Litteraturblad nro 1, tammikuu 1863: Aiempien venäjän kielen tuntien käyttämisestä kouluissa

Tietoka dokumentista

Tietoa
2.1.1863
Pvm kommentti: 
Päivämäärä ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Lehtemme tehtävä ei ole seurata päivän uutisia tai kuuluttaa niitä. Mutta niin tärkeä uutinen kuin se, että venäjän kielen lukeminen maamme oppilaitoksissa lakkasi olemasta pakollista, ansaitsisi hyvin tulla kerrotuksi uudelleen ja uudelleen.

Historian kulkuun on kuulunut, että valloittajakansa on pyrkinyt sulauttamaan kukistetut kansat itseensä ja suuret kansakunnat ovat syntyneet siten, että tämä on joko onnistunut tai sitten voitetut kansat päinvastoin ovat korkeamman sivistyksensä tai pelkästään suuremman väkilukunsa ansiosta sulattaneet valloittajat itseensä. Mutta Euroopan uusin historia on erityisesti osoittanut, että mitä pitemmällä kumpikin kansa sivistyksessään on, sitä vaikeammaksi tällainen sulautuminen käy.

Silloin, kun voitettu maa on rauhansopimuksessa yksinkertaisesti liitetty voittaneeseen valtakuntaan, on siitä itsestään selvästi seurannut, että jälkimmäisen kielestä on tullut virallinen kieli myös edellisessä ja kaikkien valtion virkoihin astuvien on ollut välttämätöntä osata tätä kieltä. Mutta kun luovutettu maa, kuten Suomen tapauksessa, on saanut säilyttää oman hallituksensa ja hallintonsa, ei tällaista virallisen kielen yhtenäisyyttä välttämättä tarvita.

Voidaan sanoa, että myös tällaisissa tapauksissa monenlaiset viralliset kosketukset molempien maiden hallintoelinten ja hallinnollisten viranomaisten välillä vaativat välttämättä, että molemminpuolisessa tiedonkulussa on oltava yksi kieli. Olemme täysin varmoja, että esimerkiksi hra F. N. Oulun Wiikko Sanomissa aivan epäilyksettä olisi sitä mieltä, että suomalaisten ja venäläisten viranomaisten välisessä tiedonkulussa jälkimmäisten pitäisi opetella ruotsia tai suomea. Mutta jokainen muu edes kohtuullisen järkevä suomalainen pitäisi kohtuullisena, että niiden suomalaisten viranomaisten, joiden tehtäviin tällainen yhteydenpito kuuluu, pitäisi kyetä tulemaan toimeen venäjän kielellä. Tämä voi tietysti tapahtua viranomaisten tällaisia tapauksia varten asettamien kielenkääntäjien välityksellä. Maalle on erittäin hyödyllistä, että tietyt ja erityisesti korkea-arvoiset suomalaiset virkamiehet osaisivat venäjää.

Mutta kohtuutonta on ollut, että melkeinpä kaikkien tulevien virkamiesten on Suomessa ollut pakko opetella venäjää, ja että itse asiassa kaikkien koululaisten on tästä syystä ollut pakko käyttää osa kouluajastaan tämän kielen oppimiseen. Tämä tilanne vallitsi jo aiemmin, 1820-luvulla, ja eräässä vaiheessa piti tulevien pappien suorittaa venäjän koe yliopistossa. Tätä muutettiin myöhemmin niin, että vain niin sanotut sivilistit lukivat venäjää, ja vain juristit sekä kameralistit suorittivat tutkinnon yliopistossa. Mutta vuonna 1856 määrättiin venäjän lukeminen pakolliseksi kaikille koulujen ja lukioiden oppilaille, vain lukion ylimmällä luokalla niin sanotut teologit ja matemaatikot vapautettiin siitä.

On vaikea sanoa, millaiset sulauttamissuunnitelmat tämän päätöksen sanelivat. Ollaan tietävinään, että tietyillä venäläisillä valtiomiehillä oli sellaisia. Mutta tiedossa on myös, että Suomen hallitsijat ovat turvanneet maata niitä vastaan. Selvin merkki tällaisista tarkoituksista oli jonkin aikaa voimassa ollut määräys, että venäjää piti lukea myös julkisissa tyttökouluissa. Mutta kun tiedämme, että vuoden 1856 muutos julkisissa kouluissa oli lähtöisin suomalaisista, niin emme voi pitää mahdottomana, että myös tyttökouluasetus olisi kaikilta osiltaan kotimaista alkuperää. On ollut suomalaisia vanhempia, jotka ovat pitäneet hyvänä asiana, että heidän tyttärensä oppivat venäjää, ja että se olisi paljon hyödyllisempi kuin suomen kielen taito.

On tämän laita miten tahansa, niin nyt on tapahtunut se onnellinen asia, että venäjä on lakannut olemasta pakollinen oppiaine. Voidaan sanoa, että kohtuuttomuus on tällä tavoin oikaistu. Mutta tämän ei pidä vähentää kiitollisuutta hallitsijalle, joka on ottanut tehtäväkseen korjata kaikki kohtuuttomuudet ja joka on lausunut hallitsijantoimensa ohjenuoran sanoissa ”Olkaa rehellisiä suomalaisia”. Eikä kukaan jalosti ajatteleva suomalainen laiminlyö tunnustustaan Suomea tällaisen määräyksen ansiosta kohdanneelle hyvänteolle. Ne, jotka kehottavat juhlimaan sitä polttorovioiden merkeissä, eivät ole puhuneet ainakaan Suomen kansan nimissä.

Tähänastiset venäjän opetusta koskeneet säädökset ovat aivan ilmeisesti olleet etupäässä hyödyttömiä, koska useimmat virkamiehet, joilta venäjän kielen tutkintoa on vaadittu, eivät viranhoidossaan ole koskaan joutuneet tuota kieltä käyttämään. Sen lukeminen on siksi ollut pakollista läksynlukua, joka pian unohdetaan. Tämä sen hyödyttömyys on puolestaan aiheuttanut, että se on nähty vain venäläistämispyrkimyksenä, joka on herättänyt ja ruokkinut sinänsä turhaa jatkuvaa mielipahaa ja katkeruutta.

Mutta näillä säädöksillä on ollut myös suoranaisesti vahingollinen vaikutus yleiseen sivistykseen ja erityisesti virkamieskoulutukseen. Jälkimmäiseen siksi, että tulevat juristit ja hallintovirkamiehet ovat joutuneet käyttämään melkoisen osa yliopistollisesta opiskeluajastaan venäjän lukemiseen, jonka vuoksi erityisalan opinnot ovat kärsineet. Yleiselle sivistykselle haitta on ollut siinä, että maamme kouluissa tieteellisen sivistyksen perustanlaskemiseen muutoinkin tarvittavaa runsasta vieraiden kielten määrää on kartutettu vielä venäjällä, jonka opiskeluun on käytetty melkoisesti tunteja.

Emme epäile, etteivätkö yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan virkamiestutkinnon vaatimukset nyt kohoa suhteessa siihen aikaan, joka venäjän tutkinnon poisjäämisen johdosta vapautuu. Omasta mielestämme olisi tieteellisen sivistyksen kannalta parasta, jos tämä aika käytettäisiin saksan- ja ranskankielisten lakiteosten tai juridisten ja taloustieteellisten tutkimusten lukemiseen. Nykyisistä oikeustieteen opinnoista puuttuu tieteellisessä mielessä vertailevaa tutkimusta. Meillä ei toki ole laajoja tietoja näissä aineissa. Mutta luulemme, että ulkomaisten kirjoittajien teosten lukemiseen tottuminen innostaisi opiskelijoita jatkuvaan opiskeluun. Ruotsinkielinen juridinen kirjallisuus yksin on liian vähäistä tällaisen kiinnostuksen herättämiseen, eikä sellaista voi myöskään laajemmassa mielessä syntyä, ennen kuin näkökulmaa on laajennettu omien lakien ja instituutioiden ahtaan piirin ulkopuolelle. Nämä eivät myöskään voi kehittyä itsenäisesti niin kauan kuin alan miesten tietämys ei ulotu muuhun kuin mitä on tässä maassa ja Ruotsissa, jossa juridinen koulutus on ollut ja lienee yhä aivan yhtä yksipuolista kuin omassa maassammekin.

Alemmissa oppilaitoksissa vapautuu uuden säädöksen johdosta melkoisesti tunteja. Yläalkeiskouluissa neljä tuntia viikossa kahdella ylemmällä luokalla, tavallisissa lukioissa kahdella alemmalla luokalla kaksi viikkotuntia kaikilta ja lisäksi neljä tuntia niiltä, jotka eivät ole lukeneet kreikkaa. Ylimmällä luokalla niin sanotuilta filologeilta ja juristeilta vapautuu peräti kuusi tuntia.

Miten nämä tunnit pitäisi käyttää? Pidämme selvänä, ettei maassamme nyttemmin ole ketään, joka ei vaatisi, että ainakin osa vapautuneista tunneista tulee kaikilla näillä luokilla käyttää suomen kielen opiskeluun. Tämä on vähimmäisvaatimus, mutta mielestämme tähän ei myöskään tarvitse suurempaa määrää tunteja, sillä lukeminen ja kirjoittaminen ei kuitenkaan anna oppilaille riittävää suomen kielitaitoa. Tässä suhteessa tarvittava uudistus on se, että yhdessä ja vähitellen useammissa oppiaineissa opetus tapahtuu suomeksi. Jo kyseiset kaksi tuntia voitaisiin käyttää Suomen maantieteen ja historian lukukirjan opiskeluun – jos sellainen vain olisi käytettävissä.

Mutta sitä vaatimusta vastaan, että suomen opiskeluun pitäisi käyttää useampi tunti, nousevat myös muiden oppiaineiden tarpeet.

Yläalkeiskoulussa jäljellejäävät kaksi tuntia tarvitaan kipeimmin matematiikkaan, ylimmällä luokalla ehkä toinen tunti tähän ja toinen latinaan.1 Ei nimittäin ole asianmukaista, että algebran alkeet tulevat vasa lukiossa, ja että aritmetiikkaa luetaan täysin vailla yhteyttä algebraan. Yhtä virheellistä on, että geometriaa opiskellaan ilman mitään käytännön sovellutuksia. Jälkimmäisiä ei tarvita vain käytännön hyödyn vuoksi vaan myös ymmärryksen selventämiseksi asiasta. Tavanmukaisen opetusmenetelmän mukaisesti oppilas päättää geometrian kurssinsa ymmärtämättä lainkaan, mistä on ollut kysymys.

Lukiossa voi valita vapaasti kreikan, ranskan ja venäjän kielen välillä. Voi odottaa, että niiden nurinkurinen osastojako katoaa ja että mainitun valinnanvapauden seurauksena muodostuu siviiliosasto, joka käsittää ”matemaatikot”, ”juristit”, ”maanmittarit” jne. Ne kaksi tuntia, jotka suomen kieleen käytettävien tuntien lisäksi jäävät tämän osaston kahdella alemmalla luokalla vapaiksi, olisi meidän mielestämme paras käyttää matematiikkaan ja historiaan. Nykyisten kielten taito on toki toivottavaa. Mutta niihin on jo osoitettu riittävästi tunteja, ja hyvin käytettyinä nämä tunnit riittävät opettamaan olennaisimman, kyvyn lukea helppoa saksan- tai ranskankielistä kirjallisuutta. Jos aikaa käytetään puhumisen ja kirjoituksen harjoitteluun, edistyminen jää varsin vähäiseksi. Mutta oppilas, joka latinan ja ruotsin kieliopin opinnoissa on omaksunut kunnollisen kieliopillisen perustan, voi mainituissa kielissä paneutua kursoriseen lukemiseen ilman että perusteellisuus tästä kärsisi. Opettajan tehtävä on kiinnittää huomiota lauseopin ja rakenteen poikkeuksiin. Ja oppilas saavuttaa tällä tavoin kielitaidon, jonka pohjalta hän varsin helposti voi käyttää kieltä puheessa ja kirjoituksessa. Näiden taitojen hankkiminen jätettäköön hänen oman valintansa ja huolenpitonsa varaan. Koulu on olemassa antaakseen oppilaille kyvyn tieteelliseen opiskeluun, ei opettaakseen heitä keskusteluun ja kirjeenvaihtoon. Siksi on tärkeintä, että tässä suhteessa oleellisia oppiaineita luetaan perusteellisesti ja riittävän laajasti. Ja näihin kuuluvat yhtä hyvin matematiikka kuin yleinen historiakin. Lukioiden siviiliosastolla laajempi historian kurssi on sitäkin tarpeellisempi, koska oppilaat eivät jatka näitä opintojaan yliopistossa.

Siksi pitäisi myös tämän osaston ylimmällä luokalla vapautuvista neljästä tunnista kaksi käyttää samalla tavalla, mutta loput kaksi sitä vastoin latinaan. On nimittäin vaikea kuvitella nurinkurisempaa lukujärjestystä kuin nykyinen latinaa koskeva, sillä sen mukaisesti oppilaat, jotka ovat käyttäneet suurimman osan kouluajastaan tähän aineeseen, kurssinsa viimeisenä vuonna jättävät sen kokonaan ad acta [sivuun, vaille toimenpiteitä]. Ainoassa jäljellä olevassa siviililukiossa, josta latina on kokonaan poistettu ja oppilaiden tuleva elämäura tällä tavoin peruuttamattomasti määrätty heti heidän jätettyään yläalkeiskoulun, tullaan venäjä vaihtamaan latinaan. Tämä on erittäin lupaavaa, ja tätä esimerkkiä pitäisi, kuten äsken ehdotettiin, seurata myös muiden lukioiden ylimmän luokan sivilistien kohdalla. Sitä vastoin myös siviililukiossa on kaksi tuntia käytettävä suomen kieleen.

Mainitut muutokset eivät vaadi lainkaan uusia opettajavoimia. Lukion lehtorit elävät far nienteä [joutilaina], jollaista ei ole suotu kenellekään muulle valtion virkamiehelle. He opettavat osin 12–14 tuntia viikossa. Hallitus näyttää jatkuvasti lukioluokkia perustettaessa ajattelevan, että tämä on enintä, mihin ihmisvoimat pystyvät. Näille paikoille tulee tavallisesti nuoria miehiä, lisensiaatteja, jotka niissä ottavat virkamiesuransa ensi askeleet. Ja heidän nuoria voimiaan pelätään rasittaa enemmän kuin kaksi tuntia päivässä! – Myös kouluissa rehtoreiden pitäisi kyetä kestämään hieman suurempi työmäärä. Ja kun venäjän opettajat niissä säilyvät vain siksi, että he tarvittaessa opettavat joitakin ylimääräisiä tunteja venäjää, niin heille voitaisiin määrätä myös muuta opetusta, esimerkiksi ruotsin kielioppia sekä kirjoittamista ja oikeinkirjoitusta. Kenenkään muun opettajan työmäärä ei näin kasvaisi, ainoastaan apulaisrehtorin pitäisi ottaa osa matematiikan opetuksesta ja historianopettajan saksan opetus.

 

 

  • 1. On syytä kertoa, että ne jotka haluavat lukea venäjää, tulevat opiskelemaan sitä kouluissa ylimääräisillä tunneilla.