Suomi, tidskrift i fosterländska ämnen 1859. Hki 1860.

Käsillä oleva vuosikirja on jo yhdeksästoista. On ilahduttavaa todeta, ettei Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ole väsynyt sen jatkuvasti tappiolliseen kustantamiseen ja ettei myöskään puutu työntekijöitä, jotka ovat järjestäneet aikakauskirjaan sille sopivan sisällön.

Vihko sisältää aineskokoelmia: Joh. Reinh. Bergstadin ”Aineksia suomen kielen sananmuodostusoppiin”, Waarasen kokoamia ”Historiallisia asiakirjoja” ja Bomanssonin ”Suomen historiaa koskevia asiakirjoja” sekä Kilpisen ”Suomalaiset sukunimet” [suomenkielinen otsikko] Viitasaarella.

Bergstadi kuului niihin moniin, joille on suotu vain lyhyt aika suomen kieleen ja suomalaiseen kirjallisuuteen kohdistuvan uhrautuvan rakkautensa osoittamiseen. Varhain keskuudestamme poistuneelle oli avoinna sangen lupaava tie jatkaa Castrénin ohjaamana hänen työtään eteenpäin. Hän oli nimittäin Castrénin mukana tämän viimeisellä Siperian-matkalla. Sairaus esti häntä jo silloin jatkamasta matkaansa; ja isänmaahan palattuaan hänellä oli elinaikaa vain muutama vuosi tavoitteisiinsa pyrkiäkseen. On mieluisaa nähdä, että hänen työstään säilyy tämä painettu muistomerkki.

Laajempaakin lukijakuntaa kiinnostavia kirjoituksia vihkossa ovat Lindströmin tutkimus ”Ovatko lappalaiset [saamelaiset] ja suomalaiset saapuneet Pohjolaan eri aikoina?” sekä Jak. Länkelän [suomenkielinen] ”Matkakertomus”.

Hra Lindström on jo aiemmin julkaisemassaan tutkielmassa pyrkinyt osoittamaan, että suomensukuiset heimot ovat muinoin asuttaneet Euroopassa Itämeren ja Pohjanmeren rannikkoseutuja ja rannikkoa kauempanakin lännessä. Siltä osin kuin tuo selvitys ja pääosaltaan myös nyt tarkasteltavana oleva tutkielma perustuvat entisaikojen kirjoittajien todistuksiin, asiasta on vain hyvää sanottavana. Ainakin näiden todistajanlausuntojen mitätöiminen on vaikeaa, etenkin kun useiden kirjoittajien antamat tiedot vastaavat toisiaan. Tosin heidän käyttämänsä kansojen ja heimojen nimet ovat hyvin tulkinnanvaraisia; tunnustamme kuitenkin, että hra L. on monessa tapauksessa esittänyt niiden merkityksestä hämmästyttävän todennäköiseltä näyttävän tulkinnan kyseessä olevien kansojen myöhempien ja nykyisten nimien perusteella. Paljon epävarmemmalla pohjalla kirjoittaja kuitenkin liikkuu pyrkiessään nykyisten paikannimien äänneasun nojalla päättelemään, että ne ovat suomalaisperäisiä, ja väittäessään tällä perusteella Suomen [kansan] joskus asuneen kyseessä olevissa maissa. Silloin kun historiallisiakin todisteita asioiden tilasta on saatavissa, muinaisten tapojen jälkien löytäminen paikannimistä yhä saattaa olla kiinnostavaa. Mutta todistelusta ei ole historiantutkimukselle mitään hyötyä, jos se perustuu vain nimien ääntymiseen ja jopa niiden etymologiaan.

Pääasian osalta hra L. osoittaa sangen selkeästi, etteivät suomalaiset ole koskaan olleet kaukana sieltä, missä lappalaisia on luultavasti elänyt. Tällä toteamuksella ei kuitenkaan voida kumota sitä yleistä käsitystä, että viimeksi mainitut ovat kulkeneet edeltä ja edelliset tulleet perästä. Lappalaisten etumatkan suuruutta ei nähtävästi pystytä selvittämään; ja asia on luonteeltaan sellainen, että tämä etumatka on pakostakin vaihdellut eri paikoissa ja eri aikoina. Epävarmalta kuitenkin näyttää, ovatko suomalaiset kaikkialla tulleet lappalaisten perillisiksi; toisaalta taas näyttää sangen varmalta, että suuri osa suomensukuisista heimoista ei ole koskaan ollut kosketuksissa lappalaisiin.

Hra Länkelä kertoo matkakertomuksessaan Inkerin suomalaisista. Hra Länkelä teki Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimeksiannosta matkan sinne kerätäkseen kansanrunoja ym. Kertomus on monilta osiltaan tietosisällöltään runsas ja sitä lukee mielikseen. Kirjoittaja kuuluu harvoihin tyylikeinot hallitseviin suomenkielisiin kirjoittajiin. Tyyli vaikuttaa aluksi keinotekoiselta; pian kuitenkin havaitsee olevansa tekemisissä kirjoittajan persoonan eikä pelkästään hänen tekstinsä ulkonaisen asun kanssa. Hänen tyylinsä on niin iskevän väkevää ja painokasta, että jokainen väistämättä havaitsee erikoislaatuisen hengen liikkuvan ja vaikuttavan tässä tekstissä. Aikana, jona useimmat kirjoittajat ovat kuin yhdestä muotista peräisin, on todellakin virkistävää tavata poikkeus. Toivomme huolellisuuden ja ajan hiovan sileäksi tämän tyylin jonkinmoisen kulmikkuuden. Meidän on lisättävä, ettei tällainen tyyli ole otollisimmalla paikallaan kertomuksessa, jonka aiheena ovat muutamat suomalaiset talonpoikaiskylät; ja olisi epäilemättä eduksi, jos kirjoittaja voisi tulevaisuudessa tällaisissa tapauksissa saada tyyliinsä hieman eeppistä laveutta ja verkkaisuutta. ”Maiora canens” [suuremmista asioista laulaessaan] hän voi antaa omalaatuiselle tyylilleen täyden vapauden.

Vuosikirjassa esiteltyjen historiallisten asiakirjojen joukossa on muutamia, jotka jokainen voisi hyödykseen lukea. Ne koskevat ikuista kurjuutta täällä Suomessa, nimittäin rauhanajan kurjuutta ja sodan kurjuutta, joista ensiksi mainittu on tuskin jälkimmäistä lievempää. Verot ajavat talonpojan maaltaan ja maasta, elleivät aatelismiehet ole jo sitä ennen ottaneet maaomaisuutta haltuunsa; ja jos hän pystyy pitämään omistusoikeutensa, hän kärsii virkamiesten harjoittamasta väkivallasta, sotilasvirkojen haltijat osoittavat valtansa ja rohkeutensa katkomalla jäseniä häneltä sekä hänen vaimoltaan ja lapsiltaan. Sotien aikana kansa viedään Venäjälle ja myydään muutaman kopeekan hintaan päätä kohti; rauhan aikana ihmiset lähtevät omasta aloitteestaan Viroon ja Liivinmaalle pelastaakseen sentään henkensä. Maan historian jokainen lehti on lisäselitystä kauhealle lauseelle: Vae victis [Voi voitettuja]!

Vuosikirja päättyy Kirjallisuuden Seuran toimintakertomukseen.

On aihetta ilmoittaa, että aiempia vuosikirjoja (1846–1855) myydään 40 kopeekan hintaan. Tämän uusimman, hieman yli 20 painoarkin laajuisen kirjan hinta on 70 kopeekkaa.

Luonnon-kirja Z. Topeliuxelda, suomentanut Joh. Bäckvall. Helsingissä 1860.

Suomentajan nimi on takeena siitä, että tämän yleisesti tunnetun ja käytetyn kirjan käännös on laatutyötä. Hra Bäckvall, Oulun kappalainen, tunnetaan erinomaisen Oulun Wiikko-Sanomat -lehden toimittajana. Sen leviäminen rahvaan keskuuteen on hyvin toivottavaa, ja levikki epäilemättä kasvaakin vuodesta vuoteen.

Luonnon kirjan suomennoksen ilmestymisestä kerrotaan tässä tiedoksi sivistyneeseen yhteiskuntaluokkaan kuuluville vanhemmille. Se on nimittäin erinomainen väline suomen kielen lukemiseen ja opettamiseen lapsille, jotka ovat käyttäneet alkuteosta lukuharjoituksissaan. Osaavathan nämä lapset tavallisesti kirjan ensimmäiset lukukappaleet melkeinpä ulkoa, ja samojen lauseiden oppiminen suomeksi on heille helppoa. Ellei muisti riitä, vieressä on alkuteoksessa nähtävissä sanatarkka vastine. Ja kun lapsi on tällä tavalla edennyt suunnilleen ensimmäiset sata sivua, hänen käteensä voidaan jo antaa muita yksinkertaisia suomenkielisiä kertomuksia. Edellytämme tässä ja tiedämmekin eräiden vanhempien ajattelevan, että heidän on isänmaata ja sen tulevaisuutta kohtaan tuntemansa rakkauden takia annettava lastensa oppia suomea. Oletamme toisten olevan kyllin viisaita havaitsemaan, että tämä on välttämätöntä heidän lastensa menestymisen kannalta, jos he nimittäin aikovat suunnata nämä virkamiesuralle; voidaan nimittäin pitää täysin varmana, ettei kukaan näistä lapsista saa ilman suomen kielen suullista ja kirjallista taitoa yhteiskunnassa mitään paikkaa, jonka haltijalla on virkavelvollisuus pitää huolta Suomen kansan asioista. Yksi ihmisikä muuttaa paljon Euroopassa – ja Suomessa. Varmaa on ainakin, että sen kuluttua ruotsin kieli ei yksinään tuo jokapäiväistä leipää virkamiehelle Suomessa.

Mietteitä katovuosista Suomessa. Kirjoitti A. Manninen. Kuopiossa 1860.

Tätä suomalaisen talonpojan kirjoittamaa kirjasta lukee hämmästyneenä. Vaikka Manninen on nykyisin maamieskoulun opettaja, häntä voidaan hyvin perustein sanoa talonpojaksi, sillä hän on itseoppinut eikä ole siis käynyt läpi sitä tavanomaista koulutusta, jonka kautta talonpojan poika opin niukkuudesta riippumatta yleensä muutetaan herrasmieheksi. Omin päin hän on myös opetellut ruotsin kieltä niin paljon, että pystyy lukemaan ruotsinkielistä tekstiä. Ainoa hänen muilta saamansa varsinainen opetus on ollut ohjaus maatalouskemian opinnoissa yliopistossa sekä se, mitä hän on omaksunut suullisista luennoista käydessään maatalousalan oppilaitoksissa täällä ja Ruotsissa. Nämä opintonsa M. on kuitenkin suorittanut vasta aikamiehenä.

Manninen tunnetaan entuudestaan kirjoittajana useista Suomettaressa julkaisemistaan kirjoituksista sekä muutamasta erillisenä ilmestyneestä pikkukirjasesta, joihin kuuluu mm. ”Taito ja Toimi”. Niiden sisältö koostuu kuitenkin vain kulloinkin ajankohtaisista havainnoista, opinnoista ja pohdiskeluista. Nyt käsiteltävässä kirjasessa kirjoittaja on sitä vastoin keskittynyt itse valitsemaansa aihetta, Suomen katovuosia, koskeviin tutkimuksiin, perehtynyt tässä tarkoituksessa asioihin ja seulonut ja järjestänyt yleisten näkökohtien mukaisesti kokemuksen tuomat opetukset ja tehnyt tuolla tavalla keräämänsä aineiston perusteella kysymystä valaisevia päätelmiä. Sanalla sanottuna: tutkielma on tieteellinen selvitys, jossa kirjoittaja myös nojautuu meteorologian, fysiikan ja kemian oppeihin ja vetoaa tilastojen tarjoamiin todisteisiin ja jonka tieteellisyyttä ilmentää ensisijaisesti hankkeen toteutuksen looginen selkeys ja järjestys.

Kirjoittaja puhuu ensiksi katovuosien ajoittumisesta Suomessa. Tämä osa on vähiten onnistunut, koska kirjoittajalla on ollut käytettävissään vain niukasti historiallisia tietoja. Erityisesti olisikin tutkittava, miten usein maassa on koettu katoja esim. puolentoista viimeksi kuluneen vuosisadan aikana, miten laajalle alueelle ne ovat maassa ulottuneet ja mitkä ovat olleet niiden syyt. Eräistä pitäjänkuvauksista, mm. Tyrvään ja Marttilan kuvauksista, joihin kirjoittaja viittaa, voidaan todeta, että vanhoihin kirkonkirjoihin on tehty tätä koskevia merkintöjä, ja olisi kiinnostavaa saada ne kaikki kootuksi yhteen ja julkaistuksi. Kirjoittaja lainaa hra M. Weckströmin julkaisusta ”Anteckningar i Landthushållningen” [Muistiinpanoja maataloudesta] tiedon, että joka seitsemäs vuosi on kokemuksen mukaan katovuosi. Jos tämä tieto on oikea, tuollainen jaksoittaisuus olisi epäilemättä yhteydessä maan jokien jäittenlähtöä tutkittaessa havaittuihin seitsenvuotisjaksoihin, joiden perusteella Nervander sangen nerokkaasti päätteli auringon ja muuttuvien tähtien pyörähdysajan.

Tämän jälkeen kirjoittaja tutkii katojen syitä. Jokaisen esittämänsä syyn yhteydessä hän esittää myös keinot kadon ehkäisemiseen mahdollisuuksien mukaan. Erittäin runsastietoinen ja hyvin toteutettu on etenkin esitys kolmesta tärkeimmästä syystä: ”liiallisesta kosteudesta”, ”kuivuudesta” ja ”hallasta”. Useimmiten kadon aiheuttaa kevään ja alkukesän kuivuus; ja kirjoittajalla on tässä yhteydessä hyvä ja hyvin käyttämänsä tilaisuus kertoa keinoista, joilla tämän säätyypin haitallinen vaikutus voidaan estää tai sitä voidaan ainakin heikentää. Muita hänen esittelemiään syitä ovat: rajumyrskyt ja raesateet, hyönteistoukat, sopimaton kylvöaika ja väärä kylvötapa, lumipeitteen tulo sulaan maahan, keväthallat ja jääpolte.

Kaikki nämä syyt johtavat varsinaiseen katoon. Mutta kirjoittaja tarkastelee tämän lisäksi kylvösiemenen puutteen syitä: epäsuotuisaa korjuusäätä ja sen seurausten ehkäisyn laiminlyömistä sekä säilytyksen aikana tapahtuvaa pilaantumista. Lopuksi hän puhuu keinoista, joita on käytetty ja joita on käytettävä kaikesta huolimatta sattuvan kadon aiheuttaman hädän lievittämiseksi, ja osoittaa loppusanoissaan edeltäneen tutkimuksen tulosten tukeman vakaumuksensa, että varautumalla, oikeilla menettelytavoilla ja työtä tekemällä voidaan ensinnäkin katojen määrää vähentää ja lisäksi saattaa niiden seuraukset siedettävälle tasolle. Tämä rohkea luottamus ja tämä vetoomus kansan omiin voimiin päättää tutkielman sekä kauniisti että täysin perustellusti.

Eräs Venäjälle asettunut maanmiehemme on tunnetusti lahjoittanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle varoja palkinnoksi kirjoituskilpailuun aiheesta: Mistä kadot johtuvat Suomessa ja miten niitä voidaan ehkäistä ja niiden seurauksia lievittää? – Saatuaan esittämäänsä kysymykseen useita vastauksia seura on päättänyt hyvin perustein myöntää palkinnon, 150 hopearuplaa, A. Manniselle tässä tarkasteltavana olevasta tutkielmasta. Kirjoittaja on tämän johdosta omistanut julkaisunsa muutamin hyvin valituin sanoin mainitulle maanmiehellemme, herra eversti O. Furuhjelmille. Arvelemme, että hra Furuhjelm yllättyy ja ilahtuu havaitessaan, että kilpailtavaksi asetetun palkinnon on voittanut suomalainen talonpoika; tämä tosiasia nimittäin on vakuutena siitä, että tavallinen suomalainen rahvas varmasti jonakin päivänä kohoaa sellaiselle sivistystasolle, että karun maaperän ja ankaran ilmaston vaikutuksia vastaan voidaan menestyksekkäästi taistella.

Suomalaisen sanomalehdistön velvollisuuksiin kuuluisi toki kiinnittää tähänastista enemmän huomiota tähän erinomaiseen tutkielmaan, jonka leviämistä rahvaan keskuuteen toivomme papiston ja maaseudun muun säätyläistön edistävän. Voidaan pitää varmana, että sen sisältämien monien valaisevien tietojen ja hyvien neuvojen teho on kaksinkertainen, kun ne antaa rahvaan omasta keskuudesta lähtenyt mies.

Handlingar i anledning af prestmötet i Åbo den 28 juni – 1. juli 1859 [Turun pappeinkokouksen 28.6.–1.7.1859 asiakirjoja]. Turku 1860.

Laaja kirja sisältää: itse kokouksen pöytäkirjat; G. J. Lindströmin muistopuheen edesmenneestä arkkipiispa Melartinista; kolme saarnaa, O. V. Ehrströmin ruotsalaisen ja kaksi suomalaista, jotka ovat H. G. Hedbergin ja J. Grönbergin käsialaa; ja lopuksi papiston ”alustavia lausuntoja” rovastikunnittain sekä oppilaitosten opettajien vastaavia kannanottoja.

Pöytäkirjat todistavat pelkkää hyvää kokouksessa vallinneesta hengestä. Kokouksen kannanotoissa puolletaan konventikkeliplakaatin kumoamista ja sunnuntain viettoa koskevan lakimääräisen pakon poistamista sekä vastustetaan sitä, että kansalaisille kuuluvien etujen saaminen riippuu ehtoollisella käynnistä, ja torjutaan yleensäkin opin tukeminen lain voimalla ja kannatetaan vain vakaumuksiin vaikuttamista. Näillä ja muilla samansuuntaisilla kannanotoillaan Turun hiippakunnan papisto on osoittanut sellaista valistunutta ja toiveikasta uskon lujuutta, ettei sitä tietääksemme ole ylitetty luterilaisen kirkon piirissä missään muualla. Ilahduttavaa on myös havaita maan pietistisen liikkeen edustajien olevan näiden mielipiteiden osalta samalla kannalla kuin muun papiston enemmistö, vaikka tietysti on yhtä ilahduttavaa todeta enemmistön tämän enemmistön keskuudessa kannattavan näitä näkemyksiä. Luterilaisenkin kirkon piirissä on kaikkialla nähty vallanpitäjien turvautuvan innokkaasti lakikirjaan Raamatun sijasta, ja siellä missä pietistinen puolue on noussut valtaan, kuten esim. Preussissa ja Württembergissä, se ei ole menetellyt tästä yleisestä säännöstä poikkeavalla tavalla. Olemme silloin tällöin lukeneet sanomalehdistä kertomuksia Ruotsin pappeinkokouksista, esim. viimeksi Göteborgin hiippakunnassa pidetystä, mutta emme ole havainneet näiden kokousten olleen muuta kuin tyhjiä seremonioita. Omien sanomalehtiemme kertomukset Porvoon hiippakunnassa viimeksi pidetystä kokouksesta osoittavat sen kuuluneen samaan merkityksettömään lajiin.

Edellä esitetyn ohella mainittakoon, että kokous piti kyläkoulujen, pyhäkoulujen ja pitäjänkirjastojen perustamista välttämättömänä ja tärkeänä, että raamatunhistorian lukeminen arvioitiin hyödylliseksi uskonnonopetuksessa, kun taas Ison katekismuksen ulkolukua ei pidetty tarpeellisena; että papisto sitoutui pitämään raamattutunteja, erottamaan katekismusta selittävät saarnat tavallisista jumalanpalvelussaarnoista sekä opettamaan raamatunhistoriaa ja Raamatun lukemista rippikouluun valmistavassa opetuksessa varsinaista rippikoulua edeltävänä vuotena. Kokous esitti myös toivomuksen, että kaksi uutta eli siis kaikkiaan kolme sarjaa epistola- ja evankeliumitekstejä määriteltäisiin saarnojen perustaksi tietyssä vuosijärjestyksessä. Kaikki nämä sekä monet muut kannanotot ja päätökset osoittavat samaa kokouksessa vallinnutta valistunutta ja vakavaa asianharrastusta.

Ilmaisemme epäröimättä omana mielipiteenämme, että tarkastelemamme kaltaiset pappeinkokoukset ovat sangen merkittävä ilmiö luterilaisessa kirkossa yleensäkin ja aivan erityisesti Suomen kirkossa. Näin sanoessamme oletamme, ettei Turun hiippakunnan papisto jätä ilmaisemiaan mielipiteitä eikä päätöksiään näihin papereihin, vaan osoittaa pian uudelleen kokoontuessaan niiden muuttuneen todellisuudeksi ja teoiksi.

Painetut asiakirjat näyttävät sisältävän tuskin lainkaan muita kuin kirjallisesti pöytäkirjaan liitettäviksi jätettyjä puheenvuoroja. Tästä seuraa, ettei aina voi havaita, millaisiin perusteluihin tehty päätös nojautuu.

Jokainen lukija varmasti havaitsee tässä mainitsemamme kokouksessa pidetyt saarnat sellaisiksi, etteivät ne juuri sovellu tilanteeseen. Valitut aiheetkin ovat luonteeltaan sellaisia, että niistä saarnaaminen tuskin voi antaa uutta tietoa – tarkoitamme kuulijoille uutta tietoa. Arvon papisto ei varmaankaan kuullut ensimmäistä esitystä aiheista: ”Kuuleminen ja usko kristillisen elämän alkamisen, edistymisen ja täydellistymisen edellytyksinä”; Se, joka todella uskoo Jeesuksen Kristukseksi, on syntynyt Jumalasta; hän myös noudattaa rakkaudesta Jumalan käskyjä ja voittaa maailman”; ”Eräitä vanhurskauttamisen [syntien anteeksi antamisen] erityisiä hedelmiä 1. suhteessa Jumalaan, 2. suhteessa tämän elämän huoliin”. Uskonpuhdistuksen jälkeen oli aika, jolloin saarnoista tuli pelkkää kuivaa dogmatiikkaa. Viime vuosisadalla ja tämän vuosisadan alussa saarnoissa taas harrastettiin moralisointia. Nämä molemmat yksipuolisuudet on hylätty. Mutta niinpä modernissa saarnassa ei olekaan todistelua eikä moraalioppia. Voisi luulla, että pappeinkokouksessa kuulijakunta olisi toki sietänyt jonkin verran ensiksi mainittua.

Rovastikunnissa pidettyjen valmistelukokousten asiakirjoista löytyy äänestystuloksia, jotka eivät juuri vastaa yleisen kokouksen päätöksissä ilmenevää henkeä. Kokous näyttää jättäneen kirkkokuria koskeneen 17. kysymyksen raukeamaan. Rovastikuntakokousten asiakirjoista ilmenee, että kirkkokurin elvyttämistä on puollettu innokkaasti ja eräässä rovastikunnassa äänestetään jopa kansakouluja vastaan.

Kaikki varsinaiset kouluasiat poistettiin pappeinkokouksen asialistalta, koska aikaa oli liian vähän ja jo silloin osattiin odottaa erityisen kokouksen järjestämistä koulujen opettajille. Palaamme ehkä tuonnempana hiippakunnan koulujen opettajien valmistelukokouksissa esittämiin kannanottoihin.

J. V. S.