Litteraturblad nro 10, lokakuu 1849: Ruotsalainen kirjallisuus

Editoitu teksti

Suomi

Numerossa 7 aloitetun artikkelin jatkona seuraa tässä luettelo eräistä kaunokirjallisista tuotteista. Lukijan suosiollisella luvalla otamme tässä silti edelliseen liittyen ensin käsiteltäväksi erään tilastollisen ja kansantaloudellisen työn, joka tämän kirjoittajasta on näyttänyt olevan tavallista arvokkaampi. Se on:

 

Konungariket Sveriges industriela tillstånd år 1847 [Ruotsin kuningaskunnan teollisuuden tila vuonna 1847]; kirj. O. J. Rawert. Käännös. Stockholm 1849.

 

Tekijä on tanskalainen. Jokainen hänen teoksensa sivu todistaa, että hän on vaivaa säästämättä ja suurella totuudenrakkaudella pyrkinyt saamaan aikaan työn, joka pitää, mitä nimike lupaa. Suuren osan ilmoitetuista tiedoista tekijä on kyllä voinut saada Forssellin kuuluisista tilastoista, lehtiartikkeleista ja muista kirjoituksista; mutta moni hänen esittämänsä seikka on omien tutkimusten ja tarkastelujen tulosta.

Kävisi liian pitkäksi luetella kaikkia kirjan sisältämiä yksittäisiä lukuja. Mitään teollisuuteen kuuluvaa alaa ei ole sivuutettu, ja useimpien sellaisten kohdalla ei tässä tarjota vain tilastotietoja, vaan myös lyhyt yleiskatsaus elinkeinoalan aiempaan historiaan Ruotsissa ja sitä koskevaan lainsäädäntöön. Niiden lisäksi tulevat vielä lyhyet, mutta opettavaiset vertailut, vihjeet ja arviot, kaikki rauhalliseen tutkimustyyliin laadittuna.

Meidän kirjakaupoissamme ja kirjastoissamme ovat tämäntapaiset teokset vielä niin uusia ja harvalukuisia, ettei yleensä käsitetä sitä mielenkiintoa ja hyötyä, mitä niiden lukeminen voi antaa. Ja silti on varmaa, että tuskin mikään muu keino voi enemmän vaikuttaa teollisuuden kohoamiseen kuin teollisuudenharjoittajain pariin levinnyt tietous sen yleisestä tilasta omassa maassa, etenkin jos suoritetaan vertailuja vastaaviin ulkomaiden oloihin. Teollisuudenharjoittajalle kuten kenelle tahansa muullekin on sivistyksen päämääränä, että yksityinen ihminen tajuaa, miten hänen yhteiskunnallinen asemansa ja pyrkimyksensä liittyvät siihen, mikä on yleistä, miten ne liittyvät hänen oman kansansa, aikansa, ihmiskunnan katsantokantaan ja pyrkimyksiin. Ihmisen ponnistelujen jokainen kohde tulee suurenmoiseksi, hänen näkemyksiään valaisevaksi, hänen innostustaan kohottavaksi, kun hän oppii tarkastelemaan sitä yleisemmältä näkökannalta. Hänen työnsä on pakonalaista päivätyötä niin kauan kuin hän ei siinä näe muuta kuin oman toimeentulonsa tai nautintansa välinettä; siitä tulee siveellinen velvollisuus, elämän tarkoitusperä, kun hän oppii tuntemaan sen panoksen yleisen ylläpitämisessä, kansakuntia ja aikakausia varten. Mitä etenkin kansantaloustieteeseen tulee, on lähestulkoon uskomatonta, kuinka suuri on yleinen näkemyksen puute, pintapuolisuus ja ennakkoluuloisuus tällä tiedon haaralla. On totta, että se tieteenä vielä on uusi ja että mielipiteet monissa kohdin vielä ovat tavallista horjuvampia jopa aiheeseen perehtyneiden ja sitä tutkivien keskuudessa. Mutta monessa suhteessa teorian ja kokemuksen todisteet ovat tässäkin tieteessä niin toisiaan vastaavia ja sen lauseiden pätevyys niin tunnustettua, ettei voi olla hämmästymättä arkielämässä havaittavaa pimeydessä haparointia ja lujien näkökantojen puutetta.

On kaksin verroin valaisevaa ja vakuuttavaa, kun hra Rawertin kaltainen oivaltava ja terveitä näkemyksiä omaava kirjoittaja antaa todistelussaan liikoja intoilematta näiden näkemysten ilmetä tosiasiallisten olojen esittelyn kulussa. Hänen Ruotsin teollisuutta koskevien arvioidensa lopputulos ei osoittaudu kovin kehuvaksi. Ja kun hän siirtyy käsittelemään syitä, osuu hän epäilemättä oikeaan vihjatessaan pikemmin kuin väittäessään, että vähäinen työhalu ja puuttuva into viedä asiat loppuun ovat ruotsalaisen teollisuudenharjoittajan pääviat, samalla kun hänelle ja hänen maanmiehilleen yhteinen kerskaileva turhamaisuus estää häntä hankkimasta sitä hyvinvointia, minkä muuten olisi voinut saada vähemmälläkin työllä. Tekijä ei kuitenkaan sivuuta sitä, että muut seikat ovat tukeneet ja edistäneet näitä rujouksia ja tekevät edelleenkin niin. Kansantaloustieteilijät tunnustavat yleisesti, että monopolit, yksipuolisesti jaetut etuoikeudet ja korkeat suojatullit tai tuontikiellot estävät teollisuuden kehittymistä maassa. Ne johtavat kaikki siihen, että teollisuudenharjoittaja saa suuren voiton vähäisestä työstä, koska ne sulkevat kilpailun pois ja pakottavat ostajan ottamaan korkeaan hintaan huonoa tavaraa. Tämän kirjoittaja ei kuitenkaan ole nähnyt kenenkään selittävän yhtä yksinkertaisesti kuin tekijä itse sitä pakkotilannetta, joka saa teollisuudenharjoittajan työskentelemään enemmän ja on lisääntyneen kilpailun tärkein hyöty. Näin saatu voitto on nimittäin työntekijän omaa. Hän ei ehkä voi ansaita enempää kuin aiemmin; mutta hänen on tehtävä enemmän työtä saman ansion eteen. Ostaja oppii vaatimaan parempaa työtä, ja tuotantoa on ehkä lisättävä, sillä sekä huonon että hyvän tavaran hinnat putoavat. Sanotaan, että se, joka nukkuu, ei syntiä tee. Mutta laiskan uni ei silti ole aivan synnitöntä. Varmemmin jättää syntiä tekemättä se, joka työskentelee. Mitä teollisuudenharjoittajaan tulee, täytyy uutteramman työnteon poistaa hänen hyvinvointinsa tieltä tuo edellä mainittu vaarallinen kari – kerskuva turhamaisuus, joka ei jätä aikaa millekään muulle. Kelvollisemman tavaran jättämisen pakko ajaa myös kelvollisempaan ammattikoulutukseen, ja tämä edellyttää suurempaa yleissivistystä. Tavaran halvempi hinta lisää ostajan tarpeita, ja tarve johtaa hänetkin työntekoon ja sivistykseen. Tämä vuorovaikutus on monissa maissa jo aikaa sitten tiedostettu kansallisen hyvinvoinnin ja sivistyksen voimakkaimmaksi vipusimeksi.

Tekijä suorittaa muun ohella vertailuja Ruotsin ja Tanskan tullilainsäädäntöjen välillä. Niistä ilmenee, että manufaktuuritavaroiden tuontitulli muutamin harvoin poikkeuksin on paljon alhaisempi Tanskassa, usein 100 %, välistä useampia satoja prosentteja pienempi. Jopa maataloustuotteita tuodaan Tanskaan 100 tai 200 prosenttia alhaisemmalla tullilla. Sitä vastoin eräiden manufaktuureille hyödyllisten raaka-aineiden vientitullit ovat Tanskassa korkeampia kuin Ruotsissa. Ruotsin tilastoista tekijä noutaa seuraavan esimerkin alennetun tullin vaikutuksista. Vuodesta 1824 alkaen maassa tuli voimaan vapaampi kauppajärjestelmä. Vuonna 1820, jolloin tuontikielto oli voimassa, valmistettiin 114 000 kyynärää [kyynärä = 0,59 m] silkkikangasta; vuonna 1845, kun kielto oli kumottu, 216 000 kyynärää. 1835 valmistettiin purjekangasta 216 000, 1845 taas 404 000 kyynärää. 1821 tuotiin maahan 319 000 naulaa puuvillaa, 171 000 naulaa numeroa 25 vahvempaa puuvillalankaa. 1830 tuotiin lähes 900 000 naulaa puuvillaa ja yhtä paljon lankaa. 1845 tuotiin 3 ½ miljoonaa naulaa puuvillaa. 1820 valmistettiin paperia 72 000 riisiä, 1845 taas 210 000 riisiä. Manufaktuurituotteiden valmistusarvo kohosi 1830 lähes 9 miljoonaan bankoriksiin, 1845 jo 17 ½ miljoonaan. Korkeita suojatulleja vielä nauttivien monien tuotteiden joukossa tekijä mainitsee esimerkiksi puuvillasukat, joiden kohdalla tulli on 40–70 % arvosta ja joiden valmistus päivittäin vähenee samalla kun kulutus lisääntyy. Salakuljetus tasoittaa kysyntää ja tarjontaa.

Nämä yleiset tutkimukset muodostavat kuitenkin vain vähäisen osan teoksesta. Tekijä on osannut löytää varsinaisen sisällön ohella tilaa koko joukolle detaljitietoja, jotka koskevat eri teollisuustuotteiden valmistamisessa käytettyjä työtapoja. Lisäksi hän kuvailee teollisia opetuslaitoksia, teollisuusnäyttelyitä, huomattavampia manufaktuurilaitoksia jne. Ruotsin eri maiden kanssa käymä kauppa on kirjassa saanut oman lukunsa. Sanalla sanoen: kirja on varsin rikassisältöinen, eikä kukaan tutustu siihen saamatta suurta hyötyä.

 

III

 

Shakspeare's Dramatiska arbeten [Shakespearen draamat], käänt. C. A. Hagberg. Osien 1–6 hinta 8 bankoriksiä.

 

Tästä aiheesta ylistetystä käännöksestä on nykyisin kirjakaupassa saatavilla kuusi nidettä. Kolmas, neljäs ja viides nide sisältävät kuningasdraamat, kahden Rikhardin ja kolmen Henrikin kestävimmät muistomerkit. Seitsemänteen niteeseen tulevat Cymbeline, Turhaa lemmen touhua ja tunnetumpi Kuten haluatte.

On vaikea vakuuttaa ketään sellaisen runon erinomaisuudesta, jota hän ei itse ole lukenut, ja melkoiselle osalle ruotsalaisia lukijoita Shakespeare on vielä täysin lukematta jäänyt runo. Kielitaitoisempienkaan joukossa ei ole harvinaista kohdata henkilöitä, jotka eivät tunne suurta runoilijaa muuten kuin nimeltä ja niistä yhtäläisistä ylistyksistä, joilla häntä kunnioitetaan koko sivistyneessä maailmassa. On mittaamattoman arvokas lahja erityisesti kaikille niille, jotka hankkivat kirjasivistyksensä pääosin ruotsalaisesta kirjallisuudesta, että on saatavilla näin erinomaisen huolellisesti ja taiteellisella maulla laadittu käännös suuren englantilaisen runoilijan töistä. Se ei jää merkityksettömäksi ruotsalaisen runouden ja yleensä kirjallisuuden kannalta, ja tällaisten mestariteosten yleiseen sivistykseen tekemää vaikutusta ei voi edes mitata.

Kun ottaa huomioon vastasyntyneen suomalaisen kirjallisuuden tilan, olisi suomalainen Shakespeare-käännös tosin jättiläistyö – mutta monien yhdistynein voimin se voisi onnistua. On kiistatonta, että tällä kirjallisuudella ei syntytaustansa vuoksi ole uudempaa runoutta ja sitä kirjoittavia runoilijalahjakkuuksia. Muinaisruno, sen kieli, säerakenne ja suurelta osin sisältökin ovat liian etäällä meidän ajastamme, jotta ne voisivat tarjota perusrungon uudelle kirjallisuudelle, vaikka muinaisrunoudesta voi mainituissakin suhteissa oppia paljon. Kaikkien maiden kirjallisuudessa uudelleensyntymisen on saanut aikaan muinaisrunouden henki, ei sen ilmiasu mielikuvissa tai sanoissa. Tämä henki on kansanrunouden läpäisevä kansallisuuden henki, joka jokaisena uutena aikana vaatii ja omaksuu uuden muodon, mikä riippuu kansakunnan yhteydestä yleisinhimillisen kulttuurin muihin edustajiin. Vähemmän sivistyneen kansakunnan täytyy siksi aina etsiä kirjallisuuden, kuten kaiken muunkin tuotantonsa mallit niiltä kansoilta, jotka ovat korkeammalla kulttuurin porrasaskelmalla, samalla kun kansallisen hengen täytyy elähdyttää näitä mukaelmia, jos niistä ei tahdota antaa tulla latteita jäljitelmiä, vaan omaa sisäistä elämää täynnä olevia tuotteita. Hyvät käännökset ovat siksi aina ja kaikkialla luoneet pohjan kansalliskirjallisuudelle. Vasta niiden avulla kotimainen kieli hankkii uuden kulttuurikauden muodot, runoudessa käännökset kehittävät säerakennetta, ja ylipäätään käännökset opettavat kansakuntia löytämään kotimaisissa sävyissä ilmauksen uudemman ajan tunteille, käsityksille ja pyrkimyksille. Seuraavana askeleena on alkuperäinen kotimainen tuotanto, jonka alkuperäisyys piilee juuri siinä, että se niin sanoaksemme on kääntänyt tilanteen päinvastaiseksi ja tehnyt ulkoa lainatun pelkäksi oman hengen kehityksen muodoksi; tämä kehitys muovaa uudelleen myös muotoa ja antaa sille alkuperäisyyden leiman.

Olisi arvokas yritys, jos Suomalaisen kirjallisuuden seura huolehtisi joidenkin merkittävämpien ulkomaisten runoilijoiden töiden julkaisemisesta. Ja niin pian kuin kyseeseen tulee draama, ei ole ketään runoilijaa, joka olisi oikeutetumpi ensi sijassa astumaan suomalaiseen kirjallisuuteen kuin Shakespeare. Draama on runouden korkein aste, ja Shakespeare on maailman näytelmäkirjailijoiden joukossa ensimmäinen.

 

E. Tegnérs Samlade Skrifter. [E. Tegnérin Kootut teokset] 6 osaa (12 bankoriksiä).

 

Voidaan sanoa, että ruotsalaiset ovat alkaneet kerätä ja asettaa näytteille runoutensa äskeisen loistoajan voitonmerkkejä. Wallinin, Tegnérin, Geijerin, Franzénin teoksia järjestellään nyt kirjahyllyihin kaikkialla maassa loistavaksi todisteeksi maassa käyvälle muukalaiselle, kuinka kunniakas tämä aika on ollut. Meidänkin maassamme elää vielä tuhansia, jotka ovat Frithiofin tarun, Axelin ja Rippilasten kanssa vaeltaneet nuoruutensa yrttitarhoissa, ne mielessään ja muistissaan pukeneet sanoiksi kaikkia tämän rikkaan ajan unelmia, tunteita, tulevaisuudenaikeita ja toiveita. Musiikki tekee lyyrisen laulun kansanomaiseksi niin, että se kaikuu jokaisessa mökissä, laitumilla, kaduilla ja kujilla. Niin oli Franzéninkin lauluilla aikansa, ja osa Runebergin lauluista on myöhemmin tehnyt kierroksensa etäisimmilläkin seuduillamme. Mutta suuremmista runoelmista eivät mitkään liene niin painuneet jokaisen muistiin kuin Tegnérin, silloinkin kun niistä – kuten Axelista ja Rippilapsista – puuttui sävelten välittävä tekijä. Pidettäköön tätä todistajanlausuntoa painavana tai vähäpätöisenä, kun punnitaan runojen arvoa tieteellisen kritiikin ja jälkimaailman silmissä; varmaa silti on, että se puhuu niiden suuresta arvosta omalle ajalleen; näillä runoilla oli kyky koskettaa tuona aikana jokaista sielua ja mieltä.

Runot tulevatkin vielä kauan nuorempien laulajasukupolvien parissa säilyttämään tämän viehätysvoimansa ja kiehtovuutensa, ja luultavaa on, että moni myöhempi sukupolvi palaa rakastaen ja ihaillen niiden pariin. Tegnér on runoillut nuorison sydämelle ja mielikuvitukselle, ja hänen laulunsa ovat nyt ja vastakin varastohuone, mistä rakkaus, sankarimieli, isänmaallinen tunne, toden ja oikean harrastus, kaikki nuorison jaloimmat kuvitelmat voivat etsiä sanoja ja ilmauksia. Tutkailevalle, esteettisesti sivistyneelle miehelle ne eivät luultavasti koskaan voi tulla samassa määrin rakkaiksi. Ne tarjoavat enemmän tuntevalle ja nauttivalle kuin tutkivalle ja ihailevalle.

Rikkaan aarteen saa kuitenkin myös se tutkiva kriitikko, joka hankkii itselleen nämä kootut teokset. Ensimmäisessä osassa on Frithiofin taru sekä Gerda-runon katkelmia; toiseen osaan sisältyvät Axel, Rippilapset, Kruunumorsian sekä runoilijan lyyriset nuoruudentuotteet; kolmannesta voi lukea hänen lyyristen runojensa parhaimmistoa; neljännessä niteessä jatkuu osin hänen parhaan aikansa tuotanto, osin siinä on runoja viimeisten vuosien ”auringonlaskun kaudelta”, kuten prof. Böttiger sitä kutsuu laatimassaan elämäkerrassa (ensimmäisessä osassa). Neljänteen niteeseen sisältyy myös suurin osa varhaisemman periodin uutuuksista, jotka osin on eri tahoilla julkaistu, osin tähän asti jäänyt painattamatta. Viidennessä niteessä alkavat proosakirjoitukset, pidemmät puheet ja artikkelit sekä koulupuheet; kuudennessa koulupuheet jatkuvat ja joukko kirjeitä päättää koko kokoelman. Koulupuheet ovat suurelta osin vanhoja, aiemmin julkaistuja, mutta osa niistäkin on uusia. Artikkelit ja kirjeet lienevät useimmille lukijoille uusia.

Tämän kirjoittajan sopii toivoa, ettei hän ole turhaan muistuttanut kokoelman valmistumisesta.

 

1. Ett par blad ifrån Rhenstranden. Stockholm 1848. [Muutama lehdykkä Reinin rannoilta. Tukholma 1848]

2. Lif i Norden. Skizz. Stockholm 1849. [Elämää Pohjolassa. Luonnos. Tukholma 1849.]

 

Molemmat näistä pikkukirjoista ovat peräisin Teckningar ur vardagslivet -teoksen [Piirrelmiä arkielämästä] kuuluisalta tekijältä; jälkimmäisen tittelilehdellä on nimi Fredrika Bremer.

N:o 1 kuvailee tekijän kylpylämatkaa sekä Marienbergin kylpyläseurueen huvitteluja kevyeen ja iloiseen sävyyn. Kertomukseen on siroteltu kaikenlaisia mietelmiä kaikenlaisista aiheista. Kirjoitelma on ”ote eräästä kirjeestä” – melkoisen pitkästä kirjeestä, eikä se pyri olemaan mitään erikoista; sitä ei voikaan pitää muuna kuin tekijän rikkaista varastoista ammennettuna bagatellina.

N:o 2 on varmaotteisempi; se on skandinavististen mieltymysten mukainen tuote. Se sisältää muistumia Tanskan-matkalta ja vierailusta Kööpenhaminassa, ja kuvaus käsittelee pääasiassa henkistä elämää Tanskanmaalla. Koska tämä kuvaus tarjoaa silmäyksen Tanskan kirjallisiin ja taiteellisiin oloihin, lienee ote siitä lukijalle tervetullut.

Oli aika, eikä siitä ole kauan, jolloin uskonnollisen elämän laita Tanskassa oli toisin, se näytti hiipuvalta liekiltä, teologia oli ahtaisiin kaavoihin sidottu, opettajilta puuttui henkeä ja kuulijoilta hartautta. Mutta yksikään kansa ei uudestisynny muuten kuin pohjiaan myöten, tajuamalla syvemmin yhtä lailla keskipisteensä kuin periferiansakin.

Näin myös Tanskan kansa. Kaikilla yhteiskuntaelämän alueilla, kirkossa, taiteessa, tieteessä, valtioelämässä on uusi kevät herättänyt uutta elämää, uusia valoisia muotoja. Mieleni tekee nyt puhua valontuojista, noista onnellisista, ”Aamuruskon lapsista”, jotka ovat saaneet tehtäväkseen tuoda esille uuden valon; haluan kertoa Tanskan neroista ja suurmiehistä, vanhemmista ja nuoremmista, joiden tämä vuosisata on nähnyt astuvan esiin. Epäilemme, tokko historia voi osoittaa ainoatakaan muuta maata, missä näin lyhyen ajanjakson aikana näin pienilukuisen väestön parissa on kehkeytynyt niin suuri määrä merkittäviä henkiä.

Vuosisadan ollessa aamussaan astuivat kirkon piirissä esiin Mynster ja Grundtvig, tulisieluiset ja kielenkäytön hallitsevat miehet, julistaen uudelleen uskonnon vanhoja, ikuisesti nuoria oppeja; Mynster oli tieteellinen, selkeä, harmoninen; Grundtvig taas vulkaaninen luonne, jolla oli vanhojen profeettojen henki ja voima. Mynsterin hengelliset puheet levisivät pian Tanskasta Ruotsiin ja Norjaan; Grundtvigin psalmit, samoin kuin Ingemanin ja Bojen, antoivat Tanskan kirkkolaululle uutta eloa. Useat erinomaiset kristilliset ajattelijat ja papit seurasivat heitä. Mutta vieläkään ei ole saavutettu näitä kahta ensimmäistä – ei Mynsteriä, jossa nuoruuden tuli hehkuu lumivalkeiden hiusten alla hänen julistaessaan kuolemattoman toivon sanaa, eikä Grundtvigia, Tanskan näkijöistä ja runoilijoista etummaista, joka heittää tulisia silmäyksiä milloin uskonelämän syvyyksiin, milloin filosofeemien ja runojen muodossa tulkitsemiinsa muinaisajan myytteihin, milloin taas nuoren skandinavismin aamuruskoon, veljeskansojen liittoon.

Merkille pantavaa on, että kirjallisuuden uudestisyntyminen Tanskassa uskonpuhdistuksen jälkeen alkaa syvän uskonnollisella sävyllä. Kingon psalmit ikään kuin avaavat aikakauden, ja Kingon virsissä Tanskan kansalla on edelleenkin mitä parhain kansankirja. Kingon jälkeen tulee Holberg, jossa kansakunnan koominen luonteenpiirre murtautuu esiin ja puhkeaa saman tien kukoistukseensa. Sanotaan Holbergin olleen melankolinen ja välistä ihmisvihamielinen. Uskon sen mielelläni. Miten voisikaan olla toisenlainen, kun herkeämättä askaroi ihmisen typeryyksien ja vajavaisuuksien parissa? Nämä kaksi niin kovin erilaista neroa ovat 18. vuosisadan alusta. Vuosisadan lopussa tulee Evald, jälleen syvän vakava, hurskas runoilijaluonne, jossa kansan tietoisuus luo hehkuaan, pääasiassa idyllin muodossa; ja pian hänen jälkeensä tulevat humoristiset runoilijat Wessel ja Baggesen. Mutta vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla kansan tietoisuus ja taide saavuttavat täyden kehityksensä. Muuan norjalainen, mutta tanskalaisesta suvusta polveutuva, Norjan tunturiseuduilla syntynyt mies, Henrik Steffens, herättää uinuvat siemenet yhdeksännentoista vuosisadan aamulla. Tulisena, nerokkaana, kaunopuheisena hän esiintyi vuonna 1803 Tanskan pääkaupungissa pitämällä luentoja filosofiasta, joka kuulutti uutta oppia elämästä, oppia ideasta kaikkien asioiden perustana ja sisäisenä elämänä. Innostavalla voimallaan, haltioituneella rakkaudellaan elämän ihanteisiin, suurilla ehtymättömillä näkemyksillään, aavistuksillaan, näköaloillaan hän tempaisi kaikki mukaansa. Palavan tappuran tavoin hän astui esiin singoten eteensä ja ympärilleen hehkuvia sanoja, sytyttäviä salamia. Ja ne sytyttivät.

Siihen aikaan kaikki olivat kerääntyneet hänen ympärilleen, nuo aamutähdet jotka nyt kohosivat Tanskan taivaanrantaan uuden päivän sarastaessa, nuo runoustaiteen ja tieteen nuoret palvojat; ja he kuuntelivat, saivat eloa, ihastuivat. Mutta Steffens, nerokkaana mutta yksipuolisena, hehkuvana mutta epäselvänä, ei voinut pitää heitä luonaan. He sukelsivat kaikki tuohon rikkaaseen virtaan, joka kumpusi elämää ylläpitävästä Urdrin lähteestä, ja nousivat siitä kulkeakseen omia, opettajan viitoittamasta poikkeavia teitään. Silti he olivat ammentaneet syvältä elämän lähteestä; he jatkoivat matkaansa tultuaan syvemmin tietoisiksi kutsumuksestaan ja voimastaan. Luova henki oli puhaltanut heihin; nyt he itse astuivat luojina esiin. Ja ihana päivä kohosi Pohjolan ylle.

Pohjoismainen tragedia syntyi kuin Minerva Jupiterin päästä, täydellisenä, täydessä sotisovassaan; se ei ollut kreikkalainen, ei shakespearelainen, vaan perustui pohjoismaiselle kansantarustolle ja historialle, Pohjolan sankarielämälle, heijasti vihassa ja rakkaudessa Pohjolan omia värejä, sen lyyristä innottuneisuutta, sen voimakasta arkea ja suurta siveellistä vakavuutta elämänkäsityksessä, sen jumalien ja jättiläisten kamppailua. Kirkastuneessa loistossa näyttämölle ja runouteen astuivat muinaisajan suuret hahmot kansan silmien eteen, herättävinä ja kehottavina; näin ne tekevät tänäänkin, samalla kun onnellinen runoilija, pohjoismaisen murhenäytelmän isä – tarvitseeko meidän edes mainita tässä Adam Oehlenschlägeriä nimeltä ?! – vieläkin nuorena ja luomisvoimaisena laskee uusia laakereita jo voittamiensa päälle – näin aivan äskettäinkin julkaisemalla viimeisimmän sankarirunoelmansa Regner Lodbrokin.

B. S. Ingeman on ehkä vieläkin korkeammassa merkityksessä kansanomainen runoilija kuin Oehlenschläger, ja hänessä näyttää saaneen äänen kaikki se, mikä Tanskan luonnossa ja kansanluonteessa on samalla kertaa rakastettavaa, syvämielistä, iloista ja reipasta. Ingeman on luonut historiallisen romaanin Pohjolassa. Tämä romaani, omaperäisine hahmoineen, suurine dramaattisine käänteineen, puhtaine henkineen, syvine tunteineen, reippaine elämineen, on tuottanut kaksi ihmetyötä. Se on saanut ruotsalaiset rakastamaan Tanskan historiaa ja se on opettanut Tanskan rahvaan lukemaan romaaneita. Ingemanin romaaneista on näet tullut kansan lukemistoa Tanskassa suuremmassa määrin kuin mikään muu, Raamattua ja virsikirjaa lukuun ottamatta. Talonpoika on hankkinut ne itselleen ja on niiden ansiosta kiinnostunut maansa historiasta ja muistomerkeistä. Hän voi valistaa muukalaista niistä. Tämän hän tekee viittaamalla Ingemanin kirjoihin. Saadakseen ne hän luopuu mielellään hiellä ansaitsemistaan rahoista. Lukeakseen niitä hän usein unohtaa mennä maata työpäivänsä jälkeen. Hän valvoo iltaisin myöhään perheensä kanssa lukeakseen Ingemania. Paremmin ei hän voisi menetellä.

Meidän aikanamme puhutaan paljon kansan lukuharrastuksesta,1 intoillaan sen puolesta, tehdään työtä sen eteen ja julkaistaan kansankirjasia joissa on käytännöllisiä kirjoituksia, hyödyllisiä ja opettavaisia artikkeleita, ja näitä jaetaan kansan valistamiseksi ja sivistämiseksi. Ja kansa lukee niitä – tuskin lainkaan. Kansa on runollista, kansa on romanttista, kansa on humoristista. Se rakastaa tarinaa, sankarirunoa, rakkausrunoa, laulua ja pilaa. Lisäksi kansa on syvän uskonnollista. Sen sydämessä sykkii elämän sydän. Kansalle aiotun luettavan täytyy vedota tähän sydämeen, sen täytyy koskettaa sen kaikkia puolia. Kirjailija, joka tähän pystyy samalla kun hän kohottaa kansan siveellistä tunnetta ja jalostaa sen käsityksiä, tulee kansan rakastamaksi ja sen hyväntekijäksi. Hän jalostaa kansaa samalla kun hän huvittaa sitä. Näin Ingeman tekee.

Ingeman on kylvömies. Kaikessa, mitä hän kirjoittaa – sankarirunossa, draamassa, romaanissa, tarussa, laulussa – piilee elämää ja asioita koskevan korkean ja pyhän käsityksen siemen. Kaikkialla hän ottaa esiin elämän riitasointuja vain ratkaistakseen ne puhtaissa harmonioissa; kaikkialla kuulee sovitetun ja sovinnollisen hengen äänen. Onnellinen mies! Hänelle ei elämällä ole mitään yöpuolta, vain hämärää; ihmissydän, historia, luonto, taivaan tähdet, pilvet ja maata peittävä sammal – kaikki nämä ovat runoja, joista hän kykenee lukemaan pyhää ja pyhittävää tekstiä. Se ”ihmelapsi”, mistä hän on kirjoittanut, jolle mikään peikko ei mahtanut mitään, mutta joka voitti ne kaikki ja vapautti demonisista kahleista niihin kytketyt henget – se ihmelapsi elää koko hänen tuotannossaan. Mutta onko se ihme? Sehän elää hänen sydämessään!...

Sorön metsät ja järvet, tämä rauhallista kauneutta täynnä oleva seutu ympäröi runoilijan kotia ikään kuin kuvastaen hänen sieluaan ja kotielämäänsä. Humiskoot Sorön ystävälliset lehdot kauan rakastettavan runoilijan ympärillä, yhtä iloisina ja lempeinä kuin hänen hengenelämänsä! Viekää hänen luokseen ääniä niiltä ystävällisiltä neronhengiltä joita hän on herättänyt, niiltä ystäviltä läheltä ja kaukaa, jotka kiitollisissa sydämissään säilyttävät hänen kuvaansa eräänä kauneimpana muistona ”vihreän metsän vyöttämästä, kirkkaiden aaltojen huuhtelemasta” Tanskasta!

Oehlenschlägerin ja Ingemanin myötä Tanskan kirjallisuus murtautui ulos Pohjolasta ja tuli eurooppalaiseksi. Näiden kahden tavoin on myöhemmin Herz runon taikavoimalla, Kong Renés Datter -teoksellaan valloittanut vieraiden maiden näyttämöitä. Herz on Tanskan kirjallisuudelle merkittävä, koska hän on draamassa kehittänyt kansanelämän tietoisuutta. Muinaissankareista kertova laulu, sen melankolisen mystinen sävy on hänen runoutensa perussävel; lisäksi sitä leimaa korkea, siveellinen totisuus. Samoin on Hauchin laita. Hauch on luonnontutkija ja runoilija, lämmin, entusiastinen luonne, joka runossa yrittää yhdistää luonnontieteen ja runouden. Hehkuva sydän on hänen maaperäänsä, hänen kukkansa kasvavat esiin syvästä, henkisestä mullasta. Elämän traaginen vakavuus, olemassaolon yöpuoli saa hänellä valoa vain siitä, mikä on salattua. Hänen runoillaan, romaaneillaan, seikkailuillaan, näytelmillään on synkkä, mutta lämpimänä hohtava katse. Tämä on antanut hänelle hänen neronhenkensä ja elämän suloisen-katkeran kokemuksen. Paludan Möller, jonka viimeisin suuri eepos Adam Homo tänä talvena on Kööpenhaminassa herättänyt siellä harvinaista huomiota, on syvämietteinen ajattelija, jonka säkeet ovat ihailtavan kevyitä ja täydellisiä. Kun tämä rikas runoilijaluonne rakastaa ihmishengen syvimpiin kuiluihin tunkeutumista noutaakseen esille puhdasta kultaa samalla kun hän käsittelee kuonaa, elämän, ajatuksen, tunteen kurjaa puolta satiirin ruoskalla, laulaa Christian Winter synnyinmaansa idyllisestä luonnonelämästä runoissa, jotka ovat niin eläviä ja tuoreita, että tanskalainen on niissä aistivinaan tuoreen heinän, niittyjensä kukkien tuoksun.

J. L. Heiberg on pitkän aikaa kohonnut Tanskan kirjallisuudessa kuin eräs niistä meren paasista, joita vastaan laivat murskautuvat. Hän on tuonut Tanskaan tieteellisen, korkeamman kritiikin. Emme tässä voi paneutua tarkastelemaan, onko tämä aina ollut riittävän korkeatasoista ja tieteellistä – sanan ”tieteellinen” korkeimmassa merkityksessä – mutta meidän on yleensä vaikea tunnustaa, että kirjallisuudessa voisi olla muuta korkeinta oikeusastetta kuin se, joka ennemmin tai myöhemmin syntyy kansan omassa elävässä sydämessä. Varmaa on, että Heiberg on merkittävällä tavalla vaikuttanut kansansa intellektuaaliseen kehitykseen, ei vain holbergilaisen suuntauksensa ansiosta, vaan vielä enemmän varmalla vaistollaan sen erinomaisen suhteen, minkä hän tunnustaa, sekä runoluomillaan, etenkin näyttämöteoksillaan. Se omaperäinen vaudeville-laji, minkä hän on Tanskassa luonut, kuuluu vieläkin yleisön lempihuveihin. Ja ne kukat, joita paasi vielä tänäänkin kasvattaa, kertovat elämänlämpöisestä, hedelmällisestä maaperästä.

Kaikki nämä myöhemmin mainitut Tanskan kirjallisuudelle merkittävät kirjailijat ja runoilijat ovat kuitenkin vielä varsin vähän tunnettuja ulkomailla. Mutta ”vihreillä saarilla” nosti eräänä päivänä päätään muuan vähäpätöinen, vaatimaton kukka, johon ei siellä paljon kiinnitetty huomiota. Monet katsoivat pikku kukkaa väheksyen ja tokaisivat: ”Joutavaa!” Jotkut rupesivat pitämään siitä huolta. Ja aurinko rakasti kukkaa ja paistoi sille. Sen lehdet kehittyivät, saivat ihmeellisiä, kauniita värejä ja muotoja, saivat siivet, irrottautuivat maaemosta ja lensivät – yli koko maailman! Kaikkialla on kokoonnuttu sen ympärille kuuntelemaan: suuret ja pienet, nuoret ja vanhat, oppineet ja oppimattomat, hovissa ja töllissä, ja kuunnellessa ollaan milloin saatu huvia, milloin luukututtu; ihmiset ovat käyneet mieleltään valoisammiksi, lempeämmiksi samalla kuin kiehtovien taikakuvien maailma on kulkenut sisäisen katseen ohi. Kaikkialla ollaan yllättyneinä ja iloisina tervehditty näitä kauniita, värikkäitä ja laulavia satulintuja, jotka näyttävät kuuluvan kauniimpaan, suloisempaan maailmaan kuin tämä maailma. Kukapa sivistyneessä maailmassa ei olisi kuullut H. C. Andersenin lastensaduista?! Lapsessa ne herättävät ajattelevan ihmisen, ja meidät täysikasvuiset ihmiset ne tekevät uudelleen hyviksi ja iloisiksi lapsiksi. Andersen itse on ihmelapsi, joka sai lahjansa kehdossa hyvältä haltiattarelta; hänen elämänsä on aito satu, jossa vähäpätöisyydestä ja puutteesta lähtenyt köyhä poika päätyy kunniaan ja onneen; hän alkaa matalasta majasta ja lopettaa hovin saleissa. Myös romaanikirjailijana ja lyyrisenä runoilijana tunnetun ja suositun Andersenin varsinainen mestaruus, omaperäisyys ja kuolemattomuus näkyy kuitenkin saduissa. Siinä ei kukaan häntä voita. Siinä hän on saduista rikkaan Pohjolan poika, maan missä Saemund ja Snorre lauloivat ihmeellisiä seikkailuja, missä muinainen kertojatar, vanha Turida istuu historian aamuhämärässä Heklan liekkien ääressä kertomassa tarinoita, jotka sitten periytyvät sukupolvesta toiseen. Tarinoiden luonne on sen jälkeen muuttunut. Niiden aiheena eivät enää ole väkivallanteot ja verikostot eikä se pitkä, pitkä viha, joka hiljaa kasvaa vuodesta toiseen keskenään taistelevien sukujen välillä, kunnes se alppien lumivyöryn tavoin syöksyy omasta painostaan alas murskaten kaiken tieltään ja rauhoittuu vasta asettuessaan lepäämään tekemiensä hautojen päälle. Tuo taru kuuluu kauan sitten mailleen menneisiin aikoihin. Sen nuorin haarautuma on valon lapsi ja tuo sen säteet ihmislasten luo.

Tällä hetkellä Tanskan kirjallisuudessa, sekä runoudessa että proosassa versoo runsaasti nuoria, elinvoimaisia vesoja. Niiden ytimenä on rakkaus isänmaahan, sen luonnon ja kansanelämän ominaispiirteisiin. Tämän rakkauden tuntee Steen Steensen Blicherin elävissä kuvauksissa Jyllannin suurista luonnonnäkymistä ja sen rahvaan elämästä. Ja J. L. Heibergin julkaisemat Hverdagshistorier, joiden takana yleisesti aavistetaan olevan naisen käden ja jotka kuvaavat Tanskan keskiluokan elämää yhtä sydämellisesti kuin huumorintäyteisestikin, nuo ”historiat” tai novellit ovat muodostuneet koko Skandinavian lempilukemiseksi. Pohjolan kansan- ja perhe-elämästä on kasvanut tuore, elinvoimainen oksa.

Uusi elämä on luonut itselleen elimiä myös muilla taiteen haaroilla. Samaan aikaan Oehlenschlägerin kanssa astui esiin Thorwaldsen, runoilija kuvataiteessa, ja hänen myötään syntyi rikas veistostaide, aikalaisten ihastus. Muodon suhteen Thorwaldsen liittyi antiikkiin; mutta ilmauksen elävyydessä, tuoreudessa, nuorukaismaisessa naiiviudessa hän on ”vihreiden saarten” lapsi, Danan poika. Suuri taiteilija oli niitä, jotka maan päällä ovat onnellisia. Hänen elämänsä oli jatkuvaa iloista luomistyötä, hän eli aikansa ja isänmaansa tunnustamana ja kunnioittamana sekä kuoli sinne tekemänsä riemukulun jälkeen ilman sairautta tai kuolinkamppailua; hän kuoli, tai paremminkin nukahti kuunnellen kaunista musiikkia Thalian temppelissä, ystäviensä ja ihailijoidensa ympäröimänä.

Tanskan kansa on ”Thorwaldsen-museossa” pystyttänyt hänelle muistomerkin, joka tekee kunniaa yhtä lailla taiteilijalle kuin sille kansalle, joka näin osaa arvostaa suurmiehiään ja jolla nyt haudan yllä kohoavassa muistomerkissä on jatkuvan taidenautinnon ja uusien innoitusten elävä lähde. Joutuu hämmästymään, kun näkee tämän mestarin kädestä lähteneiden taideteosten runsauden, keksintöjen ja ilmausten rikkauden, elämän ihanteiden monipuolisen käsityksen. Thorwaldsen on kuvaamataiteiden jättiläinen, henkinen titaani, jolta taivaan valloittamiseksi puuttui vain yhtä – korkeimman ideaalin, korkeimman kauneuden ymmärtäminen – kristinuskon voima, sen rakkaus, suru ja ilo. Keskellä Thorwaldsen-museota on Thorwaldsenin hauta, tuoreiden kukkivien ruusujen peittämänä – symboliikkaa, johon täällä ei sisälly imartelua!...

Jericho ja Bissen ovat Tanskan suurimmat nyt elävät kuvanveistäjät, molemmat omaperäisiä ja voimakkaita luonteita. Ensimmäinen on teoksillaan Kristus, ”ylösnousemuksen enkeli” sekä Adam ja Eva -ryhmällään osoittanut näkevänsä syvälle elämän syvimpiin ajatuksiin. Jälkimmäinen on ryhtynyt pukemaan Pohjolan myyttisiä jumal- ja sankarihahmoja veistosmuotoon ja on näin avannut kuvanveistolle uuden uran.

Maalaustaiteessa Tanskalla on nuori, lupaava taiteilijoiden koulukunta; he liittyvät uskollisesti luontoon ja etsivät siitä totuutta kauneudessaan, mutta etsivät tätä yhä enemmän omalta kotiseudultaan ja kuvaavat sitä tauluissaan. Näin menettelevät historiamaalarit Marstrand, Simonsen ja Sonne, meriaiheita maalaavat Melby ja Sörensen, maisemamaalarit Skovgaard, Keirskow ja Rump, kukkamaalarit Jensen ja Ottesen, muotokuvamaalarit Gärtner, Schütz ym. Tämän tanskalaisen taiteilijaryhmän parissa on äskettäin esiintynyt muuan lahjakkuus, joka ei ole tanskalainen eikä pohjoismainen, mutta jonka Tanska tästä lähtien voinee lukea omiinsa kuuluvaksi; hänen väreissään, ilmaisussaan ja tavassaan nähdä on etelän hehkuvaa energiaa ja hänellä on nerolle ominaiset virheet ja ansiot. Kyseessä onkin nerokas nainen, Puolan tyttäriä, nyt erään tanskalaisen taiteilijan puoliso: hän on Elisabeth Bauman, nykyisin rouva Jericho, joka Tanskassa palauttaa mieleen muiston Rubensin siveltimestä, hänen tulisuudestaan ja luovasta elämästään.

Säveltaiteessa Hartman, Rong ja Gade kaiuttavat säveliä, joita aiemmin ei ole kuultu korkeamman taidemusiikin piirissä, säveliä ja melodioita, joita aiemmin on kuultu vain pohjoismaisissa sankarilauluissa ja kansanlauluissa, joissa Pohjolan nerous paljastaa sen omaperäiseen elämään liittyvän syvän tunteen, vakavuuden ja sisäistyneisyyden, ilon ja tuskan oman sävyn, minkä jokainen pohjoismainen sydän tunnistaa oman olemuksensa sisimmäksi säveleksi ja ääneksi. Suloisin haikeus ja rohkein voima vaihtuvat tässä toisikseen harmonisessa yhteiselossa. Tässä äänessä on ”huutavan ääntä”, suuren kaipuun ja profeetallisen lohdutuksen huutoa.

Samalla kun taiteen suojelushenki näin kasvatti siipiään, ei tiede jäänyt jälkeen. Äidinkieli – tuo jokaisen kansan ensimmäinen yhteinen kasvattajatar – vapautui vieraiden puheenparsien kahleista suurenmoisen kieltentutkijan Raskin ja Molbechin (tanskan kielen sanakirjan laatijan, tanskalaisen historiallisen kirjallisuuden väsymättömän keräilijän) ansiosta; Pohjolan kieli näyttäytyi alkuperäisessä kauneudessaan sekä lähensi aiemmin erillisiä kansanluokkia toisiinsa nyt yhtenäiseksi tulleessa kielessä, joka runoilijoiden ansiosta tuli yleiseksi ja kansanomaiseksi.2

Kaksoistähtinä tieteen taivaalla loistivat Örsted-veljekset ajattelijoina ja kirjailijoina: juristi A. S. Örsted, joka organisoivalla ajatuksellaan tunkeutui Tanskan lainsäädäntöön, muovaten tämän uudestaan ja asettaen valtion uskonnon muodostaman perustuksen varaan; sekä luonnontutkija H. C. Örsted, joka paljasti tähän saakka tuntemattomia luonnonvoimia ja rakensi aineellisten kappaleiden maailman henkimaailman muodostamalle perustalle, pani ”horjuvan horjumattoman varaan”. Hänen vuonna 1820 tekemänsä suuri löytö, ”sähkömagnetismi” eli laki sähköisten kappaleiden ja magneetin vuorovaikutuksesta, joka sai hänen oman ja hänen isänmaansa nimen maineen kaikumaan koko oppineessa maailmassa, on viime aikoina johtanut sähkömagneettisen telegrafin syntyyn; sen lankoja pitkin kiirivät nyt maailmanajatukset ja tapahtumat maasta maahan, kaupungista kaupunkiin, ihmishengestä toiseen. Hänen pieni, sisällöltään suuri kirjasensa Om Kundskabs-evnens Vaesens-enhed i det hele Verldens-allt [Tiedostuskyvyn olemuksellisesta ykseydestä koko maailmankaikkeudessa]3 kuuluu niihin ajatuksen siemeniin, joita ihmismieli kylvää vuosisatoja kestäväksi ravinnoksi. Tämän nerontuotteen ankara logiikka, sen rohkeat ajatusassosiaatiot ja sen suurenmoiset näköalat maailmankaikkeuteen, tämä teos, joka luo uutta valoa tähtien valon ylle, joka lähentää koko tähtitaivasta ihmisen sydämeen, joka empiirisellä tavalla osoittaa, ettei koko näkyvässä luomakunnassa ole mitään täysin vierasta ihmisjärjelle eikä niille laeille, joiden mukaan järki täällä maan päällä käsittää ja määrittää asioita, ja joka näin osoittaa, että ihminen on universumin keskusajatus, – tähän teokseen pitäisi jokaisen tosi ajattelijan ja todellisen runollisen luonteen tutustua.

Juristi, ent. ministeri Örsted on Tanskan viime vuosien poliittisten liikkeiden vuoksi jossain määrin joutunut oppositioon sen kansan kanssa, jonka yleisesti rakastettu johtaja hän on kauan ollut. Hän on kokenut vastustusta, vihamielisyyttä, hän on joutunut väärinymmärretyksi, hän on kärsinyt vääryyttä. Käyköön hänelle hyvin! Siinä tapauksessa hänelle on suotu suuren elämän viimeinen huipentuma. Sillä mikään suuri elämä ei ole täydellinen ilman väärinymmärryksen tulikoetta, ilman mitään osallisuutta marttyyrien arpaan. Tämän läpikäyminen samalla kun säilyttää rakkauden ja toivon, siinä on tehtävä. Se juuri on ihmiselämän saama kunnian kehä. Luonteen aateluus ja lujuus – se on kuitenkin, niin paljon kuin mielipiteet ottanevatkaan yhteen, se kallio, mitä vasten hyökyaallot murtuvat; se seisoo hiljaisessa suuruudessa, entistäkin loistavampana tulvan vetäydyttyä, aaltojen asetuttua, kun päivän taistelut ovat päättyneet. Ja tämä tunnustuksen päivä pilkottaa jo jalon valtiomiehen yllä, niissä sanoissa jotka muuan jalo vastustaja4 Roskilden päätöskokouksessa säätyjen nimissä Örstedille lausui: ”Häntä me kiitimme, kun hän nousi vastustamaan näkemyksiämme ja pakotti meidät joko hylkäämään ne tai sitten lujittamaan niitä... Hän elää alati muistoissamme eräänä elämän kauneimmista hahmoista, sillä hänen rakastettava persoonallisuutensa ylittää vieläpä hänen jättiläismäiset hengenlahjansa”.

Luonnontutkija Örstedin elämä tuntuu etenevän hilpeämmässä valaistuksessa. Täynnä valoisaa iloisuutta tieteessä, rikkaassa näkemyksessään luonnon laeista, sen harmonioista ja sävelkuvioista, hän pyrkii edelleen päivittäin, nuorena ja tulisena vielä vanhuudessaan, levittämään tätä iloa kaikkiin laajempiin piireihin, nuorten, oppimattomien, naisten pariin, kansalle, joka tekee työtään otsansa hiessä. Siinä häntä auttaa hänen harvinainen kykynsä ilmaista itseään selkeästi ja käsitettävästi, sanan parhaassa mielessä kansanomaisesti.5

Ja jos useammat toimisivat hänen laillaan – jos kaikki valoisat ja iloiset ihmiset tahtoisivat ja toimisivat hänen hengessään – niin eikö suuri osa siitä pimeästä ja uhkaavasta, joka leimaa nykyajan piirteitä, katoaisi kuin varjo valon tieltä? Aivan, emme pety – oma elämänkokemuksemme vahvistaa sen, että aikaa liikuttavassa liikkeessä on sen tummien varjojen takana salainen kaipaus valoon, jano vapaampaan, kauniimpaan olemassaoloon ajatuksissa, tunteissa, jalommissa nautinnoissa, ihmiskunnan varsinaisessa valoelämässä.

Kukka ja puu kohottautuvat valoon, lintu laulaa valon vuoksi, koko luonto kaipaa valoelämään!... ”Valoa, enemmän valoa!” ovat usein kuolevan ihmisen viimeiset sanat, ja onnellisin elävien joukoissa ei voi antaa autuudelleen korkeampaa nimitystä kuin ”valoisa ilo”. Entä ”varjojen väki”, ne jotka istuvat pimeässä, eivätkö he muka seuraisi kaikkien olentojen synnynnäistä viettiä?! Aivan, he tulevat kaipaamaan, he tulevat taistelemaan, etsimään läpi yön ja päivän, pahan ja hyvän tietään kohti valoa, kunnes Luojan sanat ”Tulkoon valkeus!” ovat läpäisseet maailman ja täyttäneet kaikki syvyydet ja kaikki sielut olemassaolon valoilolla.

Mutta niiden yllä, jotka ihmisrakkaudesta, jumalallisesta julistamisen halusta lähtevät vähemmän onnekkaiden kumppaneidensa pariin auttaakseen näitä tässä, heidän yllään lepää valon siunaus.

H. C. Örstedtin julistaessa pieneltä saarimaaltaan käsin niitä lakeja, jotka pätevät koko universumissa, on hänen oppilaansa Forchhammer tunkeutunut tämän saarimaan omiin maaperänmuodostuksiin, tuonut geologiaan uutta valoa ja valmistellut maapallon historian syvemmälle käyvää tuntemista. Ja nuori Worsaae tutkii hautojen uumenia sekä pakottaa jo ammoin mailleen menneet sukupolvet antamaan symbolikielellä, jota hän osaa tulkita, nykyistä selvempiä todisteita Pohjolan vanhimmasta väestöstä, sen kulttuurista ja suhteista muihin kansoihin.

Professori Schouw, samalla kertaa sekä kasvimaailman kielen rakastettava tulkki että nykyhetken poliittisen elämän jaloin henki, on etenkin kasvimaantieteessä, tutkimuksissaan muinaismaailman ilmasto-oloista, esittänyt töitä joilla on suuri arvo ja mielenkiinto. Muutenkin on lähes jokaisella luonnontieteen haaralla Tanskassa nuoret, lupaavat palvojansa.

Luonnontutkijoiden ryhmään liittyy tanskalaisten lääkärien ryhmä, jota jo kauan on arvostettu Euroopan parhaimpiin kuuluvina. Mahtavat ulkomaiset monarkit ovat turvautuneet tanskalaisten lääkärien apuun. Bang, Trier ja Stein ovat nimiä, joita kiitollisina ja ylistäen mainitaan sekä Tanskassa että sen ulkopuolella.

Filosofia avaa Pohjolassa silmänsä myöhään; mutta kun se sen tekee, on katse Pohjolan geniukselle ominainen. Tuo katse tunkeutuu heti siihen, mitä elämässä on keskeistä; se tunkeutuu syvyyteen ja korkeuksiin, se porautuu orgaaniseen keskipisteeseen ja tekee siitä maailmannäkemyksensä lähtökohdan. Tanskassa voidaan 1700-luvulla elänyttä Tyche Rothea ehkä pitää ensimmäisenä filosofina. Hänen teoksensa kristinuskon vaikutuksista kansoihin todistaa syvällisestä hengestä ja historiallisesta näkemyksestä.

Mutta filosofisen ajattelun uudelleensynnyttäjä Tanskassa on Ch. F. Sibbern. Nuorena Sibberniä riepotteli ylenmääräisen vahva tunne-elämä. Hän läpikävi ihmissydämen kaikki kärsimykset, sen väkivaltaisimmista tuskista hienoimpiin, hermoja kutkuttaviin vaivoihin, kaikissa vivahteissaan. Teoksessaan Gabrielis efterladte Breve [Gabrielin jälkeenjääneet kirjeet] hän on säilyttänyt meille muistoja tältä ajalta. Mutta uusi Werther ei menehtynyt kärsimyksiinsä. Hän kohosi niiden yläpuolelle yhdistymällä elämän korkeampiin mahteihin, ja näin hänen kärsimyksistään tuli siivet, jotka kantoivat häntä hänen olemuksensa korkeammalle kehitystasolle. Vaellellessaan metsissä ja maaseudulla yksin itsensä kanssa hän alkoi tarkastelevin silmin tutkia omaa sydäntään. Hän otti uudestaan ajattelunsa lähtökohdaksi vanhan säännön: ”Tunne itsesi”. Hänen tunteensa kehittyivät ajatuksiksi, hänen ajatuksensa järjestelmäksi, ja näin syntyi hänen verraton teoksensa Psykologinen patologia, suuren ja lämpimän sydämen ja samalla terävän dialektisen pään hedelmä, mitä jaloimpaan elämänviisauteen yhdistyneiden syvien, nerokkaiden havaintojen kultakaivos. Sillä Sibbernin oppi on elämänoppia, ja sellaista elämänoppia, jonka perusta on Pohjolan kansojen tietoisuudelle ominainen. Se ei ole fichteläistä abstrahointia pois todellisesta elämästä ylimielisen valoelämän avulla, joka kohottautuu tuskan, kamppailun, synnin ja katumuksen, kamppailevan ihmiskunnan kaikkien edellytysten yläpuolelle; se ei ole Hegelin6 suorittamaa olemassaolon sublimointia ajatuksen ja käsitteen avulla, jotka ovat ainoa reaalinen, ja tältä tasolta tapahtuvaa jotenkin ylpeilevää sydämen ja tunteen elämän silmäilyä. Ei; se on elämänoppia, joka rakkaudella ja voimalla sulkee piiriinsä koko elämän, ”elämän kaikessa suuruudessaan, pienuudessaan, suloisuudessaan, katkeruudessaan, sanalla sanoen, kaikessa totuudessaan”.7 Se on elämänoppia, joka viittaa taisteluun elämän ehtona ja elämän kunniana, joka rakkaudella omaksuu itse kärsimyksen, itse katumuksen pitäen niitä puhdistavina liekkeinä, joista elämän Feeniks-lintu syntyy uudelleen voimakkaammin, kauniimmin siivin.

Näin Pohjolan filosofinen tietämys omaksuu pohjoisen hengen alkuperäisen tietoisuuden elämästä, sen, minkä se on ilmaissut myytissä jumalten ja sankareiden elämästä Valhallassa, missä taistellaan joka päivä, mutta taistelu on leikkiä, ja jokainen yö on voitonjuhlaa.

Gabrielin kirjeet suhtautuvat Sibbernin Patologiaan kuten kukka hedelmään. Ja joka on oppinut tuntemaan näiden töiden tekijän, ei voi muuta kuin toivoa että hän jatkaisi Gabrielin kirjeitä ja osoittaisi täydellisen elämäkerran muodossa meille, miten kärsimys ja kamppailu voivat tuottaa hedelmää elämässä ja tieteessä, kuinka jalosta unelmoijasta voi tulla viisas mies, kuinka intohimoinen nuorukainen voi muuttua mitä onnellisimmaksi ja rakastettavimmaksi vanhukseksi.

Mutta ei vain Sibbern, vaan kaikki tämän hetken Tanskan suuret henget tekevät kunniaa tälle elämänopille. Ja jos kysyt näiltä hopeahapsisilta nuorukaisilta, Mynsteriltä, Grundtvigilta, Örsted-veljeksiltä, Sibberniltä, Ingemanilta, jotka ovat keskenään niin erilaisia monissa näkemyksissään, tieteenaloiltaan, luonteenlaadultaan, kuulet kuinka he kaikki tunnustautuvat samaan elämänviisauteen, ja kuulet heiltä sanoja, jotka synnyttävät elämisen, mutta myös kärsimisen halua. Heistä voit nähdä, ettei nuorukaissuku ole kuollut, vaan elää ikuisesti Pohjolassa.

Kylvömies sanan korkeimmassa mielessä on myös H. Martensen, vielä nuori ja parhaissa voimissaan, joka yhtä lailla elävillä sanoillaan kuin filosofisilla kirjoituksillaankin (sekä Ruotsissa että Tanskassa korkealle arvostettuja) kylvää siemeniä, joista kehkeytyy uskonnollisen elämän uutta nousua kirkossa ja tieteessä kiitos sen, että uskon olemus käsitetään syvällisemmin, että uskonelämä kirkastuu järkielämäksi ja syvä tunne liittyy yhteen loogisen ajatuksen kanssa. Hänen pitäisi dogmatiikassaan, jota odotetaan piakkoin painosta ilmestyväksi8, esittää katsomuksensa täysin kehitellyssä muodossa. Ja sikäli kuin hänen jo julkaisemistaan kirjoituksista9 voi nähdä, antavat ne aiheen toivoa kirkollisen elämän uudestisyntymistä sekä suuressa että pienessä, valtiossa ja yksinäisessä sydämessä. Se epätavallinen selkeys ja täsmällisyys, jolla tämä runsaslahjainen ajattelija pystyy kielen avulla ilmaisemaan mitä syvällisimpiä spekulatiivisia oppeja, hänen esitystapansa mielenkiintoa herättävä, nerokas puoli tekevät hänestä suositun kirjailijan. Mekin odotamme hänen dogmatiikkaansa tärkeänä uutuutena, joka ei ole vain oppineille tarkoitettu kirja. On aika, että teologia tekee itsensä kansanomaiseksi. Meidän Herramme teki itsensä sellaiseksi tuhat kahdeksansataa vuotta sitten.

Samalla kun nerokas Martensen keskeiseltä katsantokannaltaan luo valoa yli koko olemassaolon piirin, yli kaikkien elämän ilmiöiden, seisoo Sören Kierkegaard omalla yksinäisellä pylväällään kuin jokin Simson Styliitta, kohdistaen katseensa herkeämättä yhteen pisteeseen. Tähän pisteeseen hän suuntaa mikroskoopin, sitä hän tutkii pienimpiä atomeita myöten, tarkastelee sen vähäisimpiäkin liikkeitä, sen sisimpiä muutoksia; siitä hän pitää puheita ja kirjoittaa yhä uusia ja uusia loputtomia folioniteitä. Tässä pisteessä on hänelle kaikki. Mutta tämä piste on – ihmissydän; ja kun hän herkeämättä antaa tämän muuttuvaisen sydämen kuvastua ikuisessa, muuttumattomassa, siinä, ”mikä oli tullut lihaksi ja asui meidän joukossamme”, ja kun hän väsyttävien dialektisten vaellustensa aikana usein sanoo jumalaisia asioita, niin hän on kevyessä, iloisessa Kööpenhaminassa saanut melkoisen yleisön, etenkin naisista. Sydämen filosofian täytyy olla heille läheisen. Siitä kirjoittavasta filosofista puhutaan hyvää ja pahaa ja – kummia. Hänen kirjoitustensa kohteena on yksityinen ihminen, ”hiin Enkelte”10, ja hän elääkin yksin, luoksepääsemättömänä, eikä kukaan loppujen lopuksi tunne häntä. Päivisin hänen nähdään muutamien tuntien aikana kävelevän pitkin poikin Kööpenhaminan väkirikkaimpia katuja, keskellä ihmisvilinää; öisin sanotaan valon loistavan hänen yksinäisestä asunnostaan. Vaikka hän on rikas ja varallisuutensa ansiosta riippumaton, tuntuu hän silti olevan sairaalloinen ja ärtyisä luonne, joka löytää aihetta olla tyytymätön jopa aurinkoon, kun sen säteet lankeavat toiseen suuntaan kuin minne hän haluaa. Muuten näyttää jokin sellainen metamorfoosi, mistä hän mielellään kirjoittaa, kohdanneen myös häntä itseään ja vieneen hänet ”Ahdistuksen ja vavistuksen” kautta pois epäilyjen kalvamasta ”Joko–Tai” -tilasta niihin valoisiin korkeuksiin, joista käsin hän nyt ehtymättömän vuolaasti puhuu ”intohimojen evankeliumista”, ”rakkauden teoista”, ”sisäisen elämän mysteereistä”. S. Kierkegaard kuuluu noihin harvoihin, syvälle sisäänpäin kääntyneisiin luonteisiin, joita ikumuistoisista ajoista on esiintynyt Pohjolassa (vielä useammin Ruotsissa kuin Tanskassa), ja hän suuntaa sanansa sukulaissieluille puhuessaan ihmisen rinnassa asustavasta sfinksistä: hiljaisesta, arvoituksellisesta, kaikkialla mahtavasta sydämestä.

 

Tämän pitkän poikkeaman jälkeen, joka silti lienee ollut tervetullut kaikille suositun kirjailijattaren ystäville, palaamme taas ruotsalaiseen kaunokirjallisuuteen. Jokainen mamselli Bremerin viimeisimpien teosten lukija lienee itsekseen pannut merkille, että hän näyttää jättäneen romaanin. Voi sanoa, että Bremerin romaanit liikkuvat perhepiirin arkipäivän seuraelämässä. Kokemuksensa ja arvionsa perheen ulkopuolisesta elämästä hän poimii myös täysin naisellisesti seurapiireistä; ja myös äsken esitetyt silmäykset Tanskan kirjalliseen elämään ovat selvästikin sekä laadultaan että alaltaan sen satunnaisen tuttavuuden määräämiä, jonka kirjailijatar on seurapiirielämässä tehnyt kyseisten kulttuurihenkilöiden kanssa; niitä leimaa se sävy, jonka hän seuraelämässä on huomannut vallitsevan itse kunkin persoonallisuutta ja tuotantoa koskevana.

Rouva Carlén, jonka lahjakkuus koostuu vilkkaammasta tuotteliaisuudesta, jatkaa edelleen uusien, runsaasti luonteita ja tapahtumia sisältävien romaanien laatimista. Hänen uusimmat työnsä ovat Jungfrutornet, Romanhjeltinnan, En nyckfull qvinna ja Familjen i dalen.

Ensimmäisen näistä romaaneista on Frey-lehteen arvostellut nimimerkki M-m (Malmström), muuan niistä harvoista, jotka Ruotsissa vielä laativat oivaltavaa ja arvokasta kritiikkiä. Hra M-m ei epäröi tunnustaa tämänkään teoksen ansioita, mitä tulee kuvausten totuudellisuuteen ja elävyyteen. Hän korostaa etenkin kirjailijattaren väsymätöntä keksimiskykyä; mutta, kuten rva Carlénin kirjallisesta toiminnasta aiemminkin on huomautettu, arvostelija näkee puutteita taiteellisessa huolellisuudessa ja viimeistelyssä. Rva Carlénin romaaneista toivoisi pois etenkin niissä esiintyvän ”venyttämisen”, joka syntyy sekä pääjuonen kulun kannalta melko yhdentekevien henkilöiden ja tapahtumien määrästä että merkityksettömistä, pikkutarkoista detaljikuvauksista; niiden tilalle toivoisi aika monessa tapauksessa henkilökuvaukseen idealisoivampaa tendenssiä. Kirjailijattaren vilkas fantasia sallii hänen tapahtumakuvauksissa helpommin kohota todella runolliseen näkemykseen; mutta luonteita esitellessään hän pysyttäytyy varsin usein proosallisessa arkipäiväisyydessä. Kritiikki on luultavasti suurelta osin syypää tähän lukuisissa uudemmissa ruotsalaisissa romaaneissa esiintyvään proosalliseen asenteeseen. On näet jo kauan nähty, että kaikkinainen romaaneiden arviointi liikkuu kuvausten suuremman tai vähäisemmän luonnonmukaisuuden ympärillä. Tämä kritiikki on samaa, mitä teepöydissä esitetään ja jonka kannalta itse teepöydän ja teevesikritiikin tarkka kuvailu käy todisteeksi herran tai rouvan kyvystä laatia romaaneita.

On tunnettua, että rva C. on tehnyt pari yritystä liittääkseen romaaninsa ajan sosiaaliseen tendenssikirjallisuuteen, eikä voi väittää että nämä yritykset olisivat epäonnistuneita. Silti rva C:llä on enemmän menetettävää mennessään mukaan tällaiseen suuntaukseen kuin monella muulla romaanikirjailijalla, joka yhdistää oivallukseen ja yhteiskunnan kärsimyksille avoimeen tunteeseen tyylin lahjakkuuden ilman mitään merkittävämpää taiteellisesti luovaa kykyä. Jälkimmäisen laatuisiin kirjailijoihin täytyy epäilemättä lukea salanimi ”Onkel Adam”[C. A. Wetterbergh], jonka tuotantoa tulee pikemmin arvioida publisistisen kuin runollisen kirjailijantyön mittapuulla. Onkel Adamin viimeiset teokset ovat Tännforsen, en Jämtlandshistoria [Tänforsen, kertomus Jemtlannista] sekä Hat och kärlek, Episoder ur en slägthistoria. [Viha ja rakkaus, erään sukuhistorian episodeja.]

Eräästä ruotsalaisesta lehdestä voi lukea arvion, joka koskee uudempaa ruotsalaista romaania yleensä. Sisäisistä ja ulkoisista tunnuspiirteistä päätellen arvio on Almqvistin laatima. Koska meillä ei ole ollut tilaisuutta seurata tätä kirjallisuuden haaraa, mutta sillä kuitenkin on melkoinen yleisö myös Suomessa, eikä ole lainkaan samantekevää, miten tätä kirjallisuutta luetaan ja arvioidaan ja miten se vaikuttaa lukevan yleisön taipumuksiin ja makuun, on meille ilo, että voimme tässä lainata otteen näin erinomaisen miehen asiasta tekemästä arvioinnista, sitäkin enemmän kun tämä arvio paneutuu kysymykseen perusteita myöten ja noudattaen esitystavassa suurta yksinkertaisuutta kehittelee kaikelle kaunokirjalliselle tuotannolle tärkeän totuuden. Mainittu arvio kuuluu seuraavasti:

Olemme tilaisuuden tullen luoneet taannehtivan silmäyksen eräisiin romaanimuotoisiin töihin, jotka tosin eivät ole aivan vasta ilmestyneitä, mutta kuuluvat silti kirjallisuuden myöhempiin ilmiöihin (esim. Onkel Adamin Alttaritaulu, Ridderstadin Musta käsi ym.); eikä syynä ole ollut vain tehdä niitä arvostelujen avulla yleisölle tunnetummiksi, vaan myös ja ehkäpä ensisijaisesti ottamalla tällaiset työt lähtökohdaksi ja puheeksi kiinnittää yleisön ja, sikäli kuin mahdollista, myös kirjailijoiden mielenkiinto itse taidelajin sellaisenaan eräisiin ominaispiirteisiin, jotka ansaitsevat erityisesti tulla pohdituiksi. Romaanilla on kauan ollut niin tärkeä asema eurooppalaisessa kirjallisuudessa, että sen voi peräti katsoa siirtyneen lukijoiden maailmasta tosiasiallisen elämän pariin ja alkaneen vaikuttaa itse yhteiskuntaan; se on muuttanut monia poliittisia olosuhteita. Romaanin tässä suhteessa tekemä vaikutus ei tosin aina ole yhtä ilmeistä, koska se ei pääasiallisesti työskentele varsinaisten oppilauseiden, oppien ja maksiimien parissa, vaan ensi sijassa niillä vaikutelmilla, joita tapahtumien ja henkilöiden luonteiden kuvaukset tekevät lukijaan. Mutta näiden vaikutelmien voima, vaikka se monasti jääkin salaiseksi, on usein silti vastustamaton. Missä romaanikirjallisuus seuraa aikakauden uraa uusien ideoiden hengessä ja on edistyksen palveluksessa, siellä se suurelta osin valmistelee kasvavan sukupolven tunteita ja ajattelutapaa. Jonkun sellaisen ansiosta, jota voisi kutsua mielipiteiden virran kuluksi, uusi sukupolvi on jo ennen kuin paikkaa osataan nimetä aivan toisessa kohtaa sivilisaatiota kuin mitä ollaan odotettu ja isät ovat kuvitelleet. Usein on jopa niin, että romaanien, varsinkin merkityksellisempien romaanien lukeminen on johtanut ihailtaviin muutoksiin vanhojenkin parissa: monet heistä tuntevat lukuisten ennakkoluulojensa ja entisten kuvitelmiensa luhistuvan kasaan: he tempautuvat mukaan ja tulevat toistamiseen nuoriksi.

Mutta tästä romaanien mahdista ei voi puhua koskettelematta romaanikirjallisuuden suurempia ilmiöitä. Tavallisesti luullaan, että tällaisesta yhteiskunnan mielipiteisiin vaikuttamisesta ja tässä puhutun kaltaisesta muutoksesta on kiittäminen yksinomaan tendenssiromaania, sillä se mitä kutsutaan ”tendenssiksi”, koostuu joukosta tekstiin siroteltuja lauseita, oppeja ja maksiimeita, joita lukijalle näin tarjotaan hänen opikseen ja johdatuksekseen. Mutta tässä piilee suuri erehdys. Romaani on paljon merkittävämpi, kun se on aidosti artistinen, toisin sanoen, kun se on vapaa kaikista pohdintojen kasvannaisista ja loisversoista, nimittäin sellaisista refleksioista, jotka eivät kuulu taideteokseen itseensä, vaan ovat siinä tekijän omaan laskuunsa panemana hänen yksityisten ajatustensa lisäyksenä (eivät ole peräisin teoksen toimivista henkilöistä – ts. kun nämä pohdiskelut eivät geneettisesti ja todenmukaisesti kuulu henkilöiden luonteeseen ja ole sen ilmauksia, eivätkä välttämättömyyden tai ainakin todennäköisyyden sanelemina ole sen tilaisuuden synnyttämiä, jonka aikana ne ilmaistaan). Sikäli kuin ”tendenssillä” tarkoitetaan juuri näitä mukaan pujoteltuja sivuajatuksia tai oheistettuja oppeja, jolloin itse henkilöt ja toiminta esiintyvät ainoastaan eräänlaisena tekijän äänitorvena, eräänlaisina eri asentoihin aseteltuina mannekiineina tarkoituksenaan painaa lukijan mieliin tämä tai tuo tietty totuus, – niin tämä menettely on taiteen alueella vierasta ja virheellistä, huolimatta siitä että mielellään tunnustaisi hyvän tarkoituksen ja kaiken sen opettavaisen, mihin tällä tähdätään. Tendenssi-ilmiön haitallisuus on siinä, että halutaan taiteen suulla saarnata sitä, mikä oikeutetusti ja oikealla paikallaan ollen kuuluisi tieteen ja proosan tehtäviin (sikäli kuin näet proosalla ymmärretään taiteen vastakohtaa).

Eikö jostain työstä sitten saa ottaa oppia siksi että se on taideteos? kysytään. Ja miksei taideteoskin saisi olla opettavainen? Vastaus kuuluu, että siitä epäilemättä saa oppia – ja oppia paljon! Mutta ei tavalla, joka on lainattu tieteestä ja on hyvä vain tieteen puitteissa. Opeista tulee sekavia ja vääriä, kun lauseet joilla ne tuodaan esiin asiaankuulumattomalla tavalla sekoitetaan taiteelliseen tuotteeseen, sen sijaan että ne esitettäisiin tosi loogisessa muodossa, kuten käy silloin kun tiede itse, sellaisenaan, järjestelmässä ja siitä lähtien esittää oppilauseita. Mutta – kysytään edelleen – millä tavalla sitten taide, puhdas ja oikea, voi olla opettavainen? Vastaus kuuluu: samalla lailla kuin tapahtumat ja henkilöiden luonteet todellisessa maailmassa voivat olla varsin opettavaisia, kun niitä tarkastelee, kuuntelee ja omaksuu niiltä asioita, ilman mitään niihin kiinnitettyjä paperilappuja, päälle kirjoitettuja päätelmiä, arvostelmia, moraalisia opetuksia, maksiimeja ja refleksioita.

Ja – mennäksemme vielä askeleen eteenpäin – eivätkö kaikki nämä lihaa ja verta olevat henkilöt, eivätkö kaikki nämä tarkastellut tapahtumat tee paljon syvempää vaikutusta juuri sen takia, ettei niiden päälle ole liimattu mitään tällaisia loismaisia lappuja? Eivätkö ne ole sisällökkäitä ja opettavaisia? Epäilemättä. Näin, muttei toisin, voi myös taideteos olla ja sen pitää olla opettavainen, kun se on aito ja oikea. Eikö runossa tai romaanissa siis saa olla lainkaan opettavia refleksioita, oppilauseita ja vastaavaa, jos niiden on ansaittava toden taideteoksen nimi? Kyllä saa; mutta ei oppilauseen ja refleksion sinänsä vuoksi, vaan ainoastaan sikäli kuin ne ovat tämän tai tuon toimivan henkilön ajatusta ja tilanteen sanelemaa tuon ajatuksen elävää ilmausta. Silloin esiin tuleva mietelmä on teoksessa henkilön muuhun luonteenkuvaukseen sisältyvänä, mutta sitä ei esitetä oman totuutensa takia, oppilauseena. Jos siihen sisältyy myös totuus, niin se on hyvä; jos taas ei, on se siitä huolimatta juuri sinä hetkenä kuvaillun henkilön ajatuksen ilmaus – eikä muusta ole tässä (taideteoksessa) puhe. Heti kohta kun kyseeseen tulee mietelmän totuus sinänsä, ollaan asiassa siirrytty tieteen alueelle; ja syy siihen, miksi on niin tarpeellista välttää tieteen ja taiteen esityksien sekoittamista toisiinsa, on juuri siinä, että oppilauseen totuus on, jotta se löydettäisiin, nähtävä ja punnittava yhteydessään muuhun järjestelmään, mikä ei voi tapahtua tieteen ulkopuolella, vaan siinä itsessään. Tätä suurta ja seurauksiltaan sekä tieteelle että taiteelle tärkeätä eroa eivät kirjailijat yleensä näytä asiaankuuluvasti ottavan huomioon. Näyttää jopa siltä kuin he laatiessaan runojaan, draamojaan, romaaneitaan jne. eivät edes aina olisi ymmärtäneet sitä tai tienneet siitä; ja siksi käy niin, että heidän henkilöiltään usein puuttuu liha ja veri (ne eivät ole yksilöitä, vaan pelkkiä tyyppejä – yleisiä fraaseja toistelevia ihmisiä) eikä heidän tapahtumissaankaan ole oikeata elämää; molemmat näet ilmenevät vain utukuvina, kalpeina mietelmien luomina varjoina, jotka oikeastaan kuuluisivat aivan toiseen maahan, nimittäin tieteen maahan. Se nurinkurinen taide, jota kutsutaan ”tendenssirunoudeksi” (oli se romaanitaidetta, näytelmäkirjallisuutta tai lyriikkaa) pohjautuu kokonaan sille erehdykselle, ettei riittävästi huomioida tässä mainittua eroa. Kirjailija tai kirjailijatar haluaa välttämättä opettaa. Erinomaista! Mutta miksei hän silloin laadi aiheesta tutkielmaa? Silloin asia olisi järjestyksessä. Niin, he vastaavat, koska tutkielmia ei lue kukaan, romaaneja taas monet; ja koska mielellämme palvelisimme yleisöä opetuksin, haluamme mieluiten sen esitysmuodon, joka viehättää ja ”menee kansaan” parhaiten. Tämä sisältää uuden erehdyksen. Hyviä tutkielmia lukee paljon mieluummin ja enemmän kuin huonoja romaaneja; ja mikä parasta, niistä voittaa henkisessä mielessä paljon enemmän. Miksi siis kaikki nämä kirjailijat ja kirjailijattaret eivät laadi tutkielmia? Onko kyse vain siitä etteivät he halua? Vai johtuuko se ehkä osin siitä, etteivät he osaa? On sinänsä helpompaa sijoitella leijuvia, irtonaisia, näennäisesti hyviä, pohjimmiltaan mitäänsanomattomia refleksioita sinne tänne runoon, näytelmäkappaleeseen, romaaniin, luonnostelmaan, kuin muodostaa opeista kokonainen järjestelmä, joka vastaa totuutta ja on todella merkittävä, mikä kaikki täytyy tehdä jos asiasta pitää syntyä tutkielma. Tässä syy siihen, että niin monet, jotka mielellään opettaisivat, mutta eivät uskalla tehdä sitä vakavassa mielessä, ts. laatia varsinaisia tutkielmia, sen sijaan työntävät opinkappaleensa taiteen alueelle ja synnyttävät näin tendenssiluontoisen kirjallisuuden.

Emme halua sanoa aiheesta enää enempää. Meistä kuitenkin asiaan kannattaa viitata siinä tapauksessa että lukuisat ja monessa muussa suhteessa ansiokkaat kirjailijamme ja kirjailijattaremme haluaisivat paneutua enemmän varsinaiseen taiteenmukaisuuteen. Eräänä monista todisteista siitä, kuinka sekavat käsitykset monilla on tässä puheena olleesta aiheesta, voidaan muun ohella mainita se omalaatuinen seikka, että lukuisissa lehdissä ollaan selviteltäessä joukkoa viime vuosien taideilmiöitä maassamme epäröimättä asetettu erään tietyn kirjailijan romaanisarja ruotsalaisten tendenssiromaanien kärkeen. On katsottu että ne muodostavat ikään kuin jonkinlaisen alkuaiheen tai lähtökohdan, josta muiden jälkeen tulevien merkityksellisemmät teokset ovat lähteneet liikkeelle. Ja kuitenkin tiedetään hyvin, että kyseisen kirjailijan romaanit eivät laadultaan ole tendenssiromaaneita, sillä niissä ei milloinkaan esiinny oppilauseita, maksiimeita tai mietelmiä itsetarkoituksellisten (tai tekijän omaan laskuunsa esittämien) doktriinien muodossa, vaan ne ovat teoksissa vain niissä esiintyvien henkilöiden ajattelu- ja ilmaisutapaa valaisevina eli siis sisältyvät luonne- ja tapahtumakuvaukseen, mutta eivät ole muuta. Tämä ei ole sitä, mitä taiteellisessa mielessä kutsutaan ”tendenssiksi”; sillä jos sanalla ”tendenssi” ei ymmärretä muuta kuin ”suuntausta”, niin se täytyy epäilemättä kaikella maailmassa olla; mutta siitä ei tässä ole puhe. Olisivatko meidän todellisten tendenssiromaaniemme historiallisena lähtökohtana sellaiset, jotka eivät ole tendenssiromaaneita? Tämä ei ole kovinkaan luultavaa, sikäli kuin ei edellytetä, että niiden laatijat ovat väärinymmärtäneet toiset sillä tavoin, että ovat näihin jälkimmäisiin sijoittaneet sellaista tendenssimäisyyttä jota niissä ei ole, mutta ovat silti tälle oletetulle perustalle rakentaneet omat sommittelunsa. On syytä silti pitää ennen kaikkea lukuisia uusia ranskalaisia ja saksalaisia tendenssiromaaneita vastaavanlaisten ruotsalaisten teosten ilmaantumisen alkusyynä.

 

Olemme maininneet hyville syille pohjautuvan olettamuksemme, jonka mukaan yllä oleva arvio on lähtöisin Almqvistilta. Että kuuluisa runoilija tässä puolustaa omia romaanejaan sitä näkemystä vastaan, joka on halunnut tehdä hänestä Ruotsin tendenssiromaanikirjailijoiden edelläkävijän, on varsin luultavaa. Kiistatta Almqvistin romaanien tendenssi onkin enemmän piilossa, sillä sekä niiden rakenne että toteutus ovat taiteellisempia. Mutta lienee vaikeata osoittaa, ettei monissa niissä olisi mitään tendenssiä. Itse puolustautumisen välttämättömyys tässä suhteessa näyttää osoittavan, että ne ainakin tarjoavat lukijalle senlaatuisen vaikutelman.

 

 

  • 1. Tanskassa on tämän puolesta tehty menestyksellistä työtä, ja ”Painovapauden oikean käytön” edistämiseksi perustettu seura on ymmärtänyt asiansa ja kansan luonteen. Tätä nykyä eri puolilla Tanskaa on yli viisisataa lainakirjastoa, jotka on tarkoitettu rahvaalle ja käsityöläisluokille, ja vaivaa on vain siinä että saataisiin tarpeeksi kirjoja hankituksi, niiden tarve tyydytetyksi. Tämän seuran neljänkymmenen toimintavuoden jälkeen, joista kolmenkymmenen aikana johdossa on ollut uuttera valtiomies, salaneuvos Collin, se voi nähdä työnsä hedelmät siinä, että rahvas ja käsityöläiset ovat lisääntyvässä määrin mieltymässä jalompiin huveihin. Krouvissa ja klubissa käydään vähemmän, kotia rakastetaan enemmän, ja perhepiirissä tapahtuva lukeminen syys- ja talvi-iltoina tekee perhe-elämän uudella lailla miellyttäväksi ja kiinnostavaksi.
  • 2. Samaan aikaan heräsi uudelleen ihastus Islannin kirjallisuuden aarteisiin. Muinaistutkimus sai korkeamman kansallisen merkityksen Finn Magnusenin ja Rafnin, samoin viime aikoina innokkaan keräilijän Thomsenin ansiosta, ja N. M. Petersen käänsi sekä kommentoi islantilaisia saagoja.
  • 3. Perustuu suulliselle esitelmälle, joka pidettiin Kielissä 1844 sikäläisessä luonnontutkijoiden kokouksessa ja julkaistiin saksaksi nimellä Ueber die Wesenseinheit des Erkenntnis-Vermögens im ganzen Weltall.
  • 4. Presidentti, professori Schouw.
  • 5. Esitelmät, joita hän tähän aikaan pitää herroille ja rouville ”kauneuden fysiikasta”, todistavat myös tästä, samoin kuin rakastettavan opettajan elämänkäsityksen rikkaudesta ja monipuolisuudesta.
  • 6. Suurten germaanisten ajattelijoiden kunnia ja ansio ei tule vähäisemmäksi siksi, etteivät he tunkeutuneet elämän sisimpään. He valmistelivat tietä. Heillä oli tehtävänsä ja aikansa. Skandinaavisten ajattelijoiden tehtävä ja aika on tullut!
  • 7. E. G. Geijer, Minnen jne.
  • 8. Tämä kaivaten odotettu työ on jo ilmestynyt painosta.
  • 9. Den mensklige Selvbevidstheds Autonomi. – Försög till Moralfilosofiens system. – Mester Eckhardt. – Daaben.
  • 10. ”Hiin Enkelte” on ainoa omistus, jonka S. Kierkegaard on sijoittanut Opbyggelige Taler -teoksensa alkulehdelle.

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: