Litteraturblad nro 10, lokakuu 1860: Italian kirjallisuutta

Editoitu teksti

Suomi

Kertoessamme uutisia tästä kirjallisuudesta viittaamme siihen, mitä edellisen vuosikerran 7. numerossa on näistä uutisista sanottu. Niiden tarkoituksena on antaa kuva henkisestä elämästä ja toiminnasta Italiassa. Vain Saksassa ja Ranskassa tiedetään jotakin Italian runsaasta kirjallisuudesta, vaikka siihen tutustuminen varmasti kannattaisi kaikilla inhimillisen tietämyksen aloilla. Italian poliittiset olot ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että tämä kirjallisuus on jäänyt varjoon. Jos kansallinen tietoisuus onnistuu, kuten nyt voidaan toivoa, saamaan voiton erillisenä ilmiönä vaikuttaneesta poliittisesta uudistuspyrkimyksestä, joka on näihin asti ollut kaikkien Italiassa virinneiden liikkeiden pontimena, asiat varmaankin muuttuvat. Vain kirjallisuus on ollut eri valtioiden väestöjen välisenä yhdyssiteenä.

Jo Rooman vallan aikana Italian eri osissa asui erilaisia kansanheimoja. Silloinkin, kun Rooman valtakunta oli mahtavimmillaan ja kaikki Italian asukkaat olivat Rooman kansalaisia, tiedetään kansankielen olleen erilaista kuin kirjoitettu latina, jota luemme Corneliuksen [C. Nepos] ja Ciceron teoksista, ja maan reuna-alueilla puhuttiin yhä eri kieliä. Keskiajan alkaessa Pohjois-Italiaan asettui perätysten germaaniheimoja, itägootteja ja langobardeja, ja myöhemmin keskiajalla maan eteläosaan arabeja ja normanneja. Ranskalaisten, saksalaisten ja espanjalaisten ylivalta toi uusia aineksia väestöön ja kieleen. Ne lienevät kuitenkin oikeassa, joiden käsityksen mukaan nykyisen 1100- ja 1200-luvulta alkaen kirjakielenä käytetyn italian juuret ovat Rooman vallan aikaisessa vanhassa kansankielessä eikä se ole pelkästään varsinaisen latinan ja germaanisten puhekielten yhteensulautumisen tulos.

Kun nämä tekijät otetaan huomioon, todetaan, että tuskin mikään kansakunta koostuu moninaisemmista aineksista kuin Italian kansa. Eikä kukaan ajatteleva ihminen voi Italian kirjallisuutta Danten ajoista asti tarkastellessaan epäillä sitä, että tämä kirjallisuus ja sen kieli ovat olleet yhdysside, joka on vähitellen yhdistänyt tietämyksen ja sivistyksen Italian eri osissa ja sen lisäksi asteittain kehittänyt eri valtioiden väestöissä tietoisuuden yhteisestä kansallisuudesta. Jo Machiavelli tiesi 1400-luvulla yhtä hyvin kuin Cavour ja Garibaldi 1800-luvulla, että vain maan alistamisella yhteisen hallituksen johtoon, yhdistymällä yhdeksi valtioksi Italia voitiin vapauttaa ulkomaalaisten ikeestä. Machiavellin ja monien hänen seuraajiensa yhtenäisyysvaatimukset ovat kuitenkin kaikuneet kuuroille korville, koska tämän poliittisen yhtenäisyyden edellytystä, yhteistä kansallista tietoisuutta, ei ole vielä ollut olemassa. Tämä on vähitellen kehittynyt vuosisatoja kestäneessä hitaassa henkisessä työssä yhteisen kirjallisuuden sekä yhteisen kirja- ja sivistyskielen myötä. Vasta nähdessään tämän työn pitkän historian ja sen vakaan edistymisen voi vakuuttua siitä, että poliittinenkin yhtenäisyys seuraa tämän työn itsestään selvänä hedelmänä, vaikka sisäinen rikkinäisyys ja ulkopuolelta tuleva väkivalta vielä saattaisivatkin viivyttää sen vakiintumisen ja sen tunnustamisen hetkeä.

Näitä Italian tapahtumia seuratessa katse siirtyy itsestään vertailuun Saksan kanssa. Saksassa työ on ollut paljon helpompaa heimojen lähisukuisuuden takia. Toisaalta Saksassa kulttuuri ja kansalliskirjallisuus ovat paljon nuorempia kuin Italiassa. Saksalaisetkin tiedostavat vasta oikeastaan vain tieteen ja kirjallisuuden alalla kansallisen yhtenäisyytensä. Poliittinen yhdysside, Saksan liitto, on verraten voimaton luomus. Paljon viisautta ei tarvita – tai pikemminkin tarvitaan vain tietämättömyyttä saksalaisen kansallisuuskäsitteen tyhjyyden osoitteluun, saksalaisuusintoilun, ”das grosse Vaterlandin” [suur-isänmaan], suurten sanojen ja poliittisen voimattomuuden, sananparreksi tulleen rajoittavien valtiomuotojen kärsivällisen sietämisen pilkkaamiseen. Vallankumous ja tunnettujen mallien mukaisen perustuslain laatiminen on koko se viisaus, jota tämä tietämättömyys kannattaa. Kunnianarvoisissa seurapiireissä ei ole ketään, joka ei osaisi kirjoittaa tätä perustuslakia; onhan sellaisen laatiminen nykyisin oikeastaan helpompi työ kuin pienimmänkin koulukirjan kirjoittaminen. Mutta kun heidän tietämänsä mukaan historia on loppuun luettu kirja, historia kuitenkin jatkuu sellaisia polkuja pitkin, joista heillä ei ole aavistustakaan. Yhtä varmasti kuin voidaan ennustaa Italian yhdistyvän poliittiseksi kokonaisuudeksi voidaan myös odottaa, että syntyy poliittisestikin suuri Saksan kansakunta. Tämä varmuus perustuu historiaan. Kun nimittäin kansan henkinen yhtenäisyys ilmenee selvänä sen tieteessä ja kirjallisuudessa, tämä yhtenäisyys toteutuu väistämättä ennemmin tai myöhemmin yhteisessä valtioelämässä ja tähän perustuvassa vaikutuksessa maailmanhistoriaan.

Mutta, kuten sanottu, saksalaiset ovat päässeet tähän henkiseen yhtenäisyyteen paljon helpommin kuin italialaiset. Ensiksi mainitut tunnustanevat joskus Lutherin, Goethen, Schillerin poliittisenkin yhtenäisyytensä perustan luojiksi, mutta italialaisten keskuudessa Dante saa kaksin verroin saman kunnian. Luther otti käyttöön saksan kielen sellaisena kuin hän oppi sen kansan suusta, ja hänen raamatunkäännöksensä sai heti lukijoita Saksan kaikista kolkista. Kieltä, jota Dante kirjoitti ja josta on tullut koko Italian kirjakieli, ei hänen aikanaan edes sanottu italiaksi. Juuri ennen Danten ilmaantumista sitä sanottiin ”rahvaanlatinaksi” tai ”uuslatinaksi”, ja hän itse nimitti sitä ”sisiliaksi”, koska ensimmäinen kirjallisuuden itu oli noussut esiin sisilialaisten runoilijoiden teksteinä. Dante itse käytti kuitenkin Toscanan murretta, kuten tiedetään, ja hänen työnsä kohotti tämän murteen kansalliskieleksi. Tämän kehityksen vähittäisen etenemisen osoittaa sekin, että Tasson ”Vapautettu Jerusalem” on painettu yhdeksällä eri murteella ja yhäkin luetellaan kuusi muuta, joilla on oma kirjallisuutensa.

Kun tarkastellaan näitä oloja, ymmärrettäneen, mikä on kansalliskielen ja kansalliskirjallisuuden merkitys. Ja samanlaiset, joskus selvemmin näkyvät, joskus epämääräisemmät piirteet ilmenevät kaikkialla kansakuntien historiassa.

Julkaisemme ensin tässä numerossa Hettnerin aiemmin esitellystä teoksesta lainatun yleiskatsauksen viimeksi kuluneen vuosisadan italialaiseen kirjallisuuteen ja säästämme seuraavaan numeroon muutamia Heidelberger Jahrbücheristä lainaamiamme mainintoja tämän kirjallisuuden uusimmista tuotteista.

Lukija huomaa helposti, että Italian kirjallisuudessa ei ollut 1700-luvulla mitään muuta omaperäistä kuin kieli. Tuolloin se oli samassa asemassa kuin Saksan ja Englannin kirjallisuus; olihan niidenkin piirissä vuosisadan keskivaiheilla keskeistä ranskalaisen klassisismin esikuvien jäljittely, ja ranskalainen valistusfilosofia hallitsi mielipiteitä. Englannissa ja Saksassa päästiin tästä riippuvuudesta takaisin omalle pohjalle aikaisemmin; Italiassa uudistuminen on tapahtunut vasta tällä vuosisadalla. Hettnerin mainitsemien Ugo Foscolon, Montin, Silvio Pellicon lisäksi uudemmassa italialaisessa runoudessa ovat merkittäviä nimiä Pindemonte-veljekset, Manzoni ja Niccolini. Uudistukseen liittyi kuten muuallakin Euroopassa osittain taantumuksellista ja katolista keskiajan romantisointia. Kaiken kaikkiaan se vapaamielinen ja isänmaallinen henki, joka on keskeistä jo Alfierin näytelmissä, piti kuitenkin puolensa ja kehittyi vapaampaan suuntaan.

–––

Keskeytämme tähän. – Poliittisen historian asiana on selvittää perusteellisesti, miten näiden itujen kasvu on väkivaltaisesti estetty ja ne on tukahdutettu. Napolin osalta tämän murheellisen tehtävän täyttää Collettan suuri historiateos, joka koristelemattomassa puhtaudessaan ja terävyydessään on yhtä vaikuttavaa tekstiä kuin Thukydideen ja Tacituksen kirjoitukset.

Napoleonin osuvan ilmauksen mukaan politiikka on nykyajan kohtalo. Kenelläkään ei ole oikeutta väittää, että nämä Italiassa 1700-luvulla virinneet pyrkimykset olivat viimeinen leimahdus ennen lopullista sammumista ja että Italia on ainiaaksi kadonnut kulttuurikansojen joukosta.

 

 

Vertailu