Vaikka tämä lyhyt selostus ilmestyy varmaankin liian myöhään toimiakseen vertailukohteena tulevalle Turun maanviljelyskokoukselle, voi kuitenkin olla mielenkiintoista jälkeenpäin verrata ulkomaan mielipiteitä kotimaisten maanviljelijöittemme käsityksiin, varsinkin kun ne tulevat taloudellisilta suhteiltaan niin Suomen kaltaisesta maasta kuin Ruotsi.
Ruotsin maanviljelyskokous, joka tänä vuonna pidettiin Tukholmassa 5.–9.7., oli maan toinen ”yleinen” kokous. Sen keskustelut olivat edellisen vuoden kokouksen tavoin mitä kiintoisimpia, sillä ne ilmaisivat vankkaa kokemusta ja lämmintä kiinnostusta yhtä hyvin maatalouden erityistä kuin isänmaan yleistä menestystä kohtaan. Niitä kysymyksiä, joiden käsittelyssä tämä yleisempi päämäärä lähinnä tuli ilmi, olivat kysymykset maaomaisuuden jakamisen hyödystä tai vahingosta, valtiontorpparijärjestelmästä, kotitarvepoltosta. Ensin mainittua aihetta käsiteltiin jo kokouksessa 1846, mutta se on niin merkittävä myös meidän maassamme, että aika ajoin siitä varmaan on aiheellista julkaista muistutus. Jälkimmäisiä kysymyksiä käsiteltiin tänä vuonna monien muiden aiheiden joukossa. Ja koska niitä aiotaan käsitellä myös Turun maanviljelyskokouksessa, haluamme ensin tässä lyhyesti tiivistää Ruotsin maanviljelijöiden käsityksiä niistä.
Kysymys viinanpoltosta oli esitetty seuraavasti:
”Onko viinanpoltto, siten kuin sitä nyt harjoitetaan, yhteydessä maanviljelyyn niin, että sen vaikutukset karjanhoitoon oleellisesti edistävät maanviljelyä?”
Aiheesta lausui käsityksensä perusteellisemmin kaksitoista eri puhujaa, joista vain kaksi puolsi viinanpolttoa; kokous päätyi suurella enemmistöllä ilmaisemaan mielipiteen, että ”viinanpoltto ei ole välttämätöntä peltoviljelylle.”
Useiden kokeneiden tilanomistajien lausunnoista käy ilmi, että he itse ovat pitkiä aikoja harjoittaneet viinanpolttoa, mutta eivät nyt enää ole yhtä varmoja sen hyödyllisyydestä ja ovat sen sijaan ryhtyneet harrastamaan järkiperäistä maanviljelyä rehukasveja viljelemällä. Edelleen oli kokemus vahvistanut sen, että karjan ruokkiminen rehuilla, kuten myös aikaisemmin paloviinaksi käytetyllä perunalla, antoi paljon edullisemman tuloksen kuin ruokkiminen rankilla, erään puhujan laskelmien mukaan jopa 50 prosentin voiton. Esityksistä seikkaperäisin on herra vapaaherra H. Hamiltonin, ja se kuuluu seuraavasti:
Koska se henkilö, joka voisi antaa kyseessä olevasta aiheesta täydellisimpiä tietoja, nimittäin Bystan herra eversti August Ankarsvärd, ei ole paikalla, haluan aihetta valaisten kertoa joitakin tietoja Bystan kokemuksista viinanpolton hyödystä maanviljelylle. Numerotietoja en voi tietenkään ilmoittaa täysin sillä tarkkuudella kuin omistaja itse. Kun hän 1845 otti vastaan Bystan, sen ruukki tuotti tosin vuosittain komean kippuntamäärän taonnaisia, mutta kartanon peltoviljelystä omistaja ei saanut mitään erityistä tuloa. Bysta tuotti vain muutamia vasikoita Ericksbergiin. Pellot olivat myös vain muutamia kivisiä tilkkuja. Esimerkkinä maan kivisyydestä voidaan kertoa, että 3–4 000 lastia kiviä oli kuljetettu pois erinäisiltä tynnyrinaloilta. Koska kuitenkin tilan nostaminen sujui hitaasti ja omistaja oli sitä mieltä että hänen karjansa ei ollut kovin komeaa, hän päätti matkustaa Englantiin tilanhoitajansa herra Nybergin kanssa – jonka nimi hyvin ansaitsee tulla tunnetuksi, koska hän on meistä perehtynein siihen, miten maanviljelyä suuressa mitassa pitää harjoittaa. Molemmat matkustivat siten Englantiin tutustumaan siellä niihin syihin, joiden ansiosta maatalous on siellä kohonnut niin korkealle, mutta Ruotsissa, jos jätetään ottamatta huomioon vähän lisääntynyt viljantuotanto, muuten on aivan paikoilleen pysähtynyt. Kotiin tultuaan vastasivat mainitut naapurini kysymykseeni, että salaisuus Englannin maatalouden menestykseen oli siinä, että siellä puolet pinta-alasta käytettiin rehu- ja juurikasvien viljelyyn, jotka sitten käytettiin navetassa. Herra Anckarsvärd, jolla aluksi oli ollut suuri polttimo, lakkautti nyt sen ja alkoi viinanpolton sijasta viljellä juurikkaita. Tämä muutos sujui, sen mukaan mitä hän itse on ilmoittanut, alussa vähän raskaasti. Hän kuitenkin jatkoi sitä ja viljelee nyt puolella maastaan apilaa ja timoteita sekä juurikasveja, ja on siitä pitäen parantanut maanviljelyään niin, että hänen vuosituotantonsa nousee 4 000 tynnyriin viljaa, 4 000 tynnyriin juurikkaita sekä samaan määrään perunoita. Hänen naapurinaan voin todistaa hänen navetastaan löytyvän kauneimmat naudat, jollaisia minä, joka tähän asti olen ollut viinanpolttaja, en ole kyennyt tuottamaan. Tulos riippuu ilmeisesti ruokintatavasta. Mitään muuta sivuelinkeinoa kuin karjanhoitoa hän ei ole asettanut viinanpolton sijaan. Kuitenkin hän kauppaa alituiseen nuorta karjaa, joka kauniin ulkonäkönsä ja hyvän kuntonsa vuoksi muutoinkin on tullut erityisen halutuksi. Muuten hän myy vuosittain merkittäviä määriä sekaviljaa, ruista ja perunaa ympäristön viinanpolttimoihin ja on saanut tilaltaan suuremman käteisen tulon kuin siihen aikaan, kun Bystassa oli polttimo. Olen esittänyt esimerkin viinanpolttoa vastaan, ja nyt haluan esittää omat kokemukseni, johon olen johtunut päinvastaista tietä kuin eversti Anckarsvärd. Kun otin vastaan Boon, siellä oli jo polttimo, ja se jatkoi toimintaansa sen matkan ajan, jonka vähän myöhemmin tein Saksaan tutustuakseni siellä maatalouteen. Minä ja naapurini kuulimme sattumalta silloin erään mainion saksalaisen agronomin lausuvan, että lampaat, paloviina ja rapsi olisivat maanviljelijän keinot rikastua nopeasti. Vaikka en juuri toivonutkaan äkkiä saavuttavani sitä päämäärää, panin kuitenkin tiedon muistiin, perustin uuden polttimon 90 kannun höyrypannulla, palkkasin saksalaisen, täytyy tunnustaa, aika taitavan viinamestarin. Rahatuotto oli kieltämättä muutamia vuosia aika mukava, mutta paloviinaan vaikuttavien suhdanteiden vuoksi sattui usein, että mitään voittoa ei jäänyt laskettavaksi. Kun siihen lisätään, että usein piti ostaa viljaa ja perunaa, on helppo selittää, että kun 10–12 vuoden kokemuksen jälkeen lasken ne liiketoimet, joita olen tehnyt viinanpoltolla, jää keskimääräinen voitto vähäiseksi, tai sitä on tuskin ollenkaan. Tällä en tietenkään halua kiistää, että viinanpoltto voi olla kannattavaa suurten kaupunkien porteilla ja että sitä voi edullisesti harjoittaa tarkoitusta varten pystytetyissä tehtaissa. Mitä navettaan ulottuvaan vaikutukseen tulee, voin kertoa että Boon sarvipääkarja on menettänyt hampaansa sekä ettei sen nuorkarjaa voi mitenkään verrata naapurini karjaan, siitäkin huolimatta, että viime aikoina olen käyttänyt juurikkaita rankin ohella. Monen mielestä syynä lampaanhoidon odotettua huonompaan menestykseen meillä on se että lampaat saavat talvella liikaa rankkia. Kokemukset muista maista kuten Tanskasta, Preussista, Englannista, puhuvat sitä paitsi sen väittämän puolesta, että maanviljelijän on luovuttava viinanpoltosta. On sanottu, ettei maalla ole talvella muuta hyödyllistä toimintaa, mutta uskoisin, että maamiehellä tähän aikaan on kylliksi työtä karjanhoidossa sen vaatimine rehunhankintoineen, puhumattakaan maamiehelle kuuluvista käsitöistä. Mutta vaikka nämä muut toimintakeinot puuttuisivat, niin kuitenkin mikä tahansa toiminta olisi parempi kuin turmiollinen toiminta. Puhutaan maan tuotteiden jalostamisesta, mutta jätän sikseen sellaisen jalostuksen arvon, joka on turmiollista. Vaikkei viinanpolttoa voikaan välttää niin kauan kuin kansakunta ei ole luopunut paloviinan käytöstä, pitää kuitenkin aina innokkaasti toivoa, että tämä elinkeino ei enää liittyisi maatalouteen, vaan että maatalous irrotettaisiin viinanpolton siteestä. Esitän, että maanviljelyskokous hyväksyisi pöytäkirjaan lausuman, että viinanpoltto on erotettava maanviljelystä, jolle sitä ei mitenkään voi pitää tarpeellisena.
Äsken mainitun kysymyksen yhteydessä keskusteltiin myös paloviinalainsäädännöstä suhteessa yleiseen siveellisyyteen ja maanviljelyn etuun. Merkittävää on huomata kuinka useimmat, jotka asiasta lausuivat käsityksensä, olivat sitä mieltä, että vapaa kilpailu myös tässä teollisuudessa ja sen seurauksena suurten polttimoiden perustaminen kaupunkeihin olisi molemmissa mainituissa suhteissa edullisinta. Olemme omasta puolestamme kauan tunnustaneet tämän mielipiteen oikeaksi, varmoina siitä, että juopottelu vähenee vain pysyvän valistuksen avulla. Erityisesti on huomattava, että viinanpolton siirtäminen pois joka mökistä tuottaisi muiden etujen lisäksi sen, että tavaran halpa hinta tekisi sen vähemmän arvostetuksi ja käytetyksi myös talonpoikien keskinäisessä seurustelussa.
Toisesta kysymyksestä, muonatorpparijärjestelmästä, puhujien käsitykset jakaantuivat selvemmin. Kaikki tunnustivat tilanomistajalle itselleen olevan hyödyksi huolehtia työntekijän sekä henkisestä että maallisesta menestymisestä maksamalla tälle riittävästi palkkaa tai luontoispalkkaa, perustamalla säästökassoja, kouluja jne. Mutta monet olivat sitä mieltä, että etenkin niillä seuduilla, joissa tilojen pinta-ala on pieni, tuottaa muonatorppien perustaminen omistajalle tappiota. Moni vetosi kuitenkin omasta kokemuksestaan siihen näkökantaan, että muonatorppa, joka tuottaa vakiintuneita ja sen seurauksena osaavampia ja taitavampia työntekijöitä, antaa tilalle suuremman hyödyn kuin sekä valtiontorpparit että palvelusväki isännän ruoissa.
Oleellista tässä näyttää saatujen tietojen mukaan olevan se, että maatorppari joutuu tiettyjen määräysten ja isännältä vaadittavan ennakon vuoksi viljelemään maata vuoroviljelyllä, minkä vuoksi myös pienempi maatilkku voi antaa perheen ylläpitoon riittävän tuoton. Sekä juurikasvien kylvön että korjuun voivat hoitaa torpparin vaimo ja lapset, lisäämättä miehen työtä. Ruotsissa vielä nykyisinkin yleisimmässä maanviljelyssä, joka Suomessakin on melkein poikkeuksetta tavallinen, maanomistaja tarvitsee niin suuren niittymaan kuin mahdollista, ja niitty osoittautuu lähes kaikkialla riittämättömäksi verrattuna peltoon. Maatorppari saakin mitättömän niityn, tai useimmiten ei niittyä lainkaan, ja hänen on pakko suurella työllä ja aikaa hukaten koota pieni heinävarastonsa ympäri metsämäkiä ja soita. Vähäinen rehunsaanti köyhdyttää peltoa, ja niin täytyy suuremman niittyalan ja joka toisen tai kolmannen vuoden kesannon korvata puuttuva lannoitus, kun taas pellon suuruus ja huonot vetojuhdat estävät tarvittavan hoidon. Sellaisissa oloissa on tuskin ihmeteltävää, että maatorppakin harvoin elättää työntekijän, vaan tarjoaa vain tilanomistajalle alituista riesaa ja vahinkoa asukkaiden velkaantuessa, köyhtyessä ja muuttaessa pois.
Samainen vapaaherra Hamilton, jonka esitystä yllä lainattiin, kertoi myös tämän kysymyksen suhteen että hän on tiloillaan suostutellut torpparit vuoroviljelyyn 8 vuoden kierrolla, antanut heille siihen tarpeellista etumaksua, jonka he ovat 3 vuodessa maksaneet takaisin, ja he kaikki ovat nyt hyvinvoivia tai ainakin kohtuullisesti toimeentulevia.
Kaikesta käy ilmi, että yhtään luotettavaa laskelmaa maatorppareiden eli ns. viljatorppareiden käytön eduista ei voida esittää, ellei tarkoiteta korkeinta mahdollista satoa maasta, so. satoa, jollaisen se vain järkiperäisellä maanviljelyllä voi tuottaa. Nykyisenä aikana käy ilmi, että edes suuremmat maapalstat tuskin pystyvät täyttämään nousevan väkimäärän ja nousevan sivistyksen moninkertaiset tarpeet. Ja etenkin pienille maapalstoille on parannettu menetelmä ainoa ulospääsy. Siksi voi syystä väittää, että vuoroviljely on välttämättömämpi torpparille kuin tilanherralle; vaikka itse asiassa maatorpparista siten tulee paras ja edullisin työläinen tilalle, tämä tarpeellisuus koskee myös tilan työkustannuksia. Tulokseksi tulee siis se luonnollinen, että sama menetelmä, joka antaa suurimman bruttotuoton, aiheuttaa myös alhaisimmat työkustannukset.
Ensimmäisessä yleisessä Maanviljelyskokouksessa 1846 oli, kuten yllä mainittiin, keskustelu maan lohkomisesta mielenkiintoisimpia. Kysymys on herätetty myös Suomen sanomalehdistössä; tuskinpa mikään muu aihe on sopivampi siellä käsiteltäväksi.
Yksikään inhimillinen arvio ei voi nähdä Suomen tulevaisuudessa muuta kuin pitkän rauhan kauden, jonka aikana maan teollisuudella on mitä onnellisin kehitysjakso, ja väestön karttuminen lupaa jatkua häiriintymättä samassa suhteessa kuin viimeksi kuluneina 40 vuotena. Kun ajatellaan maan väkimäärän vielä kaksinkertaistuvan seuraavien viidenkymmenen vuoden aikana, on maanviljelyn pakostakin oltava silloin samoin kuin nytkin tämän väestön pääelinkeino. Jos oletetaan, että maaomaisuus ei silloin olisi jakaantuneena useampiin käsiin kuin tällä hetkellä, niin mielestämme varovastikin arvioiden 2/3 kansasta, so. maan kaksi miljoonaa ihmistä, muodostuisi omaisuutta vailla olevista työläisistä. Mitä se merkitsisi siveellisyydelle ja hyvinvoinnille, sen todistaa pauperismi Euroopan tätä nykyä runsasväkisimmissä maissa.
Mutta lehtemme ohjelman mukaan sivuutamme tässä kaiken erityisen sovellutuksen ja tarkastelemme kysymystä vain sen yleisestä valtiontaloudellisesta näkökulmasta. Äsken mainittu osoittakoon vain sen käytännöllisen merkityksen myös meidän maallemme. Siksi yksikään isänmaan ystävä ei uskoaksemme voi ilman myötätuntoa seurata, mitä toisten maiden tieto ja kokemus tarjoavat sen ratkaisemiseksi.
Ruotsin maanviljelyskokouksessa se oli ilmaistu seuraavin sanoin:
”Onko varmaa kokemusta siitä, että maan aivan liian pitkälle viety lohkominen on vaikuttanut haitallisesti viljelijöiden siveelliseen ja taloudelliseen tilaan?”
Tämän sanamuodon huomaa virheelliseksi sellaisenaan, koska ”liian pitkälle viety lohkominen” on samaa kuin haitallinen vaikutus. Siitä huolimatta käsiteltiin aihetta sekä yleisemmältä että sen kokemuksen kannalta, jonka lohkominen Ruotsissa erityisesti on antanut.
Yleisimmältä näkökannalta aihetta käsitteli maineikas toimitussihteeri Richert. Hänen puheensa on selkeydeltään, lyhyydeltään ja iskevältä todistelultaan niin erinomainen, että se ansaitsee tulla julkaistuksi kokonaan. Se kuuluu:
Käsiteltävän kysymyksen arvioinnissa yhdyn kokemukseni pohjalta täysin virkaveljeni laamanni von Röökin kirjalliseen lausuntoon. Olen toiminut tuomarina jo yli 30 vuotta. Tänä aikana minulla on ollut riittämiin tilaisuuksia nähdä, miten edullista köyhemmille kansanluokille on ollut saada hankkia pienille maapaloille omistusoikeus tai varma omistus pitemmäksi ajaksi ja kuinka vähän tällä maan lohkomisella on siten ollut haitallista vaikutusta viihtyvyyteen tai siveellisyyteen mainitussa kansanluokassa. Mahdollisesti kokemukset minulle tuntemattomista seuduista tai olosuhteista, joiden syitä ei tässä voi tutkia, ovat voineet antaa syyn muihin päätelmiin. Uskon kuitenkin, ettei tämänkaltaista tärkeää ja läpikotaisin vaikuttavaa yhteiskuntakysymystä voi arvioida vain hajanaisten kokemushavaintojen pohjalta. Sitä voi käsittääkseni tarkastella vain korkeammalta näkökannalta, nimittäin siltä, johon viittaa juuri sen oikeustilan periaate, jossa kysymyksellä on varsinainen merkityksensä. Kaikella kunnioituksella sitä lausumaa kohtaan, että tämänkaltaisissa kokouksissa pitäisi varoa paneutumasta periaatekysymyksiin, en voi olla mitä pikimmin koskettamatta sitä, minkä tämän suhteen olen huomannut tarpeelliseksi voidakseni vakaannuttaa arvioni asiasta.
Kysymyksen muodosta minun on ensin huomautettava, että sen asettelun kehässä vastaus on esitetty itse kysymyksessä. Se puhuu aivan liian pitkälle viedystä maan lohkomisesta, ja se lienee samaa kuin lohkominen, josta seuraa jotain vahinkoa tai haittaa. Kun tätä seurausta nyt pidetään annettuna, kysymykseen ei kai voi vastata muuten kuin Kyllä. Jos haluaa taas aivan liian pitkälle viedyllä ymmärtää lohkomista yli sen mitä voimassa oleva laki sallii, niin vastaus löytyy samalla tavoin kysymyksestä, koska lain ylitsekäymisen on aina oltava haitallista, ainakin siveellisyydelle. Kun kysymys ei siis esitä selvästi, mitä käytetyt sanat oikeudellisesti merkitsevät, tulkinta jää subjektiivisen mielivallan alle; mutta jollekin niin epämääräiselle kuin tämä voidaan kai vaivalloisesti rakentaa lujaa kokemusta tai antaa siitä todistusta.
Jos nyt ei ole mittakeppiä siihen, mitä oikeastaan tarkoitetaan tai olisi tarkoitettava aivan liian pitkälle viedyllä maanlohkomisella – ja mitään sellaista lienee mahdotonta löytää äärimmäisen erilaisista paikallisoloista, jotka tässä maassa vallitsevat – niin saa kysymys sellaisena kuin se nyt on esitetty kai jäädä ikuisiksi ajoiksi vastaamatta. Mutta se voi antaa aiheen toiseen kysymykseen: onko hyvinvoinnille ja siveellisyydelle hyödyllisempää olla kapitalisti kuin maanomistaja, ja lisääntyykö hyödyllisyys tässä suhteessa samassa määrin kuin pääomamäärä vähenee, käsiteltävänä olevassa tapauksessa toisin sanoen: onko pienen pääoman omistajalla pienempi takuu tulevalle toimeentulolleen ja siveellisyydelleen, jos hän sijoittaa tämän pääoman maapalaan, kuin jos hän pitää pääoman elääkseen sen korolla? Tunnustan, että tämä ei ole minun varma vakaumukseni.
Mutta maan jakaminen ei tapahdu vain niin, että pääoman omistaja ostaa sitä, vaan myös niin, että sitä vuokraa sellainen, jolla ei ole varoja ostorahoiksi. Vuokraaja taas on lähinnä verrattava niin kutsuttuun maatorppariin. Toiseksi kysymykseksi tulee siis: onko sillä, jolla on maapala vuokralla, tavallisesti pitemmäksi ajaksi, vähemmän takuuta toimeentulolle ja siveellisyydelle kuin torpparilla, joka viljelee samanlaista maapalaa päivätyövelvollisuutta vastaan ja sillä uhalla, että hänet ajetaan pois tai sanotaan irti? Myös tältä osin olen päinvastaista mieltä.
Voidaan kai olettaa, että laajaa maataloutta harjoitetaan runsaammin säästöin ja siitä johtuen suuremmalla tuotolla kuin pienempää, missä viljelijä käyttää vain omia voimiaan; yhteiskunnalle kokonaisuutena on sitä vastoin epäilemättä vähemmän hyödyllistä, että muutamat niin suuret maanomistajat, jotka hoitavat liikettään ja palkkaavat työläisensä tehdasmaisesti, voivat elää yltäkylläisyydessä, kuin että monin verroin suurempi määrä pienten maapalojen omistajia tai itsenäisiä viljelijöitä elää omasta työstään ja nauttii tyytyväisenä oman kotinsa viihtyisyydestä, jolloin houkutus poiketa siveellisyydestä väistämättä vähenee tässä suuressa ihmisjoukossa.
Monesta saattaa vaikuttaa omituiselta, että maanviljelyskokouksessa puhutaan niin paljon siveellisyydestä. Minusta ei tunnu siltä. Maatalouden päämääränä, kuten kaiken materiaalisen hyötymisen, ei minun mielestäni ole ihmissuvun lihottaminen vaan ihmissuvun sivistäminen; mutta sivistymisen korkein päämäärä on siveellisyys. Ja samalla kun puhutaan siveellisyydestä, puhutaan myös vapaudesta. Niiden kesken ei ole eroa. Vapaus on siveellisyyden samoin kuin ihmishengen olotila. Edessämme on tässä siis ajan suuri kysymys, vapauden suuri kysymys.
Mutta pinnalta katsoen vapaus toteutuu valtiossa oikeusidean kautta. Siveellisyys edellyttää oikeutta. Se mikä on väärin, ei voi muuttua siveelliseksi tai edistää siveellisyyttä. Siksi täytyy tietää, mikä on oikein käsiteltävänä olevassa kysymyksessä; eikä se voi olla muuta kuin että keneltäkään valtion kansalaiselta ei voida riistää oikeutta hankkia omaisuutta, irtainta tai kiinteää, suurta tai pientä sen mukaan kuin hänen tilanteensa sallii hänen tyydyttää inhimillisen kehityksen ja jalostumisen tarpeensa. Tämä tarve on kaikilla sama, ja jokaisella ihmisellä täytyy olla mahdollisuus täyttää se tekemättä eroa rikkaan ja köyhän välillä. Alku kaikkeen rikkauteen on niiden oikeudessa hankkia, jotka ovat alkaneet tyhjästä. Rikkaan aarre ei ole muuta kuin täytetty työ. Köyhällä on käsiensä käyttöön yhtä hyvä oikeus kuin rikkaalla viljasäkkeihinsä. Hänellä on sama oikeus hankkia kuin rikkaalla pitää jo hankkimansa. Mutta kootulla pääomalla – hankitulla omaisuudella – on yhtä suuri oikeus harjoittaa sitä toimintaa, jonka sen määrä sallii, olkoon määrä suuri tai pieni. Suuremmalla pääomalla saa maanviljelyssä olla yhtä vähän kuin missään muussakaan elinkeinossa laillinen mahti sortaa pientä. Kaupunkielinkeinojen vapauden yhteydessä puhutaan paljon pelosta, että suuri tehdasmaisesti toimiva kapitalisti sortaisi pienempää elinkeinonharjoittajaa, joka elää käsityöstä. Kun taas on kysymys maan lohkomisesta, ajetaan ilmeisesti toista oppia, sitä nimittäin, että suuren kapitalistin sekä pitää että tulee täysin alistaa, sulkea pienempi kilpailusta. Tämä on merkittävä ristiriita, johon en yritä etsiä syytä. Vai olisiko itse asiassa vaarallisempaa, että köyhä mies maalla ostaa maapalan, rakentaa talon, menee naimisiin ja viljelystä hakee toimeentuloa vaimolle ja lapsille, kuin että köyhä räätäli tai suutari kaupungissa, omistaen varastonsa, edellinen naulan ja prässiraudan ja jälkimmäinen naskalin ja lestin, vuokraa huoneen, tulee porvariksi, menee naimisiin ja koettaa ruokkia vaimon ja lapset kättensä työllä? Pitääkö vain jälkimmäisellä olla täysi oikeus toimia sen mukaan kuin hän pitää itselleen hyödyllisimpänä, vai eikö tämä vapaus yhtä suurella oikeudella kuulu myös edelliselle?
Törmätään siis jälleen suureen kysymykseen. Se kuuluu tässä: pitääkö köyhän, myös maalla, olla vapaa itse määräämään ja päättämään omista ja perheensä asioista? Vai pitääkö rikkaan iankaikkisesti olla hänen holhoojansa?
Vapaa köyhä on jo nyt. Kristinusko on tehnyt hänet vapaaksi. Mitä tältä osin kerran on tehty, sitä ei ihmismahti voi tehdä tekemättömäksi. Mikään pakkoside, mitkään lait eivät voi enää viedä köyhältä oikeutta olla oma itsensä. Vain järki voi opettaa häntä ohjastamaan ja hoivaamaan sellaista vapautta. Lahjoittakaa hänelle sitten tämä ohjas, tämä hoitaja: viljelkää hänen järkeään, tunnustakaa hänen ihmisarvonsa, hänen vapaa persoonansa, ja opettakaa häntä itse tuntemaan sen suuri ja todellinen merkitys. Sitten ei tarvitse pelätä, että oikeus hankkia maata, asua omassa kodissa, hankkia vaimo ja lapsia, vaikuttaisi haitallisesti hänen siveelliseen tai taloudelliseen tilaansa.
Viitattu herra laamanni v. Röökin esitys osoittaa meille toisen tuomarin, joka puoli vuosisataa tätä virkaa harjoitettuaan on huomannut: ”että ne henkilöt tai taloudet, joilla on ollut tilaisuus hankkia pienempiä maapaloja omaisuudekseen ja asua omaa taloa, ovat olleet ja ovat tuomiokunnan rauhallisimpia asukkaita”. Hän lisää: ”En voi muistaa yhtäkään näitä pienempiä maanviljelijöitä, joka pitkänä tuomariaikanani 32 000 asukkaan tuomiokunnassa olisi ollut syytettynä rikoksesta”. Herra v. R. suosittelee varsinkin sellaista maanerottamista 30 à 50 vuoden vuokralla, joka joko maksettaisiin kerralla kuin kauppa tai vuosittaisella rahaverolla tai määrätyillä päivätöillä. Sellainen maa voidaan omistaa ilman veroa ja rasitusta valtiolle, minkä vuoksi nämä pienet maanvuokraajat usein ovat paremmin toimeentulevia kuin tilanvuokraajat. Lisäksi voi työläinen harvoin koota tarvittavan pääoman ostaakseen talonosan, ja ostoa varten otetun velan ohessa hänellä ei ole kykyä kerralla maksaa talonveroa ja runsaita korkoja. Herra v. R. lopettaa ilmoittamalla ajatuksensa, että Ruotsin Kunink. Asetus vuodelta 1827 maan erottamisesta ja siihen liittyvät asetukset ”pitää arvostaa korkealle ja ne edistävät tulevaisuudessa maan yleistä hyvinvointia.”
Samassa tarkoituksessa, mutta kokemuksen näkökannalta esittivät mielipiteensä vapaaherrat Raab ja Hamilton sekä herra Björk. Herra Raab lausui vastoin herra rovasti Holmia, joka katsoi pienten maanlohkomisten suosivan varhaisia avioliittoja, että niitä ei mitenkään estä työläisten omistamattomuus. Moni kuuluu myös myöntävän, että viljatorpparit ja rengit solmivat kyllin runsaasti avioliittoja. Mielestämme nousevan sivistyksen ilmeinen seuraus on se, että työläinen ei enää pidä tyydyttävänä orjan suhdetta isäntään ja hänen perheeseensä, niin paljon kuin tähän suhteeseen voikin sisältyä toisaalta hyvää tahtoa, toisaalta kiitollisuutta ja tottumuksen aikaansaamaa kiintymystä. Ihminen täyttää oman perheen perustamisella olennaisen osan siveellistä tehtäväänsä; nousevassa sivistyksessä kuuluu asian luontoon, että hänen pitää pyrkiä tähän tavoitteeseen. On selvää, että se, jolla on oma katto pään päällä ja vähän maaomaisuutta itsensä ja perheensä ravinnoksi, voi joka tapauksessa mennä naimisiin paremmin tulevaisuudennäkymin kuin työläinen, jolla on tukena vain päivän ansiot. Ja tuskin voi väittää vastaan herra Raabin toisten tukemana esittämää lausuntoa, että vakituinen työläinen on kelvollisempi ja luotettavampi, koska juuri näköalan suhteelliseen riippumattomuuteen täytyy olla voimakas kannustin jokaisen työläisen intoon, harkintaan ja siveelliseen muutokseen.
Äsken mainittu rovasti Holm oli puhujista ainoa, joka oli vastakkaista mieltä. Myös hän katsoi kuitenkin, että saattaa olla hyödyksi jakaa maata vuoden 1827 lain mukaan, joka määrää kuusi tynnyrinalaa maapalstan vähimmäiskooksi. Hän kertoi kuitenkin Norrlannissa olevasta pastoraatistaan, että tätä lakia on noudatettu vain harvoissa maanlohkomisissa, vaan että siellä oli yli sata pienempää tilaa, jopa ½ tynnyrinalaa ja sen alle. Lakia kierrettiin siten, että työläiset henkikirjoitetaan mäkitupalaisiksi, jolloin kukaan ei voi estää tilanomistajaa antamasta näille maapalaa, kuinka pientä tahansa. Seurauksena oli herra H:n tietojen mukaan ollut, että vuonna 1841 pitäjän 30 000 asukkaasta 750 oli köyhiä. Kenelläkään muulla kokouksen jäsenellä ei ollut samanlaisia kokemuksia kerrottavanaan. Näyttää kuitenkin oletettavalta, että loisten ja mäkitupalaisten määrä täällä olisi ollut suunnilleen sama kuin nyt pienten maanvuokraajien määrä. Ja enemmän kuin todennäköistä näyttää, että köyhien määrä siten ei olisi vähentynyt.
Kreivi v. Salza selvitti tulleensa puolen vuosisadan kokemuksesta siihen vakaumukseen, että pitkälle viety maanjakaminen on vahingollista. Hänen mukaansa kelvolliset vetojuhdat ovat välttämättömiä Ruotsin maanviljelylle, osaksi raskaan savimaan työstämiseen, osaksi hiekan sekoittamiseen muihin maalajeihin. Heti kun jako etenee tämän ehdon täyttöä pitemmälle, maanviljely kärsii. Lisäksi herra kreivi muistutti, että Ruotsissa ruodunpito sekaantui ja vaikeutui jatkuvan tilanjaon takia.
Ensiksi mainitulle syylle on annettava suuri paino. Mutta se raukeaa, jos sen ohessa väitetään, että Ruotsin tilanjakaminen on saavuttanut sen asteen, että syntyy pulaa kelvollisista vetojuhdista. Sillä on selvää, että vaikkapa kuusi tynnyrinalaa huonoa maata on tarpeeksi kasvattamaan tarvittavat vetojuhdat, jos vain maanviljely oikein hoidetaan ja viljellään rehukasveja. Ylipäänsä ei kysymyksen ratkaisussa saa unohtaa, että juuri pienempi maa-ala saa aikaan ja helpottaa huolellisempaa viljelyä, jopa pakottaa siihen.
Vielä esiintyi advokaattiviskaali Rydqvist saman suuntaisesti mutta vain esittämällä surkean esimerkin maanjaosta ja köyhyydestä Irlannissa. Herra Richert toisti sitä vastoin yhtä tutun oikaisun: että Irlannin maalla itse asiassa on vähemmän omistajia, mutta että nämä saavat jakaa maan vuosivuokralle raskain ehdoin saadakseen imeä siitä mahdollisimman suuren voiton. Siten koko maan väestö on torppareita, jotka vuoden lopussa voidaan häätää. Kun Herra Rydqvist myös pyrki kumoamaan herra Richertin yllä lainattua väitettä sillä tekosyyllä, että kun joka yksilöllä on oikeus omistaa niin paljon maata kuin hän voi hankkia, se myös edellyttää häneltä velvollisuutta joka tapauksessa ravita itsensä. Tähän hänelle vastasi herra Richert viittaamalla oloihin muissa yhteiskuntaluokissa. Virkamiehillä, kauppiailla, Ruotsissa nyt myös käsityöläisillä, on täysi oikeus hankkia omaisuutta ja elantonsa kukin omalla urallaan. Mutta onnettomuus tai oma syy voivat viedä kenet tahansa kerjäläiseksi, ilman että he menettävät yhteiskunnan hoivan. Eikä maanviljelijältä pidä kieltää samaa oikeutta tai velvollisuuksia, jotka kuuluvat toisille yhteiskuntaluokille. Ylipäänsä tämä herra Rydqvistin esitys antaa loistavan osoituksen pinttyneen konservatiivisuuden tavasta käyttää syiden asemesta loppuun kulutettuja yleisiä fraaseja.
Herra Holmin kokemusta vastaan asetti vapaaherra Hamilton täysin vastakkaisen. Karulle seudulle Nerikessa oli 20 vuotta sitten asettunut asumaan joitakin irtolaisia, joiden ainoa ammatti oli kerjääminen. Nyt samalla 3 000 kyynärää pitkällä ja 1 200 kyynärää leveällä maapalalla eli viisikymmentä viihtyvää perhettä, joista jotkut eivät omista maata vaan vain harjoittavat käsityötä, mutta muut käsityön ja päiväpalkkatyön ohella viljelevät 1–½ tynnyrinalaa maata.
Herra Björk esitti melko kiinnostavia esimerkkejä maanjaon hyödyllisyydestä vertaamalla Reinpfalzia ja Baijerin valtakunnan muita osia, mikä osoitti, että sekä asukkaiden siveellisyys että heidän taloudellinen tilansa oli paljon parempi ensin mainitussa maakunnassa, missä maanjako oli edistynyt pitemmälle.
Vielä vakuuttavampia olivat kuitenkin entisen valtiopäivämiehen Anders Bengtsonin ja herra kreivi C. H. Anckarsvärdin kannat maanjaon puolesta, kun kumpikin tukeutui omiin kokemuksiinsa. Kreivi A. lausui muun muassa: ”Olisi tarpeetonta sanojen haaskaamista asettaa kyseenalaiseksi, kuinka paljon siveellisyys kärsisi siitä, että köyhä saisi oman katon pään päälle ja oman maapalstan rakentaakseen oman asunnon. Rovasti Holmin esittämät tosiasiat olivat hyvin masentavia, mutta ne eivät todista kuitenkaan mitään ennen kuin arvoisa puhuja on osoittanut, missä määrin köyhien lisääntyminen on johtunut juuri maanjakamisesta, sekä selvittänyt, millaiset olot olivat 50 vuotta takaperin verrattuina nykyisiin, olivatko maataomistavien ja köyhien väliset suhteet silloin ”toisenlaiset” ym. Tohtori Engström, joka on kiertänyt Norrlantia ja Lappia, ilmoitti tietoja, jotka johtivat toisiin päätelmiin kuin rovasti Holmin.
Lopuksi on mainittava, että herrat E. Nonnen ja J. Th. Nathorst, molemmat tunnettuja tieteellisiä agronomeja, puhuivat siitä kuinka välttämätön ja hyödyllinen tilallinen työntekijä on maatalouden menestymiselle ja maan korkeimmalle mahdolliselle viljelylle. Jälkimmäinen muistutti myös siitä, että Ruotsin kasvava väestö johdetaan ainoana keinonaan hankkimaan elantonsa pääasiassa maanviljelystä. Tämän vuoksi hänen mielestään ei voida edes asettaa kyseenalaiseksi, pitäisikö tästä väestöstä tulla mäkitupalaisten ja valtiontorppareiden armeija vai maanomistajien ja maanvuokraajien sääty.
Näin päätyivät nämä kaikki puhujat, jotka olivat esittäneet näkemyksiään yleisen valtiontaloudellisen ja moraalisen, tieteellisen agronomian ja arkipäivän kokemuksen näkökulmasta samaan kantaan, kun taas toisin ajattelevat olivat harvassa (mainitut kolme) ja heidän perustelunsa osittain epävarmoja, osittain helppoja kumota. Mielestämme tämän keskustelun kulku, vaikkakaan se ei johtanut mihinkään kannanilmaisuun maanviljelyskokouksen puolesta, sisältää riittäviä todisteita kysymyksen ratkaisuksi, halusipa etsiä asiassa vain auktoriteetista riippuvaa varmuutta tai ankarasti koeteltua tietoa ja vakaumusta.
