Voitaisiin uskoa, että jos kysymys ei koskisi Suomea, vaan esitettäisiin yleisesti, ei kenelläkään olisi epäilystä sen vastauksesta.
Sillä kun raha poistuu maasta, maksetaan se viennin ja tuonnin välimaksuna. Toisin sanoen, kun vientitavarasta ulkomaan paikkakunnalla saatu hinta ei riitä maksamaan sieltä ostettua tuontitavaraa, täytyy se, mitä puuttuu, maksaa käteisellä. Useimmissa valtioissa on sillä tavoin poistuva raha hopeaa tai kultaa. Mutta esim. niissä valtioissa, jotka kuuluvat Saksan tulliliittoon, joissa Preussin paperiraha on yleisesti käypää, voi hyvin käydä niin, että erotus maksetaan tällä vaihtovälineellä. Jos se kuitenkin maksetaan johonkin Saksan ulkopuoliseen maahan, on maksun luonnollisesti viime kädessä tapahduttava metallirahalla.
Sellaisissa oloissa tulee vaihtokurssista huono, eli ulkomaanvekselien vähäinen saatavuus tekee niistä kalliita. Mutta missä maan setelirahalla ei ole pakkokurssia, siellä tällä kalleudella on tietty rajansa, ja hopean ja kullan vienti alkaa, kun se tulee vekselillä ostamista edullisemmaksi. Näin käy silloin, kun vekselit ovat niin paljon kalliimpia, että hintaero on suurempi kuin metallin kuljetuksesta ja vakuutuksesta koituvat kustannukset. Ja jos aikaisemmilta ajoilta ei ole riittävästi ulkomaisia saatavia, on tämän asiaintilan välttämättä ennemmin tai myöhemmin tultava vallitsevaksi.
Myös siellä missä valtionpankin setelit ovat laillisia maksuvälineitä, mutta pankki antaa niistä hopeaa, on tilanne toinen niin kauan kuin hopean vaihto jatkuu.
Kun ulkomaankaupan erotus on näin maksettu, palautuu vaihtokurssi tavanomaiselle tasolleen. Ne vähäiset vaihtelut, joille se aina on altis, riippuvat vain tilapäisestä vekselien suuremmasta tai pienemmästä saatavuudesta kyseisellä hetkellä.
Onko nyt kurssilla ollut mitään vaikutusta ulkomaankaupan alijäämäisyyteen? On toki. Mutta huono kurssi on itse alijäämäisyyden aikaansaama. Jos vienti ja tuonti olisivat tasapainossa, ei huonoa kurssia olisi voinut syntyä. Mutta kun niiden välinen erotus on maksettava, tapahtuu tämä aina välttämättä huonompaan kurssiin, ja silloin kurssierotus lisää alijäämäisyyttä.
Jos sitä vastoin seteleitä, jotka ovat laillisia maksuvälineitä, on jossakin maassa laskettu liikkeelle niin suuria määriä, ettei valtionpankki kykene lunastamaan niitä hopealla, miten tämä seikka vaikuttaa kurssiin?
Ymmärtääksemme se ei vaikuta mitenkään. Jos vienti ja tuonti ovat tasoissa, on saatavissa aina vekseleitä. Viejä myy niitä vekseleitä, joita hän viennillään hankkii tuojalle. Jälkimmäinen ei tarvitse enempää kuin mitä edellinen voi luovuttaa, ja tälle taas on edullisempaa myydä vekseli kotona kuin tuoda hopeaa.
Asia on toisin, jos on jo syntynyt agio [kurssiero] setelien ja metallirahan välille, niin kuin aina välttämättä tapahtuu, jos edellisiä ei lunasteta jälkimmäisellä. Vekselin ostaja, tuonnin harjoittaja, joutuu nimellisesti maksamaan vekselin kalliimmalla, jos hän ostaa sen paperirahalla kuin jos hän ostaa sen hopealla. Mutta kurssitappioita hän ei kärsi. Hän on kärsinyt tappionsa jo ennen kuin hän ostaa vekselin, koska hänellä on ollut kädessään setelirahaa. Ostipa hän mitä muuta tahansa, hänen setelinsä käyvät yhtä vähästä kuin silloin kun hän ostaa vekseleitä.
Muuan Le Nord -sanomalehden kirjoittaja, jonka artikkeli on käännettynä julkaistu Finlands Allmänna Tidning -lehdessä, ilmoittaa Venäjän kaupalla olevan epämääräinen noin 100 miljoonan ruplan ulkomaanvelka. Kaikenlaiset seikat vaikuttavat hänen tietojensa mukaan niin, ettei sitä voida kattaa lisääntyneellä viennillä. Siksi on Venäjällä jatkuva vekselien tarve, jota ei voi tyydyttää, ja siksi on kurssi jatkuvasti huono.
Jos nimittäin kauppavelka ei kasva, vaan jos nyttemmin vienti ja tuonti menevät päittäin, niin huonon kurssin saa aikaan ainoastaan vanhan velan muuntaminen. Tämä muuntaminen tapahtuu luonnollisesti siten, että vientitavara menee senhetkiseen tavaran maksamiseen, kun taas velka on uudistettava tuonnin maksamiseksi.
Sellaisissa oloissa on myös luonnollista, että jokainen muuntaminen vaatii uuden kuluerän, kurssieron muodossa, niin että joko velka jatkuvasti kasvaa, tai mainitun kuluerän kattaa viennin ylijäämä. Asiaintilaa voidaan verrata koronkiskurilta otettuun lainaan, jota varten lainanottajan on jokaisen muuntamisen yhteydessä pakko antaa reverssi yhä suuremmalle rahamäärälle. Tämä voi siten saada aikaan ulkomaankaupan jatkuvan alijäämäisyyden, vaikka sellaista ei nyttemmin muuten lainkaan esiintyisi. Mutta syy on tällöin ilmiselvästi se, että kauppavelka on jo olemassa sellaisen tasevajeen seurauksena.
Tämän lisäksi on vielä se, minkä olemme yrittäneet tehdä selväksi eräässä aihetta käsittelevässä aikaisemmassa artikkelissamme: jos maassa, joka on välttämättömissä elämäntarpeissaan riippuvainen ulkomaista, näiden lisääntynyt kalleus huonon kurssin seurauksena lisää vääjäämättä vähitellen kotimaisen vientitavaran tuotantokustannuksia. Tämän lisääntyneen kalleuden seurauksena viennin harjoittaja menettää siis kurssin vuoksi sen voittonsa, jonka hän olisi voinut saada, eli toisin sanoen: ulkomainen ostaja joutuu maksamaan tavarasta enemmän kuin hän muuten olisi maksanut, eikä tavara siksi mene kaupaksi niin kuin aiemmin.
Kun nyt kurssi esitetyistä syistä laskee, on selvää, että hopean vienti on kohta edullisempaa kuin vekselien osto. Jos hopeaa saataisiin pankkiseteliä vastaan, voitaisiin ehkä nykyinen kauppavelka likvidoida hopealla, jolloin epäedullisen kurssin syy tulisi raivatuksi pois. Mutta kun näin ei tapahdu, poistuu maasta se hopea, joka on yleisessä liikkeessä; ja kun tämä keino on lakannut olemasta käytettävissä, tulee kurssista väistämättä entistäkin epäedullisempi.
On tunnettu asia, että hopea on tätä tietä lähes kokonaan kadonnut yleisestä liikkeestä Suomessa.
Tähän voi olla kaksi syytä.
Joko hopea poistuu maasta oman maan kauppavelkojen maksamiseksi sekä vanhojen sellaisten muuntamiseksi, tai vallitsevan viennin ja tuonnin epäsuhteen tasoittamiseksi.
Tai sitten se poistuu maasta, koska venäläiset setelit käyvät täällä laillisista maksuvälineistä, Venäjälle tai ulkomaille venäläisten laskuun.
Hra Henrik Borgström on yhdessä noista monista luottamuksellisista, Helsingfors Tidningar -lehteen päätyneistä allekirjoittaneelle osoitetuista kirjeistään olettanut, että hopean vientiä Suomesta tapahtuu vain siksi, että se kannattaa, ei minkään sellaisen maamme kauppavelan kattamiseksi, joka olisi syntynyt jonkin viennin ja tuonnin epäsuhteen vuoksi.
Olimme ilmaisseet toivoimuksemme, että ”maa luonnollista tietä, viennin lisääntyessä ja tuonnin vähentyessä, saa jälleen takaisin menettämänsä rahavarat”.
Hra H. B. näkee hyväksi halkaista viimeksi esitetyn sanan ja panna sen edellisen osan jälkeen sulkuihin (”hopea”?). Kirjeen jatkuessa häveliäs kysymysmerkki katoaa. Hra H. B. pitää selvänä, että olemme ennustaneet pikaista hopean tuontia, ja hän kunnostautuu todellakin todistamalla perusteellisesti, että hopean tuontia ei tule tapahtumaan, niin kauan kuin hopean vienti on yhtä kannattavaa.
Jokainen tietää, että maan maksuliikenteen välineet ovat vuosikymmeniä muodostuneet huomattavin osin venäläisistä seteleistä. Kultaa ei ole koskaan ollut, ja siksi on metalliraha, jonka suurin arvomäärä on ollut yksi rupla, ainoastaan toiminut vaihtorahana. Sen liikkeessä oleva varasto on siis aina ollut verrattain pieni. Venäjän seteliraha on, niin kauan kuin se on ollut nimellisarvossaan, ollut useista syistä kaikkein tavoitelluin. Paitsi arvomäärältään Suomen Pankin setelien kanssa samoja, kolmesta 25 ruplaan, on olemassa venäläisiä yhden ruplan seteleitä sekä 50, 100, 500 ja 1 000 ruplan seteleitä. Yhden ruplan setelit ovat olleet käteviä päivittäisessä liikkeessä, setelit joilla on suurempi arvomäärä taas suurissa maksusuorituksissa ja varsinkin remisseissä niin maan sisällä kuin myös ulkomaille Pietarin ja Riian kautta menevissä. Siihen aikaan kun maassa oli noita suurempia seteleitä, oli asia niin, että postitse lähetetyissä remisseissä ei juuri lainkaan käytetty Suomen Pankin seteleitä. Vuosi vuodelta kasvanut Venäjältä tuonti teki myös venäläisen setelirahan tavoiteltavaksi. Oli myös tavallista, että suuremmista arvomääristä maksettiin agiota. Mutta pääasia on, että tämä kiertovälineen lisäys oli yleiselle liikkeelle tarpeen. Jos venäläiset setelit eivät noina aikoina olisi olleet laillisia maksuvälineitä, niin voidaan varmaankin olettaa, että maahan olisi tullut hopeaa ja että Suomen Pankilla olisi ollut tilaisuus lisätä hopeavarastoaan ja samalla kertaa myös omia seteleitään, jolloin venäläiset setelit olisivat käyneet tarpeettomiksi.
Nyt venäläiset setelit ovat menettäneet arvoaan. Mutta suomalaiset setelit seuraavat niitä hurskaasti, ja voidaan melko varmasti olettaa, että jos venäläinen seteli tulee säilyttämään asemansa, kuten nyt on päätetty toistaiseksi asian olevan, ei Suomen rahakantaa voida lisätä millään muulla rahalla kuin tuolla setelillä.
Sellainen lisäys ei luonnollisesti voi tapahtua muuten kuin siten, että vienti on tuontia suurempi, ja rahaa, venäläisiä seteleitä, saadaan maahan näiden välisen erotuksen verran. Esittämämme vaatimus tarkoitti luonnollisesti nyt vallitsevia oloja. Kuinka toivottavaa olisi, että venäläinen seteli poistettaisiin käytöstä, sen olemme koettaneet osoittaa jo kauan tätä ennen. Kun niin tapahtuu, ja toivoa on, että se vastaisuudessa tapahtuu, silloin tulee epäilemättä ainakin jokin osa siitä rahavarastosta, joka vientiylijäämän avulla saadaan maahamme, koostumaan hopeasta – tai kullasta.
Mutta nyt hra H. B:n erinomaiseen todistukseen.
Hän katsoo, että hopeaa viedään maasta vain tuoton tähden, ei kauppavelkojen maksamiseksi eikä tavaroiden ostamiseksi. Kauppavelkoja ei Suomella hänen mielestään ole ollut, ei edes rahakriisin aikana – ei ainakaan mitään mainitsemisen arvoista. Jos taas hopea poistuisi maasta tavaroiden ostamiseksi, niin sehän olisi mitä selkein todistus jatkuvasta liikatuonnista. Sillä sellaistahan esiintyy, jos hopea poistuu maasta tuonnin maksamiseksi eli jos vienti ei tähän riitä. Siispä hopeaa viedään yksinkertaisesti siksi että se on tuottavaa.
Mutta eikö hra H. B. sitten katso, että on yhtä hyvä myydä hopeaa kuin myydä tervaa? Ranskastahan myydään huomattavia määriä hopeaa Englantiin. Tämä voi, kuten Chevalier koettaa osoittaa, olla tappioksi Ranskan pankille johtuen hopean lakisääteisestä suhteesta kultaan. Mutta maan kaupan kannalta on epäilemättä voitollista antaa hopeaa kultaa vastaan. Jokaisen hopeanmyynnin seurauksena tulee välttämättä entistä enemmän rahaa yleiseen liikkeeseen. Kaliforniasta ja Australiasta taas myydään kultaa. Jos kullan sijalle ei oteta tavaroita, niin on toki varmaa, että myyjät saavat hopeana ja pankkiseteleinä enemmän rahaa kuin mitä heillä on ollut kultana.
Sillä myytiinpä hopeaa tai tervaa, niin siitä saadaan rahaa; ja jos niitä myydään voitolla, saadaan enemmän rahaa kuin sitä on aikaisemmin ollut. Onko hra H. B:n aikomus nyt jakaa kahtia se rahavarasto, jonka hän antaa Suomen saada hopeaa myymällä, ja kirjoittaa rahan jälkeen (”hopea”?), osoittaakseen sitten, että jos maa ei saa hopeasta hopeaa, ei se saa kerrassaan mitään? Hopea kuuluu olevan yksi niistä tavaroista, joita voi myydä laivalasteittain ja saada paljon rahaa, ilman että siitä kuitenkaan saa mitään.
On todella hauskaa nähdä mainittu todistelukoneisto, jossa on liitteenä graafinen taulukko kurssinmuutoksista. Emme epäile, etteikö hra H. B. olisi onnistunut sen avulla säikyttämään ajattelemattomia ihmisiä samaan sokeuteen, jonka vallassa hän itse tuntui olevan.
Yksinkertaisimmallekin järjelle lienee kuitenkin selvää, että jos henkilö myy tavaraa, ei siis vaihda sitä toisiin tavaroihin, niin hän saa siitä rahaa. Niin ikään, että jos hän myy sitä voitolla, saa hän enemmän rahaa kuin mitä hänellä oli sitä ennen.
Mutta millaista rahaa voi saada, jos myy hopeaa? Kulta- vai kuparirahaa? Kukaan ei ota uskoakseen, että Suomi saisi hopeastaan jompaakumpaa näistä. Vekseleitä? Voi olla. Mutta nehän vaihdetaan myös rahaksi. Valtion arvopapereita, muita korkoa tuottavia obligaatioita? Myöskään sellaisia ei liene tullut. Jos niin on käynyt, niin kiistämätöntä on, että ne ovat lisänneet rahavarastoa. Olemme todellakin sitä mieltä, että venäläiset setelit ovat se raha, joka Suomessa on parhaiten saatavissa. Ja kokeneet miehet ovat sitä mieltä, että viedystä hopeasta on suureksi osaksi saatu noita seteleitä. Mutta valitettavasti ne ovat taas vaeltaneet tiehensä. Maa on itse asiassa vienyt hopeaan verrattuna moninkertaisen määrän noita seteleitä. Ja tämä näyttää arveluttavalta, sanoi hra H. B. asiasta mitä haluaa. Jos hopea poistuu maasta, ilman että tilalle tulee venäläistä setelirahaa, osoittaa tämä seikka kiistämättä sen, että nyt maksetaan vanhoja kauppavelkoja, tai että edelleen tapahtuu liikatuontia. Niinpä: lisää vientiä, vähemmän tuontia, ainoastaan se voi auttaa. Hra H. B. ei usko siihen keinoon. Hän tuntee vain yhden tavan lisätä rahavarastoa, nimittäin uuden valtionlainan ottamisen.
On sangen kummallista, että niin yksinkertainen asia täytyy selittää kirjallisesti. Jos hra H. B. olisi sattumoisin saanut päähänsä, että maa välttämättä köyhtyy rahojen suhteen, jos se esim. vie tervaa aikaisempaa paremmalla voitolla, niin hänen hyvä järkensä olisi heti sanonut hänelle, ettei sellainen ole mahdollista. Mutta kun hän tulee puhuneeksi hopean viennistä, niin silloin hän uskoo, ettei maa saa lainkaan maksua tuosta tavarasta, ja vaikka tavaraa myydään voitolla, ei tämä voitto kuitenkaan muodostu mistään aineellisesta.
On selvä asia, että ulkomaankurssi pysyy huonona niin kauan kuin hopeaa viedään. Mutta kurssi ei ole alhainen siksi, että tapahtuu hopean vientiä; vaan hopean viennistä voidaan saada voittoa siksi että kurssi on alhainen. Jokainen ymmärtää myös, että tämä asiaintila ei voi muuttua minkään Suomen Pankin operaation seurauksena. Sille on samantekevää, meneekö se vähäinen määrä hopeaa, joka Suomessa on ollut kierrossa, vientiin vai ei. Kun kurssi laskee Pietarissa, laskee se myös täällä Suomessa ja päinvastoin. Syy on yleisesti tiedossa, nimittäin että venäläinen seteliraha käy täällä samasta kuin suomalainen. Jos näin lakkaisi olemasta, ja venäläinen seteliraha saisi täällä kurssin, esimerkiksi niin että se kävisi 90 kopeekasta, niin hopean vienti lakkaisi, koska kukaan ei saisi etua siitä, että hän saa hopeastaan venäläisiä seteleitä. Nyt sen sijaan on saatu Pietarissa 90 kopeekasta hopeana yksi rupla setelirahana, koska tämä seteliraha on Suomessa ollut kaikessa hopean veroista. Paljon hopeaa on todella, kuten sanottu, tullut sillä tavoin myydyksi. Mutta toinen, varmasti merkittävämpi osa on mennyt joko suoraan ulkomaille tai Pietariin ja Riikaan ulkomaanvekselien ostamiseen. Ja kuten jo mainittiin, ei myöskään suora myynti Venäjälle ole lisännyt venäläisten setelien varastoa Suomessa, eli myös se mitä tällä hopealla on saatu, on jälleen poistunut maasta. Suomella on siis liikatuonnin ja kauppavelkojen vuoksi osasyynsä kurssin putoamiseen. Eikä suinkaan ole syytä olettaa, että vaikka Suomi olisi ollut oman onnensa nojassa, maa olisi tapahtuneen hopean viennin avulla voinut muuttaa kurssia edukseen. Siihen olisi epäilemättä vaadittu, että vielä Suomen Pankkikin olisi vapauttanut suuren osan hopeavarastostaan. Mielipiteemme on, että tämä osa olisi ollut varsin merkittävä, niin kauan kuin pankki antaa kaupalle blankoluottoa halpaan korkoon. Sillä tavoin on näet ylläpidetty tavaroiden tuontia ja sen maksamiseksi tapahtunutta hopean vientiä.
Itse asiassa edustaa pankin ottama 2 ½ miljoonan laina sitä mitä se olisi joutunut antamaan hopeana, jos hopeaa olisi vaihdettu ja jos pankilla olisi ollut riittävästi hopeavaroja. Nuo 2 ½ miljoonaa eivät ole lisänneet maan kiertävää rahavarastoa ainoallakaan hopearuplan kolikolla eivätkä ainoallakaan venäläisellä setelillä. Tuo rahamäärä on mennyt kokonaan ulkomaille, kauppavelkojen maksamiseen, eli tuonnin maksamiseen. Jos pankki olisi voinut antaa hopeaa kyseisten kaupanharjoittajien paperilappuja ja tekaistuja velkakirjoja vastaan, olisi laina ollut tarpeeton.
Mutta kun pankki antaa hopeaa, täytyy sen ottaa kierrosta kaksinkertainen määrä seteleitä. Siis, jos pankki olisi vaihtanut pois esim. 1 4/10 miljoonaa hopeaa, olisi sen ollut pakko poistaa yleisestä liikkeestä 3 miljoonaa seteliä. Tuolloin olisi kiertoon jäänyt vain suunnilleen 1 miljoona suomalaisina seteleinä – ja juuri nyt samalla kun on pulaa hopeasta ja venäläisestä hopearahasta. Mutta jokainen ymmärtää, että jo kauan ennen kuin olisi tultu tähän äärimmäisyyteen, olisi rahan puute estänyt yleisöä ostamasta muuta kuin välttämättömimpiä tuontitavaroita. Asianomaisten olisi siis ollut jo aikaisemmin pakko vähentää tuontia. Ja pankki olisi luultavasti, sen hopean kyseessä ollessa, katsonut aiheelliseksi toimia kaikkien maailman pankkien tavoin, nimittäin korottaa diskonttokorkoa rinta rinnan rahantarpeen ja hopeanvaihdon kanssa, ja ehkä kokonaan poistaa 7 ja 9 kuukauden blankoluotto tai ainakin rajoittaa se 3 kuukauden vekseleihin. Jos pankki olisi sillä tavoin pitänyt korkeaa korkoa ja diskontannut lyhyeksi ajaksi, olisi myös tuonti ollut vähemmän kannattavaa, ja sen maksaminen olisi ollut vaikeampaa, eli tuonti olisi tästäkin syystä jäänyt pienemmäksi.
Laina on siis mielestämme kiistatta osaltaan sekä lisännyt että pitkittänyt pahaa – rahan puutetta. Kun pankki ei voi vaihtaa pois hopeaa, olisi hätä voinut vaatia lainan ottamista kaupankäynnin hetkelliseksi tukemiseksi todellisia vakuuksia vastaan ja rahantarpeeseen suhteutettuun korkoon. Nyt otettu laina, jolla ei elinkeinoja ole oikeastaan tukenut pankki vaan valtio, vastaa hopean poisvaihtoa ainakin kaksinkertaisena siihen verrattuna, mitä pankki olisi muutoin voinut vaihtaa, mikäli se olisi ollut avoinna hopeanvaihtoa varten.
Pankki on tosin selviytynyt asiasta hyvin, sillä valtio on ottanut hoitaakseen lainan, jonka takaisin maksamiseen koko pankin hopeavarasto ei olisi riittänyt. Mitä valtio itse asiassa on tällä tavoin ottanut haltuunsa, on herrojen Ullberg ja Cramér liiketoiminta – joskin sille kaupan kannattavuus on ollut huonompi kuin tuolle kunnianarvoiselle yhtiölle. Voidaan olla monta mieltä siitä, mitä säädyt olisivat tehneet, jos niille olisi tarjottu sellaista kauppaa.
Kuitenkin hra H. B. vaatii, että lainaa pitää ottaa lisää. Brosyyrissään hän sanoi, että se tapahtuisi ”elinkeinojen tukemiseksi” – ”kotimaisten elinkeinojen samaan aikaan kasvaneen toiminnan ylläpitämiseksi”. Nyt hän taas sanoo lainaa tarvittavan pankin pääoman vahvistamiseksi. Kuultavaksi jää, miten nuo uudet lainat hankitaan. Jos ne muistuttavat vanhaa lainaa muuten, niin nehän muistuttavat sitä myös vaikutuksiltaan. Lainatut rahat menevät ulkomaille, ja rahan puute säilyy entisellään.
Jos hra H. B. tai joku muu todella onnistuisi hankkimaan maalle rahaa – nimittäin rahaa, joka pysyy täällä – minkä lainatempun avulla tahansa, tuottaisi se meille mitä vilpittömintä iloa. Mutta niin kauan kuin se on pelkkä kokeilu, katsomme, että valtion tulee pysytellä kaukana siitä. Ja kokeilu se toistaiseksi on. Sillä milloinkaan ja missään ei mikään muu mahti kuin kauppa ole voinut palauttaa maahan sitä rahaa jonka kauppa on sieltä vienyt pois.
Lainaamme tässä kuuluisan upsalalaisen professorin Bergfalkin lausumaa hänen hiljattain ilmestyneestä rahakriisien historian kuvauksestaan. Hra B. voi toki torjua hänet yhtä kavaljeerimaisesti kuin Agardhin. Voidaan sanoa, että hän pitää ruotsalaisia järjettömänä seurueena, joka ei osaa hoitaa tavaraansa ja pitäisi siksi asettaa holhouksen alaiseksi jne. Mutta sillä tavoin ei todisteta sen kummemmin hyödylliseksi kuin välttämättömäksi sitä, että valtio hankkii rahaa jokaiselle joka sanoo sitä tarvitsevansa.
J. V. S.
