Lehdellämme ei tietenkään ole kerrottavanaan mitään poliittisia uutisia. Kuukauden tapahtumia koskeva yleiskatsauskin, jollaisia suuremmissa ulkomaisissa kuukausijulkaisuissa harrastetaan, olisi tuskin hyödyksi niin lyhyenä kuin se lehden palstoille mahtuisi. Moni lukija lienee jo havainnut kuten mekin, etteivät tuollaiset katsaukset, esim. Revue des deux mondes -lehden kaksiviikkoiskronikka, ole kovinkaan kiinnostavia, koska noin lyhyen ajanjakson tapahtumat eivät anna kylliksi pohjaa pohdiskeluille eivätkä arvioille. Kiinnostavaa on sen sijaan tarkastella nykyajankin tärkeimpiä tapahtumia laajoissa puitteissa, pyrkiä siten ymmärtämään, mitä ihmiskunta voi niiden perusteella toivoa tai pelätä.
Euroopan yleinen huomio kohdistuu parhaillaan tietysti ensisijaisesti Italian ja Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen tilanteisiin.
Kenelläkään ei ole oikeutta mestaroida kansalle kuuluvaa historiaa. Yksilöiden poliittisia toimintatapoja voidaan moittia. On kuitenkin turhaa luulla, että tuon henkilön tai jonkun muun toisenlainen menettely olisi voinut muuttaa tapahtumien yleistä kulkua. Ne, jotka näkevät historiassa vain etevien yksilöiden tai tiettyjen puolueiden tai kastien aikaansaannoksia, eivät vielä tiedä, mitä historia on. Ihmisen vapaus tosin huipentuu poliittiseen toimintaan. Ei nimittäin ole olemassa mitään oppia, mitään lakia, mitään tapajärjestelmää, josta politiikassa toimiva mies voisi saada sitovan ohjeen, miten hänen on toimittava tai miten hän ei saa toimia. Hänen on tehtävä päätöksensä ainoastaan ja vain sen perusteella, mitä hän itse pitää juuri kuluvalla hetkellä oikeana; ja oikein on toimia sillä tavalla kuin kansakunnan historiallinen tilanne juuri tällä hetkellä toimittavaksi vaatii. Politiikassa jos missään voidaan sanoa, että jokaisella päivällä on oma huolensa; se mikä oli eilen oikein ei nimittäin olekaan oikein tänään. Viisaus, joka näkee ihmisten elämän vain ikuisesti toistuvana yksitoikkoisuutena: ”Ei mitään uutta auringon alla”, on kuvittelua! Historia opettaa kuitenkin muuta: jokaisella uudella aikakaudella on todellakin uudet tiedot, uudet tavat, uudet toiminnan päämäärät ja keinot. Jokaisen kansakunnan elämä on todellakin uutta maan päällä, ja jokainen tämän elämän hetki on sellainen, ettei samanlaista ole koskaan ollut eikä koskaan enää tule. Tätä tuskin huomataankaan rauhallisissa oloissa, aikoina, joina kehitys kulkee tasaisesti, mutta asia tulee silmiinpistävästi esiin ajankohtina, jotka ovat ratkaisevia kansakunnan elämälle vuosisatojen ajan. Niinpä juuri tuollaisina hetkinä havaitaankin selvemmin kuin muulloin, että valtion asioiden hoitajien on tartuttava kiitävään hetkeen ja otettava ratkaisu seuraavista tapahtumista omalle vastuulleen piittaamatta päivänkohtaisesta metelöinnistä, jättäen toiminnan tuomitsemisen tulevaisuudelle, jonka hyväksi siihen on ryhdytty ja joka aikanaan näkee sen hedelmät. Mutta näyttääpä ratkaisu miten riippumattomalta tahansa, se on kuten sanottu oikea vain silloin, kun se todellakin vastaa kansakunnan parasta juuri kuluvan hetken vaatimusten mukaisesti. Sellaiset suunnitelmat ja hankkeet onnistuvat, tuottavat pysyviä tuloksia, kantavat hedelmää, kun epäonnistuminen taas on varsinaiselta olemukseltaan historian tuomio. Toki se, mikä on tänään epäonnistunut, voi huomenna onnistua, ja edeltävä epäonnistuminen on siis voinut tavalla tai toisella valmistella lopullista menestystä. Toisaalta hetkellisesti onnistunut hanke voi vastaavasti jäädä lyhytikäiseksi, vaille odotettuja hedelmiä ja näin päätyä epäonnistumiseen. Kehitys lopputulokseen, johon tapahtumien on päädyttävä, toteutuu toisinaan ikään kuin kiivettäisiin jyrkkää rinnettä, jonka pehmeä maaperä antaa periksi joka askeleella. On sattumaa, että juuri nämä yksilöt, joilla on tämän verran ymmärrystä ja toimintatarmoa, ovat juuri tällä hetkellä ratkaisijan asemassa. Tämän sattumanvaraisuuden yläpuolella kulkee kuitenkin siveellinen maailmanjärjestys omaa tietään, ja sitä pitävät liikkeessä kansakunnat, joiden hengen palvelijoita yksilöt tietoisesti tai tiedostamattaan ovat, ja se ilmaisee itseään kansakuntien kohtaloissa. Valtiomiehen ja sotapäällikön poliittinen nerous, joka pystyy ohjaamaan kehityksen vakaammalle uralle ja jonka aikaansaannoksissa alusta alkaen näkyy pysyvyyttä lupaava lujuus, nousee esiin vain kansakuntien elämän suurissa käännekohdissa.
Kun tarkasteltiin Italian tapahtumia 1860, olisi ollut hyvin houkuttelevaa arvioida Viktor Emanuelin, Cavourin ja Garibaldin suorittaman työn johtavan vankasti pysyvään tulokseen; vieläkin on vaikeaa luopua toivosta, että niin käy. Täysin aiheellisesti voidaan sanoa, että tuo työ on avannut uuden sivun ihmiskunnan historiassa hankkimalla yleisen tunnustuksen sellaiselle periaatteelle, kansallisuuksille kuuluvalle oikeudelle, joka on jo kauan ollut työntymässä esiin yleisessä tietoisuudessa ja jonka vähittäinen kehittyminen näkyy selvimmin tieteen, valtio-opin ja tieteellisen kansainvälisen oikeuden historiassa. Ennemmin tai myöhemmin se myös muuttaa Euroopan historian sisällön, kun se muuttaa poliittisia voimasuhteita.
Etäältä katsova tarkastelija saattaa pitää merkillisenä sitä, että kysymys Rooman saamisesta uuden kuningaskunnan pääkaupungiksi on Italian kansalle niin merkityksellinen kuin se näyttää olevan. Onhan tämän kysymyksen nostattama kiihtymys selvästikin suunnannut niin hallituksen kuin kansankin mielenkiinnon muualle yhteiskunnallisista uudistuksista, jotka olisivat voineet osoittaa Sardiniaan yhdistetyille väestöille, että ne ovat voittaneet jotakin yhdistymisestä ja hallitusvallan vaihtumisesta. Tämä kiihtymys on pakottanut tuon hallitusvallan kohdistamaan kaiken huomionsa suurten sotavoimien luomiseen ja ylläpitämiseen ja hankkimaan tähän tarkoitukseen tarvitut varat korottamalla veroja ja ottamalla valtiolle vuosittain uusia lainoja. Voidaan toki sanoa, ettei aseistautuminen ole johtunut pelkästään Rooman kysymyksestä, vaan myös Venetosta ja suhteesta Itävaltaan. Tämä ei kuitenkaan pidä täysin paikkaansa. Villafrancan rauhansopimuksen tehnyt Ranska suojaa Italiaa Itävallan hyökkäykseltä, ja suurin osa kuningaskunnan sotavoimista on sijoitettu Sardiniaan liitettyihin maihin, niin että pelkästään Napolissa [entisessä Napolin kuningaskunnassa] ja Sisiliassa on 80 000 sardinialaista sotilasta.
Kenelläkään ei kuitenkaan ole oikeutta uskoa tietävänsä kansan tarpeita paremmin kuin kansa itse. Entisten erillisten valtioiden väestöt ovat vain puolittain kypsyneet yhdistymiseen. Napolilaiset, joilla on ollut itsenäinen valtionsa vuosisatojen ajan, eivät suinkaan ole ainoita, jotka sietävät huonosti sitä, että heitä hallitaan ulkopuolelta – Sardiniasta ja Torinosta; lombardialaisetkin, jotka saavat kiittää sardinialaisia raskaan ulkomaisen ikeen alta vapautumisestaan eivätkä ole yhdistymisessä menettäneet oikeutta omaan itsenäiseen valtioon, näyttävät sietävän nykyisen asemansa vain nuristen, niin että osaa Lombardiastakin on pidettävä kuuliaisena armeijan voimin ja sotilashallinnon alaisena. Suuri osa tästä vastahakoisuudesta saattaisi haihtua, jos Roomasta tulisi pääkaupunki ja, mikä tärkeintä, Piemonte joutuisi samaan pelkän maakunnan asemaan kuin Napoli ja Lombardia. Etusija jäisi kuitenkin piemontelaisille vielä pitkäksi ajaksi, koska valtakunnan säilyminen jää pääasiassa heistä riippuvaksi. Piemonten väestö on ainoa väestön osa, joka on ehtinyt tottua vapaaseen ja lainalaiseen yhteiskuntajärjestykseen, ainoa, joka on osoittanut pystyvänsä suoriutumaan kunnialla yhteenotosta vihollisen kanssa. Siellä on nuoren valtion johtopaikoilla tarvittavaa poliittista ja sotilaallista taitoa, ja on vain luonnollista, että kuningas etsii sitä ensisijaisesti tämän väestön keskuudesta, miesten, joiden uskollisuudesta ja kyvykkyydestä hänellä on kokemusta.
Mainitusta vastahakoisesta suhtautumisesta Sardinian johtoasemaan johtuu joka taholta nouseva vaatimus Rooman saamisesta; Napolissa se toki ilmaisee ennen muuta maan poliittisen itsenäisyyden uhraamisen ankaruutta. Tämän kärsimättömyyden oikeutuksesta tai oikeudettomuudesta ei voida kiistellä. Se on olemassa; mutta Italiaa ei uhkaa syöstä tuhoon se, vaan sen lähtökohtana oleva separatistinen ajattelutapa, jonka oire se on.
Ei tietenkään voida odottaa, että tästä ikävästä asiasta mainittaisiin hallituksen asiakirjoissa – tai edes Italian parlamentin keskusteluissa, joissa sen vaikutuksia on silti useinkin havaittavissa. Vielä vähemmän siitä on merkkiäkään Garibaldin julistuksissa. Tuskin on silti aihetta luulla, ettei Garibaldi ole selvillä siitä, että Italian yhtenäisyyttä uhkaavat italialaiset itse; hän ei voi kuitenkaan julistaa tätä maailmalle. Hänhän yrittää hankkia parannuskeinoa, saada Rooman Italian pääkaupungiksi. Kiistatonta lisäksi on, ettei mikään yhdistä kansaa niin voimakkaasti kuin yhteinen taistelu ulkoista vihollista vastaan; ja Garibaldihan haluaa italialaisten yhdistyvän tuollaiseen taisteluun. Tämä vastaa myös parhaiten hänen luonnettaan ja elämäntapojaan; hänhän on jotakin vain niin kauan kuin kapina tai kansallinen sota jatkuu; kun rauha ja vakaat olot saapuvat, hän on ilmeisesti näytellyt osansa loppuun. Ja hänen suuruutensa perustuu juuri siihen, että hän osaa temmata väkijoukot mukaansa; tämä kyky taas perustuu hänen rohkeuteensa, vaikka hänellä varmasti on siinä suhteessa runsaasti vertaisiaan Italiassakin, ja ensisijaisesti kuitenkin hänen Italian itsenäisyyteen kohdistuvaan innostavaan rakkauteensa sekä hänen jaloon luonteeseensa yksityishenkilönä, epäitsekkyyteen, vaatimattomuuteen, hyväsydämisyyteen. Tässä voidaan sivuuttaa hänen vihansa, jonka kohteita ovat kuninkaat, diplomaatit, ylimykset ja papit jne. Vaikka nimittäin tällaisilla näkemyksillä voidaan hurmata demokraattisia vallankumouksia odottelevia massoja, suurimmalla osalla tästä vihankylvöstä ei ole otollista maaperää Italiassa, ja sillä on siellä vaikutusta vain puhuttaessa tasavaltalaiselle puolueelle, johon Garibaldi toki sekä mielipiteiltään että menneisyytensä kautta kuuluu, mutta asettaa sen poliittisten teorioiden edelle Italian yhtenäisyyden ja itsenäisyyden.
Mutta tapahtumien perusteella on silti ilmeistä, ettei Garibaldi ole saanut Italiaa vedetyksi mukaansa. Tähän on monia syitä: vaikka muu Italia alistuu vastahakoisesti Torinosta hallittavaksi, etenkin Napolissa ja Sisiliassa elää varmasti selkeämpänä tai sumeampana tietoisuus siitä, että maakunta pysyy maakuntana, olkoonpa pääkaupunki missä tahansa; sota yhtäaikaisesti Ranskaa ja Itävaltaa vastaan ei voinut näyttää mitenkään houkuttelevalta valtiossa, joka on puolittain hajoamassa, eikä väestöjen kannalta, jotka ovat tähän mennessä nähneet kohtaloidensa muuttuvan miekaniskutta; ja vaikka Sardinian ylivalta on uhattuna, monikin lienee suhtautunut epäröiden Viktor Emanuelin perustuslaillisen vallan korvaamiseen tasavallalla ja Garibaldin diktatuurilla. Olisihan tämä ollut väistämätön seuraus Garibaldin menestyksestä. Hän ei nimittäin voinut päästä Rooman rajalle saamatta armeijaa puolelleen. Ja siinä tapauksessa Viktor Emanuel olisi de facto [käytännössä] syösty valtaistuimelta. Hän ei olisi voinut välttää muodollistakaan luopumista siitä. Kukaan ei silti usko, että Rooma olisi saatu tämän kumouksen palkintona. Ranskalaisten keisari [Napoleon III] ja ranskalaiset olisivat tuskin alistuneet sellaiseen nöyryytykseen. Päinvastoin Napoleon olisi varmaan innokkaasti tarttunut tilaisuuteen ottaakseen Italiassa vallan, jota hän ei 1859 pystynyt kaappaamaan Cavourin ylivoimaisen taitavan politiikan takia. Eikä Itävaltakaan olisi varmaan viivytellyt pyrkiessään saaliinjakoon.
Historian vastattavaksi on jätettävä kysymys, käsittikö Garibaldi hankkeensa vaarantavan Viktor Emanuelin valtaistuimen vai uskoiko hän todella kuninkaan aikanaan antavan tunnustuksensa Rooman valloitushankkeelle ja tukevan sitä. On vaikeata kuvitella, että kukaan olisi voinut uskoa Sardinian kuningasta ja ministereitä niin sokeiksi, että he olisivat syöksyneet noin epätasaiseen sotaan. Voidaan kuitenkin vielä ajatella Garibaldin elättäneen toivoa, että Napoleon antaisi Rooman valtauksen jälkeen asian jäädä sikseen, tai kaikkein todennäköisimmin olettaneen, että Ranskassa tapahtuva vallankumous pakottaisi keisarin siihen. Diplomatiaanhan Garibaldi ei usko lainkaan, mutta uskoo sen sijaan lujasti vallankumouksiin. Ja varmalta näyttää, että Garibaldi oli odottanut väestön yleisempää kannatusta. Jos 20-miljoonainen kansakunta olisi todellakin noussut yhtenä miehenä, se olisi herättänyt kunnioitusta niinkin vahvassa vihollisessa kuin Ranskan sotajoukoissa. Kävi kuitenkin ilmi, että kansakunnan valistuneempi osa kokonaisuudessaan vastusti hanketta tai ei ainakaan luottanut sen menestymismahdollisuuksiin. Ja erityisesti Napolissa ollaan selvästikin hyvin erimielisiä siitä, onko unionissa pysyttävä vai siitä erottava, sekä jälkimmäisellä kannalla olevien piirissä vielä Bourbonien paluusta tai torjumisesta. Eihän kukaan enää edes vakavissaan väitä sikäläisen rosvoilun olevan yksinkertaisesti rikollinen elämäntapa vailla poliittista merkitystä.
Kaikkien tietojen mukaan tilanne Napolissa ja Sisiliassa on todellakin surkea. Vankilat ovat täynnä; kansaa riisutaan aseista, hengen ja omaisuuden turva on kadonnut. 80 000 miehen sotajoukko ei ole kyennyt palauttamaan järjestystä. Sen aikaansaamiseen tarvitaan mitä suurinta voimainponnistusta ja viisautta. Asiat eivät kovin pian muuttuisi siinäkään tapauksessa, että Roomasta tulisi pääkaupunki. Mutta tämänkin avun saamisen näkymät ovat nykyään varsin synkät.
Poliittiset intohimot ohittavat kevyesti totuuden ja oikeudenmukaisuuden. Kansa, joka oli suunnilleen yhtä tietämätöntä, yhtä tekohurskasta, yhtä köyhää ja laiskaa kuin napolilaiset – vuoden 1810 Espanjan kansa – on vapauttanut Euroopan. Kansaa eivät hädän tullen pelasta nuo kullassa rypevät pankkiirit ja puuvilla- ym. lordit, vaan nämä samat tietämättömät ja rutiköyhät massat, joilla on tuskin muuta menetettävää kuin henkensä, mutta joiden keskuudessa isänmaanrakkaus korvaa maailman kaiken viisauden ja hyvinvoinnin. Jos tuollainen sukukunta ei kovin helposti käsitä muukalaisvaltaan alistumisen olevan isänmaallisuutta, tämä johtuu sen sydämestä kumpuavista jaloista virikkeistä eikä sen pään täyttävästä pimeydestä. Vain aika ja pitkän perinteen voima voivat opettaa napolilaisten kaltaisen kansan kääntämään rakkautensa kohdistumaan Italiaan oman laeista piittaamattoman maansa sijasta. Tuollaisen tunteiden muutoksen on tapahduttava perheissä, niissähän isänmaanrakkauden siemen kylvetään. Vasta uusien sukupolvien vartuttua Italian yhtenäisyys kasvattaa lujat juuret.
Olisi turhaa rasittaa aivojaan arvailemalla, mitä Ranskan keisari päättää Rooman ja Italian suhteen. Helposti havaitaan, ettei Italian yhdistyminen ole Ranskan edun mukaista, ja hyvin tiedetään sekin, ettei Napoleon III 1859 halunnut mitään muuta kuin itävaltalaisten karkottamista ja Itävallan hegemonian päättymistä Italiassa, vaikka Cavour oli häntä viekkaampi ja hän joutui tapahtuneiden tosiasioiden sekä itse periaatteelliseksi vaatimukseksi asettamansa kansanäänestyksen tuloksen takia tyytymään siihen, että odottamattomat alueliitokset toteutuivat. Vaikka italialaiset eivät vaatisikaan Roomaa pääkaupungikseen, sen hallussapito olisi ranskalaisten kannalta kuitenkin panttina heidän jatkuvasta vaikutusvallastaan Italiassa. Monet muutkin syyt voivat vaikuttaa asiaan, mutta tämä on kuitenkin tärkein. Lisäksi voidaan ennustaa, että jos Rooma saataisiin Italian haltuun kiihotuksen tavoitteeksi tulisi Veneton valloittaminen; ja silloin Ranska joutuisi valitsemaan uuden sodan, josta sille ei koituisi mitään myönteistä etua, ja Itävallan vaikutusvallan mahdollisen palautumisen, joka jäisi riippumaan yhteenoton hyvin epävarmalta näyttävästä tuloksesta.
Ranskalaiset lehdet kertovat Itävallan hallituksen ja Unkarin vastustuspuolueen välisistä neuvotteluista, jotka kuuluvat virittävän toiveita erimielisyyksien ratkaisemisesta. Unkarikin on esimerkki siitä, että kansojen on etsittävä omasta itsestään syyt pyrkimystensä menestyksen vaihteluihin. Unkarin pyrkimyksiä haittaa Unkarin valtion kansalaisten monikielisyys. Se on nimittäin riistänyt maalta voiman, jonka olisi pitänyt olla tukemassa sen vaatimuksia itsenäisemmästä asemasta. Neuvotteluratkaisu, joka antaa maalle tilaisuuden uudistaa monessa suhteessa perin onnettomia ja huonosti järjestettyjä olojaan, joiden takia se on jäänyt kauas jälkeen sivistyneestä Euroopasta, on epäilemättä toivottava. Kun unkarilaisilla on kansalliselle perustalle rakennettu sivistys, kansalaisvapaudet ja sisäinen itsenäisyys, tuollaisen kansan ei tarvitse suhtautua toivottomasti tulevaisuuteen ja vastaavan ulkonaisen poliittisen aseman saavuttamiseen. Pelkästään kielteinen, kaiken maan sisäisissä oloissa tapahtuvan kehityksen estävä asennoituminen johtaa ajan mittaan tuhoisiin seurauksiin. Kun maan, tässä tapauksessa Unkarin, hallitsijana on Itävallan keisari, protestien esittäminen on aivan muuta kuin Hessenin vaaliruhtinaskunnassa, jossa vastassa on vain oma mikroskooppinen vallanpitäjä ja muutamia junkkereita kotikulmilta. Pääkysymyksenä on, kuten tiedetään, pitäisikö Unkarin liittyä yhtenäisvaltioon ja lähettää edustajiaan valtakunnanneuvostoon Wieniin vai ei. Asia arveluttaa, koska tuollainen myönnytys olisi ennakkotapauksena estämässä Unkarin täydellistä autonomiaa ikiaikoihin asti. Eikä liene mahdotonta päästä sopimukseen, joka pelastaa muodollisen julkisivun. Tärkeintä Unkarille olisi maan slaavilaisen alueen valloittaminen. Mikäli se on vielä mahdollista, se voi tapahtua vain ylivoimaisesti etevämmän kulttuurin voimalla. On hyvin ymmärrettävissä, että Unkarin johtajat ovat toivoneet paljon Italian tapahtumista. Tuollainen luottaminen muihin on aina vaarallista. Ja nytkin lopputulos on osoittanut sen. Uudistamalla valtiosääntöään Itävalta on uudelleen lujittunut sisäisesti; ja sen vaikutusvalta on Saksassakin kasvanut vastapainoksi Preussin hegemoniasuunnitelmille.
Sekä Italian että Unkarin tapahtumat osoittavat oikeaksi historian kaikkina aikoina antaman opetuksen, ettei mikään ulkoinen mahti voi muovata kansasta valtiota, vaan jokaisella kansalla on itsessään oltava perusta, jolle valtio voidaan rakentaa. Tämä perusta on kansan sivistyksen ja tapojen yhtenäisyys, eikä tätä yhtenäisyyttä taas voi olla olemassa ilman alkuperän ja kielen yhtenäisyyttä. On ollut ja edelleenkin on valtioita, joilta tämä kansallinen yhtenäisyys on puuttunut, mutta tämän ei pidä antaa johtaa harhaan. Historia on aikanaan antanut niille tuomionsa, jolloin loppuna on ollut joko sulautuminen yhteen tai hajoaminen.
Vastakkainen mielipide liittyy siihen materialistiseen käsitykseen valtiosta, että tämä olisi vain ”laitos”, jonka ihmisen viisaus on keksinyt edistääkseen sen välityksellä yksilöiden onnea, hyvinvointia ja ehkäpä sivistystäkin. Sama asiahan on kyseessä: kun perimmäisenä tavoitteena on yksilön kokema hyvänolon tunne, käsitys on materialistinen; yksilöllä ei silloin ole maan päällä muuta päämäärää kuin elää ja kuolla, nähköönpä hän elämänsä tarkoituksen sitten syömisessä ja juomisessa, tutkimustyössä tai teatterissa istumisessa. Tavoite on tosin suhteellisesti korkeampi, mutta pohjimmiltaan sama kuin eläimillä ja kasveilla. Jos sitä vastoin uskotaan, että yksilön elämän tarkoitus on toimia jollakin tavalla ihmiskunnan hyväksi ja tähdäten aikaan, joka on hänen oman elämänsä lyhyttä kaarta pitempi, ei ole vaikeata käsittää, että hän pystyy tähän vain kuuluessaan johonkin kansakuntaan ja osallistuessaan sen historialliseen toimintaan, mikä toiminta on aivan yksinkertaisesti yhtä kuin valtio. Eihän valtio ole paperille kirjoitettu perustuslaki eikä mielikuvaan pohjautuva ja suunnitelmaa noudattava järjestys, vaan se on tekoja ja toimintaa, kansakunnan elämänilmauksia. Kansakunta toimii yksilöiden kautta, ja nämä ovat ja heidän pitää olla sen hengen palvelijoita. Silloin toiminnan päämääränä ei kuitenkaan ole yksilön sattumanvarainen mielihyvä, vaan sen tehtävän täyttäminen, jonka siveellinen maailmanjärjestys on kullekin kansakunnalle tehtäväksi antanut. Oikeastaan ihminen pakotetaan tähän, tahtoipa hän sitä tai ei, sillä valtio on tämä häneen kohdistuva pakottava voima. Hänen tietämyksensä sisältö ja hänen etunsa määräytyvät hänen kansakuntaan kulumisensa perusteella. Hän ei pysty vapautumaan tästä perinnöstä. Sikäli kuin hän pyrkii asettamaan itsensä oman elämänsä päämääräksi, mikään ”laitos” maailmassa ei pysty häntä vapauttamaan. Hän on voimaton, kun vastassa on historian luoma tilanne. Vain ottaessaan kansakuntansa historiallisen tehtävän omakseen hänellä on vapaus ratkaista joka hetki, mikä tämä tehtävä on, mitä se häneltä vaatii, ja toimia tämän tavoitteen hänen pyrkimykselleen suoman voiman avulla. Hänen toimillaan on silloin tulevaisuus edessään, koska kansakunnalla on siveellisen maailmanjärjestyksen puitteissa tehtävä suoritettavanaan. Tämän tarkoituksen täyttäminen on kansakuntien oikeus.
On oikeus toivoa, ettei Eurooppaan enää muodosteta valtioita, joissa elää hallitseva kansa ja toinen alistettu kansa. Tällaiset rakenteet kuuluvat menneeseen aikaan. Niille antaa oikeutuksen ainoastaan se teoria, että kansanheimotkin ovat historian tuotteita ja kehittyvät olemassaolostaan kamppaillessaan kansakunniksi, joilla on historiassa oma tehtävänsä. Olisi typerää vakuuttaa, ettei Euroopassa enää voi milloinkaan tapahtua erillisten kansanheimojen sulautumista yhteen. Hyvin perustein voidaan kuitenkin otaksua, että kansallinen tietoisuus on kehittynyt Euroopan kansojen keskuudessa niin pitkälle ja tämän tietoisuuden saavuttaneiden oikeus omaan historialliseen tehtävään on niin yleisesti tunnustettu, ettei mikään mahti pysty helpoin keinoin estämään tämän tehtävän täyttämistä.
Meidänkin maamme sanomalehtiin on ulkomaisista lehdistä lainattu englantilaisen valtio-oikeuden opettajan Stuart Millin tähän asiaan liittyviä pohdiskeluja. Ne ovat alusta loppuun huonoa irlantilaisen kansallisuuden alistamisen puolustuspuhetta – jos se pohjautuu sokaistumiseen, tämä todistaa kirjoittajan ajattelukyvystä puuttuvan terävyyttä; jos se on tahallista, se on halveksittavaa. Sille ei voi mitään. Prosessi jatkuu siellä, missä sulattamis- ja tuhoamistoiminta on jo aloitettu ja kyseessä olevan kansan henkinen voima murrettu. Irlannin kohtaloa voidaan siis jo pitää sinetöitynä. Tosiasia kuitenkin on, että englantilaiset ovat suhteessaan Irlantiin (ja muutenkin) osoittaneet pystyvänsä murskaamaan ja tuhoamaan, mutta eivät sulattamaan kulttuurinsa voimalla. Jos englantilaisten menettelyä Irlannissa verrataan esim. ranskalaisten toimiin Elsassissa, ero on sangen selvä. Vaikka historia ei voi kertoa mistään ranskalaisten toteuttamasta sorrosta, saksan kieli, tietämys saksalaisuudesta ja saksalaiset tavat katoavat sieltä selittämättömän nopeasti. Kansa itse haluaa kaikin voimin ranskalaistua, ja jos elsassilaisia jokin seikka heidän asemassaan huolestuttaa, huolen aiheena on tietoisuus siitä, etteivät he vielä pysty esiintymään aitoina gallialaisina. Hra Stuart Mill voisi käyttää heitä esimerkkitapauksena onnesta, jota kansa voi kokea luopuessaan kansallisuudestaan. Irlantilaiset ovat huono esimerkki, sillä nähdessään lastensa kasvavan englantilaisiksi vielä viimeinenkin heistä kiroaa Englantia. Ja tämä merkitsee huonoa arvosanaa vapaiden laitosten hänen väitteidensä mukaan tuottamalle siunaukselle
On kiistatonta, ettei Saksan poliittinen yhdistyminen ole päässyt etenemään askeltakaan. Yhtä ilmeistä kuitenkin on, että vakava työ sen toteuttamiseksi kuitenkin jatkuu Saksan kansan keskuudessa. Tuollaista tehtävää ei toki voida toteuttaa puheita pitämällä. Nämä National Vereinin järjestämät monet julkiset kokoukset juurruttavat kuitenkin kansaan yhä lujemmin vakaumusta asian väistämättömästä välttämättömyydestä. Esteenä on monien pikkuvaltioiden väestöjen kyvyttömyys nurkkakuntaisen poliittisen itsenäisyytensä uhraamiseen.
Kaikki tietävät, että Preussin nykyinen hallitus pyrkii saamaan Saksassa itselleen Sardinian roolin. Preussin valtiosääntökiista johtuu tästä. Hallitus haluaa vahvan armeijan voidakseen tilaisuuden tarjoutuessa puuttua asioihin. Kansanedustuslaitos haluaa saada aikaan todellisen parlamentaarisen hallitustavan ja tarttuu tilaisuuteen käyttääkseen armeijan määrärahoja välineenä tavoitteidensa saavuttamiseksi – mitä se ei halua julkisesti sanoa kuten ei hallituskaan voi antaa julistuksia suunnitelmistaan.
Kun valtiosääntö on olemassa vain paperilla, mutta ei vaikuta toimintatapoihin, se on kaksiteräinen miekka. Preussissa herrainkamarin on hyväksyttävä edustajainkamarin laatima tulo- ja menoarvio. Herrainkamarin koostumus taas on sellainen, että se periaatteessa vastustaa edustajainkamarin valtaa. Niinpä on itsestään selvää, että kun budjettipäätös on muodollisesti hallitusta vastustavaa vallankäyttöä, herrainkamari hylkää sen. Näin on nyt käynyt sotilasmenojenkin osalta. Mutta kun näin ollen ei ole saatu aikaan uutta tulo- ja menoarviota, hallituksella on oikeus hallita vanhaa budjettia noudattaen. Sen osalta tilanne taas on sellainen, että siinäkin on armeijan kustannukset jätetty selvää ratkaisua vaille eli osaa näistä kuluista ei ole hyväksytty tavanomaisena määrärahana, vaan ainutkertaiseksi ilmoitettuna myönnytyksenä, koska silloinkaan (1861) ei saatu aikaan pysyvää ratkaisua. Tästä huolimatta hallitus käyttää tilannetta hyväkseen ja selittää vanhan budjetin olevan edelleen voimassa.
Stricte [tarkan laintulkinnan mukaan] hallituksen menettely ei merkitse valtiosäännön rikkomista. Mutta toki se osoittaa, että ilmeisestikin halutaan hallita ilman kansan myötävaikutusta. Perustuslaillisen hallituksen tehtävänä ei ole puolueiden myötäily, mutta kuitenkin edustuslaitoksen enemmistön tahdon mukainen toiminta. Hallituksen asiana on ratkaista, milloin tämä enemmistö on niin suuri, että hallituksen on taivuttava sen tahtoon. Modernit valtiosäännöt antavat hallitukselle puolueiden tahdon ja kansan tahdon erottamisen keinoksi vallan kansanedustajiston hajottamiseen. Mutta Preussin hallitus oli käyttänyt tätäkin keinoa, ja tuloksena oli sitä vastustavan enemmistön kasvu.
Täällä kotimaassa on meidän lehdissämme käsitelty vastaavanlaista valtiosääntökysymystä, nimittäin kysymystä hallituksen oikeudesta ottaa lainaa ilman säätyjen suostumusta. Asiaa ryhdyttiin käsittelemään karkean tietämättömyyden vallassa ja vähäisellä järjellä, eikä kyseessä olevan oikeuden tuommoisen kiistämisen torjuminen ollut vaikeaa. Vastatodistelu on sitä vastoin suoritettu ylivoimaisen taitavasti, ja jokainen on nyt varmasti selvillä siitä, ettei perustuslaki kiellä hallitusta ottamasta lainaa.
Mutta ellei mielikuva hallituksesta ole sellainen, että tällä on oikeus mielensä mukaan huolehtia maasta ja valtakunnasta tai saattaa se kurjuuteen, on sitäkin selvempää, että silloinkin, kun perustuslakia ei ole eikä kansan itseverotusoikeutta ole tunnustettu, hallituksen oikeus ottaa lainaa koskee kuten sen muutkin oikeudet vain sellaista toimintaa, joka koituu valtakunnan parhaaksi. Ei riitä, että lainan käyttötarkoituksen tulee olla sellainen, että se kiistattomasti hyödyttää maata, vaan myös summan on oltava sellainen, että sen lainaaminen sopii valtiontalouden hyvän hoidon puitteisiin. Jos valtion varoja tuhlataan tai sen luottokelpoisuus tuhotaan, hallitus on selvästikin omaksunut sellaisen asenteen, että kyse on vain siitä, pystytäänkö tuollainen maata turmioon vievä hallitus kukistamaan vai ei.
Jos on olemassa perustuslaki, joka tunnustaa kansan itseverotusoikeuden, kysymys on vielä yksinkertaisempi. Jossakin tilanteessa lainan ottaminen saattaa käydä välttämättömäksi eikä uhkaavasti lähestyvä vaara jätä tilaisuutta kansanedustuslaitoksen kuulemiseen. Vieläpä sellaisessakin maassa, jossa perustuslaki nimenomaan kieltää hallitukselta oikeuden lainan ottamiseen, sen velvollisuutena olisi esim. vihollisen arvaamattoman hyökkäyksen tapahduttua tehdä perustuslain kirjaimesta piittaamatta kaikki, mikä on maan pelastamiseksi välttämätöntä, myös ottaa lainaa, ellei mitään muuta keinoa ole. Nälänhädän uhkakin voidaan meidän maassamme, jossa avun saaminen riippuu päivistä ja viikoista, rinnastaa vihollisen hyökkäykseen. Ellei laina kuitenkaan ole sellainen, että se pystytään lyhyehkössä ajassa maksamaan käytettävissä olevilla valtion tuloilla, hallituksen ehdoton velvollisuus on pyytää kansanedustuslaitokselta vastuuvapautta menettelystään. Itseverotusoikeuden olemassaolon tarkoituksena ei ole vain alamaisten suojaaminen omaisuuden ryöstöltä, vaan sen varmistaminen, että kansanedustuslaitos saa osallistua maan hallitsemiseen. Kansanedustuslaitokselle on annettava tietoja valtiontalouden tilasta ja tarpeista, jotta se voisi arvioida, onko uusi vero välttämätön vai ei. Vaikka tästä ei olisi erikseen säädettykään, kuten Suomen perustuslaissa säädetty on, tämä seuraa itseverotusoikeudesta; voisihan vain edustustoksi kootun lammaslauman odottaa ottavan niskoilleen uusia verotaakkoja tietämättä, tarvitaanko varoja maan parhaaksi vai ei. Itseverotuksen välityksellä kansanedustuslaitos valvoo jo maksettuja menoja, hyväksyy nämä ja ottaa maksettavaksi veron tai vaatii joidenkin menojen supistamista ja kieltäytyy myöntämästä uusia varoja. Valtionlainan korko ja kuoletus ovat kuitenkin menoerä, jota ei voida supistaa, koska se veisi valtiolta luottokelpoisuuden. Millään perustuslaillisella hallituksella ei voi olla oikeutta ottaa vastuulleen tuollaisia menoja ilman kansanedustuslaitoksen suostumusta. Vietäisiinhän itseverotusoikeuden sekä hengeltä että kirjaimelta sillä tavalla niiden merkitys täydellisesti. Tässä yhteydessä on samantekevää, pyytääkö hallitus uusia veroja lainan maksamiseen vai muihin valtion väistämättömiin tarpeisiin. Sehän on lainan ottamalla pakottanut kansanedustuslaitoksen suostumaan sellaisen veron maksamiseen, jota ei olisi tarvittu, ellei lainaa olisi otettu. On joutavaa esittää vastaväite, että on muitakin valtion menoja, joiden maksamista ei voida kokonaan lakkauttaa ilman koko valtiojärjestyksen hajoamista: esim. valtion virkamiesten palkat, sotilasmenot, opetuslaitoksen menot jne. Täytyyhän ensinnäkin suurimman osan näistä menoista olla kansanedustuslaitoksen aiemmin hyväksymiä. Jos uusia tällaisia menoja on ilmaantunut kansanedustuslaitoksen edellisen kokoontumisen jälkeen, sillä on kiistaton oikeus tutkia niiden tarpeellisuutta ja kieltäytyä hyväksymästä suostuntaveroa uusiin tarkoituksiin, jos sellaista pyydetään, ja vaatia samalla mainittujen menojen lakkauttamista. Toiseksi sellainenkin kansanedustuslaitos, joka haluaisi tehdä hallitustoiminnan jatkamisen kaiken kaikkiaan mahdottomaksi, kärjistää kysymyksen kysymykseksi voimasuhteista; ja hallituksella on oikeus puolellaan, jos se ilman muuta perii aiemmin myönnetyt verot ja pitää valtiojärjestystä yllä. Niinpä mainittu vastaväite ei päde. Hallituksella ei voi olla oikeutta maksaa menoja, joiden maksamista säädyt eivät voi lopettaa. Tällaisia menoja ovat valtionlainan korko ja kuoletus, joita on maksettava vuosikymmeniä tai kenties ikiaikoihin asti; ja valtionlainan ottaminen ilman säätyjen suostumusta on näin ollen perustuslain vastaista. Se on perustuslain vastaista silloinkin, kun todellinen hätä pakottaa hallituksen näin menettelemään; isänmaan pelastaminen merkitsee kuitenkin enemmän kuin kaikki perustuslait, ja hallituksen velvollisuus on tuollaisessa tapauksessa uskaltaa toimia siitä riippumatta, hyväksyykö kansanedustuslaitos toimet vai vastustaako se niitä. Hallituksen on samoin voitava ottaa maan parhaaksi lyhytaikainen laina, laskea liikkeeseen valtionobligaatioita jne., kun se on valmis maksamaan lainan uusia veroja vaatimatta ja sillä edellytyksellä, ettei lainaa konvertoinneilla muuteta pysyväksi lainaksi, eli siis sillä edellytyksellä, että operaatio toteutetaan rehellisesti.
Preussin ristiriitatilanne on saman luonteinen. Hallitus mitätöi tässä tilanteessa itseverotusoikeuden. Voitaneen sanoa, että edustajainkamarin olisi pitänyt ennen jousen jännittämistä olla varma maaliin osumisesta. Ensin olisi pitänyt saada aikaan herrainhuoneen uudistaminen, jota onkin sen jälkeen vaadittu. Hallitus ei kuitenkaan saa käyttää perustuslain puutteita mitätöidäkseen sen olennaisimman sisällön. Kun se näin osoittaa, että perustuslaki tekee perustuslaillisen yhteiskuntajärjestyksen mahdottomaksi ja sen on tästä syystä vastustettava myös perustuslain muuttamista laillisella tavalla, se vetoaa voiman oikeuteen. Eikä hallituksen kuitenkaan tarvitsisi tuntea tämän takia erityisen suuria tunnontuskia, jos Saksassa todellakin olisi odotettavissa pikainen mullistus, jossa Preussi voisi näytellä Sardinian roolia. Siinä tapauksessa olisi kansanedustuslaitoskin kuitenkin varmaan toiminut toisin. Hallitus päinvastoin kääntää menettelyllään mieliä vastaansa muuallakin Saksassa. Tilanne ei ole myöskään tuonut Preussin hallituksen piiristä esiin miestä, johon voitaisiin luottaa niin suurisuuntaisen asian järjestämisessä. Preussin tilanne on lisännyt saksalaisten toisen luokan valtioiden voimia toimia yhdessä Itävallan kanssa ns. suursaksalaisten käsitysten viemiseksi voittoon, ts. Preussin hegemonian vastustamiseksi suppeammankin saksalaisten pikkuvaltioiden piirin keskuudessa. Kukaan ei pystyne ennustamaan, miten Preussin sisäinen kiista päättyy. Sen rauhanomaista ratkaisemista ei vastusta ainoastaan joku ministeri, joka voitaisiin korvata toisella miehellä, vaan hallitsijan [Vilhelm I] henkilökohtainen tahto.
Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa tilanne on murheellinen. Tämän liittotasavallan voidaan sanoa olleen enemmänkin kansalaisyhteisö kuin valtio. Sillä ei nimittäin ole ollut lainkaan tai juuri lainkaan ulospäin suuntautuvaa poliittista toimintaa, eikä unionin kansanedustuslaitoksella ja hallituksella ole ollut vaikutusta maan sisäasioihinkaan. Nyt on pantu koetukselle tuollaisen liittovaltion lujuus, ja se on osoittautunut löyhäksi rakennelmaksi, jollaisiksi historia on kautta aikojen tuollaiset valtiot osoittanut.
Sodan jo nyt selvä tulos on tämän ”amerikkalaisen kansakunnan” jakautuminen aluksi kahdeksi tämäntyyppiseksi kansakunnaksi. On käynyt ilmi, ettei pohjoisvaltioiden voima riitä maan yhdistämiseen uudelleen aseiden avulla. Vaikka liittovaltion hallituksen lietsoma neekerien kapina hukuttaisikin etelävaltiot vereen ja veisi niiltä kyvyn vastarinnan jatkamiseen, mikä ei kuitenkaan tunnu todennäköiseltä, näiden valtioiden eroaminen unionista on kuitenkin selviö. Kun mustaihoiset olisivat niiden väestön valtaenemmistönä, niistä tulisi neekerivaltioita, eikä unioni halua olla sellaisten kanssa tekemisissä. Neekeriä ei voida sietää edustajainhuoneessa eikä senaatissa.
Voidaan otaksua, etteivät pohjoisvaltiot enää käy sotaa unionin pitämiseksi koossa, vaan siedettävien rauhanehtojen saamiseksi – ehkä myös supistaakseen separatistien tasavallan alueen mahdollisimman pieneksi. Toivotaan ehkä, että Ohiojoen eteläpuolelta voitaisiin pitää hallussa Kentucky ja Virginian länsiosa. Vapaa purjehdusoikeus Mississipillä ja orjatalouden levittäytymisen torjuminen läntisiltä alueilta ovat lisäksi tärkeitä seikkoja. Lopuksi kysymys pohjois- ja etelävaltioiden välisestä kaupasta ei varmastikaan ole tärkeydeltään vähäisin. Luoteisten valtioiden on saatava myydä sinne viljaansa ja yleensä elintarvikkeitaan, koillisten taas teollisuustuotteitaan. Voidaan pitää varmana, että tämä on tärkein sodan taustatekijä: tuollaisessa kamasaksatasavallassahan politiikka ja rahat ovat sama asia.
Vaikka yleisesti ollaan samaa mieltä siitä, että pohjoisvaltioiden sodankäyntiä on johdettu taitamattomasti ja lahjattomasti, kummankin osapuolen urhoollisuus ja sitkeys ansaitsevat ihailua. Taistelu on raivopäisten nyrkkeilijöiden ottelua, eikä se pääty, ennen kuin toinen osapuoli makaa maassa. Taistelua käydään päiväkaupalla. Tulokset eivät ole suuria, koska kumpikin osapuoli on valmis käymään taisteluun uudelleen seuraavana päivänä. Tätä sitkeää lujuutta vastaa kauniisti sodankäynnissä muuten etenkin pohjoisvaltioiden puolella näkynyt humaanisuus. Vankeja kohdellaan inhimillisesti eikä ryöstelystä ole saatu uutisia. Tavallisessa eurooppalaisessa sodassa tämä ei olisi yllättävää. Veljessodissa, jollaista Pohjois-Amerikassa nyt käydään, on kuitenkin usein toimittu hyvin raa’asti.
Kummallakin puolella miesten ja rahojen menetykset ovat olleet valtavia, mutta etenkin pohjoisvaltioissa sotakustannukset ovat kasvaneet suunnattomiksi. Niitä ovat kasvattaneet yleisen tavan mukaiset huijaukset näissä valtioissa, joissa ”rahan tekemistä” keinolla millä tahansa pidetään sallittuna. Seurauksena tästä liikkeellä on kehnoa paperirahaa satojen miljoonien arvosta. Tästä rahasta päästään varmaankin eroon, kun toimitaan vähemmän tunnontarkasti kuin Euroopassa nykyisin ja sen sallitaan menettävän arvonsa. Yhdysvalloissa on totuttu tuommoisiin laajaa tuhoa tuottaviin konkursseihin. Sodan lamauttava vaikutus tuntuu kuitenkin pitkään myös Euroopan kaupassa ja teollisuudessa.
Millaisia seurauksia koituu siitä, että Pohjois-Amerikan mantereelle syntyy useita erillisiä valtioita? Epäilemättä niistä jokaiseen luodaan lujempi valtiovalta. Tasavaltalaista ja federatiivista järjestelmää ei luultavasti kuitenkaan hylätä. Kokemus sodan tuottamista tuhoista ja rauhaan liittyvien etujen voima turvaavat rauhaa. Vaikka nyt sodan aikana habeas corpus -laki [laittoman vangitsemisen kielto] on tilapäisesti syrjäytetty, painovapautta on rajoitettu ja asevelvollisuus saatettu voimaan, tästä ei voida päätellä, millaisissa oloissa sodan päätyttyä eletään. Kaikkien näiden rajoitusten on määrä kadota yhtä nopeasti kuin ne ovat tulleet voimaan. Ja on ylistettävä onnelliseksi maata, jossa sodan aiheuttamat välttämättömät vapauden rajoitukset eivät kestä pitempään kuin itse sota.
Kiitävän hetken ajan unioni kuvitteli itsensä kokonaisen maanosan valtiaaksi. Tämä unelma on varmaankin nyt ohi, ja sota on pelastanut Meksikonkin joutumasta unioniin liitetyksi. Ranskan tuohon maahan suorittama hyökkäys näyttää johtaneen tilanteeseen, jossa vain odotetaan kunniallista veruketta poistumiseen. Alkuun on jo päästy, kun ranskalaisten johtajat ovat julkisesti luopuneet solidaarisuudesta pappisvallan puolustajia kohtaan.
Yhdysvaltain valtioelämään ilmaantuu uusi ainesosa – politiikka, ulospäin suuntautuva vaikuttaminen, myönteisempi osallistuminen ihmiskunnan yleisiin asioihin. Pohjois-Amerikan mantereen erilliset valtiot sidotaan eri tahoilta Euroopan valtioiden järjestelmän etuihin ja vedetään siihen mukaan vastoin unionin suurten perustajien neuvoja. Itse tämä neuvo todistaa oikeaksi edellä esitetyn käsityksen, että unioni on ollut pikemminkin kansalaisyhteisö kuin valtio. Kuuluuhan valtion tehtäviin voimiensa mukainen osallistuminen ihmiskunnan yleisen asioiden ohjaamiseen. Tämä merkitsee askelta kohti valtioiden järjestelmää, joka ulottuu kaikkiin maanosiin. Nykyiset tapahtumat osoittavat, etteivät edes Kiina, Kotšinkiina [Vietnamin keisarikuntaa, ransk. Cochinchine] ja Japani pysty pysymään tämän verkon ulkopuolella.
Ilahduttavaa ja ihailtavaa on tarmo, jolla ihminen pystyy nousemaan kaikkien kohtaloiden yläpuolelle. Kukapa ei olisi etenkin Englannissa pelännyt Amerikan sodan seurauksia. Vaikka ne ovat merkinneet ankaraa rasitusta, kukaan ei kuitenkaan liene hämmästelemättä seurannut, miten suhteellisen kevyesti ne kestetään. Niiden vaikutus on tuskin edes havaittavissa Englannin kauppavaihdossa, ja puuvillateollisuudesta työttömiksi jääneet sadattuhannet ihmiset tulevat kuitenkin jollakin tavoin toimeen, niin ettei Eurooppaan juuri kantaudu tietoja, jotka kertoisivat maassa vallitsevasta hädästä. Kunpa vuoden kuluttua voitaisiin kertoa, että meidänkin maassamme on hätä kestetty samanlaista tarmokasta lujuutta osoittaen. Todellisuudessa se on ankarampi, jos vertaamaan ryhdytään. Ja miksi sitä ei kestettäisi? Se ei koettele sukukuntaa, jonka luona se olisi outo vieras ja jonka esi-isät eivät olisi kokeneet pahempaakin.
Ennen tämän artikkelin ennättämistä painoon saapuu uutinen Kreikassa tapahtuneesta vallankumouksesta.
Monet edeltäneet liikehdinnät ovat valmistelleet Eurooppaa tämän uutisen saapumiseen. Se voisi olla uutinen Turkin kristittyjen vapautuksesta – mutta ei ole. Tuollaisia suunnitelmia saattaa olla asiaan vaikuttamassa; ne haaksirikkoutuvat kuitenkin tuota pikaa siihen, että Englanti pitää valtaa Joonian saarilla. Lisäksi esteenä on myös suurvaltojen haluttomuus ryhtyä ratkaisemaan tätä ongelmaa, antautua uuden itämaisen sodan vaaraan. Kreikka ei myöskään ole vielä oppinut hallitsemaan itseään niin hyvin, että sen kutsumuksena voitaisiin pitää muiden hallitsemista. Vallankumous on ensisijaisesti oire tästä kyvyttömyydestä, yksilöllisen kunnianhimon ja puoluemielen ilmaus. Kuningattaren kerrotaan hallinneen maata vahvemmin kuin kuningas, jos nyt hallitsemiseksi voidaan sanoa oman puolueen kokoamista kaikin keinoin. Tämä hallitsemisen tapa ei kuitenkaan ole tässä tilanteessa syntynyt keksintö. Se on Kreikassa täysin kansallisena tapana. Tuollaisissa oloissa on väistämättä aina olemassa toinen puolue, joka on valmis vallankumoukseen. Italialaiset vaikutteetkaan eivät varmaan ole olleet merkityksettömiä tälle vallankumoukselle, mutta nekin vaikuttavat nyt sopimattomaan aikaan. Uusi hallitsijasuku ja uudet vallanpitäjät ja edustajainkokouksen jäsenet tarjoavat syrjäytetyille uusia aiheita vallankumousyrityksiin. Tuon kuningaskunnan historia on tähän saakka kulkenut tuollaista rataa. Sitä ei yhden henkilön voimilla muuteta. Yleisen hengen täytyy muuttua.
J. V. S.
