Herra Liljenstrand ei mielestään ole vielä puhunut tarpeeksi oppineisuutensa tuottamasta opuksestaan eikä meidän siitä esittämästämme arvioinnista. Hän esiintyy uudelleen H:fors Tidningarissa (n:o 131) kertoakseen yleisölle, että tämän lehden toimitus on nurinkurisesti muuttanut tieteellisen keskustelun polemiikiksi hänen henkilöään vastaan.
Mielestämme hra L. on unohtanut hänen kirjastaan esittämäämme arvosteluun kohdistuneen aikaisemman vastineensa sisällön. Ainakin hän edellyttää H:fors Tidningarin lukijoiden unohtaneen sen – mikä onkin enemmän kuin luultavaa. Niinpä hra L. voi melko turvallisesti rakentaa tekstinsä tämän unohduksen varaan.
Nyt hra L. tunnustaa, että ”ne myönteiset lausumat”, jotka tässä lehdessä hänen työstään esitettiin, ”olivat enemmän kuin se ansaitsi”. Tämä on kaunista ja vaatimatonta. Näin suuri jaloluonteinen avoimuus varmasti miellyttää lukijaa. Emme halua myöntää arviota oikeaksi emmekä kiistää sitä. Jokainen, joka lukee arvostelumme, kuitenkin havaitsee, että se on suopea ja kiittävä.
Kukaan ei sen sijaan voine etsiä esiin mainittua jaloluonteista tunnustusta seuraavasta hra L:n vastineeseen (H. T. n:o 86) sisältyvästä sanatulvasta: ”Kuten näkyy muutamista lauseista, joita hra J. V. S. on lainannut ja jotka hän on käsittänyt väärin, hän on lukenut ilmestyneen osan vain melko ylimalkaisesti, eikä hän ole tarvinnut enempää kuin ensimmäisen luvun tällaisen ylimalkaisen silmäilyn antaakseen lausunnon työn kokonaisuudesta.”
Vai onkohan kukaan lukija tullut ajatelleeksi, että hra L. halusi tällä vain saattaa meidän ”myönteiset lausumamme” epäilyttävään valoon? Niinkin pitkälle jalossa kieltäymyksessä saattaa ihminen kuitenkin mennä! Hra L. on tästä elävä esimerkki. Hän huomasi, että me olimme kiittäneet hänen teostaan enemmän kuin se ansaitsee. Sen takia hän yritti saattaa luotettavuutemme epäilyttävään valoon. Tehdäkseen kiitoksen vaarattomaksi hra L:n oli otettava avukseen allekirjoittaneen pinnallisuus ja kyvyttömyys ymmärtää hänen tekstiään!
Varmastikin sama jalo motiivi saa hra L:n vastineessaan sanomaan: ”Henkilön, joka panee järjestykseen kaikkien tieteiden järjestelmiä, ei pitäisi olla tietämätön siitä” jne. sekä: ”Käsityksen (tarkoittaa allekirjoittaneen käsitystä) ansiona on lisäksi, että se sopii sangen mukavasti sellaiselle ihmiselle, joka ei viitsi (sic!) ajatella asiaa pitemmälle – ja miksi jonkin yleisen kansalaissivistyksen edistämiseksi perustetun kirjallisuuslehden pitäisikään johdatella ihmisiä laveisiin pohdiskeluihin?”
Emme tuo tätä esiin todistaaksemme, että hra L:llä on poikkeuksellisen suuret luulot itsestään. Mutta kun hän syyttää allekirjoittanutta kevytmielisyydestä ja henkisestä laiskuudesta ym. ja koskettelee yhteiskunnallista asemaani, tätä tuskin voidaan pitää ”asiakysymyksenä”.
Hra L. väittää myös, ettei hän ole vastineessaan halunnut puolustaa työtään, vaan vain kansantaloustieteilijöitä yleensä. Vastineen kolmesta palstasta kaksi sisältää vain ja ainoastaan hra L:n kirjan puolustamista.
Mitä lopuksi tulee hra L:n lausumaan kansantaloustieteestä empiirisenä tieteenä, se kuuluu näin: ”mutta taloustieteilijöiden kuten luonnontutkijoiden ja kaikkien, joiden tieteenalat perustuvat kokemukseen, on sopeuduttava konkreettisempiin ympäristötekijöihin. Ei ole olemassa sellaista fysiikkaa, kemiaa tai taloustiedettä, jossa on voitu tulla toimeen ilman deskriptiivistä lähestymistapaa.”
Jokainen, joka pystyy yhdistämään kaksi ajatusta, varmaankin käsittää tämän niin, että kansantaloustiede on kokemusperäinen tieteenala fysiikan ja kemian ja muiden luonnontieteiden tavoin. Hra L:n mielestä ilmauksen merkitys ei ole tämä.
Syystä, jonka takia olemme välttäneet tieteellistä keskustelua hra L:n kanssa, saanemme kohteliaasti vaieta.
J. V. S.
