Lehden kunnioitetut lukijat tietävät, ettemme ole koskaan puolustautuneet mitään tämän lehden kirjallista arvoa koskevaa arviointia vastaan. Tämä on johtunut periaatteesta, koska mielestämme kirjailija toimii sekä epäasiallisesti että naurettavasti, jos hän istuutuu todistelemaan oman neroutensa tuotteiden ansioita.
Samoin kuin olemme jättäneet tuollaiset arvioinnit omaan arvoonsa olemme myös enimmäkseen olleet piittaamatta siitä, että maassa on olemassa sanomalehdistö. Jos lukija suvaitsee vilkaista menneiden vuosikertojen sisällysluetteloita, hän voi vakuuttua tästä. Hän havaitsee, että olemme harvoin edes kahdesti tai kolmesti vuodessa ottaneet tutkiaksemme jonkin kotimaisessa sanomalehdessä esitetyn kannanoton. Syyt tähän menettelyymme saattavat olla yhdentekeviä. Vain silloin, kun kyseessä oleva asia on mielestämme ollut niin tärkeä, että olemme pitäneet sitä koskevien väärien mielipiteiden esittämistä turmiollisena, olemme keskeyttäneet vaitiolomme.
Toivomme, ettei kukaan voi eikä haluakaan kiistää sitä, että kotimainen kirjan muodossa ilmestynyt kirjallisuus on toisaalta aina saanut tässä lehdessä mitä hyväntahtoisimman esittelyn ja arvostelun. Yleensä tätä kirjallisuutta ei voida arvostella liian ankaraa asteikkoa soveltaen, ja jos arvostelutoiminta haluttaisiin rajata vain erinomaisia kirjoja koskevaksi, suhtauduttaisiin epäoikeudenmukaisesti muuhun julkaistuun kirjallisuuteen, joka sisältää kuitenkin hyödyllistä luettavaa ja ansaitsee tästä syystä tunnetuksi tulemisen, vaikka ei olekaan erityisen korkeatasoista. Niinpä olemmekin maininneet vain harvoja julkaisuja kielteisessä sävyssä. Väistämätöntä silti on, etteivät kaikki kirjoittajat ole olleet tyytyväisiä siihen huomion määrään, jota heidän teoksilleen on tässä lehdessä osoitettu. Tunnustamme kuitenkin: vain harvoin joku heistä on julkisesti ilmaissut tyytymättömyytensä.
Olemme todella ankarasti arvostelleet vain yhtä kirjoitusten tyyppiä ja vastanneet niihin, nimittäin sellaisia tekstejä, jotka ovat sisältäneet meihin kohdistettuja moraaliamme halventavia syytöksiä. Suhtautumisessa sellaisiin kirjoituksiin on toki valittavissa kaksi ratkaisua: halveksiva vaikeneminen tai hyökkäyksen totuudenvastaisuuden osoittaminen. Julkisuuden henkilö yleensä ja kirjailijakin voi valita ensiksi mainitun vaihtoehdon. Solvauksethan tyrehtyvät vähitellen. Lehtimies ei voi kuitenkaan pysyä pitkään vaiti. Hänen lehtensä olemassaolo ja sen vaikutusmahdollisuudet riippuvat yleisön luottamuksesta. Vuodesta vuoteen jatkuva solvaaminen heikentää sitä väistämättä. Hän ei voi toivoa solvaamisen loppuvan niin kauan kuin hän jatkaa kirjoittamista. Herättäväthän ne monet yksityiset etupyrkimykset, joita hän joutuu yleistä etua ajaessaan väistämättä kolhaisemaan, sen alituisesti uudelleen henkiin. Sanomalehdistöä seuranneet henkilöt havaitsevat kuitenkin, että olemme jättäneet vastaamattakin monen nimettömänä esiintyvän tai tunnetun häväistyskirjoitusten laatijan vihjailuihin tai avoimiin syytöksiin luottaen siihen, että yleisön oikeudentunto osaa asettaa ne oikeaan arvoonsa.
Kaikki tuollaiset hyökkäilyt kutistuvat kuitenkin merkityksettömiksi verrattuina sitkeään pyrkimykseen leimata tämän lehden julkaisija isänmaan pettämistä merkitsevien linjausten ja oppien kannattajaksi ja levittäjäksi, missä puuhassa erityisesti kaksi kotimaista sanomalehteä, Åbo Underrättelser ja Helsingfors Tidningar, on kuluneen vuoden aikana kunnostautunut. Kolmannesta liittokumppanista, edesmenneestä Papperslyktanista tai pikemminkin mainitussa lehdessä esiintyneestä häväistysjuttujen kirjoittajasta, on mieluummin puhumatta. Nämä pyrkimykset voidaan osaksi selittää poliittisten intohimojen aiheuttamiksi, mutta niillä on myös henkilöhistorialliset syynsä sen koplan kostona, jonka vaikutustapoihin puututtiin tämän lehden 2. numerossa 1858 artikkelissa ”Suomalaiset siirtolaiset Ruotsissa”. Tämän leirin kynät ovat siitä saakka yrittäneet Ruotsissa julkaistuilla kirjoituksilla herättää poliittisia epäluuloja allekirjoittanutta kohtaan ja muuten kaunaisilla henkilökohtaisilla hyökkäyksillä pyrkineet riistämään minulta yleisön kunnioituksen; juuri nämä henkilöt ovat nytkin olleet liikkeellä meren kummallakin puolella; ja olemme vakuuttuneita siitä, että myös Åbo Underrättelser, joka on kauan kuulunut heidän vuodatustensa pesäpaikkoihin, on edelleenkin samojen voimien vaikutuksen alainen; emme nimittäin mielestämme pysty selittämään sen esiintymisen kohtuutonta matalamielisyyttä millään muulla tavalla. Samaan leiriin kuuluvien henkilöiden nimiä esiintyy myös tätä lehteä vastaan suunnattujen adressien allekirjoituksissa. Ja lisävahvistukseksi ruotsalaisessa Aftonbladetissa ajoitetaan allekirjoittaneen ryhtyminen poliittiseksi ”luopioksi” juuri mainitun artikkelin julkituloon. Säästämme tuleviin aikoihin selityksen antamisen niin tämän artikkelin julkaisemisen syistä kuin sen tarkoituksestakin, sen esittämiseen aika ei ole vielä sopiva, koska kavahdamme ja olemme kavahtaneet vähäisintäkin vivahdetta siihen toimintatapaan, jonka koplan jäsenet ovat avoimesti omaksuneet.
Olisimme joka tapauksessa pitäneet velvollisuutenamme sanoa lehden lukijoille vielä muutaman sanan tästä poliittisesta parjauksesta, jonka kohteeksi olemme joutuneet. Voimme nyt viitata tosiasioihin ja kysyä: onko se luottamus, jota olemme kehottaneet osoittamaan, osoittautunut pettäväksi? Emme ole koskaan kiistäneet sitä, että olemassa on ollut seikkoja, jotka ovat voineet herättää epäluottamusta. Tätä kuitenkin saarnattiin vielä ja oman maan rajojen sisäpuolella julkisesti vasta sitten, kun sen aiheet oli raivattu tieltä niin hyvin kuin voitiin. Tämä saarnaaminen kohosi huippuunsa, kun [tammikuun] valiokunnan jäsenten vaalit suoritettiin ja elokuun 23. päivän julistus oli julkaistu. Annetaan väärää tietoa, kun nyt yritetään väittää, että tämä saarnaaminen on tuottanut tulokseksi nykyisen tilanteen. Päinvastoin: elleivät toisenlaiset pyrkimykset olisi nousseet noiden saarnojen vastapainoksi, nykyinen tilanne olisi aivan toisenlainen. Yritettiinhän uskotella, että niillä oli todellakin maan yleisen mielipiteen tuki takanaan. Valiokunnan kokoontuminen ja sen keskustelut ovat osoittaneet, ettei tämä suinkaan pitänyt paikkaansa. Voimme viitata tähän sekä tässä lehdessä esitettyihin mielipiteisiin ja kysyä: missä kohdassa olemme erehtyneet siitä, millaista tämän valiokunnan esiintymisen piti olla ja millaisia seurauksia siitä koituisi? Valiokunnan laillisuus on tunnustettu. Se on katsonut huhtikuun 24. päivän reskriptissä ja elokuun 23. päivän julistuksessa esitetyt selitykset riittäviksi takeiksi perustuslain mukaisista toimintavaltuuksistaan. Se on siis aloittanut toimintansa ilmaisemalla luottamuksensa. Se keskustelee epäröimättä valtiopäiväkysymyksistä. Se ehdottaa muutoksia; se esittää mielipiteensä uusien ehdotusten lisäämisen välttämättömyydestä. Valtiopäivät ovat ovella valiokunnan koollekutsumisen, kokoontumisen ja toiminnan seurauksena. Voimme sanoa: tämän päivän historia on ollut luettavissa tämän lehden palstoilta viikkoja ja kuukausia sitten. Emme sano tätä suuruudenhulluuden vallassa kuvitellen, että olisimme kyenneet antamaan joitakin neuvoja tätä varten. Meillä on kuitenkin oikeus iloita siitä, ettemme ole erehtyneet arvioidessamme maan ajattelevien ihmisten suhtautumista, että olemme ymmärtäneet, että todellisilla isänmaanystävillä on ollut vain tämä tie kuljettavanaan. Kun epäluottamuksen lietsojat ovat vielä viime hetkessä kiusanneet itseään esittääkseen yhä ihmeellisempiä ja sekavampia ehdotuksia siitä, miten valiokunnan olisi meneteltävä, ja tehneet tämän kaiken kyetäkseen saamaan aikaan edes jonkin näennäisen osoituksen sen piirissä ilmenevästä oppositiomielialasta ja protestihengestä, me olemme havainneet tyydytykseksemme voivamme täysin luottaa valiokunnan jäsenten arvostelukykyyn ja isänmaallisuuteen.
Mutta samalla kun tällä tavalla voimme tämän lehden tähän asiaan omaksuman kannan puolustamiseksi yksinkertaisesti viitata tapahtumien kulkuun, olemme arvioineet velvollisuudeksemme palauttaa lukijoittemme mieleen myös lehden esiintymistavan yleisen luonteen. Tähän meitä ovat kannustaneet ns. adressit, joilla se on pyritty mitätöimään.
Ilmaisestikin näiden adressien tarkoituksena on ollut Helsingfors Tidningarin säilyttäminen saman erinomaisen johdon käsissä, joka on tuota lehteä viime vuoden hallinnut. Tämä olisi varmaan mainiosti käynyt päinsä niinkin, ettei allekirjoittajien olisi tarvinnut esittää mielenilmauksia Litteraturbladetia vastaan. Meillä ei ole mitään sitä vastaan, että mielipiteensä ilmaisijat liittyvät sielunveljiinsä; ja olemme vakuuttuneita siitä, että heidän johtohahmonsa heille tarjoama kirjallinen hengenravinto on heille täysin sopivaa. Heidän itsensä, nimittäin heistä useimpien takia haluamme kuitenkin uskoa, ettei heitä ole aivan erityisesti viehättänyt parjaaminen ja herjaaminen, vaan että he ovat allekirjoittaneet tekstit nimellään tietämättä mitä ovat tehneet. Jos heistä tuntuu miellyttävämmältä sanoa, että he ovat, kuten he osittain vakuuttavat, ilmaisseet mielipiteensä tarkan asioiden tuntemuksen perusteella – no, silloin he ovat aivan yksinkertaisesti antaneet tukensa parjaukselle. Kunhan vain eivät sitten usko, että nimien määrä herättää kunnioitusta, saati että se olisi todiste jostakin.
Allekirjoittanut havaitsi joutuneensa sellaiseen tilanteeseen, että hänen oli Finlands Allmänna Tidningin ystävällisesti julkaisemassa selityksessä esitettävä tapahtumien kulku. Osa tästä selityksestä toistetaan tässä, jotta tämän lehden palstoilta ei tulevaisuutta silmällä pitäen jäisi puuttumaan puolustusta tätä monien nimien allekirjoittamaa halventamisyritystä vastaan.
Selitys
(Toisto)
Litteraturbladetin 6. kesäkuuta jaettu numero 5 sisältää artikkelin ”Suomen olot ja Ruotsin lehdistö”.
Åbo Underrättelser, lehti, joka on vuosikausia kunnostautunut esittämällä kaikenlaisia loukkaavia huomautuksia allekirjoittanutta kohtaan, katsoi tarpeelliseksi myös tämän artikkelin johdosta kertoa yleisölle, että minä olen siinä ”kieltänyt Suomen kiistattomat valtiolliset oikeudet”, ja että Litteraturbladet on muutoinkin osoittanut ”itämaisia sympatioita” jne.
Suomalaisen käden välityksellä syytökset toistettiin ruotsalaisessa Dagligt Allehanda -lehdessä ja edelleen Aftonbladetissa. Molemmat lehdet siteerasivat auktoriteettinaan Åbo Underrättelseriä, ja molemmissa lisäksi totuudenvastaisesti leimattiin minut isänmaan kalleimmat edut kavaltavaksi poliittiseksi luopioksi.
Juttua jatkettiin useissa ruotsalaislehdissä ja se kulkeutui edelleen saksalaisiin lehtiin, kuten Börsenhalleen, Nationalzeitungiin ja moniin muihin.
H:fors Tidningar aloitti 23. heinäkuuta numerossaan 85 ja jatkoi kuudessa numerossa samaa Litteraturbladetin artikkelia käsitteleviä ”Kirjeitä maalaisystävälle”.
Litteraturbladet ei ole puuttunut siihen, mitä nämä kirjeet muutoin sisälsivät. Vain yhden viidenteen kirjeeseen (nro 95, 13. elokuuta) sisältyneen syytöksen olin sen halventavan luonteen vuoksi velvollinen torjumaan.
Litteraturbladetin artikkelissa sanotaan seuraavasti:
”– – että rauhansopimuksessa Suomi luovutettiin tuleviksi ajoiksi Venäjän valtakuntaan yhdistettynä maakuntana – –.” Nämä sanat eivät tarkoita mitään muuta kuin että Suomi oli Ruotsin vallan alla ollut maakunta ja sellaisena se vuonna 1809 luovutettiin. Sopimus ilmoittaa, että luovutettavat osat maasta tulisivat ”kuulumaan täysin omistusoikeuksin Venäjän keisarikuntaan ja siihen yhdistettäviksi.” On sitä paitsi selvää, että Ruotsi ei voinut luovuttaa Suomen ”valtiota”, jota Ruotsin vallan aikana ei ollut olemassa. Nämä Litteraturbladetin sanat oli suunnattu eräälle ruotsalaiselle lehdelle yhteydessä, jossa koetettiin osoittaa, että Suomi on itse tehnyt itsensä siksi, mitä se valtiollisessa mielessä nyt on. Siksi kirjoituksessa todettiin edelleen: ”Mainitunlaisesta alusta, joka ei suinkaan sisällä lupausta maan nykyisen valtiomuodon toteuttamisesta, tämä on kehittynyt nykyiselleen.”
Samassa paikassa Litteraturbladetissa todettiin poliittisen tietoisuuden Suomessa tähän asti olleen niin epävarmaa, että vielä vuonna 1859 herra Palménin julkaisema ”Juridisk Handbok” totesi maan olevan maakunta.
Nyt H:fors Tidningar muistuttaa, että juuri Litteraturbladet mainittua kirjaa (numerossaan 10/1859) arvostellessaan ”monesta eri valtiosopimuksesta otettujen erittäin osuvien todisteiden avulla” kumosi Palménin käsityksen. Mainitussa arvostelussa sanottiin nimittäin, että Suomi on sisäisesti itsenäinen valtio. H:fors Tidningar on kyllin oikeudenmukainen lisätäkseen, että näin on ”maassamme ainakin kerran ollut ilo painetusta sanasta lukea” jotain ”Suomen valtiollisesta asemasta”.
Nyt H:fors Tidningar sanoo tästä (nro 95): ”Se oli silloin!”
Sitä vastoin lehti käsittää Litteraturbladetin tämän vuoden numerossa 5. esitetyt rauhansopimusta koskevat sanat niin, että minä nykyään väittäisin Suomen itse asiassa olevan maakunta ja että ”tämän tiedon tueksi” nyt vetoaisin mainitun kirjan oikeana pitämääni kantaan. H:fors Tidningar huudahtaa: ”Näin on nyt!”
Sitten lehti lisää: ”Jottemme lankeaisi samaan muistinmenetykseen” kuin Litteraturbladet, ”käykäämme läpi kaikki mahdolliset saatavilla olevat valtiosopimukset ja asiakirjat.” Sitten H:fors siteeraa Litteraturbladetia vastaan useita valtiosopimuksia, myös niitä, jotka Litteraturbladet esitti todisteeksi ”Juridisk Handbokin” käsitystä vastaan.
H:fors Tidningarin oli valittava joko tämä väärä tulkinta Litteraturbladetin mielipiteestä, joka näin tulkittuna olisi ristiriidassa muiden myös samassa artikkelissa esitettyjen väitteiden kanssa, tai sitten aiemmin esitetty todistelu Suomen valtiollisesta oikeutuksesta sisäisesti itsenäisenä valtiona. Vaikenen siitä todistusaineistosta, jonka koko elämänaikainen toimintani tarjoaa. Pyydän lukijaa kuitenkin muistamaan, että syytöksen mukaan minä olisin kiistänyt Aleksanteri I:n, Nikolai I:n ja Aleksanteri II:n kruunajaisvakuutusten olemassaolon samoin kuin väittänyt, ettei Suomella ole minkäänlaista perustuslakia tai että sillä ei ole mitään virkaa. H:fors Tidningarin toimitus valitsi mainitun tulkinnan, joka on syytös. Syytös koskee poliittista petosta ja, mikä vielä pahempaa, sellaista petosta joka merkitsee häpeällisintä mahdollista isänmaanpetturuutta.
Se on syytös. Vain sen ja sitä seuranneet yhtä alentavat syytökset olen kiistänyt. Mitään muuta kiista ei ole koskenut.
Vastaus tähän Åbo Underrättelserin, Ruotsin lehtien ja H:fors Tidningarin esittämään syytökseen on luettavissa Litteraturbladetin numerosta 7.
Tässä vastauksessa en mainitse edes H:fors Tidningaria nimeltä. Sen osuuteen viitataan vain seuraavissa sanoissa: ”Eräs toinen kotimainen lehti on seurannut (Åbo Underrättelserin) houkuttelevaa esimerkkiä, vaikka onkin esittänyt väitteensä peitellymmin, julkaisten kuitenkin vastustaakseen meitä (!!) lainauksia niistä virallisista asiakirjoista, jotka sisältävät hallitsijoiden antamia vakuutuksia Suomen perustuslakien voimassapitämisestä.”
Muutoin vastaus oli suunnattu pääasiallisesti Dagligt Allehandaa vastaan. Selvitin erityisesti kiistanalaisia rauhansopimuksen ja herra Palménin kirjan sanoja todistaen, että niistä esitetty tulkinta ei ollut perusteltu. Lisäsin: ”vaikka sanamme olisivatkin olleet jollakin tavoin epäselvät, mitä ne eivät ole, antaako allekirjoittaneen julkinen esiintyminen kenellekään rehellisesti ajattelevalle ihmiselle aihetta epäillä, että hän koskaan voisi ryhtyä sellaiseen maanpetokselliseen tekoon, että hän kiistäisi isänmaaltaan poliittisen olemassaolon oikeuden sisäisesti itsenäisenä valtiona?” Tähän H:fors Tidningar vastaa seitsemännessä kirjeessään (nro 112), että Litteraturbladet kyseisessä artikkelissaan (”Suomen olot ja Ruotsin lehdistö”) on ”kylmän laskelmoiduin tempuin ja harhaanjohtavien puolitotuuksien avulla” – – ”koettanut osoittaa mielipiteensä oikeaksi ja tyrkyttää käsitystään muillekin.”
H:fors Tidningar ei siis perunut syytöksiään. Sitä ei ole tapahtunut myöskään myöhemmin. Lehti ei kerro lukijoilleen siitä selityksestä, jonka annoin Litteraturbladetin väärin tulkituista sanoista. Sitä ei ole tapahtunut myöskään myöhemmin. Lehti ei kerro lukijoilleen edes siitä, minkä H:fors Tidningarin syytöksen Litteraturbladet koettaa torjua. Sitä ei ole tapahtunut myöskään myöhemmin.
Ei – H:fors Tidningar lisää syytökseensä uuden halventavan moitteen, että olen tarkoituksellisesti koettanut johtaa yleisöä harhaan ”kylmästi laskelmoitujen temppujen avulla” jne.
Ensimmäinen syytös oli se, että olisin muuttanut ajattelutapaani isänmaani valtiollisesta asemasta niin, että nyt kiistäisin sen perustuslaillisen oikeutuksen; jälkimmäinen on yhtä häpeällinen syytös moraalisuuttani kohtaan.
Yleisöllä on oikeus arvioida tätä H:fors Tidningarin käytöstä. Vain ja ainoastaan tästä käytöksestä Litteraturbladet on puhunut. Mitään muuta kiistaa ei sen puolelta ole H:fors Tidningarin kanssa käyty.
Vasta tämän jälkeen Litteraturbladet 2. lokakuuta jaetussa nrossa 8 laski H:fors Tidningarin toimittajan niiden joukkoon, jotka ovat totuudenvastaisesti ja ilkeämielisesti hyökänneet Litteraturbladetia vastaan.
Kaikki julkisesti H:fors Tidningaria ylistäneet kannanilmaisijat ovat tässä asiassa sen kanssa yhteisvastuullisia – elleivät he kykene osoittamaan, että se, mitä tässä olemme H:fors Tidningarista sanoneet ja lainanneet, ei pidä paikkaansa.
Ne asiaan kantaa ottaneet, joiden mukaan molemmat lehdet ovat hairahtuneet kiistanalaisiin ”mielipiteisiin” taas osoittavat, etteivät tiedä, mistä on ollut kysymys.
H:fors Tidningar on tosin, sen sijaan että olisi kertonut Litteraturbladetin ainoastaan kiistäneen mainitut syytökset, väittänyt kiistan koskeneen ”mielipiteitä”, ”erään Litteraturbladetissa esitetyn sanan totuudellisuutta” (nro 116), ”isänmaan korkeimpia elämänkysymyksiä” (nro 138) jne. Se kaikki on kuitenkin virheellistä.
Sitä toistavat auttavat vain johtamaan yleisöä harhaan.
H:fors Tidningarin numerossa 135 sanotaan Litteraturbladetin esittäneen H:fors Tidningaria vastaan ”häpeällisen syytöksen”, että tämä ei ole muodollisesti kertonut lukijoilleen ”Litteraturbladetin peruneen ja selittäneen tunnettuja kaksiselitteisiä ilmauksiaan Suomen poliittisesta oikeutuksesta.” Vasta tässä, 16. marraskuuta, kerrotaan siitä, mitä Litteraturbladetin numerossa 7 sanottiin 3. syyskuuta. Sitä kuitenkin seuraa se perättömyys, että Litteraturbladet olisi ”perunut” mainitun ilmauksen. H:fors Tidningar on siis ollut oikeassa! Litteraturbladet on kiistänyt Suomen poliittisen oikeutuksen. Mutta se on perunut kieltonsa. Näin vihjailee H:fors Tidningar – mutta käyttää vain totuudenvastaisia aseita. Litteraturbladet ei ole koskaan perunut sanomisiaan.
H:fors Tidningar on omalla tavallaan muutoinkin jatkuvasti pitänyt syytöstään voimassa. Samassa numerossa 135 allekirjoittanutta verrataan ”Frans II:een”. Niitä kolmea, jotka H:fors Tidningarin kehotuksesta ottivat asiaan kantaa ja todistivat lehden ilkeämielisten sanojen vaativan selitystä, taas verrataan ”Frans II:n uskollisiin kapinapäälliköihin ja maantierosvoihin”. Ja kun arvostetut miehet julkaisivat Finl. Allm. Tidningin numerossa 272 adressin, jossa H:fors Tidningarin käyttäytymisen paheksuen todettiin olevan ”dénonciation”, niin lehti kirjoitti numerossaan 138 suomalaisen sanomalehdistön olevan ”sellainen lehdistö, jossa yleinen mielipide tukee absoluuttista yksinvaltaa.”
Samanlainen selvitys Åbo Underrättelserin uroteoista lienee tarpeeton. Kukaan tämän lehden lukija ei voi olla tietämätön siitä, että emme ole myöskään mainittua lehteä vastaan puolustaneet minkäänlaista mielipidettä. Helsingfors Tidningarin toimittajan kanssa emme voineet vaihtaa sanaakaan mistään asiasta. Hänellä oli ennakolta tiedossaan selityksemme, ettei sananvaihtoa tapahtuisi milloinkaan. Hänellä oli vain tämä ainoa keino meidän pakottamiseksemme siihen, nimittäin meidän pakottamisemme puolustamaan kunniaamme hänen ja hänen kumppaneidensa matalamielisiä hyökkäyksiä vastaan. Åbo Underrättelserillä ei koskaan ole ollut mitään mielipiteitä esitettävänään. Tuo lehti ei ole olemassa mielipiteitä esittääkseen, vaan kertoakseen uutisia, edistääkseen kauppoja, saadakseen tilaajia ja rahaa. Se ei ollut osoittanut minkäänlaisia aikeitakaan vastustaakseen joitakin meidän mielipiteitämme; se lähti suoraa päätä lyömään allekirjoittaneeseen isänmaanpetturin leimaa. Hetkeäkään horjumatta se on jatkanut tätä jaloa ponnistelua. Niinpä meidän puoleltamme ei ole koskaan voinut olla kyse muusta kuin kunniamme puolustamisesta sitä vastaan osoittamalla sen syytökset valheellisiksi.
Mielipiteitään julkisesti esittäneet henkilöt ovat huolellisesti välttäneet ilmoittamasta, minkä ansiokkaan näkökannan he hyväksyvät. He vakuuttavat vain yleisluonteisesti, että H:fors Tidningar ”on kiistan alusta asti omaksunut ja säilyttänyt näkökannan, joka sekä perustuu Suomen kansan kalleimpiin oikeuksiin että vastaa niitä”. Toinen joukko taas sanoo ”todenneensa, ettei hra Schauman ole mitenkään ponnistellut yrittääkseen kuvata” allekirjoittaneen ”poliittisesti epäilyttäväksi”.
Ensiksi mainitut puolustavat siis omanaan näkökantaa: ”Näin oli silloin!” – ”Näin on nyt!” He eivät epäröi lisätä, että se perustuu Suomen kansan kalleimpiin oikeuksiin. Heidän mielestään heidän nimensä riittävät todisteiksi. Samaiset herrat sanovat mielipiteenilmauksensa johtuvan sitä ennen julkisuuteen saatetusta adressista, jossa tuota menettelyä sanottiin ”kunniattomaksi syyttelyksi”. Tämä seikka ”pakotti” kyseessä olevat mielipiteen esittäjät protestoimaan. Näyttää kuitenkin siltä, että pakon selitys jäi esittäjiltä antamatta. He eivät halunneet puhua siitä, oliko H:fors Tidningarissa esiintynyt kunniatonta syyttelyä. He halusivat vain todistaa, että menettely oli oikein isänmaallista, että isänmaan onni ja menestys riippuivat siitä.
Se joukko taas, joka ei voinut havaita H:fors Tidningarin vähääkään ponnistelleen kunniattoman syyttelyn suuntaan, on tietysti yhtä selvänäköinen kuin oikeudenmukainenkin. Kun jotakuta syytetään siitä, että hän nykyisin kiistää isänmaansa poliittiset oikeudet, kiistää, että sillä on perustuslaki ja että hallitsijat ovat sen vahvistaneet, kiistää siltä kaiken poliittisen itsenäisyyden – ja esittää nämä väitteet vastoin olemassa olevien kaikkien tuntemien asiakirjojen ilmiselvää sanamuotoa, syytökseen ei siis sisälly minkäänlaista pyrkimystä kuvata hänet poliittisesti epäilyttäväksi. Kun lisäksi selitetään, ettei hän ole menetellyt tuolla tavalla tietämättömyyttään, vaan ilmeisen tahallisesti, kylmästi laskelmoiden, johtaakseen muita harhaan, on toki vieläkin selvempää, ettei nähtävissä ole yritystäkään kuvata häntä poliittisesti epäilyttäväksi. Kun hyökkäyksen kohde toistuvasti vakuuttaa, ettei hän ole voinut ajatella eikä toimia noin alhaisella tavalla, mutta parjaus ei lopu eivätkä parjaajat mainitse sanallakaan hänen selityksiään ja vakuutuksiaan saati peruuta syytöksiään, tämä saa nämä kunnialliset mielipiteensä esittäjät entistäkin vakuuttuneemmiksi siitä, ettei minkäänlaista yritystä ole tehty hänen kunniansa loukkaamiseksi ja maineensa mustaamiseksi. Kun parjaaja haluaa osoittaa syytöstensä aiheellisuuden ja lisää valheen, että parjattu on nyttemmin ”peruuttanut” sanansa ja siis tunnustanut syyllisyytensä, mainitut herrat havaitsevat menettelyn täysin asianmukaiseksi. Tällaista selvänäköisyyttä ja oikeudenmukaisuutta voi vain ihailla.
Olemme kuitenkin sanoneet uskovamme, että suuri enemmistö on toiminut tietämättä, minkä asian puolesta he ovat todistajiksi ryhtyneet. He voivat valita joko tämän tulkinnan – tai asettumisen avoimesti Åbo Underrättelserin, H:fors Tidningarin ja Ruotsissa puuhailevien miesten rehtien pyrkimysten tueksi. Emme voi ensiksi mainitussakaan tapauksessa arvostaa heidän menettelyään. Jos jälkimmäinen vaihtoehto on oikea, meillä on täysi oikeus halveksia kaikkia parjaajiamme. Toivomme ja uskomme vakaasti, että vielä tulee päivä, jolloin heidän uroteoistaan puhutaan häpeillen. Ne heistä, joiden nimiä me emme muista sen ajan tullessa, saavat olla meille kiitollisia. Omasta puolestamme olemme täysin tyytyväisiä niiden miesten kunnioitukseen, jotka eivät kuulu mainittujen mielipiteensä ilmoittaneiden joukkoon.
Tämä ei kuitenkaan riitä. Mielipiteen esittäjät eivät pystyneet erään maassa ilmestyvän sanomalehden käyttämän ilmaisun mukaan kantamaan suurta itsemurhan tehnyttä mandariiniaan kuolemattomuuden temppeliin ja lukemaan intomielisiä rukouksia hänen henkiinherättämisekseen esittämättä samalla kokonaisarviotaan Litteraturbladetin laadusta.
Toinen joukko ilmoittaa, että sen mielestä ”suurin osa kaikesta siitä henkilökohtaisesta kaunaisuudesta, joka on ollut kyseessä olevan kiistan ominaispiirre, on nyt kuten useissa aikaisemmissakin kiistoissa Litteraturbladetin syytä”. Toinen ryhmä ei halua jäädä huonommaksi ja selittää, että juuri allekirjoittanut ”on tuonut meidän sanomalehtipolemiikkeihimme sellaisen taktiikan, että vastustajia ahdistetaan henkilökohtaisilla hyökkäyksillä osoittaen kuohuttavaa ylimielisyyttä ja määräilynhalua”, ja hekin päätyvät tulokseen, että kyseessä olevassa tapauksessa oikeastaan allekirjoittanut on kohdellut H:fors Tidningarin toimittajaa huonosti.
Tässä maailmassa ei ole oikeutta hämmästellä mitään, mitä ihmisten käyttäytymisessä ilmenee, ja niinpä me havaitsemme nämä todistamattomat syytökset täysin samanarvoisiksi kuin kaiken muunkin.
Kun luemme eräiden mielipiteensä ilmaisseiden nimiä, emme myöskään näe juuri syytä hämmästelyyn. Kuten edellä jo mainittiin, joukossa on henkilöitä puolueesta, joka koki joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi artikkelissa ”Suomalaiset siirtolaiset Ruotsissa”, henkilöitä, jotka silloin allekirjoittivat ”vastalauseen” selittäen, että artikkelissa esitetyt tiedot oli sepitetty silloista tilannetta varten. Me annoimme anteeksi tuon hävyttömän, todistamattoman syytöksen. Nyt on maksettava tästä anteeksiantavaisuudesta. Havaitsemme mukana olevan toisia henkilöitä, jotka ovat aiemmin käyneet varsin kiivasta polemiikkia Litteraturbladetia vastaan – ja pitävät luultavasti sillä perusteella itseään hyvinä todistajina. Myös pari Åbo Underrättelserin aputoimittajaa pitää soveliaana vakuuttaa H:fors Tidningarissa työskentelevän toverinsa moitteettomuutta edellä esitetyllä tavalla. Kuuluneeko henkilökohtaisuuksiin tämän asian selittäminen yleisölle? Ainakin sitä luulisi pidettävän kiusallisena, kun esiinnytään tarkkuuteen pyrkivän todistuksen antajina totuuden selvittämiseksi.
Tämän artikkelin alussa tarkoitetaan viimeksi mainittuja syytöksiä. Toistamme: tämän lehden menneistä vuosikerroista löytyy harvoja esimerkkejä siitä, että olemme edes maininneet jonkin maassa ilmestyvän lehden tai jonkin niissä julkaistun kirjoituksen, eikä kukaan järkevä arvioitsija voi kiistää sitä, että me olemme hoitaneet arvostelijan tehtävää mitä suurinta suopeamielisyyttä osoittaen. Haluamme kuitenkin esittää muutamia näytteitä siitä, miten henkilökohtaista kaunaa nostatetaan:
Arvostelimme erään kasvatustieteellisen väitöskirjan. Sille ilmaantui puolustaja, joka havaitsi arvostelun pohjautuvan allekirjoittaneen haluun päästä kasvatustieteen professoriksi.
Esitimme huomautuksia Suomen talousseuraa vastaan ja suosittelimme useiden pienempien seurojen perustamista. Vastattiin, että allekirjoittanut pyrki pääsemään talousseuran sihteeriksi.
Otimme lehden palstoille meille lähetetyn artikkelin ”Suomen maataloudesta” ja suosittelimme sitä lukijoille asianmukaisella tavalla varauksellisesti. Meidän menettelymme selitettiin typeräksi ja lisäksi tarkoitukseltaan rikolliseksi.
Esitimme toivomuksen, ettei liian monia tieteellisesti koulutettuja nuoria miehiä houkuteltaisi metsähallinnon palvelukseen. Tätä menettelyämme sanottiin omantunnon vastaiseksi.
Muuan tunnettu lehtimies nousi vastustamaan niitä saksalaisten filosofien palvojia, jotka ovat väittäneet kielellisen yhtenäisyyden olevan peruste, jonka pohjalta kansasta tulee kansakunta, eli oppia, joka on ollut allekirjoittaneen koko julkaisutoiminnan perustana. Tämän opin harhaisuuden hän osoitti syyttämällä meitä epärehellisyydestä, virheellisistä lainauksista ym., tietysti ilman minkäänlaisia todisteita.
Arvostelimme lehden viime vuosikerrassa ”ehdotuksia kansakoululaitoksen järjestämisestä”. Arvostelu kohdistui ehdotusten periaatteisiin, jotka olivat lainaa Saksasta samoin kuin suurin osa tekstistä, joka oli suoraa saksalaisen tekstin käännöstä. Kääntäjä selitti arvostelun olevan hurjistunutta purkausta, jonka esittäjä tietää omasta kokemuksestaan, miten helposti suuntaa vaihdetaan korkealta puhaltavan tuulen mukaan.
Tässä saattaa olla riittävä määrä esimerkkejä siitä, miten kaunaisuutta aiheutetaan. Saatetaan vaatia, että tuollaisetkin hyökkäykset otetaan nöyrästi vastaan. Mutta kun halu tuollaisiin hyökkäyksiin on niin yleistä kuin se todellakin tässä maassa on – päivittäinen kokemus osoittaa sen riittävän selvästi – on sangen aiheellista, että tuollaisista vihjailuista puhutaan suoraan.
Emme kuitenkaan ole suinkaan aina piitanneet niistä. Esimerkin ottaaksemme kutakuinkin ylittämätöntä häpeämättömyyttä on erään lukion vuosikertomuksessa esitetty selitys, että tässä lehdessä lukioiden kurinpitoon kohdistetut huomautukset ovat aiheutuneet henkilökohtaisesta kaunasta – joka kohdistuisi vainajaan! Tämän äärimmäisen röyhkeyden edessä saatoimme vain vaieta.
Tällaiset kokemukset inhimillisestä kehnoudesta eivät myöskään juuri kasvata lempeyttä sen arvioinnissa. Lehtimies, jonka tehtävänä on henkilökohtaisista etunäkökohdista piittaamatta puolustaa oikeina pitämiään oppeja ja mielipiteitä, koetaan tietysti monella taholla vastenmieliseksi, sitä enemmän, mitä vähemmän hän alistuu minkään puolueen ikeen alle. Eikä liene liian itserakasta, jos arvioimme aloittaneemme melko monien kotimaan asioiden valaisemisen. Ehkä olemme monestikin torjuneet muiden tästä syystä johtuneita hyökkäyksiä kärsimättömämmin kuin olisi pitänyt. Esimerkit, jotka osoittavat meidän ensimmäisinä arvostelleen heidän esittämiään mielipiteitä, ovat, kuten sanottu, tässä lehdessä varsin harvinaisia. Sen sijaan näyttää tulleen suorastaan vimmaksi, että jokaisen aloittelijan on kirjoitettava ensimmäiset kirjoitusharjoituksensa Litteraturbladetin mielipiteitä vastaan. Sellaisiinkaan teksteihin emme ole pahemmin vastailleet. Voidaan moittia sitä, että olemme tällöin sanoneet tietämättömyyttä tietämättömyydeksi, typeryyttä typeryydeksi, mutta kyseessä olevien mielipiteensä kertojien on vielä osoitettava, milloin ja missä me olemme ”ahdistaneet vastustajiamme henkilökohtaisilla hyökkäyksillä”.
Nämä herrat jatkavat sanomalla: ”Herra Snellman on myöhemmin julkaistussa artikkelissa selittänyt, ettei hän ole tarkoittanut sitä, mitä edellisessä oli selvin sanoin ilmoitettu.” He eivät häpeä tällaista vihjailua, tällaisen väärän väitteen esittämistä. Olisimmeko siis kirjoittaneet jotakin, mitä emme ole tarkoittaneet? Olisimmeko kiistäneet sanojemme selvän merkityksen? Eikö merkitystä, jonka me olemme selittäneet sanoihimme sisältyvän, voida niistä lukea? – Mielipiteensä ilmaisseet eivät toki ilmoita, mistä sanoista he puhuvat. Yhteydestä voidaan kuitenkin päätellä, että tarkoitetaan niitä sanoja ja käsityksiä, joiden väärintulkitsemista matalamielisyys on käyttänyt todistaakseen meidät poliittiseksi luopioksi.
Pidämme todennäköisenä, että mielipiteensä ilmaisseet ovat yhtä haluttomia tunnustamaan velvollisuudekseen mainitun vihjailun perustelemista todisteilla kuin myöntämään julkisesti, että he ovat erehtyneet arvioidessaan tuomitsemansa polemiikin aihetta. Sellainen oikeudenmukaisuuden kunnioittaminen ei ole ihmisten enemmistön piirissä yleistä.
Rohkenemme toivoa, että tämän lehden yleisö antaa itsenäisesti tuomionsa eikä lakkaa parjaajien eikä kaikenmoisten mielipiteitään esittäneiden neuvosta luottamasta tähän lehteen ja osoittamasta sille suopeuttaan sinä lyhyenä aikana, jonka lehti vielä voi olla olemassa. He saavat havaita, että mainituista ponnisteluista piittaamatta me jatkamme lehden toimittamista yhtä uutterasti tehtävään omistautuen kuin tähänkin asti, eikä kukaan jalosti ajatteleva henkilö voi löytää sen palstoilta viitteitä muista tarkoituksista kuin ainoastaan siitä, että lehti voisi joillakin valon välähdyksillä edistää valistuksen leviämistä isänmaassamme.
Hetkittäin saattaa toki olla raskasta nähdä, että työlään elämän lopussa tämä vaivannäkö palkitaan häpäisevillä loukkauksilla. Vakuutamme kuitenkin vilpittömästi, että vielä raskaampaa on kamppailla tuollaisessa tilanteessa säilyttääkseen luottamuksen lähimmäisiin ja kunnioituksen heidän arvostelukykyään kohtaan. Jos ihminen menettää tämän luottamuksen ja kunnioituksen, hän on itse mennyttä miestä. Moni on tässä maailmassa kuitenkin menehtynyt tässä kamppailussa pelastumista tavoitellessaan.
J. V. S.
