Litteraturblad nro 10, lokakuu 1859: Maamme rahatilanteesta

Tietoka dokumentista

Tietoa
1.10.1859
Pvm kommentti: 
Päivämäärä ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Olemme edellä ilmoittaneet, että aiomme lausua sanamme asiasta pääasiassa sen johdosta, mitä hra Henrik Borgström on asiaa koskevassa brosyyrissään tuonut julki. Tähän antaa meille aiheen vakaumus, jonka mukaan olisi yleisen edun kannalta turmiollista, mikäli tuossa brosyyrissä ilmaistut mielipiteet, jotka koskevat valtion puuttumista rahakriisiin, todella onnistuisivat tulemaan vallitseviksi.

Rahakriisin syystä ei voi syntyä mitään kiistaa. Rahat ovat menneet ulkomaille. Tämä on tapahtunut osittain hopean viennin muodossa. Mutta paljon merkittävämpi osa on mennyt samaa tietä venäläisten pankkolippujen muodossa, joita maalla piti hra B:n aikaisemmin esittämän tiedon mukaan olla kymmenisen miljoonaa, ja venäläisinä seteleinä, joissa kiersi maassamme varmasti merkittävä pääoma ennen sotaa ja vielä sen aikana. Näiden lisäksi tulevat vielä ne kaksi ja puoli miljoonaa, jotka pankki on lainannut ja valtio ottanut haltuunsa. Näistä on tuskin muutamaa kopeekkaakaan tullut maahan, sillä kaikki on jäänyt ulkomaisiin käsiin kattamaan maan kauppavelkoja.

Mutta jos on kysymys syistä, jotka ovat aiheuttaneet tämän, että raha kammoksuu pysyä Suomessa, niin täytyy meidän katsoa hra B:n niitä koskevista tiedoistaan unohtaneen varsin olennaisen seikan.

Hra B:llä on yleensäkin tapana olettaa, että ne mielipiteet joita vastaan hän käy taisteluun, ovat maassa vallitsevia. Näiden joukossa on ”taru liikatuonnista”, niin kuin hän sitä nimittää, ja hän katsoo siihen varsin yleisesti uskottavan. Omasta puolestamme emme usko, että asia on niin, vaan että maassamme on itse asiassa harvoja yksilöitä, jotka eivät käsitä, että on kerrassaan mahdotonta hamaan ikuisuuteen ostaa enemmän kuin myydään. Kukaan ei liene sitä mieltä, että juuri Suomi olisi sellainen pohjattoman raharikkauden maa. Mutta jos on kysymyksessä tuonnin suhde vientiin lyhyenä vuosien jaksona, nimittäin viime vuosina, niin on varsin uskottavaa, että moni muodostaa siitä käsityksensä eri tavalla kuin brosyyrin kirjoittaja.

Kiistatonta on, että jokainen viennin ja tuonnin arvoa koskeva laskelma jää puutteelliseksi. Hra B. on tehnyt tämän Suomea koskevan laskelmansa vieläkin satumaisemmaksi kuin mitä se muuten olisi, esittämällä siinä tullilaitoksen sitä koskevat tiedot, joissa tuonnin arvoon lisätään rahdin ja oletetun kauppavoiton lisäksi myös tuontitulli, tuulaaki ym., kun taas vienti lasketaan vain täkäläiseen paikan päällä käypään hintaansa. Finanssitoimiston ”suunnitelmassa kauppataseeksi” ei viennin ja tuonnin erotus näytä lähimainkaan niin hirvittävältä, koska tässä ehdotuksessa yritetään päätyä suunnilleen kummankin arvoon ulkomaan paikkakunnalla.

Kuinka ihmeelliseltä satu liikatuonnista näin tullilaitoksen tietoja käyttäen näyttääkin, näyttää silti tämäkin laskelma viennin ja tuonnin välisen suhteen eri vuosina, edellyttäen että rahtimaksut eivät ole suuresti vaihdelleet ja niin kauan kuin tuontitulli on pysynyt ennallaan. Voidaan myös katsoa, että juuri tämän asian selvittämiseksi kaikissa maissa laaditaan kauppataseita.

Hra B. on koonnut yhteen mainitut tiedot vuosilta 1842–45, 1846–49, 1850–53 ja 1856–57, jättäen pois sotavuodet. Tällöin havaitaan, että tuonti on

 

1842–45 ollut välillä 4 1/10–4 8/10 miljoonaa

1846–49 5 2/20–6 4/10

1850–53 6 3/10–6 7/10

mutta vuonna 1856, jolloin sattui kato, nousi tuonti

9 8/10

1857 11 5/10

jolloin kymmenet tuhannet ja niitä seuraavat on jätetty pois.

Keskimäärin oli näinä jaksoina vuodessa

1842–45 tuonti 4 6/10 vienti 2 4/10 miljoonaa

1846–49 ” 5 7/10 ” 2 3/10 ”

1850–53 ” 6 6/10 ” 2 6/10 ”

1856 ” 9 8/10 ” 3 4/10 ”

1857 ” 11 5/10 ” 4 ”

Eli tuonnin suhde vientiin oli

1842–45 suunnilleen kuten 1,9 1:een

1846–49 ” 2,5 ”

1850–53 ” 2,5 ”

1856 ” 2,9 ”

1857 ” 2,9 ”

 

Tästä havaitaan, että tuonnin ja viennin suhde oli jo vuosina 1846–53 merkittävästi muuttunut. Vaikka vienti taas oli, kuten näemme, vuonna 1856 epätavallisen suuri, oli tuonti, joka vuosina 1842–45 näyttää olleen vähemmän kuin kaksinkertainen vientiin nähden, nyt lähes kolminkertainen siihen verrattuna. Olemme merkinneet vuoden 1856 erikseen, koska tiedetään, että tuolloin syksyllä, kun kato tuli tietoon, ehti sen korvaamiseksi saapua varsin vähän viljaa. Sitä vastoin tapahtui tuontia tätä tarvetta varten vuonna 1857, osittain talvella maanteitse ja osittain avoveden aikana.

Herra B. on laskenut prosentit, joilla tuonti ja vienti ovat lisääntyneet kunakin jaksona edelliseen verrattuna. 1850–53 tuo prosenttiluku on hänen mukaansa 15,6 ja vuosina 1856–57, jotka hän laskee yhteen, 65,2. Mutta tuosta suuresta prosenttiluvusta lankeaa 48,4 viljan tuonnin osalle ja ainoastaan 16,8 muun tuontikaupan osalle.

Tässä lasketaan siis viljantuonti kumpanakin vuotena 3 miljoonaksi, mikä on yhteensä 6 miljoonaa hopearuplaa. Tämä tuonti on kuulemma korvannut ”sen elintarvikepulan, joka syntyi sodan ja kadon seurauksena”.

Tätä tietoa vastaan on paljonkin huomautettavaa. Ensiksikin hra B. ei sano meille, onko viljantuonninkin arvo otettu tullilaitoksen spesiaaleista. Meillä on hyvä syy uskoa, että asia ei ole näin, vaan että tähän laskelmaan sisältyy myös maitse tuodun viljan summittainen arvo, joka taas ei sisälly tullilaitoksen summittaisiin tuontia koskeviin tietoihin. Jos asia on näin, niin havaitaan, miten merkittävästi muun tuonnin osuus voidaan saada putoamaan. Toiseksi tähän arvoon sisältyy myös jauhojen, ryynien ja herneitten tuonti, jota maassamme tavallisesti harjoitetaan, mikä vuosittain, mukaan lukien venäläisen sotaväen tarpeet, nousee vähintään 1 1/4 miljoonaan. Kun nyt hra B. vähentää myös tämän rahamäärän vuosien 1856–57 kokonaistuonnista, mutta antaa sen sisältyä siihen aikaisempina jaksoina, on helppo ymmärtää, miten hän päätyy viattomaan prosenttilukuun 16,8 kyseisten vuosien muun tuonnin osalta.

Kun nyt tuolla tavoin on saatu aikaan ylimääräinen viljan tuonti 3 miljoonan arvosta kumpanakin vuotena, 1856 ja 1857, vähennetään tämä rahamäärä kyseisten vuosien keskimääräisestä tuonnin arvosta 10 7/10 miljoonaa, ja kun se on 48 prosenttia vuosien 1850–53 keskituonnista, voidaan sanoa: tässä on nyt vuosien 1856–57 varsinainen liikatuonti. Tuonnin jäljelle jäänyt keskiarvo 7 7/10 miljoonaa on vain 16 prosenttia enemmän kuin vuosien 1850–53 keskiarvo.

Jos oletetaan, että kato on maksanut maalle 6 miljoonaa, niin tämä tarkoittaa, että katsotaan 2/3 väestöstä saaneen kukin mattonsa venäläistä jauhoa. Vuoden 1856 kadon seurauksena enemmän tai vähemmän hätää kärsineen väestön voidaan korkeintaan katsoa olleen 400 tuhatta yksilöä. Matolla jauhoja yksilöä kohti se olisi voitu muuttaa yltäkylläisyydeksi. Tämä tekee Pietarissa à 6 ruplaa mattoa kohti 2 400 000 ruplaa. Jos tähän lisätään yhden miljoonan ruplan tarve itäisen Suomen vuoden 1857 katoa varten, jolloin koko ylimääräiseksi viljantuonniksi noina kahtena vuotena lasketaan 3 400 000 ruplaa, niin tällä tavoin on epäilemättä myös ”sodan seurauksena syntynyt viljapula” tullut täydelleen katetuksi. Viimeksi mainittu pula ei nimittäin ollut mitään, koska maassa oli niukasti viljaa Venäjän armeijalle myytäväksi, ja se mitä myytiin, korvattiin ostamalla venäläistä jauhoa itse sotavuosina.

Jos siis mainitusta 65,2 prosentista vähennetään, niin kuin pitää, korkeintaan 25,8, niin muun tuontikaupan lisäykseksi 1856–57 verrattuna jaksoon 1850–53 saadaan 39,4 prosenttia vuodessa, eli keskituonti oli 9 035 641 ruplaa, kun taas vienti oli 3 789 781 ruplaa, eli tuonnin ja viennin suhde oli suunnilleen 2,4:1 – eli lähes sama kuin kyseinen suhde jaksoina 1846–49 ja 1850–53.

Mutta tässäkin laskelmassa on vielä yksi virhe. Viljantuonniksi oletettuun 25,8 prosenttiin sisältyy myös maitse tuodun viljan arvo. Jos tämän arvon oletetaan noina vuosina olleen vain 1 400 000 ruplaa, niin meritse tuonti, joka ainoana sisältyy tullilaitoksen tietoihin, on kumpanakin vuonna vain yksi miljoona siltä osin kuin se kyseisissä tiedoissa vastaa kadon takia tapahtuvaa tuontia. Tämä on vuosien 1850–53 keskituontiin verrattuna vain 15,1 prosenttia, joten muu tuonti olisi siis vuosina 1856–57 kasvanut 50,1 prosenttia. Jälkimmäinen tuonti olisi siis suhtautunut vientiin kuten 2,6 yhteen.

Tästä pitäisi ilmetä, että tuonnin suhde vientiin on vuosien 1846–57 aikana ollut paljon epäedullisempi kuin ennen tuota aikaa1. Tuona samana aikana tapahtunut kahvin, sokerin ja tupakan tuonnin voimakas kasvu ja ylempien luokkien elämäntavan lisääntynyt ylellisyys tekevät tämän myös hyvin uskottavaksi.

Tämän lisäksi on huomattava, että sotavuosia 1854–55 ei ole lainkaan laskettu mukaan tähän katsaukseen.

Lukijaa saattaa kiinnostaa nähdä vertailun vuoksi yhteenveto tullituloista, joihin vähäisellä osuudella sisältyvät myös vientitullit, kyseisiltä vuosilta. Ne olivat:

1842 714 tuhatta ruplaa 1850 1037 tuhatta ruplaa

1843 804 1851 1140

1844 732 1852 1205

1845 746 1853 1095

1846 896 1854 412

1847 936 1855 435

1848 946 1856 1430

1849 1 077 1857 1390

Näistä luvuista päätellen, jotka keskimäärin ovat

1842–45 hopearuplaa 749 tuhatta

1846–49 ” 964 ”

1850–53 ” 1119 ”

1854–55 ” 428 ”

1856–57 ” 1410 ”

olisi myös tuonti, lukuun ottamatta sotavuosia, ollut vuosina 1846–1857 huomattavasti suurempi kuin aikaisemmin. Voidaan lisätä, että tullitulot vuonna 1841 olivat vain 650000 ruplaa. Aikaisemmilta vuosilta meillä ei ole tietoja.

Mutta juuri sotavuosina 1854–55 lienee tuonnin ja viennin suhde ollut kaikkein epäedullisin. Tullitulot ovat keskimäärin vain 7/16 verrattuna jaksoon 1846–49 ja noin 6/16 verrattuna jaksoon 1850–53. Ja mikä olennaisinta: suurin osa tuonnista tapahtui maitse Venäjältä ja koostui venäläisistä tai Venäjän tullin käsittelemistä ulkomaisista tavaroista. Koko tämä tuonti ei siis ole nähtävissä tullispesiaaleissa. Lähes kaikki manufaktuurituotteet otettiin tuolloin Venäjältä, eikä yksikään manufaktuurikauppias valittanut huonoa myyntiä. Samoin tuotiin venäläistä sokeria ym. merkittäviä eriä. Maan eteläisen osan rahvas, jonka rahatulot kasvoivat niin merkittävästi, että maaomaisuuden hinta kasvoi jopa 50 prosenttia, tottui elämäntapaan, jonka jatkaminen sodan loputtua lienee varsinaisin syy sen rahapulaan, sillä yleisesti ottaen se saa edelleenkin tavaroistaan paremman hinnan kuin ennen sotaa. Ei ole siis mitenkään uskaliasta väittää, että vuodet 1854–55 ovat olleet se jakso, jolloin tuonti oli suurimmassa epäsuhteessa vientiin nähden.

Hra B. järkeilee sotavuosista niin, että ne seitsemän miljoonaa hopearuplaa, jotka Venäjän armeija toi mukanaan maahan, saatiin ”ainoastaan korvaukseksi niistä osittain kotimaisista ja osittain ulkomaisista tavaroista, jotka Venäjän sotaväki kulutti eli hävitti”. Mutta tosiasia on, että merkittävä osa näistä miljoonista maksettiin työstä, joita tehtiin pattereita rakennettaessa, kuljetuksissa, rakennusten pystyttämisessä ym. Toinen osa täytyy toki voida laskea kauppavoitoksi, eikä se noina vuosina ollut vähäinen. Kun hra B lisää: ”Suomen kulutustavara- ja liikepääomavarastot hupenivat siten osuudella, joka arvoltaan vastaa kyseisiä seteleitä” – on tämä näin ollen kaukana todellisuudesta. Mutta kun hän lisäksi haluaa todistaa, että Suomen oli myydessään ”maanviljelyksen ja navetan tuotteita, vetoeläimiä ja karjaa kalliiseen hintaan” pakko saamallaan maksulla korvata kaikki tämä, ja kun maanviljelijän täytyi maksaa kaikki ulkomaiset tavarat kalliimmalla, ja kun tavara tuli kalliimmaksi myös kauppiaalle, ja että kaikesta tästä oli seurauksena, ettei Suomi saanut mitään hyötyä noista seitsemästä miljoonasta, niin tämä päättely on täysin vailla sisältöä. Voi toki olla niin, että nuo seitsemän miljoonaa ovat nyttemmin poistuneet, mutta ei venäläinen sotilas ole yksinään kuluttanut vastaavia tavaroita. Onhan sen, mitä muukalainen ostaa kuluttaakseen sen paikan päällä, laita oltava niin kuin sen mikä viedään ulkomaille, ovathan kummatkin saman työn tuotteita. Että maanviljelijä olisi antanut korkean hinnan houkutella itsensä myymään karjaa enemmän kuin mitä hänen olisi pitänyt, niin ei voida väittää tapahtuneen yleisesti. Päinvastaista todistaa se, että seuraavien huonojen heinävuosien aikana myytiin suurin määrin teuraskarjaa pilkkahintaan. Rahaa ansaittiin työn lisäksi parhaiten puutavarasta, polttopuusta, voista, maidosta, heinistä ja oljista – vähemmän viljasta ja lihasta, viimeksi mainitusta artikkelista ei myöskään siksi, että Venäjän armeijan hankkijat antoivat ajaa maahan suuria karjalaumoja Venäjältä.

Mutta ei ole tarpeen todistaa, että maan eteläisen osan maanviljelijöillä oli sodan aikana hyvät ansiot, samoin kuin oli käsityöläisillä ja kauppiailla, lukuun ottamatta laivanvarustajia ja varsinaisia metsätuotteiden myyjiä. Maan sisäosissa tilanne oli siksi toinen, ja rahapula vallitsi siellä jo sotavuosina. Silminnähtävää on, että ansaitut rahat ovat nyt hävinneet, ja niiden ohella monet vanhemmat säästöt. Mutta tämän voidaan katsoa seuranneen siitä, että äkillinen ja odottamaton ansio useasti myös viettelee menoihin yli sen mikä on tavanomaista. Kiistaton kokemus on, että sellaiset menot yleensä menevät ulkomaisten ylellisyysartikkelien kulutukseen.

Varsin totta on, että ulkomaisten tavaroiden korkeat hinnat vuosina 1856 ja 1857 yhdessä heikon2 vaihtokurssin kanssa ovat osaltaan vaikuttaneet Suomen kaupan alijäämäisyyteen. Yhtä lailla on selvää, että kato on siihen suuresti vaikuttanut, ja vielä sekin, että myös sodan estämällä viennillä ja kaappauksista koituneilla menetyksillä on siihen suuri osuutensa.

Uskomme kuitenkin osoittaneemme, että hra B:n esitys, jossa hän ilmoittaa vuosien 1856 ja 1857 luvut, on omiaan johtamaan huomion pois kadosta riippumattoman tuonnin ja viennin suhteesta, ja että tämä suhde on vuodesta 1846 lähtien ollut toinen kuin ennen kyseistä aikaa. Kun tähän vielä lisätään niiden oletettu epäsuhtaisuus sotavuosina, niin huomataan, ettei ole oikeutettua jättää ”alijäämäisyyden” syistä kokonaan pois muiden tavaroiden kuin viljan liikatuontia.

Vielä yksi huomautus on meidän tehtävä kysymyksessä vaihtokurssin vaikutuksesta. Jos vienti ja tuonti menevät päittäin, niin tuoja kärsii tappiota vaihtokurssin ollessa heikko, kun taas viejälle sellainen kurssi aiheuttaa voittoa, ja maa kokonaisuudessaan ei tällöin kärsi tappiota eli tällä tavoin ei synny mitään ”alijäämäisyyttä” maan kauppataseessa. Emme jätä tässä huomioimatta sitä, että kurssin vaihtelut yleensä vaikuttavat tuhoisasti, koska joidenkin kaupan harjoittajien perikatoa ei korvaa se, että toiset tekevät hyviä kauppoja. Mutta ulkomaankaupan tasevajaukseen tämä vaikuttaa ainoastaan sillä edellytyksellä, että tuonti itsessään on vientiä suurempi. Ja juuri tällä edellytyksellä hyväksymme hra B:n väitteen, jonka mukaan heikko kurssi on osaltaan vaikuttanut tasevajaukseen ja ”Suomessa käytettävissä olevan pääoman voimakkaaseen ulosvirtaukseen”.

 

Seurauksena Suomen pääomavarojen viimeksi kuluneiden viiden vuoden aikana tapahtuneesta vähenemisestä, ja koska rahalaitos kärsii olennaisista puutteista, on huolimatta pankin viimeksi kuluneena vuonna ottamista ulkomaanlainoista maan käyttöpääoma nykyään riittämätön ylläpitämään kotimaisten elinkeinojen samanaikaisesti lisääntynyttä toimintaa. Näin ollen on joko viime huhtikuun 30 päivän Keisarillisen asetuksen mukaisesti otettava maan ulkopuolelta uutta lainaa elinkeinojen tukemiseksi ja rahalaitos niinikään järjestettävä uudelleen, tai tuotanto estyy ja syntyy vaikeita häiriöitä.

Tällä teesillä alkaa brosyyrin neljäs luku. Myönnämme sen olevan rohkea ja tunnustamme lukeneemme sen hieman hämmästyneinä.

Mutta ennen kuin käymme lähemmin penkomaan sen sisältöä, on meidän sanottava muutama sana kysymyksestä, joka osittain kuuluu tämän esityksemme edelliseen lukuun.

Hra B. mainitsee rahakriisin yhtenä syynä kauppataseen alijäämäisyyteen ja rahojen virtaamiseen ulos maasta.

On tutkittu ja varma asia, että rahakriisi ei kohdannut Suomen kauppaa ulkomaisten saatavien vaan ulkomaan velkojen muodossa. Kuinka suuria nuo rahamäärät olivat, sitä emme ole nähneet kenenkään yrittävän selvittää. Valtio tuli heti väliin, ellemme erehdy, 400 000 ruplan tukiaisin. Tämä havaittiin riittämättömäksi, ja Pankki otti 2 ½ miljoonan lainan, joka lienee suurimmaksi osaksi mennyt samaan tarkoitukseen. Olemme jo maininneet, että tämän lainan rahamäärää ei tarvinnut hankkia Suomeen, vaan että se osoitettiin Pietarissa ulkomaan remisseihin.

Kukaan ei epäille, etteikö voittopuolinen velka ulkomaille osoittaisi kauppataseen olevan alijäämäinen. Ei liene mahdollista saada ketään uskomaan, että velkojen maksaminen saa aikaan tasevajauksen.

Hra B. toteaa (sivulla 16) vakaumuksensa olevan, että Suomen velkojen ja saatavien suhteessa ulkomaihin pitäisi mennä päittäin. Mutta silti hän esittää, varmasti varsin oikein, että juuri ”kalliiden ulkomaanrahojen avulla Suomi on ponnistanut hyvinvointiin, ja hän katsoo, että nytkään ei ole jäljellä muuta turvaa, ja hän katsoo tämän olevan valtiolle olennainen syy ottaa lainaa ja ryhtyä elinkeinojen kustantajaksi (s. 34 jne).

Uskoaksemme näin on helpommin sanottu kuin tehty. Ulkomaille on ollut kauppavelkaa. Se on nyt valtion tuella ja maan säästövaroilla maksettu, ja uutta luottoa on Euroopan nykyisissä oloissa vaikea saada.

Nyt tuohon pitkään teesiin. Mitä ovat ne kotimaiset elinkeinot, joiden toiminta on lisääntynyt samanaikaisesti kuin rahojen virtaus pois maasta? Hra B. sanoo, että merkittäviä pääomia on sijoitettu maanviljelykseen. Mutta tätä lienee sopivaa pitää jokseenkin tyhjänä vakuutuksena. Niinikään että merkittävässä määrin on sijoitettu kauppaan. Mutta kauppa tarvitsee kaikkein vähimmin kiinteää pääomaa, ja siihen sijoitetun liikepääoman pitäisi olla vuoden sisällä vaihtunut ja käytettävissä miten halutaan. Mitä sijoitetaan vientiin, on todellakin niin helposti käytettävissä että siihen voidaan ottaa vekseleitä päivittäin ja tavallisesti otetaankin, heti kun lasti on laivassa ja vakuutus otettu. Jo kauan sitten olemme tuoneet esiin, että laivanrakennus on vaatinut suuria pääomia. Mutta mitä muuta? ”Joukko uusia hankkeita, joita aiottiin toteuttaa jo ennen sotaa, toteutettiin nyt” (sodan jälkeen). Mitä ovat nämä hankkeet? Oletamme, että niillä tarkoitetaan muutamien uusien tehtaiden rakentamista, jotka tosin ovat Suomen oloissa merkittäviä hankkeita.

Hra B. sanoo meidän väittäneen, että maassa on ollut liikatuotantoa ja liiallista spekulaatiota.3 Olemme väittäneet sellaista, mitä hra B. myöntää, ja mikä on yleisesti tunnettua, nimittäin että on rakennettu suuri määrä laivoja, joita ei ole pystytty hyödyntämään. Liikatuotannosta emme ole puhuneet sanaakaan. Mutta jos ”hankkeita” on toteutettu, eli kuten hra B. jäljempänä valistaa, liikkuvaa pääomaa on muutettu kiinteäksi, ja yrittäjiltä puuttuu nyt liikepääomaa, niin tässä on kyseessä yksinkertainen liikaspekulaation määritelmä. Hra B. yrittää perusteellisesti todistaa, että mitään liikaspekulaatiota ei ole tapahtunut. No hyvä! Silloin ei myöskään tarvita rahaa yritysten ylläpitämiseen. Jos asianomaiset ovat spekuloineet oikein, niin he ovat tienneet, mistä saavat muonan ja kuukausivuokran, raaka-aineet ja työpalkan – ja lisäksi rakennushankkeen korot, ennen kuin ovat ”hankkeeseen” ryhtyneet. Ja vaikka hankkeet olisikin aiottu toteuttaa ennen sotaa, ei tästä seuraa, että ne eivät ole liikaspekulaatiota eikä liioin että valtion pitäisi huolehtia aiotun toteuttamisesta.

Mitä on edelleen tuo laina ”elinkeinojen tukemiseksi”, joka valtion 30. huhtikuuta annetun Keisarillisen asetuksen mukaisesti pitäisi ottaa? Hra B. toistaa vielä kerran, että valtiolla ”tällä hetkellä” on sellainen laina. Sikäli kuin tiedämme, on tuo laina otettu rautateiden rakentamiseen. Vain sen kuoletusrahasto voidaan lainata ensisijaisesti maanviljelyksen kohentamiseksi. Valitettavaa olisi, jos tuo laina voisi saada toisen tarkoituksen. Toivomme, että niin ei tapahdu.

Onko yleensäkään kohtuullinen vaatimus, että valtion olisi ”ylläpidettävä” kotimaisten ”elinkeinojen toiminnan kasvua”? Missä maailman maassa edes yritetään nykyään sellaista? Missähän sellainen yritys olisi onnistunut? Jos vaatimus asetetaan valtionpankille, joka on monopolisoinut kaiken rahaliikkeen, niin siinä on jotain järkeä. Mutta ultra posse nemo obligatur [älköön ketään velvoitettako enempään kuin hän pystyy]. Kun Suomen Pankki on tehnyt mitä se on voinut, ei sille voida asettaa enempää vaatimuksia. Ja valtiota, siis maata, ei voida velvoittaa astumaan sen sijaan. Valtionvelan sälyttäminen jälkeen tulevien harteille joidenkin nyt elävien yksilöiden ”suunnittelemien” hankkeiden tukemiseksi olisi epäoikeudenmukaisuuden ja järjettömyyden huippu. Voidaan sentään hyväksyä, että valtio yleisen vastoinkäymisen sattuessa, sellaisen kuin vuoden 1857 rahakriisin, tukee elinkeinoja hankkimalla lyhytaikaisen lainan4. Mutta että vaaditaan, että valtio asianomaisen rahojen ollessa lopussa, niin usein kuin sellaista tapahtuu, ryhtyy rahoittajaksi, eikä edes valtion kassan mahdollista ylijäämää käyttäen, vaan varta vasten tätä varten otetun valtionlainan avulla, sellainen on vielä vuonna 1859 ennenkuulumatonta.

Hra B. järkeilee: koska on sattunut kato, ja valtion on ollut pakko tukea apua tarvitsevia, mutta niin valtio kuin itse avun tarpeessa olevat ovat hankkineet välttämättömän ravintonsa ulkomailta, ja rahat ovat siksi käyneet maassa vähiin – on valtion siis hankittava tehtailijoille rahaa. Tehtailijan rahatko sitten ovat poistuneet maasta? Ei, vaan talonpojan. Mutta tehtailijan on mitä oikeutetuinta vaatia, että hän saa lainata rahat talonpojalta tai joltakulta muulta!

Toivomme, että talonpojallakin on sama puhevalta. Kauppias ja tehtailija joutuivat hankaluuksiin rahakriisin takia. Valtio lainasi heille rahaa, joka sekin meni ulkomaille. Kauppias ja tehtailija saavat ne maksaa. Rahat ovat näin ollen oikeastaan heidän. Mutta talonpoika tarvitsee rahaa aiottuihin uudisraivauksiin ja raivattujen maiden viljelemiseen. Kauppias ja tehtailija ovat lähettäneet ne pois. Valtion on siis hankittava talonpojalle muuta rahaa niiden sijaan. Valtion tulee ottaa lainaa. Jälkeen tulevathan maksavat sen – jollei talonpoika sattumoisin sellaiseen kykene. Rautatiet ja muut yleiset hankkeet saavat odottaa. Hypoteekkiyhdistyksiä voi toki syntyä. Mutta niiden rahat tulevat oleman kalliita. Valtio voi hankkia ne halvemmalla.

Siispä: valtio ilman muuta ottaa lainaa. Mutta entä seuraavan kadon ja seuraavan rahakriisin sattuessa – tai seuraavan kerran kun Venäjän armeija jättää maahan 7 miljoonaa, joista kopeekkaakaan ei jää tähän Danaidien seulaan? Niin, silloin valtio ottaa taas lainaa. Sillä tehtailijalla on oikeus vaatia talonpojan rahoja, ja talonpojalla kauppiaan ja tehtailijan rahoja. Hra B. väittää ehkä vastaan: tehtailijaa, joka on saanut rahaa valtiolta, ei seuraava kriisi kosketa. Olkoon niin! Mutta voi käydä niin ja luultavasti niin käykin, että uudet yrittäjät ovat ”aikoneet” uusia hankkeita ennen sotaa ja toteuttavat ne sodan jälkeen, toisin sanoen että myös vastaisuudessa syntyy samanaikaisesti rahapulan kanssa ”lisää toimintaa”. Siispä on valtion ehdottomasti otettava uusia lainojaa. Tai jospa vanhat lainat on silloin jo maksettu takaisin? Siihen on toki hyvät näkymät niillä ”hankkeilla”, jotka hra B:n mukaan ovat niin kypsästi aiottuja.

Mutta miksi odottaa seuraavaa katoa ja seuraavaa rahakriisiä. Hankkeita voidaan milloin tahansa aikoa ja toteuttaa, toimintaa voidaan milloin tahansa lisätä, kunhan vain valtio hankkii sitä varten rahaa. Hra B. ei toki halua suoda monopolia niille, joiden toiminta laajeni vuosina 1856 ja 1857.

Niin vaikuttaa, kokemuksen mukaan, se että valtio esiintyy elinkeinojen kustantajana. Tehtaiden osalta opimme Ruotsin historiasta:

Suoranaisena kannusteena määrättiin 1728 ja 1729 niin sanottu maanapumaksu, ja siitä saadut tulot käytettiin tehtaita varten myönnettäviin korottomiin lainoihin.; 1739 tämä muutettiin manufaktuurimaksuksi, joka asetettiin kaikille tuonti- ja vientitavaroille. Tehtailijat saattoivat saada lainaa 2/3 tavaran arvosta. Kaikki tehtaiden tarvitsemat kotimaiset raaka-aineet vapautettiin kotimaan tullista, ja ulkomailta tuleville asetettiin 1/3 prosentin rekognitiomaksu. Kaikki tämä vaikutti osaltaan niin, että vuonna 1740 oli 8000 ihmistä työllistettynä tehtaissa ja manufaktuureissa. 1760 heidän määränsä oli 14359, ja tavaroiden valmistus oli lisääntynyt siinä määrin, että alkoi syntyä pulaa myyntimahdollisuuksista, mistä johtuen myönnettiin kuljetuspalkkioita maan sisällä tapahtuvaa myyntiä varten kuten myös varattiin pankista lainaa diskonttausrahastoa sekä vientipalkkioita varten. Samana vuonna säädyt päättivät, että tietyn ajan kuluttua pitää jokaisen ruotsalaisen miehen ja naisen pukeutua kotimaassa valmistettuun kankaaseen jne.5

Rahvasta kiellettiin myymästä itse valmistamaansa lankaa ja kangasta. Vuonna 1748 kiellettiin kaikki ulkomaisten manufaktuuritavaroiden tuonti. Nyt tätä kaikkea pidetään kohtuuttomana. Niin pitkälle ei nykyään mennä. Valtio ottaa vain lainaa ja antaa rahaa halpaa korkoa vastaan. Ulkomaisia tavaroita ei kielletä, niille asetetaan vain kohtuullinen suojatulli. Se on esim. jalostetulle sokerille 3 1/4 kopeekkaa naulalta eli suunnilleen 15 prosenttia sen arvosta maassa käypänä hintana, valkoiselle puuvillalangalle 5 1/3 kopeekkaa ja värilliselle 7 2/3 kopeekkaa eli suunnilleen 12 prosenttia sen arvosta, poltettavalle tupakalle kolmekymmentäkuusi 1/4 kopeekkaa naulalta, eli tavaran hinta huonojen laatujen osalta, nuuskalle seitsemänkymmentäyksi 1/4 kopeekkaa naulalta eli suunnilleen kaksi kertaa huonompien laatujen hinta6. Tämä muistuttaa maan asukkaiden verottamista joidenkin tehtaiden ylläpitämiseksi niin paljon kuin yksi marja muistuttaa toista. Kahden sokeritehtaan, joissa on ehkä parisataa työntekijää, on määrä huolehtia koko maan tarpeesta. Olemassa olevat puuvillankehräämöt tuottavat ainakin kaksi kertaa sen mitä maassa kulutetaan. Näiden tavaroiden tulli on tosin finanssitulli. Selvää kuitenkin on, että kuluttaja maksaa nyt tullierotuksen tehtailijalle, kun taas valtio ottaa tullia vain raaka-aineesta. Mainitsemme tämän seikan tässä vain tehdäksemme ilmeiseksi, että valtio voi käyttää raaka-aineen ja tehdasvalmisteen välistä tullieroa antamaan sellaisille elinkeinolle suuren tukiaisen.

Ja tämä on juuri vaara siinä, että valtio ryhtyy rahoittajaksi halpaa korkoa vastaan. Elinkeinot, joita vielä ylläpidetään, saavat kannustusta. Valtio ottaa vielä yhden velvoitteen. On turha luulla, että sen tehtävä jää siihen, että se ainoastaan tukee nykyään olemassa olevien yritysten toimintaa. Jos valtio antaa rahaa, niin uusia yrityksiä ”harkitaan” ja niiden ”toimintaa lisätään”, juuri silloin kun tuo lisäys on kaikkein vähiten vallitsevien olojen vaatimaa.

Myönnettäköön, että ne pysyvät lainat, joilla valtio on tukenut tehtaita, ovat tähän mennessä olleet verrattain vähäiset. Mutta jos lasketaan mukaan raaka-aineita ja valmisteita vastaan otetut hypoteekkilainat ja sekä ns. tekaistujen paperien diskonttaukset, niin valtion ennakot eivät liene vailla merkitystä.

Mitä tulee valtionlainaan kaupan tukemiseksi, voimme esittää sanottavamme lyhyesti. Hampurissa otettiin rahakriisin aikana laina pankkihuoneiden tukemiseksi, koska niiden joutuminen perikatoon olisi koskenut valtakunnankaupungin koko väestöä. Ruotsissa otettiin niin ikään pieni laina, joka lainattiin edelleen yhdeksän prosentin korkoon7. Suomen valtion 2 ½ miljoonan laina on näiden maiden liikkeiden suuruudet huomioon ottaen moninkertaisesti suurempi kuin Ruotsin kyseinen laina. Suomen valtio antaa myös lainaksi erilaisin ehdoin. Se antaa blankoluottoa, se on lainaa tekaistuja velkakirjoja vastaan, ja 5 prosenttiin. Päivän tapahtuvat näyttänevät, että kyseinen laina on ainoastaan lykännyt vararikkoja, jotka ulkomaisen luoton lakatessa olivat varmoja, ei estänyt niitä. Mutta hra B. ei vielä tyydy tähän. Hän vaatii uusia valtionlainoja tuotannon ylläpitämiseksi.

Hra B., jolla muutoin on runsas varasto sitaatteja ja jonka suurenmoisten opintojensa ansiosta on helppo löytää sellaisia, on tuotannon ylläpitämiseksi otettuja valtionlainoja koskevan vaatimuksensa tueksi pystynyt esittämään vain yhden Chevalier’n antaman sangen merkillisen lausunnon. Kutsumme lausuntoa merkilliseksi, koska tämä kuuluisa kansantaloustieteilijä puhuu siinä Englannin olosuhteista ja Englannin pankin toimista ikään kuin ne olisivat häneltä kätkössä oleva salaisuus. Englannin pankki on kullan alkaessa virrata ulos lopettanut lainojen helpotukset, mikä tarkoittaa että se on vaatinut parempia vakuuksia ja suurempaa korkoa. Niin, tuo samainen pankki on rohjennut alahuoneessa julistaa tämän menettelyn olevan periaate. Chevalier ei tiedä, onko tämä kaikki totta! Hän ei edes voi varmasti sanoa, etteikö pankin menettely ollut syynä vuoden 1847 kauppakriisiin Englannissa! – Tämä kuulostaa totisesti merkilliseltä eikä ole vailla omaa tendenssiään. Että pankki haluaa vakuuksia epävarmuuden ollessa yleinen kaikkialla maailmassa, että se nostaa korkoa rahan kysynnän ollessa suuri, että se ei anna kultaansa korotta vekseleitä vastaan joita kukaan muu ei huoli, tämä on tuon suuren auktoriteetin mielestä epäilyttävään! Toivomme, että hänellä on ollut mahdollisuus edelleen kehittää aihetta koskevia ajatuksiaan vuonna 1857, jolloin ei ainoastaan Englannin vaan myöskin Ranskan pankki nosti diskonttokorkonsa 9–10 prosenttiin eli täysin tosissaan saattoi voimaan alahuoneessa julistetun periaatteen.

Chevalier’n lausunto on sitäkin merkillisempi, kun hän tulee siihen, mitä kriisin sattuessa oikeastaan pitäisi tehdä. Hän puhuu mystisestä luotto-operaatiosta, jota hän ei halua lähemmin kuvailla, mutta joka voidaan yhdistellä eri tavoin. Lukija voi vain arvailla, minkälaisia ovat tuo operaatio ja nuo yhdistelmät. Hra B. ei myöskään tarkemmin valista, mitä niillä tarkoitetaan.

Mutta ehkä voidaan olettaa, että mystinen luottoyhdistelmä on valtionlaina tuotannon ylläpitämiseksi. Sellaista vaatiessaan hra B. nimittäin siteeraa Chevalier’ta. Ja muualla kuin tässä mystisessä kohdassa Chevalier puhuu pankista. Hra B. sitä vastoin puhuu valtiosta.

Jos niin on, niin Chevalier’lla on vuosina 1857–58 ollut tilaisuus hankkia kokemusta asiasta myös omassa maassaan. Chevalier istuu, mikäli emme väärin muista, nyttemmin Napoleonin valtioneuvostossa. Jos näin ei ole, on hän muussa ominaisuudessa Napoleon III:n mies, mikä ei ole omiaan parantamaan hänen arvostustaan poliittisena luonteena. Hänellä on ollut mitä erinomaisin tilaisuus oppia tuntemaan läheltä tuo Napoleonin valtionvarainministerin Magnen kyseisenä vuonna keksimä luottoyhdistelmä. Ministeri itse sanoo tässä lehdessä julkaistussa kertomuksessaan, että hänen suuri keksintönsä oli olla tekemättä mitään. Ja tämän nerokkaan yhdistelmän avulla hän sai koron laskemaan, kullan ja jopa hopeankin virtaamaan maahan ja epätavallisina määrinä pakenemaan Ranskan pankin holviin, valtion tulot kasvamaan ja verot tulemaan maksetuksi tavanomaisen helposti.

Ja lopuksi: jos Chevalier todella tarkoittaa valtionlainoista, niin hän puhuu niistä keinoina kauppakriisin sattuessa, ei keinoina tehdasteollisuuden ja kaupan laajentamiseksi ja ylläpitämiseksi. Hän ei halua niiden avulla hankkia Englannille ja Ranskalle kustannuspääomaa. Mutta juuri siihenhän, ”tuotannon estymisen” ehkäisemiseksi, herra B. vaatii otettavaksi valtionlainaa.

Mutta näemme ylimääräistä vaivaa. Hra B. kumoaa itse parhaiten omat lausumansa. Hän sanoo sivulla 44, että ”ainoa keino estää sellaisia tuotannon häiriöitä” on antaa rahakoron määräytyä vapaasti saatavuuden ja kysynnän mukaan. Hänen mielipiteensä täytyy siis olla, että ainakin pankin, joka voi vapaasti nostaa ja laskea diskonttokorkoaan, on nostettava sitä rahan tarpeen kasvaessa – juuri jotta tällä tavoin ehkäistäisiin tuotannon häiriöitä. Hän olettaa sivulla 164 aivan oikein, että liikatuonnin ja epäedullisen kurssin vallitessa tämä yhdessä diskonttokoron nostamisen kanssa vaikuttaa siten, että tuonti vähenee ja vienti – siis tuotanto – kasvaa. Niin mekin uskomme. Mutta me teemme tästä sen johtopäätöksen, että tuollaisissa oloissa voi toki pankki nostaa korkoa, mutta valtion on oltava tekemättä mitään. Hra B. uskoo, että olisi ollut hyvä, jos pankki olisi pitänyt koron alhaisena ja haluaa lisäksi valtion ottavan lainoja, niin kauan ja niin suuria kuin tuottajat hyvyydessään suvaitsevat ottaa vastaan valtion rahoja.

Emme toki pidä niin tiukasti kiinni siitä mitä pidämme periaatteena, että olosuhteet eivät saisi antaa aihetta poikkeamiin. Niinpä olkoon hyväksyttävää, että valtio on hankkinut osan varoista ulkomaisen kauppavelan maksamiseksi. Olisimme vain pitäneet parempana, että näistä varoista ei korosta johtuen olisi tullut lahjaa kaikille, vaan selviytymiskeino niille, jotka voivat tietyin uhrauksin auttaa itse itseään. Hra B. sitä vastoin katsoo olevan paikallaan, että valtio antaa rahaa 5 prosentin korolla kaupan harjoittajille jotka voivat lainata sen edelleen 6 prosentin korkoon tai, mikä on sama asia, voivat ostaa niillä tavaraa ja saada kaupan päälle ei vain yhtä prosenttia vaan kolmesta neljään, sen verran kuin ulkomainen luotto maksaa enemmän niille, jotka eivät ole yhtä onnekkaita. On syytä myöntää, että hän tällä kohden on ristiriidassa itse julistamiensa periaatteiden kanssa.

Myönnämme myös mieluusti, että valtio voi maan eduksi kannustaa tuotantoa antamalla ennakkoja, joskin meistä on mahdotonta puoltaa tarkoitusta varten mitään valtionvelkajärjestelmää. Tietyt rajoitetut rahastot tarkoitusta varten ovat osoittautuneet hyödyllisiksi samoin kuin tuet uusille hankkeille. Mutta tällöinkin on koron määräydyttävä saatavuuden ja kysynnän mukaan. Erinomaisen keinon sellaisen ennakon järjestämiseksi antavat esim. kruunun metsät. Kun nyttemmin hra paroni von Bergin sanat ovat onneksi tehneet sen, mitä mikään todistelu tässä maassa ei ole aikaisemmin saanut aikaan, nimittäin että metsän käyttöä pidetään nyt välttämättömänä, jotta joku ottaisi sen hoitaakseen; on noussut esiin myös kysymys valtion metsien käytöstä valtion laskuun. Mutta, sen mukaan mitä on saatu tietää, on näiden metsien rikkaus niin suuri, että ensimmäinen vaikeus on saada ne hyödynnettäväksi. Tässä on nyt mitä parhain tilaisuus kannustaa tuotantoa, nimittäin sahojen perustamista ja laivanrakennusta, antamalla raaka-aineluottoa.. Emme valitse esimerkkiä mitenkään sattumalta. Tämä tuotanto on nimittäin kauppataseen kannalta tärkeämpää. Kun esim. Oulun läänissä voidaan kruunun metsistä toimittaa 1 ½ miljoonaa tukkia, eli yhtä monta tolttia lautoja, vuosittain vietäväksi, siis viisi kertaa niin paljon kuin nyt laivataan vuosittain koko maasta, lupaa tämä rahaa myös muulle tuotannolle varmemmalla tavalla kuin valtionlaina.

Tuollainen valtion edun vaatima tuotannon kannustaminen olisi myös vientikaupan kannustamista. Kun vain se kukoistaa, huolehtii tuonti kyllä itse itsestään. Mitä taas tulee tehtaisiin, ovat ne erittäin toivottuja. Suomessa, kuten useissa muissakin maissa, ne ovat myös olennainen ehto peltoviljelyksen ja karjanhoidon kohentamiselle. Mutta ajattelematon into saada niitä aikaan myöntämällä etuoikeuksia on omiaan saamaan aikaan varsinaisia syöpähaavoja maan taloudessa. Emme voi ymmärtää asiaa muuten kuin että juuri niiden vaatima suuri kiinteä pääoma tekee niiden käsittelyn niin araksi asiaksi, minkä lisäksi on huomattava niiden suurempi riippuvuus aikojen vaihteluista ja tehdastyöläisen kertakaikkinen kelpaamattomuus kaikkeen muuhun työhön. Jos ne kerran ovat olemassa, on ne pidettävä pystyssä melkein mihin hintaan hyvänsä. Ranskassa ne ovat nykyään esteenä vapaampaan kauppajärjestelmään siirtymiselle. Ne pitivät vuosikymmeniä kestäneen kiivaan taistelun kuluessa yllä Ruotsin tullitaksan kieltoja korkeita suojatulleja. Preussissa pelättiin pitkään Saksin pellavankutomoja, siellä ja yleensäkin Saksassa valkojuurikassokeritehtaita jne. Mikään intressi ei ole osoittautunut enemmän etuisuuksia vaativaksi kun tehdasintressi.

Meidän ei ole tarpeen lisätä, että maan tila ei ole sellainen jollaiseksi hra B. sen maalailee. Pakkohuutokaupat eivät, niin kuin hän väittää, ”kuulu päiväjärjestykseen”. Ne ovat päinvastoin hyvin harvinaisia. Rahvas ei myy tuotteitansa pilkkahintaan. Käsityöläiset ottavat maksua yhtä runsaasti kuin sodan aikana, ja on yhtä vaikeaa kuin aina muulloinkin saada heitä tekemään mitään valmiiksi. Vientiartikkeleita on ostettu ei vain tavallisessa määrin vaan epätavallisen paljon. Hra B. on itse esittänyt lukuja, jotka osoittavat viennin arvon olleen vuosina 1856–57 suurempi kuin koskaan aikaisemmin. Vienti oli myös vuonna 1858 hyvä; valitettavasti se kuuluu jäävän tänä vuonna pienemmäksi, mutta ei rahan puutteen vaan veden puutteen takia. Edes yksikään tehdas ei ole tietääksemme vähentänyt valmistustaan. Päinvastoin alkavat uudet, suuret tehtaat myydä omia tuotteitaan. Vain manufaktuurituotteiden tuojat valittavat huonoa myyntiä. Ehkä joku muukin osa tuontia on heikentynyt. Kauppiaita, joiden liiketoimia pankkien avokätisyys on tähän mennessä pitänyt pystyssä mutta joiden on nyt ollut pakko mennä selvitystilaan, on ollut vain muutamia. Sellainen on toki valitettavaa. Mutta Suomi voi kuitenkin sanoa, että onneksi noita vararikkoja on ollut verrattain vähän. Kaikki näkyy lupaavan, että maa on luonnollista tietä, viennin lisääntyessä ja tuonnin vähentyessä, saava takaisin menetetyn rahavarantonsa.

Mutta vaikka emme voikaan jakaa hra B:n mielipiteitä valtion velvoitteista ottaa lainaa tuotannon ylläpitämiseksi, olemme sitäkin enemmän hänen kanssaan samaa mieltä hypoteekkiyhdistysten ja yksityispankkien perustamisen välttämättömyydestä. Kuitenkin on meillä myös näillä kohdin esitettävänä muutamia huomautuksia, mutta koska tämä artikkeli on ehkä jo kasvanut aivan liian laajaksi, säästämme ne toiseen kertaan.

Silloin meillä on myös tilaisuus pieneen tilinpäätökseen koskien hra B:n tapaa polemisoida tätä lehteä vastaan. Tuo polemiikki on nähtävissä kaikkialla hänen tutkielmassaan.

J. V. S.

 

 

  • 1. Vuosien 1846–49 osalta suhde riippuu myös siitä, että vienti väheni kyseisenä jaksona mutta kasvoi jälleen seuraavana jaksona.
  • 2. Olemme käyttäneet ilmaisua korkea kurssi, koska se on luonnollinen, kun kyseessä on kurssi johonkin maahan nähden, eli kun ulkomaan rahan hinta on korkea. Tämä ilmaisutapa on myös ruotsin kielessä perinteinen. Kun asia kuitenkin kuuluu olevan niin, että päinvastainen pietarilainen luonnehdinta on täällä saanut jalansijaa, ojentaudumme väärinkäsitysten välttämiseksi sen mukaan. Alhainen kurssi tarkoittaa siis, että kotimaisesta rahasta saadaan alhainen hinta, kun se vaihdetaan ulkomaan rahaksi.
  • 3. Mitä hra B. sanoo niille, jotka ”ainoastaan ovat suoneet hätäisen ajatuksen näille aiheille, siinä hän harkinnan tuloksena korjaa ”hätäisen” ilmaisunsa ja todistaa, että hän on pohtinut asiaa kypsemmin. Hra B. oli nimittäin brosyyrissään ”Om hypoteksföreningar” (Hypoteekkiyhdistyksistä) lausunut, että raha ”sidotaan” tuottaviin hankkeisiin. Huomautimme, että raha liikkuu vapaasti. Hän todistaa nyt perusteellisesti, että yrittäjät voivat tästä huolimatta joutua rahapulaan. Tämän olimme nimenomaan me lisänneet. Hän sanoo: ”Maassa saattaa tosin olla rahaa, mutta rahat eivät ole liikepääomaa vaan vaihtovälineitä” jne. Mitä rahat ovat, voidaan jättää sikseen. Mutta missä niitä on, siellä ei ole pulaa liikepääomasta. Jollakulla sitä on. Tuottavat hankkeet eivät siis voi ”sitoa” rahaa eivätkä liioin saada aikaan rahan puutetta maassa, mikäli niitä ei käytetä tavaroiden tuontiin, vaan ainoastaan rahan puutetta tietyissä käsissä.
  • 4. Pankin laina, jonka valtio on nyttemmin ottanut haltuunsa, on asetettu kuuden vuoden maksuajalle. On hyvä, että se on saatu halpaan korkoon, ja voi myös olla hyvä, että sen avulla on tuettu kaupankäyntiä. Pysymme kuitenkin mielipiteessämme, jonka mukaan alhainen antolainauskorko on ollut periaatteiden vastainen ja siksi turmiollinen, ja ylläpitänyt sellaista, mitä ei pidä eikä voida pitkään ylläpitää.
  • 5. Rawert &c.: Sveriges industriella tillstånd.
  • 6. Vuodesta 1860 lähtien raaka-aineen tulli nousee 1 1/4 kopeekalla naulaa kohti.
  • 7. Olemme aiemmin virheellisesti puhuneet seitsemästä.

Vertailu