1. Fredrik Gabriel Hedberg: ”Verklärans Vederläggning och Evangelii Försvar” [Vaikutusopin kumoaminen ja evankeliumin puolustus] 2. vihko H:ki 1848. (20 hopeakopeekkaa).

2. ”Flickan på Inderskär, Skildring. I.” [Inderskärin tyttö, kuvaus. I] H:ki & Turku 1848. (20 hopeakopeekkaa).

Nämä molemmat teokset ovat hra Lilljan kustantamon julkaisemia. Se ei kuitenkaan riitä jotta ne voisi liittää tässä yhteen. Kummankin tavoitteet ovat kuitenkin niin yhteneväiset, että vain harvoin tapaa teologisessa tutkielmassa ja kaunokirjallisessa teoksessa sellaista yhtäpitävyyttä.

Hra Hedbergin teos, josta yleisö voi odottaa vielä yhtä nidettä, käsittelee vanhaa kiistakysymystä. Teos ei kuitenkaan koskettele vain nimensä lähinnä osoittamaa aihetta, vaan sitä näkemystä kääntymyksestä, joka antaa ihmisellekin jonkin osuuden asiassa kun hänen mielensä avautuu ottamaan vastaan armon. Hra H. kieltää tämän käsityksen paikkansapitävyyden ja kannattaa sitä oppia, että kääntymyksen jokainen vaihe on ylhäältä annettu lahja, missä ihmisellä ei ole mitään osuutta. Kysymys on kuitenkin niin kiperä, että kääntäessämme sen oman kielenkäyttömme mukaiseksi pelkäämme tekevämme vääryyttä tekijälle. Asian valaisemiseksi lisäämme, että hra Hedberg näkyy suuntaavan todistelunsa pääasiassa pietistien ryhmittymää vastaan, nämä kun pitävät armon jokapäiväistä epäilyä itse armoon kuuluvana tilana. Hra H. nimittää nyt tätä oppia vaikutusopiksi ja asettaa sitä vastaan opin uskosta, joka on varma ja horjumaton, koska se on jumalallinen lahja. On vaikea käsittää, miten hra H. aikoo tässä välttää toisen kompastuskiven, predestinaation.

Me jätämme kuitenkin teologisen puolen ja muistutamme vain siitä, että lainaamalla Augustinusta, Lutheria ja kirkon tunnustuskirjoja hra H. esittää väitteillään riittävän todistuksen kirkon puhtaan opin puolesta. Tosin se ei taitaisi estää vastustajaa löytämästä sekä Lutherilta että tunnustuskirjoista tukea vastakkaiselle käsitykselle. Haluamme huomauttaa vain yhdestä asiasta, nimittäin siitä hra H:n käsityksestä, että hän olisi joutunut oppiensa tähden kovin vihatuksi. Nordiska Kyrkotidningenin ja hra Tengströmin merkitys ei ole sen suurempi kuin että siltä taholta tuleva hylkäys merkitsee vain yhtä kannanottoa toista vastaan. Vain tottumattomuus julkisuuteen ja julkiseen torjuntaan voi selittää sen liiallisen herkkyyden, mikä saa tekijän kuvittelemaan että hän taistelee totuuden puolesta yksin yli puolta maailmaa vastaan. Tällainen intoilu ei kuitenkaan edistä millään tavoin itse asiaa. Muutoin on myönnettävä, että sekä hra H:n esityksessä että tyylissä on runsaasti lämpöä ja voimaa, mikä onkin omiaan näin vahvan vakaumuksen yhteyteen; myös teologinen oppineisuus ja todistelun selkeys tekevät teoksesta melko merkittävän maamme teologisessa kirjallisuudessa.

”Flickan på Inderskär” näyttää meistä olevan omassa lajissaan yhtä merkittävä ilmestys. Se on puhdas tendenssiromaani, jos se enää edes ansaitsee romaanin tai novellin nimeä, koska romanttinen aines on siinä lähes olematonta ja harvat tapahtumat on synnytetty vain jotta maalliset kiinnostuksen kohteet saadaan vaikuttamaan uskonnollisiin vakaumuksiin. Se lisää eloa ja merkitystä näiden vakaumusten kuvaukseen. Jos uskovaisuus on irrallaan todellisesta ihmiselämästä, se kuolee ja muuttuu hedelmättömäksi. Tällaisten kirjallisten tuotteiden voisi katsoa laajentavan sitä muotoa, jota jo antiikissa käytettiin taidokkaasti filosofisten oppien esityksessä ja jota voi ihailla esimerkiksi Platonin dialogeissa. Saksalaiset ovat käyttäneet samaa muotoa niin sanotussa taidenovellissa ja se on saanut uutta käyttöä nykyaikaisessa yhteiskunnallisessa romaanissa. Runebergin erinomainen teos ”En trädgårdsmästares bref” [Puutarhurin kirjeet] edustaa samaa lajia Suomen kirjallisuudessa.

Kyseisen novellin tekijä osoittaa ennen muuta tuntevansa perusteellisesti maan pietismin ja sen keskenään kiistelevät ryhmät. Hän on myös tehnyt heidän erilaiset näkemyksensä tarpeeksi selkeiksi jotta ne voi esittää taiteellisessa muodossa. Koska hän hallitsee tämänkin muodon varmasti, voi päätellä että hänellä on runollista mielenlaatua ja esityksestä ylipäätään että tämä ei ole tekijän ensiesiintyminen. Sen sijaan voi perustellusti huomauttaa että luonnehdintaa ei ole juuri ollenkaan ja useimmat henkilöt on tehty jonkin mielipiteen äänitorveksi. Luonteettomuus tulee esiin myös siinä nopeassa vaikutuksessa, minkä yksi ainoa saarna saa, samoin siinä helppoudessa millä ”venyvät yksilöt” siirtyvät sellaisten katsomusten kannalle, joita ovat aikaisemmin vihanneet ja vastustaneet. Siirtyminen ei kylläkään liiemmin ihmetytä, mutta osoittaa henkilöiden kelpaavan kaikkiin niihin rooleihin, jotka tekijä haluaa heille antaa. Hän on jokseenkin oikein oivaltanut, että kääntymyksen vaatima teologinen väittely – jos kääntymystä voi sillä edes synnyttää – olisi rikkonut aivan liiaksi taiteellista muotoa. Jäljelle jäi kuitenkin se mahdollisuus, että taitavasti kehitelty tapahtumainkulku olisi saanut aikaan sen mihin todistelu ei pystynyt.

Tekijän uskonnolliset katsomukset ovat täsmälleen samat kuin hra Hedbergin. Kohtaamme molemmilla samaa raamatullista kieltä, samoja sovellutuksia; erona on vain se että novellin kirjoittaja jättää Augustinuksen, Lutherin ja tunnustuskirjat pois pelistä ja suuntautuu yksinomaan Raamatun sanaan. Myös kasteella ja sen seurauksilla on novellissa mystisempi osa kuin ankarassa tutkielmassa.

3. ”Aura” III ja IV, Turku 1848, (32 hopeakopeekkaa)

Arvostelija tahtoisi mielellään sanoa tästä kokoelmasta yleensä ja sen esillä olevasta jatko-osasta enemmän hyvää kuin mitä arvostelijan velvollisuus vaatii. Sen julkaisemisella hra Lillja on pyrkinyt kiitettävästi edistämään kotimaista kaunokirjallista tuotantoa. Paljastuuhan kotimaisen kirjallisuuden heikkous erityisesti tällä alalla; juuri puheena ollut ”Flickan på Inderskär”, joka etääntyy pisimmälle romanttisesta muodosta, on kaikesta huolimatta ehkä paras tuote romaanin alalla mitä kotimaisella kirjallisuudella on tarjottavanaan. ”Auran” molemmat ensimmäiset vihkot jäävät jo alle keskitason, kun ajatellaan niitä vaatimuksia, joita meidän aikamme asettaa tällaisille kirjallisille tuotteille. ”Skärgårdsflickan” tarjoaa leikkiä, jolla ei ole mitään merkitystä, eikä se ole suinkaan nerouden leikkiä; Vendelan kirjoittama ”Den Fallna” sisältää joitakin nousun yrityksiä, mutta sortuu mielikuvituksen ja muodon puutteeseen. Kolmannen vihkon täyttävä N. H. Pinellon ”En Nylands Dragon” ei ole leikkiä eikä totta. Se on mitättömyys, se on vaudevillea, jonka kupletteja musiikki ehkä kohottaisi. Tällaiseen näytelmään kai kuuluisi jokin hilpeä päähänpälkähdys, jokin laulujen sukkela kärki, jokin koominen tilanne, mutta kaikki se näkyy unohtuneen. Juonesta ei ole tietoakaan. Jäljelle jää aika osuva kuvaus ruotsinkielisen rahvaan arkisesta olemisesta ja sitä tukee rahvaalle ominainen kieli, mutta sekin muuttuu väsyttäväksi, koska se on koko näytelmän kielenä ja epätasaisuutensa vuoksi tuntuu enimmäkseen väkinäiseltä.

Neljäs vihko sisältää näytelmän ”Hildegard eller Mor och Dotter”, jonka on kirjoittanut Oskar Andersson, hra Delandin teatterin pidetty näyttelijä. Näytelmää ei voi näin ollen edes tekijänsä puolesta laskea kuuluvaksi Suomen kirjallisuuteen. Eikä se liiemmin tämän kirjallisuuden arvostusta nostaisikaan. Hra A. on saavuttanut suosiota huvinäytelmällään ”Våra Hustrur”. Oletamme että se on onnistunut paremmin kuin tämänkertainen näytelmä. Tekijä on kylläkin useissa kohdissa antanut näyttelijöille ohjeen esiintyä iloisesti, mutta jos katsoja tai lukija noudattaa kehotusta, niin se johtuu vain siitä, että hän näkee tai ajattelee näyttelijöiden ponnistelevan kuuliaisesti. Kaikki ei ole aivan samoin harvemmin esiintyvien kyynelöintiohjeiden kohdalla, mutta nekin saavat helposti ajattelemaan, että tekijä on tarkoittanut näillä ohjeillaan enemmän näyttelijöitä kuin yleisöä. Ainakaan arvostelija ei ole kyennyt löytämään näytelmän rakenteesta mitään tarkoitusta. Niinpä hänen mielestään ei olekaan odottamatonta, että yksikään sen kohtauksista ei herätä odotusta siitä miten näytelmässä mahtaa käydä, eikä loppuakaan voi sanoa ratkaisuksi, koska näytelmään sisältyvä vähäinenkin ongelmanasettelu päästetään yhtään empimättä raukeamaan. Liioin ei näytelmä tarjoa ainuttakaan luonnekuvaa. Tältä osin meidän on tehtävä ”En Nylands Dragonin” kirjoittajalle sikäli oikeutta, että hän on hahmottanut rivakoin vedoin ”yhden luonnetyypin” renki ja rakuuna Pehrin ovelassa persoonassa. Tämä pääsee niin lähelle oikeaa huumoria että jopa tavoittaa sitä laulaessaan: ”Silloin oon näätsen enkeli ja on mulla siivet vaalehet”.

4. (Johan Albert Söderholm:) ”Försök att åskådliggöra vissa läror i Logiken, jemte en utförligare framställning af de Syllogistiska Figurerna”. [Yritys havainnollistaa tiettyjä logiikan oppeja, sekä seikkaperäinen esitys syllogistisista muodoista] H:ki 1848. (15 hopeakopeekkaa).

Tämän yritelmän ansiona on että se on yhtä lyhyt kuin selkeäkin. Se tuo epäilemättä melkoista helpotusta tyhjien ajatusmuotojen – tai ajatuksettomien muotojen – kanssa kamppailevalle nuorisolle. Tekijän kehät ja rivit soveltuvat melko hyvin havainnollistamaan kyseisiä ajatusmuotoja, joskaan ne eivät millään muotoa anna hänelle oikeutta kutsua vanhaa ”Barbara Celarentia” ”barbaariseksi muistisanaksi”. Yksi tapa havainnollistaa sisältöä ei näet ole sen barbaarisempi eikä vähemmän barbaarinen kuin toinenkaan.

Lukijaa ehkä huvittaa saada näyte siitä, millä taidokkuudella filosofit pitävät ajatuksiaan kurissa. On kysymys neljästä olennaisimmasta tavasta, joilla annetuista tosiasioista tehdään johtopäätöksiä. Esimerkiksi:

Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia;

Lehtimies on (tavallaan) ihminen:

Lehtimies on siis kuolevainen.

Jotta aito filosofi ei tekisi tässä esimerkiksi sitä johtopäätöstä, että ”Lehtimies on siis kuolematon”, hänen tarvitsee vain muistaa sana: ”Darii”, ja hän on pelastanut teräväjärkisen maineensa. Asiassa piilee kuitenkin monia muitakin harhoja ja niinpä on opeteltava seuraavat säännöt, aivan kuin oppia saamaton opettelee Isä meidän -rukouksen:

Barbara Celarent Ensimmäisessä,

Darii Ferioque

Cesare Camestres Festino Baroco

Toisessa;

Kolmannen pauhaavat äänet riippuvat seuraavista:

Darapti Felapton

Disamis ja Datisi Bocardo Ferison; ja

Neljännessä

on Bamalip Calemes Dimatis Fesapo Fresison.

Lukija kaiketi uskoo, että näissä neljässä säkeessä – siten niitä todellakin kutsutaan – ei ole sanaakaan mitään ihmiskieltä; niissä on kuitenkin seitsemän sanaa, jotka ihmisen järki voi käsittää. Mutta tarkoituksena ei ole ajatellakaan sanojen merkitystä; tärkeintä on näet juuri se että kaikkien sanojen on sinänsä oltava vailla merkitystä ja vain filosofin on määrä ymmärtää ne. Mystisten sanojen jokaisella kirjaimella on oma painonsa hänelle, ne ovat kuin uhkaavasti kohonnut etusormi varoittamassa vikapistoista.

Tekijämme on esimerkiksi piirtänyt kaksi ympyrää, joiden kehät leikkaavat toisensa, ja ympyröiden yhteiseen segmenttiin hän on vielä piirtänyt pienemmän ympyrän. Kun lukija näkee kuvion, hän ei luultavasti käsitä siitä paljon sen enempää kuin sanoista ”Bocardo Ferison”. Mutta tekijä on huolehtinut siitä, että filosofi näkee tässäkin tienviitan, jonka tarkoituksena on estää hänen ajatuksiaan kiertämästä kehää.

Lukija voi nyt luulla että siihen loppuivat jutut, joissa on järkeä logiikalle, vaikka oppimaton näkeekin niissä pelkkää järjettömyyttä. Niin ei asia kuitenkaan ole. Lukijan silmissä on esimerkiksi seuraavan kaltaisen johtopäätöksen tekeminen pelkkää järjettömyyttä:

Yksikään mies ei ole neulatalo;

Tietty sihteeri on mies;

Siis tietty sihteeri ei ole neulatalo.

Ensimmäisen säkeen mystinen sana ”Ferio” osoittaa nyt mahdollisimman selvästi, että johtopäätös on aivan looginen ja järjellinen.

Lukija ei saa tästä vielä riittävää käsitystä siitä, millaisia rohkeita taitotemppuja merkillisten sanojen avulla uskalletaan tehdä. Tehkäämme esimerkiksi kummallisen ”Ferisonin” johdatuksella seuraava syvällinen päättely:

Yksikään kala ei ole lintu;

Jotkin kalat ovat simppuja;

Siis: Jotkin simput eivät ole lintuja.

Päättelyn seuraaja taitaa ihmetellä arkuuttamme, kun emme tohtineet väittää, että ”Yksikään simppu ei ole lintu”. Mutta samoin kuin e-kirjain Ferisonissa opettaa meidät sanomaan: ”Yksikään kala ei ole”, samoin i-kirjain opettaa sanomaan: ”Jotkin kalat ovat”, ja vihdoin o-kirjain opettaa: ”Jotkin simput eivät ole”.

Jos me olisimme päättelyn seuraajan kanssa sanoneet: Yksikään simppu ei ole, silloin joku oppinut olisi voinut esittää seuraavat väittämät:

Yksikään kala ei ole lintu;

Jotkin kalat ovat paistettuja;

ja tämä olisi pakottanut meidät samalla tavoin päättelemään:

Yksikään paisti ei ole lintu.

Tällöin oppineisuutemme ei vain olisi joutunut häpeään, vaan lisäksi kaikki keittiöiden valtijattaret olisivat nauraneet filosofialle ja logiikalle. Jos sen sijaan sanomme: ”Jotkin paistit eivät ole lintuja”, niin tätä johtopäätöstä vastaan ei voi hyökätä sen enempää keittiöstä kuin kateederistakaan.

Katsokaapa mitä viisautta Ferison-sana vielä sisältää. Ensiksi esitetyssä päättelyssä näkyy selvästi tiettyä epäjärjestystä. I-kirjaimen jälkeinen s opettaa meidät sanomaan: ”Jotkin simput ovat kaloja” ja päättely saa heti tämän kauniin, puhtaasti tieteellisen muodon:

Yksikään kala ei ole lintu;

Jotkin simput ovat kaloja;

Siis: Jotkin simput eivät ole lintuja.

Olemme näin siirtyneet Ferisonista Ferioon, mistä F-kirjain on antanut meille tervetulleen vihjeen. Ja kuten vaatimattomuus aina lisääntyy yhdessä todellisten ansioiden kanssa, olemme antaneet uuden näytteen tästä sillä kohtuullisella väittämällämme, että vain ”jotkin” simput ovat kaloja. Mitä muut simput sitten sanovat asiaan, se ei koske logiikkaa eikä meitäkään.

Kuten Litteraturbladetin lukijat hyvin tietävät, olemme käsitelleet filosofiaa aika vähän. Olemme siis kiitoksen velkaa tekijälle, joka on tällä kerralla antanut meille siihen kaivatun tilaisuuden.

Jos meidän sallitaan vielä lisätä jotakin, niin tahtoisimme mainita että uudempi filosofia, josta tekijä puhuu lainatessaan Buddaeusta, ei juuri tee päätelmiään meidän tyylillämme. Sen mielestä logiikan muodot ovat melko hyviä, mutta on vielä parempi täyttää ne ajatuksin. Niinpä uudempi filosofia ei näe järkeä siinä, jos esimerkiksi sanotaan: Pöytä on joko järjellinen tai järjetön, vaikka logiikka onkin sitä mieltä että asian on välttämättä oltava jommallakummalla tavalla. Tämä filosofia näet väittää: järjellisyys on predikaatti, minkä lisääminen osoittaa samaa ajatuksen puutetta kuin pöydän torjuminen. Tämä filosofia menee vieläkin pitemmälle ja toteaa, että jokainen arvostelman muoto vaatii omat, vain tähän muotoon sopivat subjektinsa ja predikaattinsa tai että ne sopivat yhteen vain jossakin tietyssä muodossa. Sanalla sanoen: se haluaa järjellisen sisällön ajatusmuotoon, jotta tämä ei vajoaisi merkityksettömäksi leikiksi. Arvostelija yritti aikoinaan tuoda tämän opin muodolliseen logiikkaan. Yritystä voi pitää melko epäonnistuneena. Itse asia on tietystikin toivottava; siinähän ajatuksen muodoilla suljetaan pois kaikki tyhjä leikittely. Niin oppineen kuin oppimattomankin on tunnustettava, että ei ole kysymys vain siitä onko arvostelma: ”maapallon on oltava pyöreä” niin sanottu kiistaton arvostelma sillä perusteella, että mukaan on liitetty oltava-sana. Sen sijaan on kysymys siitä, ovatko maapallo ja pyöreä siten muodostettuja käsityksiä että arvostelma: ”maapallo on pyöreä”, sisältää tämän oltava-sanan, siis välttämättömyyden?

Otamme vapauden pitää hra Söderholmia nuorena miehenä ja katsomme, että hän on pikku teoksessaan tuonut esiin niin paljon järjen terävyyttä ja selkeyttä, että hänen olisi varmasti helppo viedä logiikan opintonsa päätökseen osoittamallamme suunnalla. On kuitenkin syytä varoittaa häntä tällaisista määritelmistä: ”Kontrapositiosuhde vallitsee kontrapositiolla syntyneiden kontraponoitujen arvostelmien välillä.” Tekijä näkyy pitävän logiikan suhteiden ja modaliteettien kategorioita vähemmän tärkeinä, koska niitä ei voi havainnollistaa ympyröin. Meidän mielestämme juuri siinä on niiden suuri etu; uskomme että tekijä olisi saanut teoksestaan ansiokkaamman, jos hän olisi yrittänyt havainnollistaa myös määrän ja laadun suhteita sanoin, jotka saavat merkityksensä ainoastaan käsitteiden määrällisestä ja laadullisesta luonteesta. Näillä huomautuksilla haluamme yhtä vähän moittia tekijän kirjasta kuin edellä ottamillamme esimerkeillä tehdä logiikkaa mitenkään naurettavaksi. Tarkoituksenamme on vain muistuttaa tekijälle, että muodoilla voi logiikassa tosiaan olla jokin järjellinen merkitys, että ne eivät ole pelkkiä puitteita, joihin voi sovittaa päättömintä järjettömyyttä ilman että itse logiikka, ajatuksen tiede, sitä kieltää. Tekijä on varmasti syytön siihen, että hänen havainnollistuksensa ovat osaltaan havainnollistaneet mainittua muotojen tyhjyyttä.

5. C. F. v. Fieandt: ”Uppsatser och Rön i Landthushållningen”. [Kirjoitelmia ja huomioita maataloudesta] 1848. Ensimmäinen nide. Viipuri 1848. (35 hopeakopeekkaa.)

Tämän teoksen on määrä sisältää sarja tutkielmia maatalouden eri haaroilta. Käsillä olevan vihkon aiheena on ”Skogshushållningen”, mikä on merkitty kanteen, mutta ei nimiösivulle.

Tutkielma näkyy ottaneen mallia saksalaisista oppikirjoista tai ehkä hra Strömin samantapaisesta käsikirjasta. Teoksen Johdannossa käsitellään ”nykyistä metsän käsittelytapaa ja sen seurauksia” ja ”järjestettyä metsätaloutta”, ensimmäisessä luvussa ”puun yleisempiä ominaisuuksia”, toisessa ”puulajin erityisempiä ominaisuuksia”, kolmannessa ”maaperää ja sijaintia”, neljännessä ”puun oikeaa kaatoaikaa”, viidennessä ”metsän ja metsämaan käyttöä”, kuudennessa ”puunsiementen keruuta ja hoitoa”, seitsemännessä ”metsän kylvöä ja istutusta”, kahdeksannessa ”metsän arviointia” ja yhdeksännessä ”metsämaan jakoa”. Kun teos sisältää 137 duodeesikokoista sivua, joista toinen luku yksinään vie lähes 40, niin ymmärtää helposti että aiheen eri puolia on voitu kosketella vain aivan lyhyesti. Siten koko teos antaa yleiskatsauksen siitä mitä metsätalouteen kuuluu, ja tämä puolestaan herättää epäilemättä kiinnostusta tärkeään asiaan ja vähentää monien epäilyksiä vaivannäöstä ja kustannuksista, jotka yleensä käsitetään metsänhoidon edellytyksiksi.

Virheitä emme ole löytäneet, ellei sellaiseksi sitten lasketa hra Strömin tarpeettomasti tekemää koetta ja tekijän sen perusteella esittämää tietoa, että mänty ei menesty lihavassa puutarhamaassa. Yleisenä kokemuksena näet on, että metsäpuut eivät suosi muuta lannoitetta kuin mätänevistä kasveista saatavia aineita, eivätkä havupuut siis ole siinä suhteessa ainoita. Tähän liittyy tekijän esittämä tieto, että lehtikuusi ”menestyy laihassa soramaassa paremmin kuin mikään muu puu”. Suomessa huomaa ehkä parhaiten, että mänty menestyy sellaisessa maaperässä – täällähän kaikki harjunpätkät kasvavat tai ovat kasvaneet uljaita honkia. Mutta ainakin toistaiseksi on kyseenalaista, miten sopivaa laiha maaperä on lehtikuuselle. Pfeil kirjoittaa teoksessaan ”Eine Vollständige Anleitung”: ”Lehtikuusi pitää syvästä, ei liian kiinteästä, terveestä, voimakkaasta savimaasta (Lehmboden). Runsaasti humusta sisältävässä, kosteassa hiekkamaassa puu kasvaa vielä melko hyvin 60-vuotiaaksi asti, mutta kuivassa hiekkamaassa vain keskinkertaisesti. Pelkkä hiekka, kuivat, matalat rinteet, tai suomaat eivät kelpaa sille lainkaan. Tämä melko arvokas puulaji vaatii huolella valitun maaperän. Sopimattomassa maassa, esimerkiksi kuivassa hiekkamaassa lehtikuusi herättää vääriä odotuksia kasvamalla aluksi voimakkaasti, mutta se ei anna sellaista tuottoa, mikä tekisi viljelyn kannattavaksi. Sen viljely maaperästä välittämättä on muodikasta hullutusta, joka ei toivottavasti enää pääse leviämään.” Jäljempänä sama tekijä puhuu ilmaston ja Pohjois-Saksan merijättömaan sopimattomuudesta tämän puulajin viljelylle. Hän lisää että Preussin suuret istutukset ovat antaneet huonon vuosikasvun ja mänty on usein ohittanut lehtikuusen. Hän kirjoittaa myös, että lehtikuuselle tunnusmerkilliset hyvät ominaisuudet syntyvät korkeammilla vuoriseuduilla kasvavissa puissa, jotka ovat sekoittuneet muihin puulajeihin, ja edullisin näistä on mänty. Kuitenkin vielä Hartzissa on kuusen viljely osoittautunut lehtikuusta edullisemmaksi. Arvostelija näki Thüringenissä tuuhean lehtikuusimetsän, mutta se oli vielä nuori. Hra Pfeil huomauttaa yleisesti juuri siitä, että nuoren metsän antamat hyvät lupaukset ovat petollisia. Myös sitä on pidettävä puutteena, että hra v. F. mainitsee vain ohimennen yhtenä mahdollisuutena lehtikuusen kylvämisen ilman välivaiheita metsämaahan, samalla kun hän esittää oikeana, ellei suorastaan välttämättömänä toimenpiteenä sen kylvämisen taimistoksi, kasvaneiden taimien siirtämisen myyntitaimistoksi ja istuttamisen metsämaahan. Tällainen perusteellinen menettely voi kylläkin olla hyvin edullista. Jos sen sijaan hiukan tuntee meidän maamme totunnaisia tapoja, niin voi pitää selvänä että moinen kuvaus pikemminkin pelottaa ryhtymästä lehtikuusen viljelyyn kuin innostaa siihen. Tiedetään että lehtikuusta voi kylvää suoraan metsään; tällöin niitä kuitenkin kylvetään harvakseen kolmen tai neljän kyynärän välein ja väleihin taas kylvetään männyn siemeniä. Kasvavat männyt antavat lehtikuusen taimien tarvitsemaa suojaa ja jälkimmäiset kasvavat nopeasti edellisten ohi ja siitä syystä männyt myöhemmin poistetaan harvennuksessa. Hra Pfeil laskee, että ruotsalaista tynnyrinalaa kohti menee 4 naulaa siemeniä. Saksassa lämmin ilmasto on merkittävin este lehtikuusen viljelylle. Täällä siitä ei ole haittaa; saattaakin toivoa että tämän puun viljelyssä helposti menestytään kunhan ei käytetä kuivia hiekkanummia eikä soisia maita. Pohjola on puun oikeaa kotimaata. Eteläisten maiden korkeilla vuorilla on vastaava ilmasto ja siksi lehtikuusi kasvaa siellä ilman taimistoja ja kaupankäyntiä taimilla. Olisi ollut hyödyksi jos tekijä olisi kyennyt kertomaan, onko Uudenkirkon lehtikuusimetsä lähtenyt paikalla tehdystä kylvöstä vai istutuksesta. Monista syistä olettamus kallistuu edellisen puolelle.

Puutteena on ylipäätään se että tekijä ei tavoittele teoksessaan käytännön hyötyä maallemme. Metsänviljelyn osalta tekijä ei ole voinut esittää mitään kotimaisia kokemuksia. Hän olisi kuitenkin voinut koota ja esittää joitakin tietoja metsän tuhlauksesta vedotakseen lukijoihin. Onhan esimerkiksi selvitettävissä, miten pitkäksi aikaa harsintahakkaus pilaa metsän ja minkä laatuista uudelleen kasvavasta metsästä tulee tätä hakkuumuotoa käytettäessä. Tai miten suuren tuoton saa nykyisin käyvillä hinnoilla 120 vuodessa tynnyrinalasta mäntymetsää, jos täysi-ikäiset puut vähitellen kaadetaan? Miten suureksi tuoton voi puolestaan laskea silloin, jos lohkohakkuun jälkeen saadaan tasainen tukkimetsä, joka myydään 120 vuoden kuluttua? Entä mitä johtopäätöksiä asiasta voi kummassakin tapauksessa tehdä seuraavien 120 vuoden varalle? – Tekijän laskelmat mäntymetsän tuotosta voivat olla melko luotettavia – siellä missä esitetty menettely voidaan toteuttaa. Suomessa laskelmat pitävät kuitenkin paikkansa vain muutamilla paikkakunnilla. Suuressa osassa maata myydään 120–130 vuotta vanhaa puuta 25–35 hopeakopeekan hintaan, minkä tekijä laskee 80–90 vuotta vanhan metsän osalle. Tekijän laskelman mukaan tästä nuoremmasta metsästä saa rimapuuksi käytettynä 60 hopeakopeekkaa. Jos kuljetus rannikolle lasketaan vain 20 kopeekaksi ja halkaisutyö 10 kopeekaksi, niin 80-vuotiaasta puusta jää nykyisissä oloissa yhä sama hinta kuin 130-vuotiaasta. Siten olisi ilmeistä tuhlausta kasvattaa puuta 11 kyynärän 14 tuuman sahatukiksi – jos pelkkä myynti rimapuuksi riittää. Tekijän olisi pitänyt mielestämme pyrkiä ratkaisemaan näin tärkeä kysymys ja sovittaa kaikki mäntymetsän viljelyä koskevat ohjeet sen mukaan.

Kiitettävänä poikkeuksena on se, että tekijä käsittelee kaskeamista meidän kotoisiin oloihimme sovellettuna ja perustaa väitteensä omille kokemuksilleen. Laskelmien osalta pidämme pienempänä puutteena näköjään hieman liian suuriksi arvioituja heinäsatoja kuin sitä, että kaikki tiedot työkustannuksista ja siemenviljasta puuttuvat. Tekijän esittämien laskelmien perusteella ei voi tietää, antaisiko sama työmäärä korkeamman tuoton jos maa olisi otettu pelloksi, etenkin kun on lisäksi otettava huomioon, että viime aikoina kaskimaat ovat useimmiten antaneet huonoja satoja, luultavasti liian lyhyen kierron vuoksi. Tekijä taitaa sotkea asioita sanoessaan, että kaskenpoltossa maasta vapautuu ”happea”. Kuten tunnettua, kaikki palaminen on hapenkäyttöä; luultavampaa on, että kaskenpoltossa vapautuva hiilihappo on edistää kasvua.

Tekijä on jokaisen näitä asioita hiukankin ajatelleen kanssa sitä mieltä, että metsän säästäminen ei johda mihinkään metsätalouteen. Hänen mottonsa kuuluu:

”Metsätaloutta ei ole metsien arkaileva, ilman laskelmia tapahtuva säästäminen, vaan niiden luonnonmukainen – järjestetty ja luottavainen – hoito sekä huolellinen uudistaminen.”

Merkittävämpiä kielellisiä virheitä on ainoastaan lyhyessä esipuheessa, joka tuntuu kiireessä kyhätyltä. Mainitsemme asiasta jotta se ei herättäisi ennakkoluuloja teokseen, jonka suuri hyödyllisyys olisi joka tapauksessa pantava merkille maassa, missä metsätalous ja metsänviljely ovat tähän asti olleet tuntemattomia sanoja. Isänmaan ja maanviljelyn edistymisen jokaisen ystävän olisi niin ollen kaikella kiitollisuudella syytä toivoa, että tekijä saisi tilaisuuden jatkaa ansiokasta toimintaansa yleisön valistamiseksi.

Olisi toivottavaa, että Landthushållningenin useampia osia julkaistaisiin suomen kielellä. Miten totta sitten lieneekään, että talonpoikaa ei yleensä saa kirjallisella ohjauksella jättämään vanhoja tapojaan, niin säännöstä on toki monia poikkeuksia. Ja voi jo laskea, että meidän maassamme on joukko suomenkielisiä talonpoikia, jotka hyvin kiinnostuneina keräävät tietoa alansa kirjallisuudesta ja soveltavat käyttökelpoisina pitämiään tietoja käytäntöön. Uskomme että tällaiset tutkielmat joka tapauksessa saavat suomenkielisinä suuremman lukijakunnan kuin jos ne kirjoitetaan ja julkaistaan ruotsiksi.

J. V. S.