Keisarillisen senaatin pöytäkirjassa, joka koskee asioita, jotka olisi esitettävä maan säädyille, mainitaan ”julkisen talouden hoitoa koskevien asioiden” joukossa kohtana 47:

Viime vuosina karttuneen valtionvelan kuolettamiseksi vaadittiin, että maan säädyt ottaisivat toistaiseksi maksaakseen tietyn suostuntamaksun tavalla, joka on ollut maan entisen hallitusvallan aikana yleinen.

Erehdymme tuskin arvellessamme, että maan verovelvolliset asukkaat pitävät tätä kyseessä olevaa ehdotusta arveluttavana keis. senaatin yleensä sangen ajanmukaisten, mielipiteiden valistuneesta vapaamielisyydestä todistavien ehdotusten joukossa.

Etenkin sen yksi kohta voi herättää epäluuloja. Merkittävä osa yleisestä suostuntaverosta nimittäin pakostakin rasittaa verotettavaa maaomaisuutta. Ja vaikka sanomalehdissä nähdyt laskelmat maaveron määrästä ovat selvästikin huonosti perusteltuja, jokin niistä jopa mahdotonkin,1 yleinen käsitys on kuitenkin varsin yksimielisesti se, ettei erivapauksia vailla olevaa maaomaisuutta pidä rasittaa lisäveroilla. Ja voidaan myös olla täysin vakuuttuneita siitä, ettei talonpoikaissääty vielä pitkään aikaan eli ennen kuin maatalouden paremmat menetelmät ovat lisänneet tuottoa ota napisematta kantaakseen mitään suostuntarasitusta. Riippumatta siitä, miten paljon mainittuihin laskelmiin on luottamista, jokainen maan oloja tunteva tietää maata omistavan rahvaan suuren enemmistön elävän sellaisessa hyvinvoinnissa, jota se ei entisaikoina ole koskaan kokenut. Tätä onnellista olotilaa ei kuitenkaan pidä häiritä korottamalla välittömiä veroja. Ja pääasia on, että nykyinen verorasitus jakautuu niin epätasaisesti, että toisaalta melkoinen osa samasta rahvaasta pystyy vain äärimmäisin ponnistuksin suorittamaan monenmoiset maksut ja tämän ohella niukasti pitämään itsensä ja perheensä hengissä kutakuinkin vailla mahdollisuuksia päästä parempaan asemaan.

Tässä yhteydessä meidän ei pidä unohtaa, että keis. senaatti esittää myös kysymyksen 38 yhteydessä, ettei oikeutta viinanpolttoon ja paloviinan myyntiin enää sidottaisi maanomistukseen ja että siis maaomaisuus vapautettaisiin osasta välittömiä veroja, nimittäin viinanpolttomaksusta. Voidaan kuitenkin myös sanoa, että paloviinan tehdasmaisen tuotannon verottamisen pitäisi tuottaa valtiolle riittävästi tuloja kohdassa 47 mainittuun velan kuolettamiseen ja muihin samassa kohdassa lueteltuihin tarkoituksiin, ”kansanopetukseen ja koululaitoksen parantamiseen”, ”tie- ja vesiliikenneyhteyksien kehittämiseen sekä mittavampiin järvenlaskuihin ja suoviljelyhankkeisiin” sekä ”majakoiden pystyttämiseen”. Jos kuitenkin huhuihin on uskomista, pitäisi oikeastaan jo olla valmiina suunnitelma, että ainakin jollakin osalla mahdollisesti hyväksyttävästä viinanpolttoverosta vapautettaisiin maaomaisuus tietyistä siihen nykyisin kohdistuvista rasitteista kuten teiden kunnossapidosta ja kyyditysvelvollisuudesta. Joka tapauksessa uusi maaomaisuuteen kohdistuva suostuntavero merkinnee vain sitä, että toisella kädellä otetaan pois se mitä toisella annetaan. Omasta puolestamme jopa uskoisimme, että päivätyörasite esim. maanteiden kunnossapidon hoitamiseksi on helpommin suoritettavissa kuin jokin suora maksu rahana tai viljana.

Miten nämä asiat mahtavatkin olla ja mitä keinoja tuleva säätykokous valinneekin valtion tulojen lisäämiseksi, kiistatonta kuitenkin on, että ilmoitetut tarkoitukset, joihin rahoja tarvitaan, ovat hyvin tärkeitä ja niiden pikainen toteuttaminen on mitä tarpeellisinta maan henkisen ja aineellisen hyvinvoinnin lisäämiseksi. Koululaitoksen parantaminen, etenkin kansakoulujen perustaminen, rautatiet, kanavat, järvenlaskut ja soiden kuivatukset ovat erittäin tärkeitä asioita, ja tällaisten hankkeiden lykkääminen sen takia, ettei niiden vaatimia kustannuksia haluta maksaa, merkitsisi hyvinvoinnin kartuttamiseksi tehtävän työn viivyttämistä, kunnes tuo hyvinvointi saavutetaan ja ylijäämästä voidaan irrottaa pääomaa työtä varten. Hieman toisenlainen on kysymys valtionvelan kuolettamisesta. Voitaisiin nimittäin sanoa, ettei velkaa olisi pitänyt lainkaan ottaa, ellei kykyä korkojen maksamiseen ja pääoman kuolettamiseen ole pidetty varmana. Ja tähän yhteyteen kuuluu monia muitakin kysymyksiä.

Jotta saisimme jonkinlaisen selon valtionvelasta sekä valtion kassan nykyisestä tilanteesta olemme näin ollen pyrkineet hankkimaan tähän tarvittavia tietoja. Mies, joka asemansa takia täydellisesti tuntee tähän yhteyteen kuuluvat asiat, on osoittanut erityisen suurta auliutta, josta olemme mitä suurimmassa kiitollisuudenvelassa, ja antanut meille nämä tiedot, ja lukija voi siis olla vakuuttunut tietojen luotettavuudesta. On helposti ymmärrettävissä, ettei asioiden kertominen ja julkaiseminen ole voinut tapahtua ilman sen edellyttämää suostumusta. Voimme lisätä sen ennestään tunnetun seikan, ettei valtiontalouden tila suinkaan ole ollut syynä siihen, ettei näitä asioita ole runsaammin julkisuudessa käsitelty. Onneksi voidaan tässäkin asiassa odottaa sangen nopeata uudistusta. Eikä mitään epäilystä liene siitä, että kokoontuva [tammikuun] valiokunta saa valtiontalouden tilasta ja tarpeista kaikki tiedot, joiden saaminen on toivottavaa.

Selitykseksi sille, että asiakirjassa on ilmoitettu vain valtiontalouden ylijäämä kunkin vuoden joulukuun 31. päivänä eikä vuoden tulojen ja menojen summia, muistutamme siitä, että valtiontalouden kirjanpidossa kaikki vuoden todelliset menot eivät näy kulloinkin kuluvan vuoden tileissä, joten vuoden ylijäämää ei voida selvittää vertaamalla tulojen ja menojen summaa. Lähinnä tästä syystä on toiminnassa ollut komitea, jonka laatima ehdotus kirjanpidon muuttamisesta on julkaistu painettuna. Sanomalehdistö ei ole kiinnittänyt tähän ehdotukseen lainkaan huomiota kuten ei moneen muuhunkaan asiaan. Esitetystä syystä ylijäämä on tässä ilmoitettu toimitetun inventoinnin tuloksen mukaisesti, mikäli nimitystä inventointi voidaan käyttää, eli ottaen huomioon lääninkonttoreissa ja varastoissa todella olevat varat sekä saatavat ja velat.

Seuraava kaavio osoittaa, että ylijäämä vuoden päättyessä on vuosi vuodelta kasvanut. Kun asia on näin ja siis laskelmaan mukaan otettujen vuosien kaikki menot on maksettu, ovatpa ne kuuluneet kunkin vuoden tai osaksi edellisen vuoden tileihin, on selvää, että valtiontalous on pystynyt paitsi maksamaan kaikki juoksevat menot myös tuottamaan säästöä jokaisen vuoden tuloista kaikkina kyseessä olevina vuosina.

Vielä kannattaa mainita, että kaikki tietyltä vuodelta valtiolle erääntyvät välittömät maksut peritään seuraavan vuoden tammi- ja helmikuussa ja että siis tältä osalta valtio maksaa aina kulloinkin kuluvan vuoden menonsa etukäteen.

Ystävällisesti käyttöömme annettu asiakirja on sisällöltään seuraavanlainen:

Yleisen valtionrahaston tila

Yleisen valtionrahaston varat mainittujen vuosien joulukuun 31. päivänä olivat

1858 1859 1860

käteisvarat lääninkonttoreissa, Suomen

Pankissa, posti- ja tullilaitoksessa 391 340 623 441 619 143

todelliset varat kruununmakasiineissa 526 254 483 844 626 954

maksamattomat viljalainat 591 028 426 633 371 989

saatavat Venäjän viranomaisilta näiden

puolesta maksettuina ennakkoina,

summasta vähennettynä niille

hyvitettävät ennakkosuoritukset 126 703 123 639 43 857

sama erä kulkulaitosrahastossa, 50 000–150 000

sama erä köyhäinhoito- ja

työlaitosrahastossa, mikä saatava vuodelta

1858 ei näy tuon vuoden tileissä, vaikka

oli silloin olemassa 239 692 255 800 235 000

saatavat yksityishenkilöille annettuina

käteislainoina 708 477 693 577 796 787

__________________________________________________________

Summa 2 633 494 2 606 934 2 843 730

Kun tästä vähennetään valtionrahaston osaksi viime sodan aikana, osaksi vuosien 1856 ja 1857 katojen aiheuttamien avustustoimien takia syntyneet velat hypoteekki- ja Saimaan kanavan rahastolle sekä yleisille makasiini- ja lainamakasiinirahastoille,

yhteismäärältään 220 715 71 808 50 000

__________________________________________________________

on todellinen varojen määrä

31. joulukuuta 2 412 779 2 535 126 2 793 730

Tässä yhteydessä on otettava huomioon: 1. että edellä olevaan laskelmaan ei sisälly lainkaan niitä varoja, jotka on saatu vuosina 1859, 1860 ja 1861 otetun neljän miljoonan valtionlainan merkinnästä, vaan siitä on puolitoista miljoonaa käytetty Suomen Pankin [Pietarin] Kauppapankilta saaman lainan maksamiseen ja loput eli kaksi ja puoli miljoonaa osoitettu kulkulaitosrahastoon rautateiden rakentamista varten, eikä myöskään niitä varoja, jotka ovat kertyneet ns. Saimaan ja rautatieobligaatioista, mikä summa on osaksi sijoitettu kulkulaitosrahastoon, osaksi käytetty kuoletusrahaston muodostamiseen; 2. että edellä mainittu 50 000 ruplan velka, joka valtiolla 31. joulukuuta 1860 oli Suomen Pankille maksettavana, on vuonna 1861 maksettu; 3. että valtionrahastolla on vielä vuosina 1858, 1859 ja 1860 ollut varsin merkityksettömät tulot valtion metsistä, vain muutamia tuhansia ruplia, mutta valtionrahasto on silti tuona aikana maksanut kaikki metsähallinnon kulut ja tehnyt vuosina 1859 ja 1860 merkittäviä siirtoja kuoletusrahastoon sekä maksanut täydennystä sotilasrahastoon.

Suomen valtionvelka koostuu seuraavista lainoista:

1. 4 %:n laina, josta maksetaan korkoa korolle,

2. 3 3/5 %:n laina, josta maksetaan yksinkertainen korko,

3. 4 %:n laina, josta maksetaan yksinkertainen korko.

Ensiksi mainittu eli 4 %:n korkoa korolle tuottava yhteissummaltaan noin seitsemänsadan­neljäntoistatuhannen ruplan laina otettiin 1841 ja seuraavina vuosina niiden yhteismäärältään kahden miljoonan kuudensadan tuhannen ruplan pankkiassignaattien lunastamiseksi, jotka oli vuosina 1830–36 lainattu Venäjän luottolaitoksilta 5 %:n korolla Ahvenanmaan linnoituksen ja Helsingin luterilaisen kirkon rakentamista varten. Sittemmin lainattiin vielä 1855 ja 1856 miljoona kahdeksansataaviisikymmentätuhatta sodasta aiheutuviin tarpeisiin.

Toista eli 3 3/5 %:n lainaa, jolle maksetaan yksinkertainen korko, on otettu muutamina vuosina osaksi Saimaan kanavan ja osaksi myös rautateiden rakentamiseen, ja sitä on kaikkiaan miljoona satatuhatta ruplaa, josta osa on käytetty rautateiden rakentamiseen ja loput kuoletusrahaston perustamiseen.

Näistä lainoista koostuu kotimainen valtionvelka.

Tämän maksamiseksi perustettiin 1859 pankin hoitoon asetettu erityinen kuoletusrahasto, johon maksetaan tietty valtion tulo- ja menoarvioon merkitty vuotuinen määräraha ja jonka varoilla on vaadittaessa lunastettava liikkeessä olevat obligaatiot maksamalla niiden pääoma korkoineen.

Kolmas eli 4 %:n laina, jolle maksetaan yksinkertainen korko, on ulkomainen valtionvelka, joka otettiin Pietarista vuosina 1859, 1860 ja 1861 osaksi rautateiden rakentamiseen, osaksi kuitenkin myös Suomen Pankin velan maksamiseksi Pietarin entiselle ns. Kauppapankille. Tästä lainasta, jonka summaksi on määrätty viisi miljoonaa ruplaa, on tähän mennessä saatu hankituksi neljä miljoonaa, mistä kaksi ja puoli miljoonaa on käytetty rautatiehen ja loppuerä eli puolitoista miljoonaa Suomen Pankin mainitun velan maksamiseen. Kyseessä olevan lainan, jota varten ei ole perustettu erillistä kuoletusrahastoa, kuolettaminen alkaa 1. (13.) marraskuuta 1861 vuosittaisina 2 %:n erinä, mikä summa samoin kuin vuotuinen korko maksetaan valtionrahastosta ja tähän varataan vuotuinen määräraha valtion tulo- ja menoarvioon.

Kotimaisen valtionvelan määrä vuoden 1860 päättyessä oli:

valtion 4 %:n obligaatioina:

Kuoletusrahastossa, jonka summa sen perustamisvuonna 1859 oli noin miljoona sataviisikymmentä­tuhatta ruplaa, oli 31. joulukuuta 1860

Esitetyistä tiedoista voidaan siis havaita seuraavat valaisevat tosiasiat:

Sodasta eli vuodesta 1857 saakka tämä vuosi mukaan luettuna ovat valtion tulot täysin kattaneet menot.2 Osa sodan aiheuttamista menoista, mm. silloin kasvaneen sotavoiman edellyttämistä kustannuksista, sisältyi tietysti vielä lähimpien rauhanvuosien kirjanpitoon. Tästä huolimatta näyttää siltä, että jo vuosi 1858 päättyi ylijäämäisenä eikä tappiollisena.

Ylijäämän kasvun hitaudesta voidaan kuitenkin myös päätellä, etteivät valtion tulot ole kyseessä olevina vuosina kasvaneet niin hyvin, että niillä voitaisiin rahoittaa merkittävämpiä uusia hankkeita maan parhaaksi. Ei pidä unohtaa, että ankara kato ja merkittävän suuret palovahingot ovat näinä samoina vuosina vaatineet valtion taholta tukitoimia ja että myös välttämättömäksi käynyt virkamiesten palkankorotus on lisännyt vuotuisia menoja tuntuvilla summilla. Valtion kassalla on tähän mennessä ollut myös valtionmetsien hoidosta vain menoja, jopa melko merkittäviäkin, kun tuloja taas tuskin kannattaa mainita. Kuluvanakin vuonna valtion kassasta on maksettu rautateiden rakentamiseen lisävaroja 130 000 hopearuplaa. Tällaisia tilapäisiä lisämäärärahoja voidaan nähtävästi edelleenkin maksaa. Vakinaisten menojen merkittävämpään lisäämiseen eivät valtion nykyiset tulot silti selvästikään riitä. Lisäyksen estänee etenkin se seikka, että tullitulot ovat viime vuosina pysyneet samalla tasolla eikä näin ollen voida odottaa valtion tulojen merkittävämpää pysyvää kasvua. Tulevaisuus osoittaa, millaista tuottoa valtionmetsistä voidaan saada. Toistaiseksi jouduttaneen tinkimään melkoisesti monien innokkaasti odottamista miljoonista. Toivoa näyttää kuitenkin olevan siitä, että niistä saadaan tervetullutta apua jo lähimmässä tulevaisuudessa.

Monenkin lukijan tarvitsee varmaankin vielä oppia muuan seikka edellä esitetystä. Kaikkien perustuslaillisesti hallittujen maiden historia osoittaa, että hallitukset ovat tavallisesti kutsuneet kansanedustuslaitoksen koolle vain ankaran välttämättömyyden paineessa. Tuolloin tämä välttämättömyys on varsin usein ilmennyt siten, että valtiontalouden hoito entiseen tapaan on käynyt mahdottomaksi. On ilahduttavaa havaita esitetyistä numerotiedoista, ettei tässä maassa ole nähtävissä tällaista pakkoa, vaan keis. senaatin pöytäkirjasta voidaan päinvastoin todeta, että kysymykset, jotka senaatin käsityksen mukaan on esitettävä valtiopäiville, koskevat maan henkisten ja aineellisten etujen toivottavaa kehitystä.

Vain toinen valtionvelan kuolettamista koskeva kysymys kohdistuu menneisiin asioihin, ja oikeastaan juuri siitä olemme tässä halunneet päästä tyydyttävään selvyyteen.

Ensinnäkin havaitaan, että rautateiden rakentamiseen otetun 2 ½ miljoonan ruplan ulkomaisen valtionlainan sekä pääoma että korot maksetaan valtionrahastosta. 4 %:n korko on 100 000 hopearuplaa vuodessa ja vasta tänä vuonna alkava 2 %:n vuotuinen kuoletuserä 50 000 hopearuplaa – tietysti siten, että korkosumma vähenee kunakin seuraavana vuonna 2 000 ruplaa. Mainittu 150 000 ruplan maksu on siis yksinkertaisesti otettu valtion tulo- ja menoarvioon muiden valtion juoksevien menojen joukkoon ja maksetaan sellaisena. Ts. tämä rautateiden rakennuskustannusten osa säästetään 50 vuodessa valtion varsinaisista tuloista.

Tähän summaan on lisättävä Saimaan kanavan obligaatioita vastaan rautateiden rakentamista (ja niiden rakentamisen edellyttämiä tutkimuksia ym.) varten otettu kotimainen 650 000 ruplan valtionlaina. Yhdessä kanavan rakennuslainasta vielä liikkeessä olevien 450 000 ruplan kanssa mainittu laina muodostaa tiedonannossa mainitun 1 100 000 hopearuplan määräisen kotimaisen 3 3/5 %:n lainan, koska tuo on Saimaan kanavan obligaatioiden korko.

Kuoletusrahasto on nyt varattu vain tämän ja muiden kotimaisten lainojen vähittäiseen maksamiseen. Kun tässä rahastossa on nyt 3 387 000 ruplaa, näyttää siltä, että se riittäisi heti kuolettamaan koko Saimaan kanavan obligaatioita vastaan otetun lainan, jota kertyneine korkoineen on nyt 1 151 340 ruplaa. Sitäkin varmemmin tämä rahasto riittää tämän lainan vähittäiseen kuolettamiseen. Sen nykyinen Saimaan kanavan obligaatioiden sekä pääoman että korot sisältävän velkasumman ylittävä ylijäämä on 237 000 ruplaa. Tämän ylijäämän pitäisi kasvaa vuosittain jo niistä koroista, jotka kuoletusrahasto perii myöntämistään lainoista. Valitettavasti nämä lainat lienee kuitenkin myönnetty niin alhaisella korolla, että se tuskin ylittää Saimaan kanavan obligaatioista maksettavaa korkoprosenttia.

Kun kotimaisesta 2 044 000 hopearuplan määräisestä 4 %:n lainasta lisäksi erotetaan sotavuosina otettu 1 850 000 hopearuplan lainasumma, havaitaan, että jäljelle jää 294 000 ruplaa vastaamaan aiempaa, jo 1830–36 Venäjältä otettua ja 1841 kotimaisiksi 4 %:n obligaatioksi konvertoitua lainaa, jolla rahoitettiin Bomarsundin linnoituksen ja Helsingin uuden luterilaisen kirkon rakentaminen. Tiedonannon mukaan lainan alkuperäinen määrä oli 2 600 000 ruplaa pankkiassignaatteina eli noin740 000 hopearuplaa. Kun mainitun kirkon tiedetään maksaneen yli 300 000 ruplaa, voidaan Bomarsundin osuutta lainasta pitää jo kauan sitten maksettuna ja mainittuja 294 000 ruplaa kirkon rakentamisesta aiheutuneena velkana. Jos tälle summalle lasketaan suhteellinen osuutensa koko kotimaiselle 4 %:n lainalle erääntyneistä koroista, pitäisi kirkosta aiheutuneen velan korkoineen olla noin 367 000 hopearuplaa. Tämä on siis 130 000 ruplaa enemmän kuin summa, jolla kuoletusrahaston nykyiset varat ylittävät Saimaan kanavan obligaatiovelan. Mutta jos kuoletusrahasto annettaisiin lainaksi 6 %:n korolla, korkovoitto, vuosittain noin 28 000 ruplaa, riittäisi kartuttamaan rahaston sellaiseksi, että se pystyisi vähitellen täysin kuolettamaan tämän kirkkolainankin.

On sanottava: vaikka viimeksi mainittu velka on verraten vähäinen, se on varsin ikävä perintö menneeltä ajalta. Bomarsundin linnoituksen rakennuskustannuksiin osallistumista ei voi juuri pitää raskaana rasituksena maalle, joka on puolen vuosisadan ajan maksanut puolustuksestaan niin vähän kuin Suomi. Toinen asia on saavutettu hyöty. Aiheellisemmalta tuntuisi todellakin pitää liiallisena sitä, että maa rakentaa kirkkoja Helsingin kaupungille. Hanketta voidaan pitää epäonnistuneena etenkin sen takia, että seurakuntaa rasittavat melko raskaasti kirkon ja sen lisärakennusten tarvitsemat vuotuiset korjaustyöt – ja sen olisi peräti ollut pakko luopua koko lahjasta, ellei se saisi lisäksi valtiolta vuosittain 3 000 ruplan määrärahaa kirkon ylläpitoon. Jos tämä kirkko edes olisi mainitsemisen arvoinen rakennustaiteen luomus, voitaisiin iloita siitä, että vähäinen maamme on pystyttänyt monumentin, jonka näkeminen voi ilahduttaa katsojaa ja herättää muukalaisessa kunnioitusta maata kohtaan. Siitä asiasta on kuitenkin parasta pysyä vaiti. Totuudenmukaisesti on kuitenkin lisättävä, että tuskin koskaan on pystytty rakentamaan kaunista luterilaista kirkkorakennusta eikä nykyaika yleensäkään kykene rakentamaan taiteellisesti kaunista kirkkoa, ellei se ole suoraa entisaikojen kirkkojen jäljittelyä.

Mutta nyt olemme jo kaukana numeroista.

Kotimaisesta 4 %:n valtionvelasta meidän on vielä tarkasteltava lyhyesti sodan aikana otettuja yhteensä 1 850 000 hopearuplan lainoja.

Valtiontalouden väistämätön sodanaikainen velkaantuminen käy ilmi yksinkertaisesti siitä, että tullitulot, joita vielä 1853 oli 1 095 000 ruplaa, supistuivat 421 000 ruplaan vuonna 1854 ja 435 000 ruplaan vuonna 1855. Vajaus laskelmissa edellytettyihin tuloihin verrattuna oli siis näiden kahden vuoden aikana yhteensä noin 1 350 000 hopearuplaa. Kun sotamenot lisätään tähän summaan, on todellakin ihmeellistä, ettei velkalaskelmassa osoitettua suurempaa vajetta syntynyt. Sotaväen aiheuttamat kustannukset, majoitus ym., eli ns. sotilasmenot lienevät ennen sotaa olleet vuosittain noin ½ miljoonaa. Mutta tämän otsikon alle kuuluvien menojen summa kohosi 1 300 000 ruplaan 1855, 1 750 000 ruplaan 1856 ja 1 200 000 ruplaan vielä 1857.3 Lukija havaitsee, että ”ihmeellistä” on tässä yhteydessä lievin mahdollinen ilmaisu; näyttäähän se seikka, että tuloihin verrattuina näin merkittävät ylimääräiset menot kyettiin noina vuosina suorittamaan ilman vieläkin suurempaa velkaantumista, väistämättä arvoitukselliselta, ellei sotaa edeltäneen ajan tilannetta tunneta tarkemmin. Jos sodan aiheuttamat ylimääräiset menot arvioidaan 2½ miljoonaksi ja tullitulojen vajaus vain 1 1/4 miljoonaksi, tämä rahamäärä on paljon valtion yhden vuoden tuloja suurempi ja ylittää tuona aikana otettujen lainojen yhteissumman 1 900 000 hopearuplalla. Ensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosina 1856 ja 1857 tullitulot toki kasvoivat 3–400 000 ruplaa suuremmiksi kuin ne olivat olleet viimeisinä vuosina ennen sotaa; Saimaan kanavan rakennuskustannukset vähenivät jo sodan aikana merkityksettömiksi. Joitakin säästöjä on silti täytynyt olla käytettävissä.

Miten asiat tässä suhteessa lienevätkin, mainittu 1 850 000 ruplan velka rasittaa edelleenkin valtiontalouden menopuolta. Kun nähdään liikkeessä olevien kotimaisten 4 %:n obligaatioiden kertyneiden korkojen määrän olevan nykyisellään peräti 509 541 ruplaa, summa on pelottava. Lainasta maksetaan kuitenkin korkoa korolle, ja tästä syystä kasvu on nopea. Mainittujen 1 850 000 ruplan vuotuiset korot ovat nyt hieman yli 90 000 ruplaa; ja valtion kassasta on siis vuosittain siirrettävä ainakin tämä summa kuoletusrahastoon, jotta velka ei kasvaisi. Sen kuolettamiseen voidaan käyttää vain rahoja, jotka voidaan siirtää tuon summan lisäksi. Kuoletuserä lieneekin vain 100 000 ruplaa. rahoja kuin valtion kassasta sen koron lisäksi maksettava lisäsumma, kun

Edellä esitetystä käy ilmi, että ulkomainen rautatielaina kuoletetaan vähitellen välittömillä valtionrahastosta suoritettavilla maksuilla. Kuoletusrahaston varat riittävät myös kuolettamaan kirkon rakentamisesta aiheutuneen velan ja Saimaan kanavan obligaatioita vastaan otetun lainan. Sodan aiheuttamiin tarpeisiin otetun kyseessä olevan lainan kuolettamiseen ei kuitenkaan siinä tapauksessa ole varattavissa muita korkokin on valtion kassasta katettava vuotuisella kuoletusrahastoon siirrettävällä lisäsummalla.

Valtiontalouden hyvään hoitamiseen näyttää epäilemättä kuuluvan, ettei valtiontalouden kannettavaksi oteta menojen lisäyksiä, ennen kuin tämän rasittavan, korkoa korolle vaativan lainan kuolettaminen on saatu taatuksi riittävin vuotuisin osamaksuin. Jos lupailtu valtionmetsien tuotto osoittautuu todellisuudeksi, tämä näyttää tarjoavan parhaat mahdollisuudet lainan mahdollisimman pikaiseen kuolettamiseen. Mutta jos tämä keino on käytettävissä, näyttää tarpeettomalta pyytää maan säädyiltä varoja kuoletusta varten. Ainakin voidaan olla varmoja siitä, että veroja maksetaan mieluummin suoranaisemmin tuloksia tuottaviin tarkoituksiin, sellaisiin joita ovat muut luetellut tarkoitukset, kansakoulut, rautatiet ym. On toki kovaa, etteivät valtiontalouden nykyiset varat anna mahdollisuuksia lisäsitoumuksiin näiden tarkoitusten edistämiseksi. Ilahduttavaa on kuitenkin havaita, ettei ole sellaista puutetta, joka estäisi jo päätettyjen menojen suorittamisen. Eikä ole vähäinen saavutus, että kuitenkin Saimaan kanava on rakennettu velkaantumatta ja että Helsingin–Hämeenlinnan radan rakentamiseksi otettu velka voidaan maksaa ilman erillistä suostuntaveroa. Kun tähän lisätään, että valtio pystyy suoriutumaan myös sodan aikana syntyneestä vajauksesta ja silloin tarvituista lisämenoista, voitaisiin olla sitä mieltä, ettei ole juuri kohtuullista pyytää enempää lähintä tulevaisuutta varten.

Muut suostuntaveron aiheeksi ilmoitetut tarkoitukset ovat pakottavan tärkeitä. Rautateiden ja kansakoulujen puuttuminen jarruttaa kaikkea muuta edistymistä. Mutta jos tarkoitus halutaan saavuttaa, on haluttava myös maksaa varat; ja tuskin voidaan epäillä sitä, että valtiopäivät tekevät kaikkensa hankkiakseen ne.

Kotimaista valtionvelkaa tarkasteltaessa on otettava huomioon vielä muuan asian puoli. Tämä velka on ns. selvittämätöntä velkaa. Sekä 4 %:n obligaatiot että Saimaan kanavan obligaatiot lunastetaan milloin tahansa haluttaessa Suomen Pankissa ja valtion kassoissa. Hyvä osoitus valtion nauttimasta luottamuksesta on, että nämä yhteisarvoltaan yli 3 miljoonan arvopaperit ovat niin kysyttyjä, ettei ole perin helppoa saada tilaisuutta päästä käsiksi tuollaiseen obligaatioon. Ranskassa, jossa nykyisen hallituksen aikana näyttää olevan normaalia elää velaksi, havaitaan, että hallituksen on pakko konvertoida selvittämätön velkaa kiinteäksi, kun sen määrä nousee 400–500 miljoonaan frangiin eli vain suunnilleen neljäsosaan valtion vuotuisista tuloista. Täällä Suomessa on tuollaista velkaa nyt valtion koko vuoden tulojen verran, ja nämä arvopaperit ovat edelleenkin kysyttyjä.

Voidaan kuitenkin toki joutua tilanteisiin, joissa jonkin hieman epätavallisemman summan maksaminen ulkomaille olisi tarpeellista. Esim. paha kato tai maan tärkeimmän vientituotteen puutavaran hintojen tuntuvampi aleneminen toisi väistämättä jonkin osan näistä papereista pankille ja kuoletusrahastolle. Epävarmaa on sekin, mitä Yhdyspankin perustaminen vaikuttaa tässä mielessä. Jos se tarjoaa talletuksista korkoa, joka ylittää 3 3/5 %, on uhkaamassa Saimaan kanavan obligaatioiden virta Suomen Pankkiin. Jos tuollainen virtaus toteutuu, riittää kuoletusrahasto toki noiden obligaatioiden lunastamiseen – mutta silloin se olisi myös kutakuinkin tyhjennetty.

Ja vielä on avattavana yksi solmu. Ulkomainen 4 %:n rautatielaina on varmaankin täysin taattu yleisen valtionrahaston nykyisen hyvän tilanteen turvin. Vuotuinen määräraha korkoihin ja kuoletukseen maksetaan epäilemättä täsmällisesti. Tälläkin lainalla on sen asetuksen mukaan, jossa lainan ehdot määrättiin, kuitenkin oltava oma kuoletusrahastonsa. Tämän järjestelyn välttämättömyyden käsittää, jos ajattelee, että syttyisi sota, meriliikenne keskeytyisi ja valtio menettäisi varsin merkittävän osan tullituloistaan. Korkojen ja kuoletusten maksaminen saattaa tuollaisessa tapauksessa osoittautua valtionrahastolle sangen raskaaksi. Jos taas on olemassa kuoletusrahasto, sen tuottamasta korosta kertyy kiinteä lisäsumma noiden maksujen kattamiseen, ja hätätilassa siihen voidaan käyttää rahaston pääomaakin, jos valtion siihen suorittamat siirrot jouduttaisiin vuodeksi tai pariksi keskeyttämään. Ja kun tuollainen rahasto on muulloin aina saanut valtionrahastolta niin suuren määrärahan, että se on vähitellen kasvanut, se on aina takeena lainan maksa­misesta takaisin. Kun tämän erillisen kuoletusrahaston perustaminen valtion ulkomaisen lainan maksamista varten on välttämätöntä, tämä on ilmeisestikin lisäperuste sille seikalle, ettei valtiontalouden tila antane mah­dollisuutta uusien määrärahojen myöntämiseen, olkoonpa niiden tarve miten polttava tahansa. Varojen hankkiminen niitä varten on jätettävä valtiopäivien huoleksi. Mikään ei sen sijaan näytä toivottavammalta kuin se, että hallitus voi ilman uusia määrärahoja taata valtionvelan kuolettamisen eli maksaa valmiista rautatiestä koituneet kustannukset ja sodan valtiontalouteen aiheut­taman vajauksen.

Suomen Pankille luovutetusta ulkomaisen lainan jäljellä olevasta 1 ½ miljoonan ruplan osuudesta ei ole mitään sanottavaa. Tämä lainan osa ei ole valtionvelkaa, vaan valtion takaamaa pankin velkaa. Varat ovat maan kauppiaiden ja tehtailijoiden hallussa. Pankki voi milloin tahansa periä ne takaisin ja luovuttaa valtiolle. Silloin niistä tulee valtionvelkaa.

Ei voida valittaa, ettei herroille liikemiehille ole annettu runsaasti neuvoja ja tilaisuuksia. Valtio hankkii heidän käytettäväkseen 1 ½ miljoonaa pankin omien varojen lisäksi. Kuoletusrahaston myöntämistä 1 232 829 ruplan lainoistakin lienee suurin osa koitunut kaupan ja tehtaiden hyväksi ja osaksi erityisen alhaisella korolla. Olisi kiinnostavaa tietää, keiden hallussa ovat ne 796 787 ruplaa, jotka ovat valtionrahaston välittömiä saatavia yksityishenkilöiltä. Esim. maataloudella ei liene erityisen suurta osuutta näistä kaikista 3 529 616 hopearuplasta, jotka valtio on lainannut yksityisen liiketoiminnan käyttöpääomaksi.

J. V. S.

• 1. Vaikka Barometern-lehden tavoin oletettaisiinkin viljellyn tynnyrinalan vuotuiseksi ”nettotuotoksi” 1½ ruplaa, tämä ei merkitse maaomaisuuden nettotuottoa maassa, jonka tärkein vientituote on samaan omaisuuteen kuuluva metsä. Jos sitä paitsi tämä nettotuotto on laskettu siten, että työtätekevän maanviljelijän vuotuiset elinkustannukset on vähennetty bruttotuotosta työkustannuksina, on nettotuoton ilmoittaminen vielä vaikeampaa, koska suuri osa vuoden työmäärästä tehdään muussa ansiotyössä kuin maataloudessa. Ja laskelman tällainen tekotapa näyttää ilmenevän siitä, että tämän nettotuoton sanotaan vastaavan 3 %:n korkoa maaomaisuuden arvolle, nimittäin koko maan maaomaisuuden nettotuoton olevan 6 300 000 hopearuplaa = 3 %:n korko maatalouselinkeinoon sijoitetulle 210 miljoonan pääomalle. Nämä 3 % ovat varmaankin sitten puhdasta korkoa ja työntekijän.
• 2. Valtion tulot vuonna 1858, viimeisenä vuotena, jona sotilasrahaston tulot ja menot vielä sisältyivät yleisen valtionrahaston tileihin, olivat pyöreästi 3 200 000 ruplaa. Sen jälkeen sotilasrahaston kirjanpito on hoidettu erikseen, ja siihen on tarvittu vähäisiä lisämäärärahoja valtionrahastosta, mikä tilanne päättynee suoritettujen säästötoimien ansiosta. Kuten näkyy, samana vuonna 1858 valtion varat lääninkonttoreissa ja varastoissa sekä saatavat Venäjän valtiovallalta olivat 1 244 000 ruplaa, näin siis ottamatta mukaan kotimaahan myönnettyjä lainoja ja maksettuja ennakkoja.
• 3. Näiden menojen yhteydessä ilmoitetuista vuosiluvuista näkyy, että edellisenä vuotena suoritetut maksut näkyvät osaksi vasta seuraavan vuoden tileissä.