Litteraturblad nro 10, lokakuu 1861: Kotimaista kirjallisuutta

Editoitu teksti

Suomi

Juridiskt album utgifvet af Robert Lagus. 2:a h. [R. L. (toim.), Kokoelma oikeustieteellisiä kirjoituksia, 2. vihko]. Hki 1861.

 

Tämän vihkon sisältö on erityiseksi kunniaksi sinänsä kiitettävälle kokoelman julkaisuhankkeelle. Useimmat vihkon artikkeleista ovat nimittäin varsin mielenkiintoisia käytännönkin kannalta; ja vihko on tämän takia hyödyllistä luettavaa joka miehelle.

Ensimmäisen artikkelin otsikko on: ”Yhtä ja toista niin vanhemmista kuin uudemmistakin kirjapainotoimintaa koskevista säädöksistämme”. Meidän ei tarvitse vakuuttaa, että pelkästään tämä artikkeli hankkii vihkolle suuren lukijakunnan. Se käsittelee kirjapainotoimintaa koskevaa oikeudellista säätelyä 150 vuoden ajalta vuoteen 1809 saakka ja erityisesti Kustaa III:n ja Kustaa IV Aadolfin hallituskausina annettuja säädöksiä.

Upsalalainen professori Rydin on kirjoittanut aiemmin aiheesta erikoistutkimuksen: ”Om yttranderätt och tryckfrihet” [”Mielipiteen ilmaisemisen oikeudesta ja sananvapaudesta”], ja myös artikkelin kirjoittaja, tunnettu nimimerkki Q., on käyttänyt sitä artikkelissaan. Kirjoittaja on lisännyt siihen omien tutkimustensa tuloksia ja itsestään selvästi omia mietteitään ja arviointejaan. Tarina on tiivistetysti tällainen: kun sensuuri oli kumottu vuoden 1766 painovapauslailla, jolle annettiin perustuslain asema, vuoden 1772 hallitusmuoto merkitsi tämän lain kumoutumista, minkä jälkeen Kustaa III vahvisti 1774 antamallaan asetuksella käytännössä vielä vallinneen sananvapauden, vaikka siihen liitettiin monenmoisia rajoituksia. Myöhemmin hän vallankäyttönsä muuttuessa yhä mielivaltaisemmaksi kuitenkin vähitellen teki tyhjäksi tämänkin vapauden. Samaa rataa jatkettiin holhoojahallituksen aikana ja Kustaa IV Aadolfin hallituskaudella sellaisin tuloksin, että 1809 sensuuria ei tosin ollut virallisesti saatettu voimaan muihin kuin teologisiin ja lääketieteellisiin (!) kirjoituksiin kohdistuvana, mutta itse asiassa se oli silti toiminnassa.

Tämä asiaintila jäi Suomelle perinnöksi Ruotsista irtauduttaessa; ja se oli sellainen, ettei nykyisin juuri voida sanoa perinnön karttuneen. Kirjoittaja lupaa jatkoa tälle historialle. On täysin varmaa, että tätä jatkoa odotetaan kiinnostuneina.

Esitystavasta voitaneen huomauttaa sen verran, että siitä jossakin määrin puuttuu sitä yleiskatsauksellisuutta ja selkeyttä, jota kirjoittajalta on totuttu odottamaan.

Toinen erityisesti lukemaan houkutteleva tutkielma on kokoelman julkaisijan hra R. Laguksen artikkeli, jonka otsikkona on: ”Siperia-rangaistuksen historia”.

Sen perusteella, mitä karkotettujen oloista tiedetään, ei käsitystä kyseessä olevan rangaistuksen ja kuolemantuomion vastaavuudesta voida yleisinhimilliseltä näkökannalta tuomita vääräksi. Kertomus kuitenkin osoittaa, että aluksi se tarkoitettiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen tuomittuja koskevaksi ratkaisuksi. Ja kysymys on hyvin kiinnostava erityisesti toiselta kannalta, nimittäin antaessaan aihetta pohdintaan, merkitseekö tämän rangaistuksen käytäntöön ottaminen niin suurta yleisen lain muutosta, ettei sitä olisi pitänyt määrätä käytettäväksi säätyjä kuulematta.

On merkillistä havaita, että ollessaan tuolloin maan prokuraattorina Calonius on laatimassaan mietinnössä selittänyt, ettei tätä koskeva säädös ole luonteeltaan tuollainen, vaan pelkkä yksinkertainen poliisiasia. Vähemmän ihmeellistä on, että keisarillinen senaatti on tuollaisen auktoriteetin lausunnon perusteella vahvistanut tällaisen rangaistustavan käytäntöön otettavaksi. Ilahduttavan kaunista sen sijaan on, että keisari Aleksanteri I antoi kaikesta tästä huolimatta julkaista Caloniuksen lausunnon ja liittää siihen jokaiselle myönnetyn luvan ilmaista mielipiteensä asiasta senaatille painotuotteen välityksellä tai kirjeellisesti. Viisi tällaista mielipiteen ilmaisua luetellaan. Niiden saapumisen jälkeen Aleksanteri päätti, että jatkotoimet jäävät odottamaan, ”kunnes maan säätyjen alamaiset lausunnot tästä asiasta on hankittu”. Tämä päätös on todellakin vaskea kestävämpi muistomerkki; ja silloinen valtiosihteeri vapaaherra Rehbinder on saanut kunnian merkitä siihen omankin nimensä.

Kysymyksen oli pannut vireille jo Porvoon valtiopäivillä pappissäädyssä rovasti J. Sundevall. Eräät hänen aloitteensa lausahdukset, esim. tämä: ”Kun varkaan henkeä ei haluta riistää, mikä mielestäni ei sekään olisi tarpeeksi vahva varkauksista varoittava pelote, vaikka on lopultakin vahva keino estää samaa varasta tulevaisuudessa varastamasta” jne., antavat aiheen olettaa, ettei aloitteen tekijä ole kuulunut ajatteleviin eikä armeliaisiinkaan ihmisiin. Valitettavasti aloite hyväksyttiin pappissäädyssä, vaikkakaan ei vastalauseitta, mutta muut säädyt hylkäsivät sen. Muuan ritaristossa ja aatelissäädyssä esitetty puheenvuoro on niin luonteenomainen, että otamme vapauden painattaa sen tähän.

Langenskiöld, Theodor (luutnantti, myöhemmin esittelijäsihteeri) esitti ajatuksensa seuraavasti:

Olen äärimmäisen hämmästynyt kuullessani kunnianarvoisan pappissäädyn ehdottavan asiaa, joka on näin pahasti vastakkainen äskettäin erään pappisvihkimyksen yhteydessä kuulemalleni, profeetta Jesajan opetusviran perustamisesta lausumia sanoja noudattavalle julistukselle: ”saarnata kurjille, lääkitä murtuneet sydämet, saarnata vangeille vapautusta”. Tehty ehdotus muistuttaa pikemminkin profeetta Hesekielin julistusta tuon ajan paimenista, valitusta maailman tuhosta ja lampaiden jättämisestä villipetojen saaliiksi. Jokainen oikeamielinen ihminen tuntee kuitenkin iloa havaitessaan, että maassa on yhä lempeitä opettajia, jotka pyrkivät noudattamaan hyvän paimenen suurta esimerkkiä, kuten oikein onkin, ja käytännössä toteuttamaan ylevää vertausta kadonneesta lampaasta.

Tätä hanketta suorempaa tietä syntisen iankaikkiseen kadotukseen ei ole varmaankaan koskaan voitu suunnitella. Se ei suinkaan pysty täyttämään kaikkien rangaistusten asianmukaista tavoitetta, parannuksen aikaansaamista, vaan ehdotettu karkotus päinvastoin vie tuomitut lopulliseen turmioon jo täällä ajassa. Onneton rikollinen ei enää saisi kuulla sanaa eikä nauttia [ehtoollisen] sakramenttia, ja lopuksi hän jäisi ilman viimeistä lohdutusta, uskonnon hellintä, kallisarvoisinta hyvää työtä, sen kuolinhetkellä noilla molemmilla tavoilla antamaa vahvistusta.

Siperiasta on saatu täysin väärä käsitys, jos luullaan, että yksi pappi pystyisi palvelemaan kaikkia kaukana toisistaan oleville paikkakunnille karkotettuja rikollisia. Minun on vaikea uskoa väitettä, jonka panettelijat ovat tohtineet esittää, eli uskoa, että kukaan kirkkomme opettaja olisi siinä määrin unohtanut virkansa velvollisuudet, siinä määrin vaientanut omantuntonsa, että haluaisi täydellisesti hylätä ja tuomita kadotukseen jonkun, edes paatuneimmankaan rikollisen.

Nämä ovat huomautukseni kristillisen seurakunnan jäsenenä. Vapaan yhteiskunnan jäsenenä velvollisuuteni on vastustaa mitä voimakkaimmin ehdotusta, joka loukaten lakejamme, saattaen vaaraan perustuslakimme, jotka Armollinen ja jalo Hallitsija on onneksemme pysyttänyt voimassa ja vahvistanut, voisi avata tien sorrolle, joka hukuttaisi kurjuuden syvyyksiin onnettoman, joka on useinkin vain hetkellisen erehtymisen takia joutunut kostoa vaativan lain miekan armoille. Meille, säädetyn järjestyksen mukaan ensimmäiselle säädylle, kuuluu kuitenkin velvollisuus olla ensisijaisia yleisen turvallisuuden vartijoita, turvallisuuden, jota suojaa maamme lain joka miehelle takaama turva. Kallisarvoisimpiin velvollisuuksiimme kuuluu myös kiistatta huolenpitomme ulottaminen mahdollisuuksiemme ja kykyjemme mukaan vähäisimpäänkin ja kurjimpaankin ihmiseen, jotta häntä ei onnettomassa tilassaan masennettaisi ankarammin kuin laki vaatii eikä hän koskaan voisi joutua omavaltaisuuksien uhriksi eikä häntä varsinkaan pantaisi kärsimään ylimääräistä ja asiatonta ankaruutta. Esitän suuresti kunnioitetun ritariston ja aatelin harkittavaksi, eikö tämä hirvittävä ehdotus ole sellainen, että sen on kokonaan rauettava, mutta minulla ei kuitenkaan ole mitään sitä vastaan, että ehdotuksen mukaisesti Siperiaan lähetettäisiin luterilainen pappi tai useampiakin, jos H. K. M. [Hänen Keisarillinen Majesteettinsa] havaitsee Armollisesti hyväksi suostua kunnianarvoisan säädyn anomukseen tältä osin.

Muuten rohkenen uskoa, että ritaristo ja aateli menettelisi arvokkaasti saattamalla kunnioitetun tuomiorovasti Alopaeuksen ehdotuksen mukaisesti H. K. M:n tietoon, että vankilaolojen parantaminen on välttämätöntä sekä vankien varman säilyttämisen että siistimpien ja terveellisempien vankilatilojen tarpeen takia.

Näyttää sangen selvältä, että kyseessä oleva rangaistus merkitsee sekä maastakarkotuksen toimeenpanoa että sellaisenaan lainmuutosta, ja sitä paitsi se olisi aivan yksinkertaisesti pitänyt todeta uudeksi asiaksi, koska laki ei sitä tunne. Kuten lukija tietää, tällä kysymyksellä on pian käytännöllistä painoarvoa, koska keisarillisen senaatin valtiopäiväasioita koskevassa pöytäkirjassa mainitaan 20. kohtana senaattori Bergbomin esittämä mielipide, että kuolemanrangaistus olisi poistettava kaikissa niissä tapauksissa, joissa keisari siitä nykyisin armahtaa, ja esiin siis nousee väistämättä kysymys, millä rangaistuksella kuolemanrangaistus olisi sellaisessa tapauksessa korvattava.

Julkaisija on itse kirjoittanut vihkoon lisäksi artikkelit ”Yleismaailmallisen oikeustieteen idea ja välttämättömyys”, ”Itsemurhasta”, ”Tilastotietoja itsemurhista Suomessa”, ”Oikeustapauksia vahingossa tehtyjen tappojen käsittelystä”, ”Suomessa tuomitut kuolemanrangaistukset ja niistä annetut armahdukset vuosina 1809–1860”.

Näistä artikkeleista ensiksi mainitusta, joka on jatkoa ensimmäisessä vihkossa julkaistuun alkuosaan, olisi paljonkin sanottavaa. Tyydymme esittämään pari huomautusta. Kirjoittaja näyttää olevan sitä mieltä, että luonnonoikeudesta ei ole hyötyä, koska se ei ole hänen käsityksensä mukaista ”oikeusfilosofiaa”, ei perustu kaikkien kansojen kaikkina aikoina säätämien lakien vertailuun. Kirjoittaja näyttää ensiksikin kuvittelevan, että ns. luonnonoikeus on joutavaa spekulointia, johon ei tarvita minkäänlaista asiantuntemusta ja jonka oppilauseiden esittäjän mieli on tabula rasa [”puhdas taulu”], kaikesta perinteisestä tietämyksestä tyhjä. Tämä mielikuva, jonka mukaan filosofia yleisen sanontatavan mukaisesti riippuu ilmassa tietämättä mitään siitä, mitä luonnossa ja historiassa tapahtuu, on varsin yleinen niiden keskuudessa, jotka eivät tiedä filosofiasta juuri mitään. Vain sen parissa työskentelevät tietävät, ettei se pysty muuhun kuin etsimään olemassa olevien ilmiöiden välistä järjellistä yhteyttä. Kirjoittaja haluaa toiseksi saada aikaan oikeusfilosofian pelkistämällä sen kaikista maailmassa säädetyistä laeista. Hänen päähänsä ei pälkähdä, että kaikki lait, joita maailmasta voidaan tätä nykyä löytää, ovat ehkä vain mitä karkein oikeuden esiaste ja että hänen pitäisi odottaa ainakin viimeiselle tuomiolle saadakseen kelvollista vertailtavaa. Kun hän vertaa oikeusfilosofiaa luonnontieteisiin hän unohtaa, että luonto on valmis, mutta historia ei. Filosofia ei todellakaan ole jäänyt odottamaan aikojen loppua. Se on kuitenkin uskonut pystyvänsä todistamaan, että esim. omistusoikeudella, sopimuksilla, perheellä, yhteiskunnalla, valtiolla on järjelliset perusteensa, ne ovat järjellisesti välttämättömiä muotoja, joissa oikeus voi ilmetä maailmassa. Selvää pitäisi olla, ettei tätä voida todistaa runsailla esimerkeillä. Ennen kuin tästä päivästä päädytään tuomiopäivään, aika voi toki vielä tuoda todisteita esim. saint-simonilaisten, kommunistien ja mormonien hyväksi. Erityisesti muistutettakoon, ettei kirjoittaja ole päässyt luonnonoikeuden tutkimisessa pitemmälle kuin Kantin esittämään kieltoon: ”Rajoita vapauttasi siten, että se voi toteutua yhdessä kaikkien muiden ihmisten vapauden kanssa.” Ja muistutettakoon myös siitä, että on olemassa oikeus, joka on säädetyn lain ulko- ja yläpuolella. Lakihan ei rankaise uhrautuvan ihmisrakkauden, laupeuden, sovinnollisuuden jne. puutteesta. Kirjoittaja unohtaa, että moraalikin kuuluu oikeusfilosofiaan, eikä sitäkään siis pitäisi hänen mielestään johtaa kristittyjen kansojen tietoisuudesta, vaan myös ”Japanista ja Kiinasta” – Suolajärven mormoneista ja jesuiitoista edes puhumatta. Hän unohtaa senkin, että historia toteuttaa kansojen kohtaloissa oikeutta, josta ei ole sanaakaan missään maailman lakikirjassa. Emme tämän takia voi päätyä muuhun tulokseen kuin siihen, että kirjoittajan vertaileva ”oikeusfilosofia” jää sangen puutteelliseksi eikä ennen kaikkea – todista mitään. Kirjoittaja on todellakin unohtanut historian ymmärtämisen ensimmäisen edellytyksen, nimittäin sen, että historia on vapauden eikä ikuisesti samanlaisena pysyvän välttämättömyyden maailma.

Kirjoittaja sanoo, että luonnonoikeuden tehtävänä olisi oikeuden todistaminen ”mahdolliseksi”. Kukaan ihminen ei varmaan käsitä, mitä hyötyä tuollaisesta todistamisesta olisi. Kun todellisuus on olemassa, mitä kirjoittaja ei toki epäile, mitä hölmöilyä olisi aikomus osoittaa tieteellisesti sen olemassaolo mahdolliseksi?

Kirjoittaja haluaa sitten vielä todistaa luonnonoikeuden avulla myös perintöoikeuden mahdolliseksi! Ei kai kukaan usko muuhun kuin perintöoikeuden mahdollisuuteen, niin kauan kuin yksikin ihminen on jäljellä maailmassa. Tämähän on silloin kaiken perillinen. Perintöoikeuden sitominen perheeseen on taas toinen asia. Mikään luonnonoikeus ei pysty todistamaan tätä sidosta välttämättömäksi. Onhan perhe siveellinen yhteiskunnan laitos, jonka olemassaolon edellytyksenä ei ole pelkästään tietoisuus siitä, mikä on yksilöiden välisissä suhteissa oikein, ja tämän tunnustaminen, vaan myös tietoisuus moraalisesta velvollisuudesta ja tämän täyttäminen. Perheen pysy­vyys ei perustu perheenjäsenten välisten oikeuksien tiukkaan valvomiseen, vaan heidän rakastavaan keskinäiseen uhrautumiseensa toistensa hyväksi. Oppi perintöoikeudesta ei tästä syystä kuulu luonnon­oikeuden piiriin. Kirjoittajan mielipide, jonka mukaan omistusoikeudella ei ole mitään mer­kitystä, jos yksilö menettää sen kuollessaan, on sekä epämoraalinen että epä­kristillinen. Totta toki on, että tavaroiden on joka tapauksessa oltava jonkun omaisuutta, että tämä on tavaroiden olemassaolon järkevä tarkoitus, mutta tarkoituksen kannalta on samantekevää, kuka ne omistaa.

Julkaisijan muut mainitut artikkelit ovat jokainen omalla tavallaan hyödyllisiä, kaikki ovat todisteita siitä kiitettävästä innokkuudesta, jota osoittaen hän on ryhtynyt luomaan maassamme tähän asti tuntematonta kirjallisuuden lajia.

Yhtä valaisevaa kuin ilahduttavaakin on esim. havaita, että kuolemanrangaistusten määrään ei ole 35 vuoteen tullut yhtään uutta tapausta.

Nimimerkin R. kirjoittama artikkeli ”Rationaalisen verotuksen periaatteista” on ansiokas erityisen selkeytensä takia. Kirjoittajan käsitystä valtion tehtävästä voidaan vastustaa, vaikka asialla ei olekaan merkitystä aiheen selvittämisen kannalta. Tuon käsityksen mukaan valtio on lyhyesti sanottuna jonkinmoinen yksityisen ihmisen hyötyä palveleva laitos, jonka tarkoituksena on auttaa yksilöitä, niin että nämä ”voivat esteettömästi ja suurinta mahdollista vapautta nauttien kehittää ja vaurastuttaa itseään niin aineellisesti kuin henkisestikin”. Kukaan tuskin voi ymmärtää, miten tuollainen valtio on ”maailmanjärjestyksen välttämätön ainesosa”. Tästä lausahduksesta tulee tuolta pohjalta pelkkä koristeeksi sijoitettu tyhjä vakuutus, kuulostaahan se kuitenkin hyvältä. On toki selvää, että jokainen päämäärää tavoiteltaessa käytetty keino voidaan korvata toisella, paremmalla tai huonommalla. Ja on varmaankin aihetta toivoa, että ihmiset joskus keksivät jonkin paremman keinon kuin tämän valtion, joka on tähän mennessä saanut aikaan sangen paljon verenvuodatusta, rikoksia, syntiä ja kurjuutta ja vielä kaikkein hirmuisimmillaan ottaa puolustuksensa hyväksi ”yksityisiltä ihmisiltä” sekä omaisuuden että hengen, siis kaikki vapaan aineellisen ja henkisen kehityksen mahdollisuudet.

Korkein saavutus, mihin toimiva ihminen on historian aikana yltänyt, on kehittyminen suureksi hallitsijaksi, valtiomieheksi, sotapäälliköksi, yleensä erinomaisen isänmaalliseksi ihmiseksi. Voisi luulla, että vähäisinkin kokemus maailmasta auttaisi ymmärtämään, ettei valtio ole muuta kuin tuollaisia toimintoja, lakien säätämistä, hallitsemista, hallinnon hoitamista, sotimista, rauhan- ja liittosopimusten solmimista, yleensä toimintaa isänmaan hyväksi kaikin tavoin. Valtio koostuu kaikesta tästä, ei yksilön kehittymisestä tällaiseen toimintatapaan, vaan itse toimista. Valtio ei myöskään ole laitos, jonka tehtävänä on tarjota yksilöille vapaus näihin toimiin. Ne ovat sinänsä vapaus, ylin ihmiskunnalle suotu käytännössä todellinen vapaus. Tuollaisissa toimissa ihmistä eivät nimittäin sido muut kuin hänen oman tietämisensä ja tahtomisensa lait. Tästä puhuminen on kuitenkin vaarallista, koska joku varmaankin käsittää meidän näin sanoessamme kiistävän sen, että tuossa tai tässä maailman valtiossa on voimassa perustuslakeja. Ja heille on turha sanoa lisäksi asiaa, jonka jokainen viisas ihminen toki pystyy ymmärtämään, että nimittäin tuollaiset valtiota koskevat lait määrittelevät vain sen muodon, jossa lakien säätäminen, hallitseminen, hallinnon hoito jne. on toteutettava, mutta eivät määrää, millaisia lakeja lainsäätäjän on säädettävä ja millaisia sopimuksia hallitsijan on solmittava, millaisia hallinnollisia määräyksiä hänen on annettava jne., eivätkä säädä, millaisilla käskyillä sotapäällikön on pantava vaakalaudalle maansa itsenäisyyden säilyminen, mahtiasema ja kunnia tai millaisten tavoitteiden hyväksi kansan on uhrattava omaisuutta ja ihmishenkiä. Tällaiset ohjeet isänmaansa hyväksi toimiva ihminen ottaa omasta rinnastaan näissä toiminnoissa, joita yhteensä sanotaan valtioksi. Tämä on varsinaista vapautta, jonka oikeutus perustuu siihen, että sen tuottamat tulokset ovat tuloksia ihmiskunnan hyväksi, se ratkaisee todellisuudessa, mikä on maailmassa oikein ja mikä väärin. Historia kertoo, etteivät nämä toimet ole ratkaisseet vain tämän kansakunnan kohtaloa, vaan monien muidenkin kansakuntien kohtalot. Jos Kustaa II Aadolf, Oxenstiernat, Torstensonit, Hornit ja Banérit ja heidän mukanaan koko Ruotsin kansa olisivat toimineet toisin kuin toimivat, maailma näyttäisi toisenlaiselta. Mikään laki ei määrännyt, miten heidän oli meneteltävä. Mutta se. mitä he tekivät, oli Ruotsin valtio heidän aikanaan. Hra R. voi yrittää osoittaa, missä muualla tämä valtio oli olemassa tuollaisena ”maailmanjärjestyksen ainesosana” siten järjestettynä, että mainitut yksilöt saivat ”vaurastuttaa itseään niin aineellisesti kuin henkisestikin” – jonkinmoisena valtiona, joka olisi puoliksi koulu, puoliksi elatuslaitos tai modernimmin sanottuna sisäoppilaitos, jossa maksavat (veroa maksavat) oppilaat saisivat kehittää sopusointuisesti sielun- ja ruumiinvoimiaan.

Hra R. suvaitkoon suoda meille anteeksi, että olemme kohdistaneet tämän arvostelun vain hänen arvokkaan artikkelinsa muutamiin johdantosanoihin. Näin on käynyt, koska tässä maassa on jo kyllin kauan opetettu, että valtio olisi tämä tarkoitettu x, tämä määrittelemätön ilmassa leijuva olemattomuus, patenttikeino monenmoisiin tarkoituksiin, joiden yhteisenä lopputuloksena on yksilön kokema hyvän olon tunne. Olemme kuvitelleet, että hra R. olisi oikea mies tuomaan esiin toisenlaisen opin, olemme kuvitelleet, ettei hänen selkeältä katseeltaan jäisi havaitsematta valtion historiallinen todellisuus eikä se seikka, ettei historia tunne muuta todellisuutta kuin toiminnan.

Lopuksi vihko sisältää asiakirjan: keisari Aleksanteri I:n Caloniukselta pyytämän mietinnön ”Kuolemanrangaistuksen oikeudenmukaisuudesta ja välttämättömyydestä yhteiskunnassa”. Se todetaan kuitenkin professori Johan Bonsdorffin kirjoittamaksi, vaikka tämä näyttääkin vain panneen paperille Caloniuksen mielipiteitä, koska viimeksi mainittu oli tuossa vaiheessa (1816) jo halvauksen koettuaan kykenemätön käyttämään kynää. Tässäkin asiakirjassa suositellaan ohimennen ”maastakarkotusta”. Caloniuksen edellä mainittu mietintö karkotuksista Siperiaan valmistui 1814, ja keisari Aleksanteri antoi lopullisen päätöksensä vasta 1820.

 

Om folkbildningens befrämjande af C. J. Herrström [C. J. H., Kansanopetuksen edistämisestä]. Hki 1861.

 

Tämä hengentuote on kotimaisessa kirjallisuudessa merkittävä aikaansaannos, sillä siinä ilmenee äkkiarvaamatta ihmiskunnan suuriarvoisimmissa kysymyksissä selkeyteen pyrkivä henki. Emme toki halua sanoa, ettei tähän pyrkiviä yksilöitä olisi suunnattoman paljon. Harvat kuitenkin yrittävät täsmentää ja koota kokonaisuudeksi käsityksiään kirjoittamalla ne paperille, ja vielä harvemmat julkaisevat ne.

Mitä tulee viimeksi mainittuun asiaan, siis julkaisemiseen, siitä voitaisiin toki sanoa yhtä ja toista. Kun painotuotteissa ei aikoinaan sanottu sanaakaan valtiosta, yhteiskunnasta, perheestä, kasvatuksesta, opetuksesta, yleensäkään yleisistä asioista, nyt on etenkin sanomalehdistöön ilmaantunut monenmoisia mielipiteitä asiasta kuin asiasta. Yhtäältä on ilahduttavaa todeta tämä osoitukseksi näiden alojen päivänkysymyksiin kohdistuvasta yleisestä mielenkiinnosta. Toisaalta epäkypsän ja itsepäisen jaarittelun virta uhkaa paisua tulvaksi, johon kaikki viisaus hukkuu.

Emme suinkaan lue kyseessä olevaa vihkosta tämän löysän jaarittelun piiriin kuuluvaksi. Siitä päinvastoin paistaa niin vakava pyrkimys nojautua muutamiin lujiin periaatteisiin, että se on tässä mielessä harvinainen ilmiö. Ja silti sen julkaiseminen nykyisessä muodossaan on ollut hieman hätiköityä.

Jokainen syvällisemmin ajatteleva ihminen, joka haluaa esittää mielipiteensä kansakoulun merkityksestä, vakuuttuu varmasti hyvin pian siitä, ettei tuota asiaa koskevalla mielipiteellä voi olla mitään arvoa, ellei se perustu jonkinlaiseen filosofiseen katsomukseen. Jonkinmoinen selkeä käsitys tietämisestä ja tahtomisesta, perheestä ja valtiosta on välttämätön, jotta voitaisiin ymmärtää, mitä kasvatukseen ja opetukseen sisältyy. Näiden asioiden harkitseminen johtaa pian oivallukseen, ettei näistä asioista voi saavuttaa selkeää käsitystä ilman selvyyttä siitä, mitä ihmishenki yleensä on, millainen on ihmisen suhde Jumalaan ja Jumalan ilmoitukseen luonnossa ja historiassa. Ei ole vaikeaa havaita, miksi tarkastelija tarvitsee tällaista arvostelukykyä enemmän kansakoulua kuin esim. oppikoulua käsitellessään. Viimeksi mainitulla on historian antamana tavoitteenaan oppilaiden perehdyttäminen jo tutkittuun tieteeseen. Kansakoulun tavoitteeksi taas ei voi koskaan tulla tieteellisen koulutuksen antaminen, vaan sen on pysähdyttävä ikään kuin johonkin pisteeseen ajan korkeimman tietämyksen rajan alapuolelle, sekä opetuksen sisällön että muodon osalta. Ja etenkin juuri tämä jaettavan tietämyksen määrän mitoittaminen on perin vaikea tehtävä. Sehän on määriteltävä siten, että opetuksen tuloksena on kiinnostus ja kyky itseopiskeluun, mutta tämän on kuitenkin voitava soveltua raskaan ruumiillisen työn rinnalle, eikä tietämys saa silti olla sillä tavalla pinnallista, ettei se ole vain merkityksetöntä, vaan tuhoisaa moraaliselle sivistymiselle.

Minkä tahansa yhteiskunnallisen laitoksen tehtävän määrittely tuollaisen enemmän tai vähemmän filosofisen teorian perusteella on kuitenkin paitsi uskaliasta myös mahdotonta. Se on mahdotonta, koska jokaisella kansalla on oma historiallisesti kehittynyt sivistysnäkemyksensä, joka määrää, miten sen kehitys jatkuu. Erityisesti kansakoulun osalta havaitaan helposti, että kaikkien teorioiden on väistyttävä sen yksinkertaisen tosiasian tieltä, että rahvaan lapsia voidaan pitää koulussa vain tiettyyn 14, 15 tai 16 vuoden ikään saakka ja että esim. Suomen kaltaisessa harvaan asutussa maassa vain pieni joukko vanhempia pystyy pitämään lapsensa kiinteässä koulussa edes 3–4 vuotta ennen tuon iän saavuttamista. Jo tälle karille haaksirikkoutuvat kaikki pelkästään teoreettiset vaatimukset. Asiaan vaikuttavat monet muutkin seikat, mm. kansan historiallisesti kehittynyt poliittinen ja yhteiskunnallinen elämä, sen perhe-elämä ja tavat, sen elinkeinot, maatalous tai manufaktuuriteollisuus tai merenkulku ja sen kansalliskirjallisuuden laatu, jotka kaikki on otettava tätä asiaa harkittaessa huomioon.

Onko teoreettinen näkemys sitten merkityksetön? Eihän toki. Se on ja sen on oltava ratkaiseva tekijä yhteiskunnan minkä tahansa laitoksen, siis myös kansakoulun tarkoitusta määriteltäessä. Järkevä tarkoitus perustuu järkevään käsitykseen asiasta eli tässä tapauksessa ihmisen sekä tietämyksen että toiminnan järkevän rakenteellisen yhtenäisyyden ymmärtämiseen. Avuksi on sitten otettava viisaus, niin että kunkin kansan oloissa kulloisenakin aikana vallitsevan tilanteen erilaiset piirteet otetaan huomioon ja järjestetään laitos selvitettyjen järkevien periaatteiden pohjalta parhaalla mahdollisella tavalla.

Tässä tarkasteltavana olevan kirjasen kirjoittaja on käsittänyt tehtävänsä tiukasti teoreettiseksi. Hän on ottanut pohjaksi teorian ihmisen suhteesta luontoon, historiaan ja Jumalaan. Ei voida kiistää sitä, että hän on joiltakin osin tarkastelussaan johdonmukainen. Mutta kun kannanotoilta yleensä puuttuu todistelu eikä sille jo kirjoitelman suppeudenkaan takia olisi ollut tilaa, tarkastelun pätevyydestä tai pätemättömyydestä ei voida sanoa mitään, voidaan vain asettaa vakuutus vakuutusta vastaan.

Kirjoittaja päätyy tarkastelussaan tulokseen, että kansan sivistämisen on tapahduttava ylhäältä eikä alhaalta käsin, että siis tieteen, joka on kansan tietämyksen ylin ilmaus, on oltava uudistava voima. Tämä edellyttää poliittista vapautta, aitoa kristillisyyttä ja sen takia myös kirkollisen järjestäytymisen vapautta, kansakunnan henkeä ja tapoja vastaavia lakeja ja laitoksia yleensäkin, niiden sekä kaikkien sosiaalisten suhteiden ja yhteiskunnallisen toiminnan saattamista tieteen täyteen valaistukseen; ja kansakoulun täytyy toimia viimeksi mainitun tavoitteen saavuttamiseksi. Maaseudun kansakoulujen täytyy tästä syystä ”saattaa tieteen tulokset maaseudun väestön tietoon käyttökelpoisina, hyödyllisinä ja todella käyttöön tulevina”.

Tähän asti teoriaa. Käytännön kannalta todetaan, että maatalouskoulut ovat parhaita kansakoulujen alkeismuotoja. Niissä on siis opetettava luonnontuntemusta ja maataloutta, mutta humanististakaan sivistystä ei saa laiminlyödä; sitä pitää ensisijaisesti edistää jopa Suomen kansan kansallista luonnetta silmällä pitäen. Tästä syystä on opetettava historiaa, kirjallisuutta, laulua ja musiikkia. Tätä varten tarvitaan tieteellisesti koulutettuja opettajia: eräät on koulutettava tätä tarkoitusta varten uudelleen järjestetyssä Mustialassa, toiset yliopiston yhteyteen perustettavassa seminaarissa.

Tuollaisia järjestelyjä vastaan voidaan esittää runsaasti vastaväitteitä. Vielä enemmän niitä voidaan kohdistaa kirjoittajan ehdotukseen varojen hankkimisesta tähän tarkoitukseen. Ne pitäisi ottaa sotilasrahastosta. Ei sotilaita, vaan kansakouluja. Tämä on radikaali ajatus. Kansakunta, jolla ei ole yhtään sotilasta kivääri kourassa, ei kuitenkaan voi esittää suuria vaatimuksia oman valtion muodostamisesta. Toinen asia on läsnä olevan sotaväen kalleus ja mahdollisuus pitää samoin kustannuksin yllä kutakuinkin tehokasta kansallista puolustusta.

Kirjan merkittävin arvo ei kuitenkaan riipu näistä yksityiskohtia koskevista ehdotuksista. Arvo perustuu sen teoreettiseen osaan. Tämä sisältää monia totuuksia, ainakin monia virikkeitä asioiden pohtimiselle, ja sen suurena ansiona on kirjoittajaa joka kohdassa elähdyttänyt idealistinen käsitys asioista.

J. V. S.

 

 

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: