Suomalais-ruotsalainen sanakirja. Finsk-svensk ordbok af G. E. Eurén. Hämeenlinna 1860.
Jos minkään kotimaisen kirjallisen teoksen arvoa kohottavat tarve, jonka täyttämiseen se tarkoitettu, ja hyöty, jonka se tulevaisuudessa tuottaa, tämä sanakirja on aivan erityisesti juuri sellainen teos. On vaikea selittää, miten näin kauan on tultu toimeen ilman sitä, vaikka suomen kielen opiskelu on yhä yleistynyt maan ruotsinkielisen sivistyneen väen keskuudessa ja suomenkielisen kirjallisuuden määrä ja merkitys ovat samaan aikaan tasaisesti kasvaneet.
Renvallin ansiokas sanakirja on kadonnut kirjakaupoista jo ajat sitten, vaikka silloin tällöin – emme tiedä, mitä kohtaloita koettuaan – jokin kappale on ilmaantunut jälleen saataville. Tuo sanakirja, jossa suomen sanat on käännetty latinaksi ja saksaksi, on lisäksi laadittu oppineita ja ulkomaalaisia varten eikä yleiseen käyttöön tässä maassa, ja sehän julkaistiinkin ulkomaalaisen, kreivi Rumjantsovin, kustannuksella. Heleniuksen 1838 ilmestynyt sanakirja, jonka suomalais-ruotsalainen osa on pääosaltaan edellisen teoksen käännös, on tähän asti ollut ainoa saatavissa oleva ja laajemmalle yleisölle käyttökelpoinen teos. Se oli kuitenkin jo ilmestymisaikanaan (1838) riittämätön täyttämään tarvetta, koska silloin oli jo julkaistu Kalevala ja muita vanhoja kansanrunoja, jotka ovat uudemman kirjakielen perustana. Lisäksi niin Renvallin kuin Heleniuksenkin sanakirja nojautuu yleensäkin sanavarastoltaan köyhempään länsisuomalaiseen kielimuotoon.
Suomenkielisen kirjallisuuden hyväksi ansiokkaasti työskennelleen lehtori Keckmanin tiedetään jo keränneen aineistoa uutta suomen kielen sanakirjaa varten. Lönnrot pohdiskeli vuosien ajan sellaisen julkaisemista ja teki esitöitä sitä varten. Tämä työ keskeytyi, kun hän otti vastaan suomen kielen ja suomalaisen kirjallisuuden professuurin ja tähän virkaan kuuluvat velvollisuudet vaativat häntä ryhtymään uusiin tutkimuksiin. Keckmanin tavoin hänkin jätti keräelmänsä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran käytettäväksi. Eräät isänmaalliset miehet luovuttivat tällöin yhteistuumin varoja Kirjallisuuden Seuran hallinnoimaksi rahastoksi, joka on tarkoitettu palkkioksi sanakirjan laatimistehtävään ryhtyvälle henkilölle. Muuan suomalaisen kirjallisuuden piirissä tunnettu mies onkin ottanut tehtävän suorittaakseen, vaikka muut välttämättömät työtehtävät ovat tähän asti estäneet sen toteuttamisen. Kyseessä oleva sanakirja lienee kuitenkin myös suunniteltu rakenteeltaan toisenlaiseksi kuin tämän esittelyn kohde. Halutaan saada aikaan paitsi sanastoltaan myös merkityssisältöjen osalta täydellinen sanakirja, jonka on viimeksi mainitun tarkoituksen täyttämiseksi sisällettävä runsaammin esimerkkejä sanojen käytöstä niin puhe- kuin kirjakielessäkin.
Hra Eurénin sanakirja taas on pienoissanakirja, jota laatiessaan kirjoittaja on pyrkinyt mahdollisimman tiukkaan suppeuteen. Hän onkin onnistunut mahduttamaan koko sanakirjan 30 painoarkkiin ja pitämään sen myyntihinnan vain 2 hopearuplana. Olemme varmoja siitä, ettei sanaston täydellisyys ole tästä kärsinyt. Onhan kirjoittajakin voinut käyttää mainittuja esitöitä, saanut oman ilmoituksensa mukaan lisäaineistoa muualtakin ja koonnut vuosien ajan omia keräelmiä tätä tarkoitusta varten. Mutta vaikka hra Eurén olisi vain käyttänyt hyväkseen tarjolla olevan aineiston ja saattanut julkisuuteen tämän työnsä tulokset, jokainen suomalainen olisi hänelle sangen suuressa kiitollisuudenvelassa. Aineiston kerääminen ja mittavamman sanakirjan suunnittelu on hyvä asia ja aivan oikein. Yleisöllä ei ole kuitenkaan aikaa odottaa sitä, ja suomen kielen opiskelu ja tämän kielen eteneminen oikealle paikalleen maassa kärsivät tästä odottelusta. Tilanne on tässä samanlainen kuin Suomen historian julkaisemisen esitöissä. Ne eivät tule koskaan valmiiksi. Silti puuttuu sekä oppikirjoja että lukemistoja, ja sukupolvi toisensa jälkeen varttuu aikuiseksi saamatta kokea sykähdyttäviä tunteita oman kansan historiallisista kohtaloista kertovien tekstien ääressä. Se henkilö, joka oppineisuutensa kunnian vaatimuksista tinkien saattaa julkisuuteen jo tiedetyt asiat kansan historian arvon mukaisella ja tämän kansan isänmaalliseen mielenlaatuun vetoavalla tavalla, jää pitkiksi ajoiksi kansan muistiin, ja samoin myös hra Eurén on ansainnut maanmiestensä arvostuksen ja tunnustuksen päätöksestään julkaista rivakasti suomen kielen sanakirja sellaisena kuin se on mahdollista saattaa julkisuuteen ilman vuosikausien viivytystä. Hra Eurén on ammatiltaan kielitieteilijä; hänellä on suunnilleen parin vuosikymmenen ajan ollut suomen kielen tutkijana, kääntäjänä ja suomen kieltä käyttävänä kirjoittajana merkittävä asema kotimaisen kirjallisuuden piirissä. Useista julkaistuista suomen kieliopeista hänen kirjansa on paras. Voidaan siis olla varmoja siitä, että hän on tehnyt myös käsillä olevan työnsä niin hyvin kuin se on nykyvaiheessa voitu tehdä ja se on laaditun suunnitelman mukaan pitänyt tehdä.
Niinpä on perin merkillistä, että eräät sanomalehdet ovat ottaneet teoksen perin tökerösti vastaan. Tässä voisi luulla näkevänsä seurauksen siitä, että me suomalaiset kannamme osuuttamme kuninkaallisesta ruotsalaisesta kateudesta. Heti kirjan ilmestyttyä, ennen kuin minkäänlaista tutkimista ja tarkastusta oli ehditty suorittaa, kirjoittajan kimppuun käytiin täysin perustelemattomalla vimmalla. Hän menetteli toki virheellisesti jättäessään kirjan vaille minkäänlaista esipuhetta; kuuluuhan nimittäin kaikkialla maailmassa hyviin tapoihin, että kirjan tekijä mainitsee julkisesti ne henkilöt, joilta hän on saanut apua. Kirjoittajan olisi pitänyt ilmoittaa yleisölle, että hän on käyttänyt hyväkseen Lönnrotin ja muiden esitöitä; eikä muodista ole vielä mennyt sekään, että niitä kiitetään, joille on jääty kiitoksenvelkaan – vaikka on toki kirjan tekijän yksityisasia, haluaako hän kiittää heitä ainoastaan yksityisesti vai myös julkisesti. Tällaisesta virheestä sopii huomauttaa. Asianomaisten huomauttajien pitäisi kuitenkin esittää huomautuksensa kohtuullisella tavalla, kun heidän on määriteltävä suhtautumisensa kirjoittajaan ja teokseen, jotka ansaitsevat jokaisen suomalaisen suuren kiitollisuuden. He voisivat jättää kaiken ansiokkuuden lokaan vetämisen niille ruotsiksi kirjoittaville tässä maassa, jotka pitävät tuommoista touhua kutsumustyönään ja ammattinaan eivätkä mihinkään muuhun kirjalliseen työhön pysty. Lisäksi moittiminen lyhennysten käyttämisestä sanojen johdannaismuotojen esittämisessä on osoittautunut hätiköidyksi. Jos kirjoittaja olisi varustanut sanakirjan esipuheella ja antanut siinä myös ohjeita kirjan käyttäjälle, tämä olisi toki ollut asialle eduksi.
Aiheellisempaa olisi ollut huomauttaa siitä, että sanavartaloidensa mukaisesti luetteloitujen verbien taivutuskaavaa ei esitetä eikä myöskään imperfektiä eikä II partisiippia erikseen samalla vartaloon viitaten, kun taas preesens ja III infinitiivi on esitetty silloin, kun ne astevaihtelun takia ovat vartaloltaan erilaisia. Nominit on samoin esitetty perusmuotonsa mukaisesti, mutta tarpeellisia viittauksia ei aina ole. Aloittelija saattaa joutua sangen suuriin vaikeuksiin etsiessään merkitystä esim. sanoille söi, vei, tehnyt, käden, kannen jne. On kuitenkin mainittava, että eräissä tapauksissa on substantiivien osalta esitetty viittauksia perusmuotoon, esim. vartalosta käe- viittaus sanaan käki ym. Voidaan sanoa: hyvä kieliopin tuntemus, oikeastaan runsas sanojen taivuttamisen harjoittelu auttaa. Monien kelpo ihmisten on kuitenkin yritettävä opetella ymmärtämään suomenkielistä tekstiä iässä, jossa deklinaatiot ja konjugaatiot ovat raskas taakka. Kerrotaan, että kun tunnettu kirjallisuusmies Wallmark palkattiin kruununprinssi Kaarle Juhanan palvelukseen opettamaan sankarille ruotsia, hän aloitti perusteellisella kieliopin kurssilla. Se oli kuitenkin oppilaalle liian vaikea, eikä Kaarle Juhana oppinut koskaan ruotsia enempää kuin ”god dag” ja ”ja så” sekä pari ruotsalaista kirosanaa.
Tuollaiset huomautukset ovat kuitenkin pikkuasia. Herra Eurén on tämän sanakirjan julkaistessaan antanut maanmiehilleen lahjan, jonka arvoa ei voi vähentää – edes jokunen todellinen virhe, jos siinä sellaisia havaitaan, mikä lienee väistämätöntä.
Nadeschda, yhdeksæn laulua Johan Ludvig Runebergiltæ. K. Kiljanderin suomentama. Kuopiossa 1860.
Nimestä lukija näkee, mitä kirja sisältää, ja siinä ä:n paikalle sijoitettu vieras merkki kertoo, että se on näyte hra Kilpisen kehittelemästä suomen kielen kirjoitustavasta. On merkillistä, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on alistunut tämän keppihevosen tallirengiksi. Hra K. nimittäin lupaa palkinnon sille henkilölle, joka kirjoittaa kirjan hänen ”venykkeitään” käyttäen. Seura suostui huolehtimaan kilpailutekstien tarkastamisesta ja arvioinnista. Hra Kiljander tuhlasi erinomaisen suomentajanlahjakkuutensa kirjaan, jota tuskin monikaan ihminen koskaan lukee. Arvostelija ei kuulu noiden lukijoiden joukkoon eikä hänellä siis ole käännöksestä mitään sanottavaa.
Hra Kilpisen mielestä suomen kielen kirjallisessa käyttämisessä on tärkeintä luopua vallitsevasta tavasta kirjoittaa pitkä vokaali kahdella kirjainmerkillä aa, ee jne. Hän haluaa, että pitkä vokaali kirjoitetaan yhdellä merkillä varustamalla se ranskan kielessä käytetyllä sirkumfleksillä â, ê. Mutta koska ä:n ja ö:n pisteiden yläpuolelle ei mahdu toista merkkiä, nämä olisi pitkinä esiintyessään kirjoitettava merkillä æ ja (ei suinkaan merkitsemällä oe, vaan) vinoviivalla läpäistyllä o:lla. Suomen kielessä nimittäin ae ja oe ovat tavallinen vokaaliyhdistelmä ja ääntyvät silloin erikseen.
Tällainen on tärkeä oppi ”venykkeistä”. Meidän on kerrottava, että hra Kilpinen on joskus varhaisemmassa vaiheessa lähettänyt meille kirjoitelman, jossa hän perusteellisesti todistaa tämän suuren uudistuksen välttämättömäksi. Pyydämme hra K:ta olemaan pahastumatta siitä, ettei kirjoitusta ole julkaistu. Osaksi tämä johtui silkasta ujoudesta, koska kirjoitelma todellakin imarteli arvostelijaa sangen runsaasti, ja osaksi siitä, ettemme mielestämme voi täyttää lehden palstoja täysin hyödyttömästi kulutetulla painomusteella. Emme suinkaan kiistä keksinnön erinomaisuutta. Meidän mielestämme vain suomalaisella kirjallisuudella on korkeampia päämääriä kuin sen harvojen tuotteiden muuttaminen kelvottomiksi uusilla kirjoitustavoilla, kuten kyseessä olevassa Nadeschdan suomennoksessa on käynyt.
Hra Kilpinen, tohtori Wolmar Styrbjörn Schildt, on myöhemmin toisesta syystä selittänyt allekirjoittaneen koko kirjallisen työn suomalaisen isänmaan hyväksi olevan = nolla ja täysin arvotonta. Tuollaisten etevien nerojen tuomioon on vain alistuttava. Me puolestamme toivotamme hra Wolmar Styrbjörn Schildtin kirjalliselle tuotannolle pitkää ikää ja valitamme vain sitä, että hän on venykkeitä käyttämällä merkittävästi supistanut sen ulottuvuuksia.
Suomenkielinen lukemisto I & II, toimittanut Aukusti Lilius. Turussa 1860.
Suomalainen sanankirja, toimittanut Aukusti Lilius. Turussa 1860.
Nämä teokset kuuluvat yhteen ja ovat ”toinen parannettu ja tuntuvasti laajennettu laitos”. Lukukirjan ensimmäinen osa on tarkoitettu [alkeis]kouluun, toinen lukioon, ja sanakirja sisältää kummankin kurssin opiskelussa tarpeelliset sanojen selitykset,
Lukukirjan ensimmäinen painos ilmestyi 1849. Kirjoittaja ilmoittaa nyt käsillä olevan laitoksen esipuheessa syyn siihen, ettei edellisen laitoksen sisältö aivan hyvin soveltunut tarkoitukseensa. Silloin oli nimittäin vieläkin vähemmän valinnan varaa. On ilahduttavaa todeta, että valikointi on nyt pystytty suorittamaan niin menestyksekkäästi kuin kirjan sisältö osoittaa. Sitä voivat nimittäin ilokseen lukea niin vanhat kuin nuoretkin. Se sopii joka suhteessa hyvin myös pitäjänkirjastoihin.
Sanakirjan suppeus tuntuu hämmästyttävältä, kun otetaan huomioon, miten monipuoliseen luettavaan sisältöön se liittyy. Silti se kirjoittajan antaman tiedon mukaan sisältää sellaisiakin sanoja, joita lukukirjan tässä laitoksessa ei esiinny, ja sanat on lopuksi esitetty aakkosjärjestyksessä eli johdannaisia ei ole liitetty kantasanoihin eikä siis esitetty lyhennettyinä. Tämä osoittaa oikeaksi sen kaikista kielistä tehdyn havainnon, että kirjakielen tavalliset sanat ovat vain varsin pieni osa kielen koko sanavarastosta. Jos arvioidaan hra Eurénin sanakirjan sisältävän vain 40 selitettävää sanaa palstaa kohti, päädytään sievoiseen 40 000 sanan määrään suomen kielen sanarikkauden osoitukseksi. Lukemiston sanastossa taas on selitetty noin 7 000 sanaa. Ja tämäkin lienee epätavallisen suuri osa kokonaisuudesta. Ellemme erehdy, englanninkielisessä kirjallisuudessa arvioidaan esiintyvän vain 6 000 jokseenkin tavallista sanaa.
Päässä laskemisen jakso, E. J. Landgrenin tekemä. Suomentanut R. K. Turussa 1860.
Siitä syystä, että maan kouluissa on kokonaan laiminlyöty päässälaskun harjoittelu, mikä ei ole mitenkään puolustettavissa, koska se on välttämätöntä johdatuksena numeroilla laskemiseen, kiinnitämme opettajien huomiota tähän pieneen kirjaseen. Se on varmaankin tarkoitettu ensisijaisesti kansakouluihin, mutta asia on sama kaikissa kouluissa. Kirjanen antaa moitteetonta opastusta; neuvoisimme kuitenkin välttämään numeroita kokonaan, kun oppilas pystyy esteettömästi käyttämään neljää peruslaskutapaa kokonaisluvuin ja yksiköiden laadut huomioon ottavalla tavalla.
Taululle kymmenittäin järjestetyt pisteet:
• • •
• • •
• • •
•
tai ehkä mieluummin:
• • • •
•
• • •
• •
riittävät, kun lasketaan luvuilla erillisiä konkreettisia esineitä tarkoittamatta. Jos käytetään numeroita ja niiden yhteydessä + ja – merkkejä ym., havainnollisuus katoaa. Päässälaskua murtoluvuilla saa esiintyä vain murtolukujen supistamisena tai pienimmän yhteisen nimittäjän määrittämisenä tai sekalukujen muuntamisena epämurtoluvuiksi ja päinvastaisena muuntamisena. Murtolukujen käsittely neljällä laskutavalla ei sitä vastoin kuulu päässälaskuun. Laskutoimitusten suoritustapa (sääntö) on tähän liian vaikeaselkoinen. Päässälasku ei saa koulussa koskaan muuttua tyhjäksi koneelliseksi suoritukseksi; niin kuitenkin käy, ellei oppilaalla ole laskettaessa laskentamenetelmä koko ajan ajatuksissaan ja mielikuvituksessaan mukana.
Sånger af Zach. Topelius [Z. T., Runoja]. Tukholma 1860.
Vaikka tämä kokoelma on painettu maan rajojen ulkopuolella, se ei suinkaan kuulu ulkomaiseen kirjallisuuteen. Sen sisältö on lisäksi erittäin vähäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta tullut ensi kerran julkisuuteen kotimaassa. Se nimittäin sisältää kaiken lyyrisen runouden, jonka runoilija on julkaissut ja siihen on myös merkitty tunnettu erikoisnimi ”Ljungblommor” [Kanervankukkia], kuitenkin yleisluonteisen päänimen ”Runoja” sekä numeron I alle, joten voidaan odottaa uutta II osaa tai useampia eri erikoisnimineen.
Tämän kokoelman runot on ryhmitelty neljän otsikon alle: ”Isänmaa”, ”Luonto”, ”Elämä” ja ”Muistoja”. Tällaisia jaotteluja ei pidä käsittää niin tarkoiksi kuin kyseessä olisi akateeminen tutkimus. Silti ne ovat mielenkiintoisia runokokoelmassa; opastavathan ne lukijaa tunnistamaan aiheet, joista runoilija on innoituksensa saanut, ja kohteet, joita hän ylistää.
Otsikon ”Isänmaa” alla laajin jakso on saanut erillisen nimen ”Varjoille”. Tämän nimen perusteena ovat monet kuolleiden maanmiesten kunniaksi kirjoitetut runot. Jonkinmoisen hajamielisyyden takia siihen on kuitenkin sijoitettu sellaisiakin runoja kuin ”Suomen nimi” ja ”Ylioppilaslaulu”. ”Elämä”-osasto sisältää lauluja, jotka koskettelevat ihmiselämän vaiheita, hengen elämää. ”Muistoja”-osasto näyttää irralliselta tässä kokonaisuudessa, koska aiheina ovat enimmäkseen Suomen rajojen ulkopuolella havaitut ilmiöt ja tapahtumat. Tähänkin osastoon on kuitenkin sijoitettu sellaisia runoja, jotka olisivat yhtä hyvin voineet saada paikkansa ”Isänmaa-osastossa”, jopa ”Varjoille” omistettujen runojen joukossa, esim. ”Sotavanhukset”.
Vaikeata lienee ratkaista, mikä osa on innoittuneimmin kirjoitettu ja kaunein. Ehkä luonnon maalailut? Ne eivät kuitenkaan ole sellaisia kuin tällaisten runojen yleensä odotetaan olevan, kirkkaita välähdyksiä, aidosti todellisuutta kuvaavia ja tunnelmaltaan raikkaita. Niistä useimpien yllä häilyy hämärtyvän illan kajo, jopa suorastaan aavemainen kajastus henkien maailmasta. Ne eivät kevennä sydäntä, vaan luovat raskaan tunnelman. Ehkäpä tämä on ilmausta Suomen erämaaluonnon vaikutuksesta. Samalla runot kylläkin ilmaisevat myös runoilijan luonteenlaatua. Hän ei nimittäin löydä myöskään ”Elämä”-osastossa valtimoiden elähdyttävää sykettä. Elämäkin on hänen runoudessaan jotenkin kylmää, mikä ilmenee sen jonkinmoisena selkeyden puutteena; vaikutelmaksi siitä jää hiljainen alistuminen. Tämäkin on suomalaista. Myönnämme itsekin hämmästyvämme sitä, että tarkastelumme on johtanut tähän lopputulokseen. Ensimmäinen vilkaisu Topeliuksen runoihin ei nimittäin suinkaan paljasta tätä. Meistä on päinvastoin aina tuntunut siltä, että niissä vaikuttaisi jokin Almqvistin runoudesta juontuva kaiku. Ja väitämme vieläkin, että näin asia on, että niissä on jotakin Almqvistin runoille luonteenomaista häilyvää epämääräisyyttä. Toivottavasti sanamme ymmärretään oikein. Emme tarkoita ulkonaista muotoa, jonka hallitsijana Topelius on tunnetusti melkeinpä ylittämätön mestari. Emme puhu myöskään runon ajatussisällön viemisestä päätökseen emmekä sen viimeistellystä hionnasta – vaikka siitä saattaisi jossakin kohdassa olla huomauttamista. Nämä runot eivät yleensäkään ole lyhyitä tunteenpurkauksia. Almqvistin runoudelle on kuitenkin luonteenomaista, ettei hän yleensä ihannoi tämän maailman hahmoja, vaan luo uuden maailman, jonka asukkaat vaikuttavat meistä maailman ihmisistä kummitusmaisilta. Jotakin tämäntapaista on myös Topeliuksen runoissa – sekä Luonto- että Elämä-osastossa. Niissä liikkuvilla olennoilla on toisinaan tämä outo hahmo, vaikka nämä useimmiten ilmaantuvat esiin niin hämärästi, että tämä ehkä on vain näköharhaa. Silloinkin, kun runo leijuu lujemman maaperän yllä heijastellen selkeää todellisuutta, tämä ei pääse runossa täysin oikeuksiinsa. Topeliuksella on kuitenkin hallussaan talismaani, joka vapauttaa hänet ja lukijan varjojen valtakunnasta – uskonnon antama toivo ja siihen luottaminen, joka selittää hänen runoudessaan kaiken. Tässä on siinä ilmenevän kohtaloon alistumisen perusta.
Arvostelija on kerran aiemmin, jo vuosia sitten, sanonut muutaman sanan Topeliuksen runoilijanlaadusta. Juuri nyt hän ei muista tämän varhaisemman lausuntonsa erityistä sisältöä eikä todellakaan aio etsiä sitä esiin. Ihminen urautuu helposti pitämään kiinni entisistä mielipiteistään. Tiedämme kuitenkin, että aiemman teoksen esittely antoi tunnustusta samoin kuin tämäkin. Vaikka nimittäin arvostelija itse pitääkin enemmän välittömämmin pulppuavasta runoudesta, jossa tunteen kuohut vyöryvät vapaammin ja jossa on elämänrohkeutta enemmän kuin alakuloisen vakuuttelun verran, myös katseensa taivasta kohti kääntävällä resignaation runoudella on houkutuksensa, joka tehoaa tietynlaisiin luonteisiin ja joinakin hetkinä jokaiseen ihmismieleen. Kun Topelius osaa pukea tällaisen runoutensa viehättävään hahmoon, ei ole mitenkään ihmeellistä, että sillä on niin paljon ihailevia ystäviä ja etenkin – ystävättäriä. Uusi kokoelma, johon on koottu aiemmin eri tahoilla ilmestynyt runous, on heille kaikille hyvin tervetullut lahja. Samoin jokaiselle suomalaiselle, jälleen uutena todisteena siitä, että Suomen kansakunnalla on maailmassa olemassaolon oikeus.
Läran om expropriation. Juridisk afhandling af R. L. 1:a afdeln. [R. L., Pakkolunastuksen oikeusoppi. Oikeustieteellinen tutkimus. 1. osa]. H:ki 1861.
Maamme oloissa ja etenkin kotimaisen oikeustieteellisen kirjallisuuden niukkuuden taustaa vasten poikkeuksellisen tuottoisa kirjoittaja on jälleen tuottanut uuden tutkimuksen. Sen kuten edellistenkin vahvuutena on aihealaa koskevien tosiasioiden uuttera kokoaminen ja yhdistely. Tällä kertaa kirjoittaja on valinnut aiheensa erityisen hyvin. Kun nimittäin edistyvä sivistys on johtanut siihen, että maassamme tarvitaan useita lakien uudistuksia ja uusia säädöksiä, myös pakkoluovutuksia koskevan lain aikaansaamiseen on merkittävästi tarvetta. On enemmän kuin ihmeellistä, että tuollaisen lain puuttuessa Saimaan kanava ja rautatie on pystytty rakentamaan suhteellisen vähäisin kustannuksin sen maapohjan osalta, jonka yksityiset omistajat ovat luovuttaneet käytettäväksi. Asia selittyy ehkä sillä perusteella, että maassamme on niin riittävästi pinta-alaa, ettei maapohjalle anneta suurtakaan arvoa, ellei se ole jo viljelyn piirissä. Tiedetään kuitenkin, että Helsingin lähimmän ympäristön maanomistajat ovat hyvin osanneet hinnoitella maan, jonka he ovat luovuttaneet rautatietä varten; ja rautatieasema on kuten tunnettua sijoitettu kaupungissa toiseen paikkaan ja rata ohjattu sinne toista reittiä kuin oli ajateltu, koska omistajat pitivät muutamia Kluuvinlahden rapakkoja ja niillä sijainneita paria hökkeliä niin arvokkaina, että niiden lunastamisesta oli luovuttava.
Käsillä olevassa vihkossa selvitetään 1. pakkolunastuksen käsitettä, 2. sen oikeudellisia perusteita, 3. sen historiaa eri maiden lainsäädännössä. Tulevassa jatko-osassa esitetään järjestelmällisesti pakkolunastuslait neljältä kannalta: maan luovutus, siinä noudatettavat menettelytavat, haitan korvaaminen ja siinä noudatettavat menettelytavat.
J. V. S.
