Koska seuraavaa numeroa tuskin ehditään julkaista ennen joulua, arvelemme että meidän on kustantajien ja lukijoiden hyödyksi syytä mainita tässä vielä pari äskettäin ilmestynyttä teosta.

Juridisk handbok för medborgerlig bildning, af Johan Philip Palmén. H:fors 1859. [Oikeustiedon käsikirja kansalaissivistystä varten, kirj. Johan Philip Palmén. Helsinki 1859.]

Tämän teoksen tavoite on tärkeimpiä, mitä kukaan kirjoittaja voi osalleen ottaa. Sen tarkoituksena on nimittäin olla maan kaikille kansalaisille oppikirja heidän kansalaisoikeuksiensa ja -velvol­lisuuksiensa tiedoissa. Eikä tekijä halua vain luetella niitä lain pakosta riippuvina, vaan hän koettaa myös esittää ne järkisyyt, joihin lainkäskyt nojaavat, ja jotka varman tiedon avulla vapauttavat yksilön yhteiskuntalakien pakkokahleesta.

Teoksen ensimmäinen osasto, jota tekijä kutsuu ”juridiseksi propedeutiikaksi”, saa itse asiassa selvitettäväkseen tämän kysymyksen. Esitys siitä mitä valtio-oikeus, siviilioikeus, rikosoikeus jne. on, on itse asiassa yhtä kuin vastaus kysymykseen: mitä varten yleensä tarvitaan valtio-oikeutta, siviilioikeutta, rikosoikeutta. Kun tekijä esim. määrittelee siviilioikeuden, että se ”määrää yksilöiden keskinäiset oikeudet suhteessa esineisiin ja henkilösuhteisiin perheessä ja yksityiselämässä”, hän on jo aiemmin selittänyt, että ”oikea” on ehto koko inhimillisen vapauden toteutumiselle käytännössä, että ihminen taas voi saada ”oikean” vallalle vain valtiossa sen kautta, että positiiviset lait määräävät yksilöiden keskinäiset oikeussuhteet, määräävät ne rajat, joiden väliin yksilön täytyy rajoittaa toimintansa, jotta ei tekisi toisten yksilöiden vapaata toimintaa mahdottomaksi ja jotta hänellä niiden sisällä olisi suoja omalle toiminnalleen. Samoin kun hän määrittelee politia-lainopin niiden lakien kokoelmaksi, joiden mukaan valtiovalta toimii raivatessaan esteet kansalaisten pyrkimyksiltä omaan hyvinvointiin ja kulttuuriin, hän on aiemmin olettanut, että ihmisen vapauden päämääränä on siveellinen täydellisyys, osoittanut, että yksilöiden hyvinvointi ja kulttuuri ovat välttämättömiä ehtoja siveellisyydelle, ja koettanut tehdä selväksi, että ihminen voi toteuttaa myös näitä, hyvinvointia ja kulttuuria, vain olemalla valtion kansalainen.

Tekijä on hyvin selkeästi ja täsmällisesti esittänyt käsityksensä oikeasta ja valtiosta. Ne eivät tietenkään ole uusia. Käsitys valtiosta sekä oikeus- että kulttuurilaitoksena on päinvastoin vanha ja yleinen. Ja myös ruotsiksi on hyvin tunnettu, melko ansiokas esitys tällaisesta valtiokäsityksestä S. Grubben ”Filosofisk Rätts- och Samhällslära” -teoksessa. Mutta käsitys ei menetä arvoa siksi, että se on vanha. Ja sen esittämiseen voi tekijän tavoin sisällyttää paljon ansiokasta. Sillä esityksen selvyys ja kirkkaus kasvattavat sinänsä todisteita käsityksen totuudesta. Järkevä yhteys on todiste.

Toinen kysymys on, riittääkö todistelu, toisin sanoen, missä määrin yhteys todella kaikissa kohdin on olemassa. On kai myönnettävä, että kansantajuisessa esityksessä, jollaiseen esimerkiksi tässä teoksessa pyritään, oletetaan pal­jon todisteitta, vain vetoamalla yleiseen käsitykseen, toisin sanoen lukijan uskoon. Yleensä ei epäillä, että ihminen on päätöksissään vapaa, että siveellisyys kuuluu ainakin hänen elämänsä tavoitteisiin ja että hän siveellisessä toiminnassa osoittaa vapautensa järkevyyden. Jokainen pitää myös melko luonnollisena, että jos ihmiset eläisivät toisilleen muukalaisina niin kuin metsän pedot, siitä tulisi pelokasta elämää, jossa voima ja himo olisivat ainoa oikeus.

Mutta uskoaksemme monelle on vastenmielistä ajatella, että valtio olisi vain ”hätälaitos”, joka pelastaa ihmisen villipedon elämältä. Samoin jokainen ajatteleva pitänee epätyydyttävänä sitä, että valtio olisi laitos, joka tekee ihmiset siveellisiksi. Sillä mitä silloin on itse siveellisyys? Onko se vain hyvää tahtoa, hyvää aikomusta? Se ei liene tarkoitus, vaan siveellisyyden täytyy varmaan olla siveellistä toimintaa, toisin sanoen toimintaa, joka itsessään on oikein ja johon yksilö lisäksi sisällyttää hyvän tahdon, hyvän tarkoituksen. Mutta silloin syntyy kysymys: jos valtio on vain ”laitos” johtamaan ihminen siveellisyyteen, eräänlainen kasvatuslaitos, milloin ja mihin siveellinen toiminta sitten kuuluu?

Ja edelleen: eikö lainsäädännön, oikeudenkäytön ja hallituksen, kolmen toimialan, joissa tekijän mukaan valtio tällaisena laitoksena on olemassa, voi ajatella toteutuvan, ilman että niin sanottu inhimillinen toiminta on siveellistä, toisin sanoen ei vain objektiivisesti samanlaista kuin käsitys oikeasta vaan myös syntynyt siveellisestä tahdosta, moraalisesti hyvästä tarkoituksesta? Kukaan ei tunnu vastaavan kysymykseen myöntävästi. Mutta jos on niin, että niiden yksilöiden, jotka säätävät lakia, tuomitsevat lain mukaan, panevat tuomioita täytäntöön, ymmärtävät hallituksen ja hallinnon, pitää toiminnassaan olla siveellisiä, keitä ovat sitten ne, joita valtion kulttuurilaitoksena pitää kasvattaa siveellisyyteen? Tietenkin kansan syvät rivit, joiden on vain toteltava lakia, taivuttava tuomioon ja muutenkin tehtävä mitä käsketään? Olemme jo kysyneet: missä sen sitten pitää osoittaa siveellisyytensä? Ettei vain tässä toimettomassa kuuliaisuudessa, toisin sanoen siinä että antaa kasvattaa itsensä? – Ehkä on vastattava: ei, sille kuuluu vielä yksityiselämä perheessä ja sen kaikki työ omien etujensa hyväksi. Mutta juuri tässä toiminnassa se on alistettu valtion järjestykselle, toisin sanoen juuri siinä se on alistettu kyseiselle valtion siveellisyyteen kasvatukselle. Siksi vaadimme aina vain osoittamaan sille jokin inhimillinen toiminta, jossa se käyttäytyy ei vain kasvatuslaitoksen oppilaana vaan täysi-ikäisenä, vapaana, siveellisenä olentona.

Ja työssä meille todella osoitetaan sellainen toimintakenttä. Ihmisellä on toista kohtaan täytettävänä ”rakkaudenvelvollisuuksia”, joista valtiossa ei määrätä mitään. Sitä käsitellään filosofian oppiaineessa, siveysopissa. Ja myös uskonto antaa siitä määräyksiä. Nälkäisen ruokkiminen kylläiseksi, alastoman vaatettaminen jne. ovat siveellisiä toimia, joissa kansalainen ei ole oppilas siinä kulttuurilaitoksessa, jota kutsutaan valtioksi. – Lisättäköön, että valtio toki määrää tietyt rajat myös tälle siveellisyydelle. Ei ole lupa antaa lintupaistia sille, joka valtiontuomarin määräyksestä joutuu syömään vettä ja leipää, tai panna turkkia sellaiseen paljaaseen selkään, jota saman käskyn mukaan pitää ruoskia raipoilla.

Mutta oikeastaan tässä on merkille pantavaa, että valtiosta tulee rakkaudenvelvollisuuksissa osoitetulle siveellisyydelle täysin tarpeeton laitos. Voi kai sanoa: valtiota tarvitaan kuitenkin kasvattamaan ihmiset tähän siveellisyyteen. Jos kaikki ihmiset todella osoittaisivat sitä toiminnassaan, niin sellainen kasvatus olisi tarpeetonta. Mutta silloin väitetään myös, että valtio ei ole järkeviä ja siveellisiä ihmisiä varten vaan harkitsemattomia ja epäsiveellisiä varten. Se ei ole vain kulttuurilaitos, vaan hoito-laitos järjettömyyttä ja siveettömyyttä varten. Toisin sanoen valtio on kulttuurilaitoksena samanlainen hätälaitos kuin oikeuslaitoksena. Kuten mainittua, siinä edellytetään vain, että laitoksen johtajat ja hoitajat ovat sentään järkevää ja siveellistä väkeä. Luoja tietäköön, miten heistä on tullut järkeviä ja siveellisiä.

On varmasti ihmisiä, joita sellainen käsitys valtiosta tyydyttää. Monet pitävät sitä uskonnollisista syistä toistaiseksi sellaisena hulluinhoitolana. Toiset, kuten Rousseau, ovat muista syistä olleet sitä mieltä, että vapaana yhteiskunnan turmiollisista kahleista ihminen osoittaisi luonnollista viattomuuttaan ja jalouttaan. Tämä jälkimmäinen tarkastelutapa ei itse asiassa eroa yhteiskuntaelämän ulkopuolelle käsitetystä siveysopista. Käsitykset siitä, mitä valtio on ja mitä sen pitää olla, voivat siis olla monenlaisia. Mutta mitään tyydytystä emme odota sellaisista käsityksistä, jotka tekevät maailmanhistoriasta, joka on valtioiden historiaa, kertomuksen ihmisten hulluudesta tai korkeintaan pyrkimyksestä perustaa inhimillistä järjettömyyttä vastaan pakkolaitoksia, joiden nykyaikaisten sellivankiloiden tavoin pitäisi pyrkiä pahantekijöiden mahdolliseen mutta erittäin epävarmaan parantamiseen.

Lähellä sitä vastoin näyttää olevan ajatus, että valtion olemassaolo edellyttää järkeä ja siveellisyyttä sekä vallankäyttäjiltä että alamaisilta. Ilman sitä edellytystä sen laitokset ja lait eivät voi syntyä eivätkä pysyä. Sillä on ilmeistä, että kansalaislain asettavat valtion kansalaisten työt ja toimet, ei edeltä käsin kirjoitettu työtä ja toimintaa määräävä laki. Samalla hetkellä kuin kansa toimintatavallaan seuraa muuta kuin kirjoitetun lain sääntöä, siitä tulee merkityksetön kirjain. Laki ei ilmaise vain sitä, mitä kansa pitää oikeana, vaan minkä se myös toimillaan osoittaa tunnustavansa oikeaksi. Laki ei voi saada mahtiaan teoreettisesta vakaumuksesta vaan käytännössä todella yleisestä tavasta. Siksikään valtio ei voi olla järkeilyyn perustuva laitos tai ”laitos”, jonka avulla ihmiset johdettaisiin tiettyyn toimintatapaan, vaan se on kansaan juurtunut toimintatapa, jolla on voimaa tehdä itsensä täysivaltaisesti päteväksi sekä muita valtioita kohtaan että jokaisen yksilön tointa kohtaan, joka kiistää kyseisen toimintatavan siveellisen oikeutuksen.

Emme ole esittäneet tätä millään tavoin vähentääksemme tekijän esittämän oikeutta, lakia ja valtiota koskevan teorian arvoa hänen käsittelemältään näkökannalta, jolla on ilmeisiä ansioita ja toivoaksemme suurta yleistä hyötyä. Olemme halunneet vain lausua vakaumuksemme, että itse teoria sisältää ratkaisemattomia ristiriitaisuuksia ja antaa valtiolle aivan liian alisteisen merkityksen siveellisen toiminnan osalta. Mielestämme olisi hyvä, jos kansalaissivistyksen läpäisisi usko, että yksilön toimiessa lain mukaan, vakuuttuneena lain pyhyydestä, hänellä on lujempi varmuus toimintansa siveellisyydestä kuin antaessaan köyhälle almun oikeaa koskevan oman tunteensa ja oman mielihalunsa mukaan, että toimiessaan isänmaallisesti, toisin sanoen vapaasta tah­dosta uhrautuu valtion olemassaolon ja edistymisen hyväksi, hän tietäköön, että mikään siveysoppi maailmassa ei voi opettaa hänelle mitään parempaa, määrätä hänelle jotain toimintaa, jonka olisi pitänyt olla sitä tärkeämpää.

Teoksen ensimmäisen osan katsaus yhteiskunnan lakijärjestelmästä on opettavainen riippumatta teorian totuudesta. Tekijän tarkoitus ei voi olla, että se on hyväksyttävä uskontona. Hänen esityksessään se auttaa pyrkimystä tehdä yhteiskuntalakien systematisointi mahdolliseksi, ja siitä lukija saa joka tapauksessa herätteen pohdinnoille.

Teoksen toinen osa, ”Yhteenveto vuoden 1734 laista ja siihen kuuluvista säädöksistä” julkaisee katsauksen kaikesta, mitä tähän Suomelle arvokkaaseen Ruotsin perintöön sisältyy. Huomautamme tavattomasta lyhyydestä, jolla tekijä on osannut koota suuren määrän lakimääräyksiä selvyyden siitä kärsimättä. Huomataksemme missään ei voi syntyä epäilyä ilmauksen tarkoituksesta. Mainittakoon myös, että yhteenvetoa edeltää lyhyt lainsäädännön historia.

Kolmantena osana on ”Yhteenveto Suomen perustuslaeista ja niihin elimellisesti kuuluvista valtiosäännöistä”.

Suomen perustuslakeja voi myös kutsua kalliiksi perinnöksi, kun maalla sentään on sellaiset perustuslait. Mutta jos jättää huomiotta ennen kaikkea arvokkaan verotusoikeuden, perustuslait kuuluvat muuten poliittisen lainsäädännön kaikkein varhaisimpaan lapsuusaikaan. Mutta niitä silti, kuten sanottua, arvostetaan korkealle, sillä on olemassa maita, joissa kansalla ei ole edes läheskään siinä määrin poliittista vapautta, joista nämä perustuslait ja hallitsijoiden niistä antamat hallitsijanvakuutukset ovat tehneet Suomen kansan osalliseksi.

Teoksen tähän osaan katsomme aiheelliseksi tehdä pari huomautusta.

Tekijä aloittaa ilmoittamalla, että 1808 Suomen selitettiin olevan ”erityinen maakunta”, joka liitettiin Venäjään. Lausuma ei ilmeisesti vastaa sitä tosiasiallista olotilaa, ei edes kirjaimellisesti sitä julistusta, josta on kyse. Se on riehuvan sodan keskellä, 5. kesäkuuta 1808 annettu manifesti, kun koko maa ei vielä ollut valloitettu. Siinä esiintyy ilmaus ”maakunta Suomi”, mutta ilmeisesti vain ensinnä käsiin sattuneena nimityksenä entiselle Ruotsin maakunnalle. Ainoassakaan niistä asiakirjoista, joilla Suomen liittäminen Venäjän keisarikuntaan toteutettiin, sanaa ei edes esiinny. Jo keisari Aleksanteri I:n käskyssä valtiopäivien kokoontumisesta ”Suomen suuriruhtinaanmaa” ”on ikuisiksi ajoiksi yhdistetty Meidän Keisarikuntaamme”. Uskollisuudenvakuutus annettiin ja on hallitsijanvaihdoksissa edelleen annettu koko Venäjän keisarille ja ”Suomen suuriruhtinaalle”. Niin kuului myös Porvoon valtiopäivillä esitetty ja valtakunnanmarsalkan julistama uskollisuudenvala. Kautta maan julkistetussa jäähyväispuheessa säädyille keisari julistaa, että yhdistämällä maa Venäjän keisarikuntaan tämä ”jalo ja rehellinen kansa” on ”korotettu tulevaisuutta varten kansakuntien joukkoon”. Hallituskonseljin säännöissä sanotaan: ”Valtion yleinen paras vaati, että maakuntien erilliset virkamiestoimintapiirit saisivat yhdyskohdan” jne., saati ilmaukset ”hallituskonselji”, ”valtionmenot”, ”valtionkirjat” ym. Sama jalomielinen hallitsija lausuu Suomen asukkaille muistorikkaassa Armollisessa julistuskirjassa 27. maaliskuuta 1810 yksiselitteisellä tavalla käsityksensä Suomen tulevista oloista ja antaa kaikille aiemmille valtioteoille tässä suhteessa mitä valaisevimman vahvistuksen. Hän vakuuttaa aikomuksensa olevan hallita maata tavalla, ”joka käy yksiin kansakunnan vapauden ja sen perustuslaissa sille varattujen oikeuksien kanssa”, puhuu eri laeista maan hallitusta varten, jotka ovat olleet ”tämän periaatteen seurausta ja sovellutusta” ja jotka ovat ”riittävä todiste vakuuttamaan Suomen kansakunnan sen poliittisesta syntymisestä ja siitä johtuvista oikeuksista”. Voisimme edelleen viitata julistukseen ja määräykseen Viipurin läänin yhdistämisestä Suomeen ym.

Reinin tilastojen mukaan Venäjän valtakunnanlaissa sanotaan, että ”Puolan kuningaskunnan ja Suomen suuriruhtinaan valtaistuimet ovat erottamattomasti liitetyt Venäjän valtaistuimeen”, ja jokaisessa keisarin valtaistuimelle nousu- ja kruunausjulistuksessa on ollut sama sanamuoto.

Olemme luullaksemme esittäneet enemmän kuin tarpeeksi todisteita, että tekijä on esitetyssä kohdassa käyttänyt väärää ilmausta, vaikka diplomaattisen tarkasti kiinnittäisi huomiota vain virallisten asiakirjojen verba formaliaan [tarkkaan sanamuotoon]. Ei tarvitse todistaa, että ilmaus sotii tosiasiallisia oloja vastaan.

Muu esitys samassa yhteydessä ei myöskään vaikuta tyydyttävältä. Olisi ollut tarpeen esittää, että alusmaana Suomi jakaa Venäjän keisarikunnan suhteet vieraisiin maihin sodassa ja rauhassa, mutta sitä vastoin sisäisesti se on itsenäinen, sillä on oma perustuslaki ja hallitus, oma lainsäädäntö ja lainkäyttö, oma valtiontalous ja valtion taloudenhoito. Selvää käsitystä tästä tilasta täytyy pitää tärkeänä kansalaissivistykselle. Se auttaa sekä hälventämään vääriä käsityksiä ja vaatimuksia että lujittamaan luottamusta suhteisiin, joille jokaisen Suomen kansalaisen pitää antaa kaikkein suurin arvo ja jotka historian todistuksen mukaan ovat tulleet harvan miekalla valloitetun maan osaksi.

Toinen huomautus on, että kuvauksessa valtiopäivien kokoonpanosta ja erioikeuksista ei mainita erikseen anomusoikeutta. Se on kuitenkin tärkeä, koska se avaa ainoan varman tie, jolla kansan toiveet ja tarpeet voivat tulla hallituksen tietoon.

Esittämällä perustuslakien sisällön maan hallitutuksesta ja hallinnosta tekijä on ansainnut lukijan tunnustuksen. Näissä perustuslaeissa on paljon sellaista, mikä todistaa huomattavan suuresta vapaamielisyydestä. Lainaamme tässä erityisesti ohjeita kenraalikuvernöörille ja keisarillisen senaatin prokuraattorille. Jokaisen ajattelevan suomalaisen täytyy näitä pykäliä lukiessaan tuntea iloa siitä, että tietää lailliset oikeutensa suojatuiksi vastuulla, jonka alaisina maan virkamiehet ovat ylimmästä alimpaan, ja myös siitä, että koko valtionhallinto ja valtiontalous on järjestetty viisaalla huolenpidolla ja jättämällä yksilön mielivallalle niin vähän tilaa kuin mahdollista. Jos kuitenkin olisi ollut kausia, joiden aikana sellainen mielivalta olisi päässyt vallalle, vika ei olisi voinut olla perustuslaissa, vaan niiden velttoudessa tai välinpitämättömyydessä, joille perustuslaissa olisi pitänyt olla luja tuki, jos he olisivat olleet kansan tukena. Mutta sellaisen yhteiskunnan kuin Suomen valtiosäännössä viime kädessä kaiken täytyy riippua hallitsijan henkilökohtaisesta ajattelutavasta ja siitä virikkeestä, jonka se antaa hallitukselle. Se näkyy selvästi juuri niiden perustuslakien hengestä, joilla tämä hallitus heti valloituksen jälkeen järjestettiin.

Emme halua päättää lisäämättä kunnioituksen ilmausta niiden miesten muistolle, jotka alussa vaikuttivat tämän maan hallituksen järjestämiseen. On hämmästyttävää nähdä niin paljon lainsäädäntöviisautta maassa, joka silloin otti ensimmäiset askeleet huolehtiakseen omista kohtaloistaan. Ehkä aikojen kuluessa on esiintynyt paljon sellaista, mikä on vain lisännyt hallintokoneiston mutkikkuutta ja kalleutta ilman vastaavaa hyötyä. Mutta on ilahduttavaa voida tunnustaa, että ensimmäisille luonnoksille on leimaa-antavaa sekä suuri taito että jalo tahto. Ja uskomme hra Palménin teoksen melko paljon lisäävän maan asukkaiden kiintymystä myös tässä kyseessä oleviin maan laitoksiin. On myös onnellista, jos kansalla on laitoksia, joita se voi rakkaudella vaalia. Kunhan vain aina ne yksilöt, joiden kutsumuksena on saada laitosten henki toimimaan, omalta osaltaan vaikuttaisivat siihen että ne antaisivat niille tämän korkean arvon.

Jokin lehti on huomauttanut teoksen kalleudesta. Tässä maassa on yhtä yleinen kuin asiaankuulumaton väite, että tekijältä paljon vaivaa vaatineet teokset pitäisi myydä samaan hintaan kuin jokainen käännetty tai muiden teoksista pätkitty lehtinen. Myydä kirja kuudella kopeekalla arkki maan vähälukuiselle ruotsinkieliselle yleisölle merkitsee tekijänpalkkiosta luopumista. Asianosaisten on syytä tinkiä räätälinlaskuistaan. Hyvää kirjaa mainittuun hintaan he voivat pitää saatuna lahjana.

Svenska skaldeprof för barn och ungdom. Åbo 1859. [Ruotsalaisia runonäytteitä lapsille ja nuorille. Turku 1859.]

Tämä on ensimmäinen joulukirjallisuuden edustaja, joka on tullut käsiimme. Otsikko ilmoittaa sen sisällön ja julkaisemisen tarkoituksen.

Runonäytteet alkavat kansanlaululla ja jatkuvat sitten Dalinista asti historiallisessa järjestyksessä. Kaikki merkittävämmät runonimet ovat edustettuina. Valinta on yleensä hyvä, ainakaan ei esiinny mitään, mitä myös lapset tai nuoret eivät voisi lukea.

Kirjalla on kalenterin muoto ja ulkoasu, hyvä paperi, hyvät kirjasimet ja kiitettävän kaunis painojälki – minkä viimeksi mainitun osalta Turun kirjapainoilla riittää kehittymistä. Sidos on valkoinen kultakoristeltu paperinide.

Esimerkiksi kyseinen kokoelma on luonnollisesti sisällöltään parempi kuin kaikki muu mitä kirjakaupat voivat jouluksi tarjota nuorille. Jokaisen runoilijan nimeen, häneltä otettujen runojen edelle, julkaisija on lisännyt tiedon syntymäpaikasta ja päivän, yhteiskunta-aseman sekä kuolinpäivän, kun se on tarpeen. Niin tietenkin myös naisrunoilijoista – toisin sanoen A. M. Lenngrenistä ja T. Knösistä. Sen suomalaiset nimet ovat: Franzén, Choraeus, Runeberg, Nervander, Cygnaeus, Stenbäck, Topelius, von Qvanten. Se on komea rivi, niin kuin myös heidän siihen otetut runonsa. Nimi Ruotsalaisia runonäytteitä siis tarkoittaa kieltä eikä maata ja syntyperää. Kokoelmalla on arvonsa myös isänmaallisesta näkökulmasta. On hyvä, että nuoriso oppii tuntemaan muutamia isänmaalle kuuluvia nimiä.

J. V. S.