Muistelmia matkoilta Wenäjältä vuosina 1854–1858. Kirjoittanut Aug. Ahlqvist. Helsingissä 1859.

On tunnettua, että hra Ahlqvist on teoksen otsikon ilmoittamien vuosien kuluessa käynyt tapaamassa suomalaisia kansanheimoja Venäjällä tutustuakseen lähinnä niiden kieleen mutta myös syntyperään, tapoihin jne. Kyseisistä vuosiluvuista poikkeaa kuitenkin vuosi 1854, kun hra A. teki matkoja Viipurin lääniin runoja kokoamaan, joten sen vuoden matkamuistot koskevat omaa maata.

Kielitutkimuksissaan hra A. on Castrénin seuraaja ja on ulottanut tutkimuksensa useisiin suomalaisiin kansoihin, joita Castrén ei käynyt tapaamassa, niin että nämä tutkimukset ovat täydentäneet koko heimon kielikentän tuntemusta. Venäjän Euroopassa näitä kansoja ovat vepsäläiset, tšeremissit [marit], varsinkin mordvalaiset, joiden kielistä hra A. on tutkinut molempia, mokšaa ja ersää. Uralin takana hra A. on tutkinut etupäässä vogulien kieltä.

Olonetsin ja Novgorodin kuvernementeissa elävien vepsäläisten luona hra A. kävi vuonna 1855. Kieleltään heidän katsotaan kuuluvan hämäläisiin vaikka he ovat jo suurelta osin venäläistyneet.

Vasta 1856 hra A. teki matkan Keski- ja Itä-Venäjälle. Tšuvassit, joiden kieltä hän aiemmin tutki, elävät Volgavirran eteläpuolella, missä virta kääntää juoksunsa idästä etelään. Heidän väkimääränsä nousee yli 400 000. Puolipakanoina he ovat vielä säilyttäneet kielensä. Kieli on tekijän käsityksen mukaan niin läheistä sukua tai ainakin sekoittunut tataarien kieleen, että kansaa ei voida lukea Suomen heimoon kuuluvaksi. Tekijä yhtyy Kasanin professorin, erään Sbojewin lausumaan käsitykseen, että tšuvassit ovat samaa kansaa, joka muinoin burtussien nimellä oli bolgaarien valtakunnan alamaisina. Se kukoisti näillä main Volgan molemmin puolin 900-luvulta 1200-luvulle, jolloin mongolit hävittivät sen. Sitä vastoin Volgan molempia rantoja aivan sen etelään kääntyvässä mutkassa asuttavat tšeremissit ovat suomalaista kansaa, vaikka heidän kieleensä on sekoittunut puolet tataarin ja venäjän sanoja. Näiden kahden kansan läheinen naapuruus on hra A:n olettamuksen mukaan voinut tuoda tšuvassien kieleen siitä tavatut harvat suomalaiset elementit. Muistamme Castrénin yleisemmän käsityksen mukaisesti pitäneen tšuvasseja alkujaan suomalaisena, ns. ”tataroituna” kansana.

Mordvalaiset, joita hra A. myöhemmin kävi tapaamassa, elävät tšuvassien eteläpuolella, enimmäkseen Volgasta etelään ja pääosin kauempana virrasta, molemmin puolin sen sivujokea Suráa, mutta erillisiä ryhmiä on myös Volgan itäpuolella. Vuoden 1857 kuluessa tekijä tutki heidän kieltään. Ja samalla kun häneltä on tulossa tšuvassin kielioppi ym., hän on tehnyt myös tarkkoja tutkimuksia mordvan kielen murteista. Ja kun murteet ovat niin erilaiset, että mokša-haaraan kuuluva yksilö ymmärtää vain epätäydellisesti ersä-mordvalaisen puhetta, niin ne täytyy myös tieteellisesti käsitellä erikseen.

Vogulit ovat neljäs kansa, jonka kielestä hra A:lta on odotettavissa tieteellinen selvitys. Hän kävi heidän maassaan vuoden 1858 aikana. He asuvat kaukana aiemmin esitetyistä kansoista, nimittäin Siperiassa, lähinnä Uralin keskijuoksun etäpuolella, ympäri sivujokiverkkoa, jotka lännestä laskevat Irtyšiin. Heidän väkimääränsä nousee vain 6–7 000 yksilöön. He itse eivät kutsu itseään voguleiksi vaan mansiksi. He kuuluvat ostjakkien [hantit] ohella suomalaisten kansojen ns. ugrilaiseen eli jugrilaiseen haaraan, johon kuten tunnettua luetaan myös unkarilaiset. Tämä vähäinen metsästäjäkansa näyttää muiden samanlaisten tavoin olevan tuomittu kuolemaan sukupuuttoon, kun sen toimeentulolähteet, metsästys ja kalastus, vähitellen ehtyvät, kun ilmasto ja enimmäkseen suosta ja nevasta koostuva maan luonto vaikeuttaa peltoviljelyn ja karjanhoidon tuloa. Sitä vastoin Euroopan puoleisen Venäjän aiemmin mainitut kansat, joilla on Venäjän viljavin maa, eivät pienene määrältään, mutta myös ne näyttävät omana kansanheimonaan olevan häviöön tuomitut.

Suuri osa tähän matkakuvaukseen kootuista kirjeistä on ilmestynyt aiemmin Suomettaressa. Kirjeet sisältävät kertomuksen matkan edistymisestä, kohtaloista ja seikkailuista. Niihin on lisätty kohdalleen eri yliopistolle tehdyt selvitykset, joihin on koottu tiedot mainittujen kansojen kielestä, tavoista, elintavoista jne., kun taas kirjeissä tekijä käsittelee enemmän Venäjän oloja sellaisina kuin ne hänen vaelluksillaan ilmenivät.

Esitys ja kirjoitustapa ovat yleensä eloisaa ja vapaata. Vapaus kasvaa samaa tahtia kuin kertomus edistyy, ja mielenkiinto lisääntyy siitä, että kirjoittaja pääsee kuvaamaan yhä enemmän hänelle ja lukijalle uusia oloja. Yleisiä kuvauksia tapaa vain tekijän tutkimista suomalaisista ja tataarikansoista. Muuten hän kuvaa erillisiä tapauksia ja henkilöitä hyvin taidokkaasti ja useimmiten humoristisella silauksella, johon myös itse kuvauksen kohde usein antaa aiheen. Hra A. on tehnyt viisaan oivalluksen ja välttänyt pienten yksityiskohtien väsyttävät kuvaamiset siten, että hän vie lukijan muutamalla rivillä kymmen- tai satakunta peninkulmaa, mutta sitten viipyy hetken aivan uudella kamaralla ja eriskummallisessa ympäristössä. Papin, tšinovnikan [alempi virkamies] ja kirjurin hän kohtaa kuitenkin yhä uudelleen minne tuleekin. He ovat komedian pysyvät hahmot.

Siksi näitä ”matkamuistoja” lukee mielellään – joskaan ei ilman sekavia tunteita, koska kuvauksen kohteena on niin paljon inhimillistä heikkoutta, hätää ja ahdistusta, tietämättömyyttä, tapojen raakuutta, välillä myös alhaisuutta. Juuri kaiken tämän kurjuuden kuvaamisessa ilmenee tekijän huumorintaju. Hän ei surkuttele eikä päivittele sitä, vaan antaa siinä olevan inhimillisen ilmetä kyseisten henkilöiden käsityksissä omista ja ympäristönsä oloista ja toimintatavoista.

Kirjan merkitys suomalaiselle kirjallisuudelle on suuri siksi että se kuuluu niihin tämän kirjallisuuden vielä vähälukuisiin teoksiin, joita sivistyneinkään lukija ei päästä käsistään tutustumatta hänelle aiemmin vieraisiin oloihin ja vieläpä huolitellussa ja miellyttävässä muodossa.

Erityisesti pidämme tekijää arvossa siksi, että hän kirjoittaa nimensä kuin tavallinen järkevä ihminen, eikä monen suomalaisen kirjailijan lailla usko osoittavansa suomalaisuuttaan vääntämällä siitä naurettavan pilan. On parempi olla vaatimaton kuin kiusata itseään mokomalla väännöksellä.

Historiska upplysningar om religiösa rörelserna i Finland o. s. v. – Utgifne af Matth. Akiander. III D. H:fors 1859. [Historiallisia tietoja Suomen uskonnollisista liikkeistä jne. – Julkaissut Matth. Akiander. III osa. Helsinki 1859.]

Tämän paljon tutkimustyötä ja innostusta vaatineen teoksen kahdesta edellisestä osasta olemme aikanaan kertoneet. Julkaisija on tehnyt tutkimuksia, koonnut asiakirjoja, käynyt laajaa kirjeenvaihtoa ja hankkinut siten hämmästyttävän määrän tietoja kansan syvien rivien parissa tehdystä henkisestä työstä, jonka yhteinen nimitys on uskonnolliset liikkeet ja joka helposti ymmärrettävistä syistä kuvaa kansan lähes koko henkisen kehityksen. Vasta kirkon yleisestä tilasta kertovan historian yhteydessä nämä epätavallisemmat liikkeet saavat oikean historiallisen merkityksensä, mutta voi niistä myös käänteisesti päätellä yleisiä oloja.

Käsillä oleva osa selvittelee ns. hurmosliikkeitä, toisin sanoen sellaisia uskonnollisia herätys- ja katumusliikkeitä, joihin on liittynyt kuviteltuja mielteitä ja näkyjä ruumiin sairaalloisen tilan yhteydessä tai vain henkisen liikajännityksen enemmän tai vähemmän tahattomia ruumiinilmauksia (ääniä, ruumiinliikkeitä). Sisältö on paljon kiinnostavampi kuin toisen osan, jonka muodostivat heränneiden perusteelliset ja yksitoikkoiset saarnat ja kirjoitukset. Tässä osassa on enimmäkseen historiallisia kuvauksia ja aikalaisten niistä antamia arvioita. Tiedot ulottuvat viime vuosisadan puolivälistä nykyaikaan. On hämmästyttävää huomata, miten nämä liikkeet ovat hiljakseen kulkeneet melkein koko maan läpi. Varsinkin naissukupuolella on ollut niissä roolinsa. Heidän esiintymisensä on psykologisesti hyvin kiintoisaa. Kansansivistyksen kannalta merkittävä on se vaikutus, joka sellaisten hurmoshenkilöiden käyttäytymisellä ja saarnoilla on ollut ympärille kokoontuneeseen väkijoukkoon. Sen historiasta ilmenee, että se on tavallisesti synnyttänyt satoihin ja tuhansiin levinneen hengellisen herätyksen. Ja vaikka useiden kohdalla nuo vaikutukset ovat pian hävinneet, on myös nähty, että toiset ovat saaneet siitä pysyvän sysäyksen elämäntapansa parantamiseen. Petoksiakin esiintyy, mutta saarnaamisen vaikutuksessa ei ole huomattavissa mitään eroa.

Tuskinpa on mitenkään kummallista, että tietämätön rahvas pitää sellaisia ilmiöitä ihmeinä. Korkeasti sivistynyt seurapiiri ei tilaisuuksissaan ole yhtään vähemmän taikauskoista, ja pöydän tanssiminen ym. voi pian panna pyörälle runoin ja romaanein somistetut aivot.

Merkillisiä ovat muutamien vanhempien pappien kertomukset ja arviot näistä ilmiöistä. Niissä yhtyy terävä oivallus vallitsevaan kristilliseen vakavuuteen. Monet niistä ovat myös erinomaisen hyvin kirjoitettuja.

Verldshistorien i femtiotvå lefnadsteckningar af Volmar T. Renvall. Åbo 1859. [Maailmanhistoria 52 elämäkerrassa, kirj. Volmar T. Renvall. Turku 1859.]

Meillä ei tietenkään ole ollut riittävästi aikaa käydä läpi näitä kertomuksia. Luettuamme teosta paikka paikoin olemme havainneet, että tekijä niitä laatiessaan ei ole säästänyt huolta eikä vaivaa.

Tekijä itse lausuu esipuheessa ajatuksen, että koska historia ei ole lukemista lapsille kuin korkeintaan hajanaisten, irrallisten kertomusten suhteen, myös nämä elämäkerrat pitää edelleen lukea koulun ylemmillä luokilla. Meidänkään mielestämme ne eivät ole aloittelijalle soveliasta lukemista. Meistä näyttää todellakin siltä, että lapsille tarkoitetuissa historiallisissa kertomuksissa ei käy päinsä tarjota heille maailmanhistoriaa elämäkertoina, ei myöskään täydellisiä tietoja historiasta eikä edes tiukkaa historiallista totuutta. Sellaisten kertomusten päämääränä on pelkästään saada nuori elämään mielikuvituksessaan urotekojen täyttämää elämää, ihailemaan rohkeita, uhrautuvia, jaloja henkilöitä, kaihtamaan pelkureita, omahyväisiä ja alhaisia. Mutta saadakseen lapsen kiinnostuksen heräämään täytyy näiden historian henkilöiden olla toimivia. Ei hyödytä mitään kuvata heidän hyveitään tai paheitaan. Lapsi ei sellaista hyvettä ymmärrä. Hän haluaa nähdä henkilön toimivana, mielikuvituksensa kuvastimessa. Siksi toimintaakin pitää kuvailla eikä vain hahmotella henkilöä. Sellaisen esityksen sivutuotteena voidaan välittää tietoa maasta ja kansasta, jonka parissa toiminta tapahtuu. Lapselle ei myöskään ole tarpeen esittää sankarin kaikkia inhimillisiä virheitä ja puutteita. Lapsi saakoon ihailla varauksetta. Alaston historiallinen totuus säästettäköön siksi kunnes lapsi voi pitää sitä tärkeämpänä eikä menetä uskoaan ihmiskunnan hyvään.

Sellaiseksi lukemiseksi eivät tekijän elämäkerrat varmaan sovi. Omasta puolestamme katsoisimme, että myös vähän varttuneemmalle nuorelle lukijalle olisi sopinut laveampi kerronta siellä, missä kuvataan ihmisten toimintaa. Jokainen tapaus on kerrottu verrattain lyhyesti ja kuivasti, mutta näyttää siltä että tekijä on aikonut tunkea mahdollisimman täydelliset tiedot ahtaisiin puitteisiin. Toinen huono seikka on se, että on sittenkin yritetty saada lukijoiksi myös pikkulapsia. Tämä pyrkimys ilmenee eniten ajankuvauksessa. Tekijä kirjoittaa lyhyitä, toki yhtenäisiä, mutta kuitenkin yleensä yksitoikkoisempia lauseita, niin että tässä muodossa mikään tyyli ei pääse valtaan. Monen mielestä varmaan tällainen muodoltaan hakkaava kieli on yhtä kuin selvä kieli. Mutta sen selkeys syntyy vain ajatuksen ja mielikuvituksen niukkuudesta – tai sitten itse muoto rajoittaa molempia.

Esitys on myös osin oppineempaa kuin nuoriso ehkä pystyy käsittämään. Otamme esimerkiksi sivulta 17 kappaleen, joka alkaa: ”Ihminen liittyy niin läheisesti yliaistilliseen maailmaan, että koko hänen maallinen elämänsä kantaa enemmän tai vähemmän leimaa hänen kuvitelmistaan jumalaisesta ja yliaistillisesta. Siksi myös tieto kansojen uskonnollisista käsityksistä on erittäin tarpeellista, jotta voisi oikein käsittää niiden elämää” jne. Samassa kappaleessa puhutaan ”sivilisaatiosta ja kulttuurista”. Millaisen käsityksen lapsi muodostaa itselleen näiden kahden välisestä erosta? Muuten on tunnustettava, että tekijä on nähnyt vaivaa puhtaan kielen puolesta, niin että vieraita sanoja hänen esityksestään tapaa harvoin.

Sanotusta huolimatta haluamme uskoa, että kouluissa kirjaa voivat käyttää edistyneemmät oppilaat, ja kotonakin sitä varmaan voidaan hyödyksi ja opiksi lukea, koska elämäkertojen seassa on yleensä hyvin kirjoitettuja kuvauksia kansojen elämästä ja tiettyjen historiallisten vaiheiden yleisestä luonteesta. Kunpa siitä ei vain tulisi kouluissa uusi kotiläksyjen aine vanhan kuulustelutavan ja opettajien mukavuudenhalun vuoksi.

Penningställningen år 1859 och privatbanker af Henr. Borgström. H:fors 1859. [Rahatilanne vuonna 1859 ja yksityispankit, kirj. Henr. Borgström. Helsinki 1859.]

Tämä kirja on tervetullut lahja, joka sopii levittämään tietoa rahan yleisestä merkityksestä kaupalle ja teollisuudelle, setelirahan suhteesta metallirahaan ja siitä kuinka välttämätöntä Suomelle on luottolaitoksen perustaminen. Melko tyydyttävä on myöskin tekijän todistelu yksityispankkien paremmuudesta yhteen valtionpankkiin verrattuna, vaikka sen tukena olisivatkin pankin haaraliikkeet. Hän on myös vakuuttavalla tavalla esittänyt jo yleisen mielipiteenkin vaatimuksen, että venäläisen setelirahan kelpoisuus laillisena maksuvälineenä tässä maassa tulee lakkauttaa – asia, jonka tärkeyden myös me, kuten lukija muistanee, olemme aiemmin esittäneet tässä lehdessä.

Voidaan pitää hätiköitynä väitettä, että jos vienti tuo maahan kultaa ja hopeaa, se on epäedullista, että vienti välttämättä pitää kattaa muiden tavaroiden tuonnilla jne. Jos kauppa olisi ryhtynyt seuraamaan tätä sääntöä, jalometalleja ei olisi yhdessäkään maassa, joka ei itse tuota niitä. Ja silloin Englanti olisi onneton maa, koska se vetää puoleensa hopeaa ja kultaa kaikista maailman ääristä. Mutta näine rikkauksineen Englanti ei osta vain muita tavaroita, vaan se lainaa niistä vieraille maille, tai, mikä on sama, sijoittaa näiden maiden teollisuusyrityksiin, saadakseen niistä taas korkoja, taas jaloissa metalleissa tai niiden edustajissa. Jopa sellaisilla mailla kuin Suomi, missä metallia voi itse paikalla käyttää tuottavasti muuttamalla se toiseksi tavaraksi, on vaiheensa, jolloin tämän ”kalliin tavaran” tuonti on äärimmäisen toivottavaa. Sen eron voi kuitenkin syystä tehdä, että tuotannolle tarvittavan tavaran tuonti on tärkeämpää kuin hopean ja kullan tuonti, mitä vastoin ne, vaikka ne toistaiseksi pitäisi panna kirstunpohjalle, ovat epäilemättä edullisempia kuin muut tavarat, joita vain kulutetaan ilman vastaavaa tuotantoa. Samoin voi olla luvallista epäillä esitettyä kolikonleimauksen vaikutusta, että se muuttaa kiinteäksi pääomaksi metallin, joka takkoina ja kankeina olisi liikepääomaa – saati vaieta teorioiden muusta epämääräisyydestä. Mutta pääasiassa tekijän esitys on valaisevaa ja selvää, että kulta on maalle rikkaus vasta kun se käytetään tuotannollisiin hankkeisiin, että rahaa hyödyttää käyttää edistämään liikkuvan pääoman tuottoa ja siten sen lisääntynyttä voittoa, että setelirahalla on arvoa vain velkasuhteena kilisevään kolikkoon.

Yksityispankkikysymyksessä on uskoaksemme jätetty huomaamatta, että ne ovat suhteellisen köyhälle maalle välttämättömämpiä kuin rikkaammille maille. Jälkimmäisissä nimittäin on yksityisiin käsiin koottu niin suuria omaisuuksia, että voi syntyä pankkihuoneita, joiden toiminta vastaa samaa päämäärää, jota muuten yritetään toteuttaa perustamalla yksityispankkeja. Tavoitteena on lähinnä saada käyttöön vapaita pääomia ja jälleen levittää ne niihin käsiin, joissa niistä tulee tulosta tuottavia. Liittovaltiossa, esimerkiksi Pohjois-Amerikan (Yhdysvalloissa), ei valtionpankkia mielellään suvaita, minkä vuoksi yksityispankit takaavat liiketoiminnalle välttämättömät ja kätevät pankkisetelit. Mutta myös siellä lienee yksityisten pankkiirihuoneiden puute synnyttänyt uusissa osavaltioissa yksityispankkeja. Niin katsoisimme olleen myös Skotlannissa, ja niin on epäilemättä Ruotsissa. Lienee selvää, että rikkaammissakin maissa monet pienet omaisuudet ovat taipuvaisia yhdistymään ja avaamaan kilpailun suurten kanssa – jos setelinjako sallittaisiin niille. Mutta se ei ole sellaisissa maissa tarpeellista. Suomessa on tuskin lainkaan sellaista yksityistä omaisuutta, joka voisi riittävästi luotottaa pankkiirihuoneen toimimista suuremmassa mitassa. Siksi täällä ovat yksityispankit ja pankkiyhtiöt enemmän tarpeen kuin muualla.

Teoriassa voi kuulostaa hyvältä, että jokaisen tulee saada laskea liikkeeseen painettuja velkaseteleitä kunhan sitoutuu vaadittaessa lunastamaan ne käyvällä rahalla. Jokainen, joka ottaa niitä vastaan, on vapaa valitsemaan. Hän ratkaiskoon, onko asettajalla riittävästi luottoa vai ei. Mutta käytännössä on niin, että on suuri joukko tekijöitä ja toimijoita, joilla ei ole kykyä arvioida setelinpainajan luottoa. Yksi ottaa vastaan setelin, koska toinenkin on niin tehnyt, ja vaikka hän voisikin elätellä epäilyjä, hän ei voisi kieltäytyä ottamasta vastaan, koska ei muuten saisi tavaraansa myydyksi tai työtään maksetuksi. Epäilyn hälventää mahdollisuus päästä pian epätavallisesta setelistä eroon. Vähitellen se lakkaa olemasta epätavallinen, ja muutamat sillä onnistuneet kokeilut karkottavat kaikki epäilyt. Kun on totuttu näkemään valtionpankin painettuja seteleitä, on se vaikuttanut myös suureen yleisöön siten, että se antaa painetulle setelille luottamuksen, jota kirjoitettu seteli ei koskaan voisi saada. Oikeus levittää painettuja seteleitä olisi siksi avoin kutsu sille, joka niin halutessaan käyttää väärin yleistä luottamusta – ei setelinlevittäjään vaan setelirahaan nähden. Lupaa setelien liikkeellelaskuun ei siksi koskaan voi pitää myönnytyksenä yksittäisen ihmisen oikeuksille vaan yleisen parhaan järjestämistä, kun nimittäin yksityispankkeja pidetään yleisölle tarpeellisina eivätkä ne tulisi toimeen ilman niille myönnettyä oikeutta jakaa pankkiseteleitä.

Olosuhteiden pakosta on annettavissa anteeksi vapaus, jonka useat yksityiset ovat ottaneet itselleen ja nykyisessä vaihtorahan puutteessa julkaisseet painettuja seteleitä. Voidaan pitää melko kohtuullisena, että syyttäjälaitos valvoo näitä omavaltaisuuksia. Mutta sanomalehtien velvollisuutena on valistaa yleisöä, että sellaisilla todistamattomilla velkakirjoilla ei ole todistusvoimaa lain edessä, ja että jokainen ottaa niitä vastaan omalla riskillään. Voi myös olla varma, että pian niitä jäljennetään, ne ovat muodoltaan niin yksinkertaisia.

Tekijä lausuu, että yksityispankit pitäisi velvoittaa lunastamaan setelinsä valuutalla. Niin ei voi tapahtua edes silloin, jos Venäjän seteli, kuten on kohtuullista, lakkaisi olemasta laillinen maksuväline maassa. Vasta kun Suomen Pankin setelit samoin ovat menettäneet tämän ominaisuutensa ja kaikki likvidi voidaan vaatia hopeassa, olisi sellainen vaihto yksityispankeille mahdollista. Myönnettäköön vain kernaasti, että tiukan teorian mukaan ainoastaan metallikolikkojen pitäisi laillisesti käydä rahasta. Mutta Suomessa tämän vaatimuksen täyttäminen on toistaiseksi mahdotonta. Ei riitä, että maksuvelvollinen voi 50 peninkulman päästä hankkia valuuttaa seteleilleen, jos saamamies niin määrää, antaakseen velkojalle oikeuden sellaisella väitteellä tehdä tyhjäksi solmittu välipuhe, kun tämän etu niin vaatii. Voi pitää varmana, että tietämättömyys ei ole aiheuttanut eräissä maissa setelirahan pakkokurssia eikä syvällisempi tieto tehnyt valuuttaa ainoaksi lailliseksi maksuvälineeksi toisissa. Olosuhteiden pakko on ajoittain myös rikkaimmissa maissa antanut setelirahalle luottoa ilman vaihtoa hopeaan – kuten Englannissa vallankumoussotien aikaan, Ranskassa esim. helmikuun vallankumouksen jälkeen. Pitää joko julistaa mitättömäksi kaikki setelirahat tai osoittaa jokin keino, jolla talonpoika Sodankylässä tai Salmissa voi tarpeen vaatiessa muuttaa setelinsä hopeaksi (Sodankylän talonpoika esim., kun hän on kaksi kuukautta eristyksissä muusta seurakunnasta) paitsi matkustamalla Ouluun tai Viipuriin – muuten ei voi vaatia, että tätä teoriaa noudatetaan. Sen tarkka seuraaminen edellyttänee maalta myös ainakin yhtä suurta hopeavarastoa kuin pankin setelimäärä – paitsi mitä pankilla on holvissaan. Toisin ovat olot rikkaammissa maissa, missä pankkiirit ja vaihtajat ja helpommat kulkuyhteydet sallivat nopean vaihdon ja missä siksi kaikenlaiset lainapaperit voidaan ottaa vastaan käteisenä. Heti kun pelkkä valtionpankki vaadittaessa todella lunastaa setelinsä, uskomme, että tämän maan yksityispankkien voidaan vaaratta antaa vaihtaa seteleitään pankin seteleihin, toisin sanoen nämä jälkimmäiset voivat käydä laillisesta maksuvälineestä.

Teoksen päätarkoituksena on, kuten otsikko ilmoittaa, tutkia maan rahatilannetta. On itsestään selvää, että tekijä pitää sitä huonona. Hänen vaatimuksensa on, että valtion on parannettava sitä uusilla lainoilla ja lainalainsäädännön uudistuksella, toisin sanoen lähinnä sallimalla yksityispankkien perustaminen. Esitystä edeltää selvitys viennin ja tuonnin välisestä suhteesta viime vuosina, jolla tekijä haluaa selvittää, että ulkomaankauppa ei ole aiheuttanut rahapulaa vaan sota ja kato. Näissä kysymyksissä kirja saa tendenssikirjoituksen luonteen. Tekijä ennustaa päättäväisin sanoin yleistä onnettomuutta, ellei valtio vielä ota muutamia miljoonia ulkomaista lainaa teollisuuden ja kaupan avuksi. Kun katsomme tekijän näiltä osin käyttäneen osaksi vääriä lukuja, osaksi väärää järkeilyä, ja olemme eri mieltä pääasiasta, siitä hyödystä, että valtio yhä vain puuttuu asioihin, meillä on kirjan tähän osaan vielä useita huomautuksia, jotka säästämme erityiseen artikkeliin tästä hyvin tärkeästä aiheesta.

On ilmestynyt kaksi suomalaista karttaa, joita kumpaakin tavallaan ansiokkaina on lämpimästi suositeltava.

Toinen on suuri pallokartta, joka on painettu Wolffenbüttelissä Lillja & Co:n kustantamana. Se on seinäkartta, selvä ja hyvin toteutettu, eikä se saa puuttua yhdestäkään koulusta, jossa suomen kielellä opetetaan. Sillä vaikka kirjasta ei opetettaisi muuta maantietoa kuin Suomen, pitää oppilaan kuitenkin saada jokin käsitys maapallon vedestä ja maasta. Ja olemme varmat, että tämä kartta sisältää melkein kaiken, mitä kansakoulussa siitä on opetettava. Sen lisäksi voi Euroopan seinäkartta olla tarpeen. Jos opettaja osaa vähänkin yleistä maantietoa, opetukseen ei tarvita mitään muuta apuneuvoa kuin nämä kartat. Se ei tee vähemmän toivottavaksi oppikirjaa, joka sisältää myös kuvauksia maista, tuotteista ja kansoista.

Toinen on Suomen kartta, myös se lajissaan kiitettävä ja halvan hintansa vuoksi (30 hopeakopeekkaa) erinomainen ilmiö tässä maassa. Piirtäjän nimeä ei ilmoiteta. Se on litografoitu Rietr. Polenin & Co:n kivipainossa ja tekee painolle täyttä kunniaa. Vesi on sävypainettu sinisellä ja erottuu siten selvästi. Jako on lääneittäin, ja maakunnat on merkitty vain hienosti väritetyillä pisteillä. Kaikki seurakunnat näkyvät olevan mukana. Kummallista on, että kappelien nimet ovat näkyvämmin kuin pitäjien. Kaupunkien nimissä näyttävät kirjaimet olevan tarpeettoman suuria. Kartan koulukäytölle olisi ollut toivottavaa, että siihen olisi otettu myös tässä lehdessä mainitun Lillja & Co:n julkaiseman Suomen kartan käyttämät, kiistattoman hyvin valitut Maanselän eri haarojen nimet. Muistamme, että yllä mainitussa kartassa on ruotsalaiset nimet, joten mitään törmäystä ei voi syntyä. Koulukarttana sillä on epäilemättä etunsa.

J. V. S.