Tästä teoksesta on käsiimme saapunut viisi vihkoa. Kuudeskin lienee jo ilmestynyt.
Olemme lainanneet edellä esittämämme tekstin 5. vihkosta. Kuten ennen on kerrottu, Livingstone ulotti Kapmaasta tekemänsä matkat ainoastaan Ngamijärvelle asti, Kalaharin autiomaan pohjoispuolelle. Siellä hän kohtasi makololokansan [nyk. kololo], joka oli valloittanut maan ja kukistanut laajan alueen heimot. Sen päällikkö Sebituane otti hänet ystävällisesti vastaan ja oli kyllin ymmärtäväinen käsittääkseen Livingstonen suunnitelmat näiden kansojen sivistämiseksi. Livingstone halusi nimittäin hankkia heille yhteyden rannikolle jotakin lähempänä sijaitsevaa ja helppokulkuisempaa reittiä kuin Kapmaahan johtavaa yhteyttä käyttäen. Tämä ei nimittäin kelpaa kauppatieksi, koska Kalaharin autiomaasta on vaikea löytää ravintoa ja vettä. Mutta kun hän saapui tässä tarkoituksessa toistamiseen makololojen luo, Sebituane oli kuollut ja saanut seuraajakseen hyvin nuoren poikansa Sekeletun. Tämä noudatti kuitenkin edelleen Sebituanen ystävällistä suhtautumistapaa. Hän antoi Livingstonen mukaan hieman neljättäkymmentä miestä seuralaisiksi matkalle kohti länsirannikkoa.
Makololojen pääkaupunki Linyanti sijaitsee 18. eteläisellä leveys- ja 42. itäisellä pituusasteella. Sen länsipuolella pohjoisesta tuleva Sambesijoki kääntyy jyrkästi itään. Tästä kohdasta Livingstone matkasi tätä jokea (jonka nimenä on täällä Liambey) ja sen lähdejokiin kuuluvaa Lecheetä pitkin pohjoiseen ja luoteeseen 13. leveysasteelle saakka. Siellä hän ylitti vedenjakajan ja saapui eräälle Zaire- eli Kongojoen monista pohjoista kohti virtaavista lähdejoista, vaikkakin Kongo taas 5. eteläisellä leveysasteella kääntyy länttä kohti ja virtaa Atlanttiin. Livingstone kulki länttä kohti mainittujen lähdejokien poikki ja saapui lopulta Portugalin hallitsemaan Luandaan Angolaan hieman 9. leveysasteella mereen laskevan Cuanzajoen suun pohjoispuolelle. Luandasta hän palasi Linyantiin samaa tietä. Edestakainen matka oli kestänyt syyskuusta 1854 syyskuuhun 1855.
Viivyttyään makololojen maassa marraskuun 3. päivään 1855 hän lähti itärannikkoa kohti. Nyt hän sai Sekeletulta peräti 114 saattajaa. Jälleen lähdettiin Sambesin mainitusta mutkasta, nyt idän suuntaan. Suuret vesiputoukset ja Sambesin etelärannan vihamieliset heimot estivät häntä käyttämästä jokea. Sen tähden matkaa tehtiin joen pohjoispuolella 49. pituusasteelle saakka, missä hän siirtyi etelärannalle. Edellä olevassa katkelmassa lukija kohtaa hänet tämän matkan alussa suunnilleen 45. pituus- ja 16. leveysasteella, koska Sambesi virtaa mutkan jälkeen aluksi koillista kohti. Mainitut sivujoet virtaavat Sambesiin pohjoispuolelta.
Viides vihko opastaa matkalaisemme Sambesin ylityspaikalle, josta hänen on vielä kuljettava 70–80 Ruotsin peninkulmaa päästäkseen Intian valtamereen laskevan joen suuhun, joka sijaitsee 18. leveysasteella, koska joki virtaa täällä kaakkoon.
Livingstonen matkat ovat osoittaneet, että koko tämä 10. ja 20. eteläisen leveysasteen välillä sijaitseva Afrikan vyöhyke on runsasvesistöistä ja enimmäkseen suurenmoisen hedelmällistä maata. Hänen samoin kuin Barthinkin kertomusten mukaan vain rannikkoseuduilla asuu varsinaisia neekereitä, joilla on musta iho ja kuvista yleisesti tunnetut neekeripiirteet – vaikka ne eivät sielläkään ole yleisiä. Sisämaan kansojen ihonväri vaihtelee vaaleaan kellanharmaaseen saakka, ja kirjaan painetut kasvokuvat esittävät kauniita ihmistyyppejä, joilla on korkea, lähes pysty otsa ja suora nenä. Näiden kansojen yleensä rauhanomainen, rehti ja ystävällinen suhtautuminen matkalaiseen on sangen merkillinen piirre, ja hänen mukanaan kulkevien makololojen palvelualttius ja kuuliaisuus ovat ihmeteltäviä. Samaa ihailua ansaitsevat Sekeletun ja hänen isänsä viisaus ja vieraanvaraisuus.
Toim.
