Litteraturblad nro 10, lokakuu 1859: Papperslyktanin henkilöpolemiikki

Tietoka dokumentista

Tietoa
1.10.1859
Pvm kommentti: 
Päivämäärä ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

On helppo ymmärtää, kuinka tyytyväisenä jatkamme kirjeenvaihtoa. Mutta emme saa antaa epätosien kirjoittajanluonnettamme koskevien syytösten mennä ohitsemme huomaamatta.

Jokainen Litteraturbladetin lukija tietää, ettemme ole esittäneet mitään hra maisteri Schaumanin kunnioitettavasta henkilöstä.1 Sitä vastoin sekä Papperslyktanin että Litteraturbladetin lukijat tietävät, että hra S. on siirtynyt kansallisuutta koskevassa kirjeenvaihdossa arvioimaan tapaamme käydä kiistakirjoittelua yleensä. Se on tapahtunut seuraavanlaisin hokemin: ”samanlaisella määrällä vilpittömyyttä, jota on aina tottunut tapaamaan” tämän lehden toimittajassa; ”sanojen kääntäminen ja vääntäminen” – – ”kaikkea mitä J. V. S:n kiperissä kiistatapauksissa vanhastaan tutut taistelumenetelmät tarjoavat”; että me olemme ”koettaneet hankkia itsellemme uusia ja loistavia asianajajan laakereita”.

Hra S. on edelleen erityisesti polemiikistamme Papperslyktania vastaan esittänyt: että olemme ”muhentaneet” hänen kuvaustaan ”oman pään mukaan”, että olemme olleet ”niin viisas, että emme ole esittäneet näitä kuvauksia vierekkäin”, koska silloin ” niiden välinen yhteys olisi tullut kaikille päivänselväksi”, että hänen tietyt lausumansa ovat meidän käsissämme ”joutuneet seuraavaan muunteluun”; ja pyytää säästyä hra S:n ”lisäväännöksiltä”.

Kaikkea tätä: puuttuva vilpittömyys, sanojen kääntely ja vääntely, asianajajana huseeraaminen, toisten sanojen muhentaminen, tahallinen ponnistelu johtaa lukija niiden suhteen harhaan, toisten lausuntojen muuntelu, luultu halu vääristellä niitä – pitänee jokainen toimintatavan moraalia koskevina herjauksina.

Me pidimme sitä sellaisena.

Hra S. ei tehnyt pienintäkään yritystä todistaakseen syytöksensä, ei edes niitä, jotka koskivat Papperslyktania vastaan käytyä polemiikkia.

Hän sanoi itse kokoavansa yhteen ne neljä lausumaa, kyseiset kuvaukset kansallisuudesta. Mutta sitä hän ei tehnyt. Hän ei edes kertonut lukijoilleen, mitkä nämä kuvaukset meidän käsityksemme mukaan ovat. Hän panee osittain toisia lauseita niiden sijaan ja siten uskottelee lukijoilleen, että me olimme arvostelleet niitä.

Hän poimi siinä lausumiaan eri palstoilta ja asetti ne yhteen virkkeeksi – siten lainaten väärin itseään. Hän ei häpeä sanoa, että me olemme ”muunnelleet” näitä lausumia, kun olemme lainanneet toista kohtaa hänen monivivahteisessa esityksessään, minkä lainauksen oikeutta hän ei voi kiistää. Hra S:n vilpittömyydestä todistakoon se, että vaikka siitä on huomautettu, hän ei vieläkään peruuta epätotta muunteluväitettään.

Yhtä todistamattomaksi jää sanojen kääntely ja vääntely. Hra S. ei edes esitä, missä se olisi tapahtunut. Me olimme puhuneet siitä, että yksilö ”syntyy kansakuntaansa”. Hra S. ei varmaankaan ole pystynyt käsittämään, että se on jotain muuta kuin hänen lörpöttelynsä ”synnynnäisistä ajatuksista” ym. Tämä näyttää antaneen aiheen syytökseen. Erosta valistettuna hra S. ei vedä takaisin tätäkään moraalisesti halventavaa väitettä.

Sellaisen menettelyn leimasimme halpamaiseksi. Viattomuuden äänellä hra S. sanoo nyt, että olemme käyneet henkilökohtaisuuksiin. Puhuimme hänen käyttäytymisestään tässä yksittäistapauksessa, emme hänen tunnetusta ja tavallisesta halpamaisuudestaan. Hra S. puhui meidän ”tunnetusta” vilpittömyydestämme, meidän ”vanhastaan tiedetystä” taistelumenetelmästämme kääntää ja vääntää sanojamme, vielä ”uudesta” asianajajan laakerista.

Pitemmälle kuin tämä ilmoitukseen viattomuudestaan hra S. ei voi mennä luottaen lukijoidensa tietämättömyyteen lausumistamme. Hän lisää vielä sen epätotuuden, että olisimme tehneet esittelyn hänen ”sielunominaisuuksistaan”. Emme olleet hra S:n henkilöstä tai hänen ”tunnetusta” ja tavallisesta menettelytavastaan sanoneet sanaakaan, saati hänen tarkoitustensa puhtaudesta tai epäpuhtaudesta.

Mutta mitä hra S. sitten moninkertaisilla, valheellisilla syytöksillään on halunnut ilmaista?

No yhden pikkuasian: meidän ei pitäisi nähdä vaivaa ja ryhtyä seikkaperäisemmin tarkastelemaan vastustajan väitteitä, vaan ”ohimennen” vilkaista niitä ja muodostaa summittainen ja mielivaltainen käsitys niiden sisällöstä. Tämä käsitys pitäisi meidän sitten panna paperille vastustajan sanoina ja varustaa ne ”varmemmaksi vakuudeksi lainausmerkeillä”.

Meidän moraalisuuttamme hra S. ei ole halunnut asettaa koetteelle. Ei herranen aika! Se mitä hän nyt esittää, että me emme vaivaudu jne. – tämä on se ”pikku tosiasia”, joka on antanut meille syyn hyökätä hänen jaloa ja viatonta käyttäytymistään kohtaan! Hän on vain aivan viattomasti puhunut meidän ”tunnetusta poleemisesta luotettavuudestamme”, ei lainkaan meidän tunnetusta vilpittömyydestämme, asianajajanpuuhastelusta ym.

Sellainen on hra S:n antama selitys. Me emme haluaisi nytkään puhua hänen henkilöstään, hänen tavallisesta toimintatavastaan tai hänen tarkoituksistaan. Hra S:n luulisi tietävän, että sellaisista syytöksistä, joita hän on julkisesti tehnyt, jää aina jotain jäljelle. Se niillä on sentään saatu aikaan. Siis: hänen menettelynsä ei ollut halpamaista.

Nyt siihen selitykseen. Onko hra S. esittänyt mitään todistetta siitä, että olisimme erehtyneet hänen tai jonkun muun väitteistä?

Ei; hän pitää sitä turhana.

Onko hän esittänyt todisteita, että olisimme lainanneet käsityksiämme toisen sanoina?

Ei. Myöskään se ei hänen mielestään tarvitse todisteita.

Virheet ovat mahdollisia. Emme uskalla väittää, että niitä ei voisi esiintyä monissa arvosteluissa, jotka voisivat täyttää kokonaisia kirjoja. Mutta emme voi muistaa, onko ja milloin on huomautettu jostain muiden sanoja ja ajatuksia koskevasta virheestä. Kun niin on tapahtunut, on varmaa, että virhe on oikaistu.

Mutta kiistämme, että olisimme milloinkaan lainanneet väärin. Jos hra S. ei viitsi todistaa sitä esimerkein – hän on vain todistanut oman tapansa koota meitä vastaan valheellisia syytöksiä toisensa perään.

Mutta mitä me sanomme? Eikö hra S:llä ole todisteita! Ei! Ei, surukseen hän katsoo olevansa pakotettu esittämään todisteita.

Todiste on: me esitimme tämän lehden huhtikuun numerossa ”Duncker och hans omgifning” -teoksen kritiikistä puhuen, että kirjoittaja ”kuuluu olevan” ent. suomalainen ylioppilas. Kritiikki oli nimetön; luotettava henkilö oli välittänyt meille tiedon tekijästä. Meille ilmoitettiin2 myöhemmin, että tämä tieto perustui väärään huhuun ja peruutimme sen seuraavassa numerossa, esittäen toisen tekijän nimen, kuten meille oli sanotussa kirjeessä ilmoitettu. Mikäli oli kyse ent. suomalaisesta ylioppilaasta, emme olleet edes ilmaisseet nimeä ja esittäneet tiedon huhuksi sanoilla: Kirjoittaja kuuluu olevan jne.

Tämä on nyt se todiste. Hra S. suvaitsee olla niin ”lempeä”, että hän sanoo vain tämän perusteella puhuneensa ”meidän tunnetusta poleemisesta luotettavuudestamme”!!

On vaikeaa olla tässä sanomatta kovia sanoja. Olemme maininneet huhun erään nimettömän artikkelin kirjoittajasta. Olemme oikaisseet tiedon. Se antaa hra S:lle aiheen sanoa, että me muodostamme vääriä käsityksiä ”vastustajien väitteistä” ja että me ”lainaamme” väärin heidän sanojaan. Se antaa hänelle aiheen syyttää meitä puutteellisesta vilpittömyydestä, asianajajan puuhastelusta, väännöksistä ym. Näin menettelee hra maisteri3 Schauman, Papperslyktanin toimittaja. Olemme jo aiemmin todistaneet: käyttäytyminen ei ole halpamaista. Hra S. itse antakoon sille nimen.

Hra S. myös selittäköön itse, mikä yhteys kaikilla näillä syytöksillä on hänen tieteelliseen uudistukseensa. Eikö olisi riittänyt, jos hra S. olisi todistanut, että me olemme ymmärtäneet väärin hänen väitteensä tai lainanneet omia käsityksiämme siitä hänen sanoinaan? Oliko hänen tarpeen yhtä todistamattomasti panna maineelle ja kunnialle käyvin sanoin koko meidän poleeminen luotettavuutemme kyseenalaiseksi?

Hra S. erehtyy, jos hän kuvittelee, että olemme usein olleet moraalisesti halventavien syytösten kohteena. Pari vapaaherraa ovat varmaan tehneet parhaansa, vaikka meillä ei ole ollut mitään tekemistä heidän, heidän väitteidensä tai sanojensa kanssa. Hra S. aitona ritarina on jättänyt sen tekemättä. Mutta hänen leirissään on varmaan pari kertaa aiemmin kokeiltu meitä vastaan samaa menetelmää. Toistamme, ja lukeva yleisö on varmasti vakuutettu siitä: Hra S., joka esiintyi tuhotakseen ne, jotka ovat saksalaisten filosofien seuraajia – vaikka hän ei vielä ole saanut selkoa minkään saksalaisen filosofian kansalliskäsityksistä – hra S. päätti olla seuraamatta sielunveljiensä esikuvaa, vaan hän halusi vain siinä sivussa korostaa puutteellista vilpittömyyttämme, asianajajan puuhasteluamme, sananvääntämisiämme, poleemista epäluotettavuuttamme jne. Se kaikki vaikuttaa monikielisiä kansallisuuksia koskevan opin menestymiseen.

Allekirjoittanut kuuluu olevan herrojen tiellä? Ellei tieteellisyyttä saada asiaan mukaan, niin ehkä luonne voidaan tehdä epäilyttäväksi.

Tieteellisen uudistuksen hra S. on esitetyn tavan lisäksi täydentänyt seuraavilla selityksillä:

1:ksi. ”Synnynnäiset” ajatukset, tietämykset ja tunteet eivät ole synnynnäisiä. Ne syntyvät syntymän jälkeen.

Huomautamme hra S:n väitteisiin siitä, mitä hän pitää sekavuutena ja tietämättömyytenä, että jos meillä olisi tapana väittää kaikkea tällaista vastaan, jo sanottu ilmaus antaisi yllin kyllin aihetta siihen. Se, joka hra S:n tavoin liittää ajatukset tietämyksiin ja tunteisiin, osoittaa jo siinä tietämättömyytensä ja sekavuutensa. Tietyt luonnolliset tietämykset ovat todistettavasti synnynnäisiä. Emme halua edes kieltää, etteikö olisi synnynnäisiä tietämyksiä, jotka ovat kansanheimon yhteisiä. Samoin tunteita, jos tunne käsitetään halun ja haluttomuuden merkityksessä. Myös voidaan sanoa, että ainakin tunteiden aste tässä merkityksessä riippuu myös heimoeroista. Mutta on harhaista asettaa ajatteleminen samalle viivalle niiden kanssa. Monelle muulle käy samoin kuin on käynyt hra S:lle, kun heillä ei ole tapana eritellä käsitteitä ja punnita sanojen merkitystä, heitä epämiellyttävästi ärsyttää se, että vakavassa asiassa heiltä vaaditaan ajatuksia eikä löysää loruilua. Hra S. ajatelkoon erityisesti, että hän on esiintynyt tässä maassa tieteen uudistajana.

2:ksi. Hra S. on viimeinkin selittänyt, miten monikieliset kansakunnat syntyvät. Se käy aivan samoin kuin jos yksilöt eri maista päätyvät yhdessä muodostamaan siirtokunnan. Historiassa ei tosin ole yhtään esimerkkiä sellaisesta siirtokunnan perustamisesta, mutta ei se mitään. Nämä yksilöt tulevat yhteen. Jokainen puhuu omaa kieltään. Silti vähitellen syntyy yhteinen tapa, ellei ensimmäisen sukupolven niin ainakin seuraavien aikana. Jos väittää vastaan, että se edellyttää yhteistä kieltä, niin on unohdettu: ”yleensä ihmisillä on kyky oppia ymmärtämään myös muiden kieltä kuin omaansa”.

Syntyy monikielinen kansakunta, jossa kaikki ymmärtävät monta kieltä – luultavasti myös puhuvat niitä – ja jolla on yhteinen tapa jne. Tämä on niin suurella ylpeydellä julistetun suuren tieteellisen uudistuksen ratkaisu. Jos jokin ansaitsee ”arvostusta” niin varmaan tämä kurja loppu.

Yhtä urheasti kuin hra S. kieltää ilmeiset tosiasiat hän kieltää myös, että täällä Helsingissä saman yhteiskuntaluokan suomenkielisen ja ruotsinkielisen perheen välillä on ero tietämyksessä ja tavoissa. Jos suomenkielisessä puhutaan vain suomea, esim. suomalaisen ja ruotsalaisen työläisperheen tavoissa on suuri ero, kuten jokainen tietää – samalla tavoin kuin ruotsalaisen, suomenruotsalaisen, saksalaisen ja venäläisen kauppiaan talon tavoissa. Tietämyksen ero on luonnollinen seuraus siitä, että suomalaisen työläisen lapset eivät tähän asti ole voineet saada mitään kouluopetusta Suomen pääkaupungissa ja että jumalanpalveluksia lukuun ottamatta kaikki yleiset neuvonpidot, joissa työläinen voi käydä tai olla osallisena, käydään kielellä, jota hän ei ymmärrä.

Yhtäällä on vakuutus, että ”useimmat Euroopan kansakunnat tätä nykyä ovat enemmän tai vähemmän sekoittuneita kieleltään”. Yksi kansalliskieli on portugalilaisilla, espanjalaisilla, ranskalaisilla, italialaisilla, englantilaisilla, sak­salaisilla, hollantilaisilla, tanskalaisilla, ruotsalaisilla, venäläisillä. Siellä missä jokin vähäinen osa väestöstä puhuu jotain muuta kieltä kuin sitä, siellä tämä osa on kukistettu ja totteleva – erotettu yleisestä sivistyksestä. Siellä missä jokin osa puhuu maan kansalliskieltä oman heimonsa kielen ohella, jälkimmäinen on häviämässä. Todisteita ovat: Espanjan baskit, joilla on oma kieli, tavat ja lait, sen minkä asemahti on jättänyt heidän haltuunsa; Ranskan baskit enimmäkseen ranskalaistuneina; Englannin walesilaiset, Skotlannin ylämaalaiset yhtä kukistettuina ja sivistynyt osa kieleltään ja tavoiltaan englantilaisina; irlantilaiset, joiden hallussa on vain osa saarestaan, suurimmaksi osaksi sekoittuneita englantilaisiin siirtolaisiin ja puhuen kielenään englantia. Elsassilaiset tietyissä kaupungeissa ranskalaisina, maalla vielä valtaosin lähellä saksalaista sivistystä, halliten ranskalaista tapaa ja Ranskan lakia suunnilleen yhtä paljon kuin hottentotit. Samoin on myös Preussin puolalaisen rahvaan laita. Samoin vendien [sorbien] pienen jäämistön. Hra S. on ilmiselvästi yhtä sekaisin tosiasioista kuin teoriasta. Kumpikin on aikoja sitten käynyt ilmi.

Jopa Sveitsissä on yksi hallitseva kieli, saksa, jota puhuu väestöstä lähes kaksi kolmasosaa, josta suuri osa ei osaa rahtuakaan ranskaa.

Eikä kukaan täysijärkinen kiistä, että suomi on Suomen kansalliskieli, ruotsi Ruotsin. Hra S., jota on monta kertaa pyydetty palaamaan pääkysymykseen, tekee vielä yhden yrityksen sekoittaa se. Täällä Suomessa kysymys ei ole kahdesta kielestä sellaisenaan, vaan siitä, että kaikella korkeammalla sivistyksellä on yksi kieli, suurella siitä erotetulla kansanjoukolla toinen kieli, että kaikilla julkisilla yhteiskunta-asioilla on yksi kieli ja toinen sulkee seitsemän kahdeksasosaa maan väestöä tietoisuudesta ja osallistumisesta niihin. Kysymys on, voidaanko olemassa oleva kansallisuus sellaisessa tilanteessa säilyttää ja sitä kehittää.

J. V. S.

 

 

  • 1. Hra S. on useita kertoja viitannut elokuun numeron lausumamme: Emme katso välinpitämättöminä sivusta, jos sukupolvi, joka on kykenemätön kaikkeen toimintaan, haluaa sitkeällä huudolla halventaa työtä suomenkielisen kansallisen sivistyksen hyväksi – suunnatun hra S:n henkilöä vastaan. Niin ei ole asian laita. Se koskee, kuten yhteys osoittaa, ”fraaseja vapaudesta ja itsenäisyydestä” verrattuna mainittuun työhön. Se tarkoittaa, että siellä missä muuten täytyy pitäytyä tyhjiin fraasein, pyrkimystä laajempaan kansallisuuteen on pidettävä parempana, minkä vuoksi vain kyvyttömyys saada aikaan voi jäädä fraaseiksi. Kysymys on kaikin puolin arka, ja lausumamme siitä oli lyhyt. Hra S:a emme ole siinä maininneet. Puhuimme asiasta, emme henkilöistä.
  • 2. Sen henkilön kirjeessä, joka oli lähettänyt arvostelun turkulaiselle lehdelle. – Hra S. lisää myös tähän tehon vuoksi sen epätotuuden, että olisimme esittäneet kritiikin kirjan tekijää ”halventavana”.
  • 3. Hra S. pilkkaa lapsellisesti arvonimiä. Hän suvainnee mustaa, että hän itse ei ole tehnyt kantamaansa nimeä tunnetuksi tässä maassa. Ehkä Litteraturbladet voi joutua jonkun käsiin vielä muutaman vuoden päästä. Hra S. voi siten yksin saada kunnian siitä tieteen uudistuksesta, jonka on esitetyllä tavalla toteuttanut.

Vertailu