. Porthan, Gadd, Bilmark, Tengström, Gadolin, Hällström, Franzén, kaikki nämä nimet tunnettiin ja niitä myös kunnioitettiin maassa yleisesti. Kansansivistys kuitenkin lyötiin tuona aikana laimin niin kuin aikaisemminkin, jolloin jo olisi tarvittu kouluja; jollei kansansivistystyöhön haluta lukea Suomen Talousseuran perustamista ja pyrkimyksiä.
Kuitenkin vasta 1800-luvun alusta ja siitä ajankohdasta lähtien, jolloin Suomen sivistys jäi kansakunnan omien voimien varaan, voidaan sen ja eurooppalaisen sivistyksen välisen kuilun arvioida jatkuvasti suurentuneen. Kykenemättä käsittämään tilaansa, puoleen vuosituhanteen tottumattomana toimimaan missään suhteessa omin päin Suomen kansakunta näyttää tarvinneen lähes puoli vuosisataa, pitkän ajan, havahtuakseen jollakin tavoin ja oppiakseen tietämään, mitä se on velkaa omalle itselleen, eli juuri sen ajanjakson, jonka kuluessa Euroopan muiden kansojen sivistys on edennyt nopeammin askelin kuin koskaan historian aikana. Erityisten olosuhteiden selvitteleminen tässä on sekä arkaluonteista että epämiellyttävää. Kysymme vain: missä suhteessa kansakunnan sivistystaso osoittautuu tällä hetkellä korkeammaksi kuin tämän vuosisadan alussa? Missä sen instituutioissa, millä tiedon alalla, missä yhteisissä yrityksissä, missä yleisluonteisimmissa pyrkimyksissä ilmenee tuulahdus ajan hengestä, siitä hengestä, joka on asettanut yleisen sivistyksen ja tasa-arvoisuuden lain edessä yhteiskunnan laitosten perustaksi ja vaatinut kaikkialla ihmisarvon asettamista erioikeuksien edelle, lain asettamista mielivallan sijaan?
Ja kuitenkin: jos pakostakin on tultava siihen tulokseen, että itse kansallisuus on aina yhtä kuin kansallinen sivistys, jos niin kansakunnan kasvu kuin sen rappeutuminenkin aina riippuvat tämän sivistyksen voimasta, niin tämä asioiden suhde pitää vieläkin selvemmin muista näkökohdista riippumatta paikkansa siellä, missä kysymykseen voi tulla vain kotimaisen ja vieraan sivistyksen kamppailu ja missä vain hengen voimat manataan taisteluun, jossa käsivarsien voima ei voi tuottaa tappiota eivätkä ulkoiset suhdanteet voi lievittää taistelun rasituksia, eli missä sanalla sanottuna kansakunnan olemassaolo riippuu vain sen henkisestä pyrkimyksestä oman sivistyksen kehittämiseen ja jo saavutettujen tulosten säilyttämiseen.
J. V. S.
