Ett litet ord i stora frågor af A. E. Arppe. Helsingfors 1860. [Pieni sana suurista kysymyksistä, kirj. A. E. Arppe. Helsinki 1860.]

Ur dagens frågor, ett vågadt projekt af Fredr. Cygnaeus. Helsingfors 1860. [Päivän kysymyksistä, uskalias hanke, kirj. Fredr. Cygnaeus. Helsinki 1860.]

Kotimaisessa kirjallisuudessa on eloa, kuten näkyy. Se on ehtinyt brosyyreiden aikaan. Toisen vihkosen kirjoittaja pitää myös tällaisen lehtisen muotoa selvästi parempana kuin kirjan ja aikakauslehden. Brosyyreillä on kiistatta tätä nykyä myös eurooppalainen merkitys. Mutta pelkäämme kunnioitetun tekijän unohtaneen, että tämä merkitys on langennut vain kolmen, neljän osaksi niistä tuhansista, joita jo yksin Ranskassa on ilmestynyt. Eivätkä ne harvat ole merkittäviä sisältönsä vuoksi vaan siksi, että niiden takana on nähty Napoleon III:n muuten läpinäkymätön ajatus. Ei ole ihme, että tämä ajatus taas on valinnut esiintymiselleen brosyyrin muodon. Ranskan keisarin lienee vaikeaa löytää valtakunnastaan sanomalehteä, joka ei olisi saanut kahta varoitusta. Siksi voisi helposti käydä niin, että niin rohkeat ajatukset voisivat niin hauraaseen astiaan asetettuina joutua lakkautusvallan innon kohteeksi. Brosyyri on varmempi.

Teos nro 1 on osoitettu allekirjoittaneelle.

Tämän lehden viime vuosikerran viimeisessä numerossa oli muutamia sanoja otsikolla: ”Innostus on usein kypsymättömyyttä ja todellisen sivistyksen puutetta peittävä verho”. Me emme maininneet sitä teosta, jossa esitettyjä sanoja vastaan asetuimme, tai sen kirjoittajaa. Teoksella on otsikko: Yliopiston rehtorilta Helsingin yliopiston opiskelevalle nuorisolle 14. syyskuuta 1859.

Yliopiston rehtori, hra professori Arppe esiintyy nyt tässä lehtisessä selittääkseen esitettyjä sanoja sekä yhtä ja toista muuta, mitä niihin liittyvää oli puheessa josta ne oli lainattu. Ei pelkästään tässä lehdessä vaan useissa maan suomalaisissa sanomalehdissä oli nimittäin kiinnitetty sanoihin huomiota, koska ne oli suunnattu ”fennomaaneille”. Toiselta taholta on taas lainattu professori Arppen sanoja ja yritetty näin saada niistä lisää pontta monikielistä kansallisuutta koskeviin kysymyksiin. Ja siltä taholta asetutaan jatkuvasti halukkaasti samaan jonoon professori Arppen kanssa.

Tekijä valistaa nyt, että hän on puhunut ainoastaan entisistä fennomaaneista. Tekijä ei ole halunnut leimata fennomaniaksi työtä suomen kielen kehittämisen ja levittämisen hyväksi.

Niinikään tekijä on puhunut vain väärästä, toisin sanonen teeskennellystä innosta.

Edelleen, kun tekijä on varoittanut poistamasta liian nopeasti ikivanhaa sivistyksen välinettä (ruotsin kieltä) ja askeltamasta päätä pahkaa siihen suuntaan ei hän liioin ole halunnut vihjata, että työ suomen kehittämiseksi ja levittämiseksi on jo äitynyt liian nopeaksi.

Mitä taas tulee lausuntoon, että valistuneessa kansantietoisuudessa ”kansalliset, luonnon antamat erot häviävät merkityksettöminä”, niin tunnustamme, että siinä tekijän tarkoitus on meille yhä hämärä. Tekijä on toisesta, aikaisemmin painetusta puheesta (josta on kerrottu myös tässä lehdessä) lainannut lausuman, joka todistaa ylenpalttisesti, että hän toivoo suomelle täyttä vapautta päästä valtaan, ja lisää erityisesti, että se tapahtukoon opetuksessa, kirjallisuudessa, lainsäädännössä, hallinnossa. Jokaisen täytyy käsittää, että hän luonnollisesti toivoo ruotsille samaa vapautta. Tästä kilpailusta – sillä tekijä ei halua kutsua sitä taisteluksi – jompikumpi kieli selviää voittajana. Kumpihan? – Siinäpä se asian ydin juuri onkin. Toinen joutuu sitten katoamaan ”merkityksettömänä”. Sen osana olisi siten olla merkityksetön kansallisten erojen kannalta.

Me emme halua juuttua tähän aiempaan lausumaan, jota myöhempi esitys ei mitenkään selvitä. Muistutamme vain siitä, että myös tekijä puhuu ruotsista ja suomesta noin vain yleisesti, samoin maan ruotsinkielisistä ja suomenkielisistä.

Monikielisyyden kannattajat tekevät samoin. Jopa Nära och Fjerranin sävyisä toimitus antaa sanansa joukkoon samassa mielessä. Hra Cygnaeuksella on myös se näköpiirissä.

Mutta niiden riveissä, jotka tekevät työtä suomen kielen ja suomenkielisten oikeuksien hyväksi, jos niin sanotaan, kysymystä ei ole koskaan käsitetty tästä näkökulmasta. Se pätee vain suhteessa suomenkielisen rahvaan ja maan herraluokan välillä. Tämä jälkimmäinen halutaan suomalaistaa – sen tulevat sukupolvet nimittäin. Muuten ei suomesta tule opetuksen, lainsäädännön ja hallinnon kieltä. Yhtä vähän voi syntyä mitään suomenkielistä kirjallisuutta.

Kun tekijä haluaa jättää molempien kielten ystäville täyden vapauden tehdä työtä oman kielensä ylivallan hyväksi, kuka on se, joka tekee työtä suomen hyväksi? Suomenkielinen rahvas? Ei. Tekijä näyttää olettavan, että sivistynyt luokka ”vähitellen ja pala palalta” luopuu äidinkielestään. Hän toivoo vain, ”että tämä luopuminen saisi tapahtua rauhassa”.

Aivan sananmukaisesti sellaista vaatimusta ei voi asettaa kenellekään. Mutta lieneepä hyvinkin ollut niin, että yksi ja toinen, jonka äidinkieli on ruotsi, on mainitussa maan korkeammin sivistyneiden tulevassa suomalaistamisessa nähnyt ainoan keinon jatkaa Suomen suhteellista itsenäisyyttä, toisin sanoen ei vain suomen kielen itsenäisyyttä, vaan myös maan lakien ja laitosten, joita tekijä kutsuu Suomen kansan, koko Suomen nimen olemukseksi. Heidän joukossaan samoin kuin niiden joukossa, jotka siitä huolimatta, että suomi on heidän äidinkielensä, ovat ennen­kuulumattomin ponnistuksin onnistuneet pääsemään osalliseksi yhtään korkeammasta sivistyksestä, ei ole koskaan ollut kyse maassa asuvan ruotsinkielisen rahvaan suomalaistamisesta, ei liioin ole tehty pienintäkään yritystä vaikuttaa siihen sellaisen päämäärän hyväksi.

Mutta jos suomen kielestä, kuten tekijä edellyttää, tulee opetuksen, lainkäytön, hallinnon kieli, poikkeuksena maan ruotsinkielinen rahvas, niin siihen tarvitaan vielä muutakin kuin jokunen rintamakarkuri ruotsiksi sivistyneistä, jotka puhuvat ja kirjoittavat suomea. Siihen vaaditaan nimittäin, että jo alulle pantua vähitellen jatketaan, että täydellisempi suomen taito määrätään tulevien opettajien, tuomareiden ja muiden virkamiesten tutkintovaatimuksiin, että suomi vähitellen määrätään opetuskieleksi maan kouluihin ja lukioihin ja lopulta yliopistoon, että sen jälkeen sama kieli määrätään Suomen kaikille seuduille lainkäyttökieleksi, ja että se lopulta otetaan käskystä käyttöön hallinnon äärimmäisistä haarakkeista aina sen keskusta myöten. Kaikki nämä käskyt eivät synny tekijän vaatimasta vapaasta kilpailusta. Niiden täytyy syntyä sivistyneeseen luokkaan iskostuneesta vakaumuksesta, että sen on tapahduttava paitsi siksi, että suomenkielisellä rahvaalla on luonnollinen oikeus vaatia sitä, myös koska koko Suomen kansan tuleva olemassaolo riippuu siitä. Sellaisen vakaumuksen juurruttamiseen ei riitä, että yksi ja toinen, jonka äänellä on jotain vaikutusta, varoittaa suopeasti liioittelemasta ja hoputtamasta pyrkimyksiä päästä asetettuun tavoitteeseen – vaikka siihen lisättäisiin, että varoitus koskee mennyttä tai tulevaa aikaa, ei nykyistä.

Uskalias hanke, jonka professori Cygnaeus esittelee, on ehdotus julkaista sanomalehteä maan ruotsinkieliselle rahvaalle ja kustantaa se keräämällä tarvittavat varat, jos sanomalehti nimittäin ei muuten kannattaisi. Tekijä odottaa sellaista kustannustakuuta varsinkin maan tilanomistajilta.

Emme voi ymmärtää että ehdotus olisi erityisen uskalias. Sen toteuttaminen on sitäkin tarpeellisempaa. Varmasti on totta, että ruotsinkielinen rahvas jo omistaa kaiken sen, mikä suomenkieliselle on vielä kaukaista tulevaisuutta. Ruotsinkielistä rahvasta kieli ei erota säätyläisistä, sen pojille ovat avoinna maan kaikki sivistyslaitokset, sen käytettävissä ovat sekä kotimaan ruotsinkielinen että Ruotsin runsas kirjallisuus, jossa on myös runsaasti sivistäviä kansankirjoja; myös lainkäytössä ja hallinnossa puhutaan sen kieltä. Kaikki nämä sivistysvälineet oli ja on evätty suomenkieliseltä rahvaalta. Niiden vaikutuksesta ruotsinkielisen rahvaan henkinen sivistys on myös kiistatta korkeampi kuin suomenkielisen. Kokemuksesta tiedämme, että sen parissa ainakin Uudellamaalla, Turun saaristossa ja kuulemamme mukaan myös Ahvenanmaalla luetaan enemmän kuin missään suomalaisten parissa, ja että myös kansakouluja on suhteellisesti enemmän. Mutta kieltämättä sivistynyt luokka on tehnyt paljon vähemmän kuin olisi pitänyt ja olisi voitu tehdä hyödyllisen lukemisen julkaisemiseksi ruotsinkieliselle rahvaalle. Ja vaikka ruotsin kielellä julkaistut sanomalehdet eivät ole sille outoja, on toki varmaa, että juuri mitään sellaista ei ole tapahtunut mikä levittäisi sen keskuuteen tietoa yhteisen isänmaan oloista sekä ohjaisi sitä käyttämään sen hallussa jo nyt olevan sivistyksen runsaita keinoja.

Yksinomaan maan tälle väestönosalle tarkoitettu sanomalehti on mielestämme tarpeen lähinnä tästä näkökulmasta. Sen julkaiseminen ei uskoaksemme vaatisi mainittavia taloudellisia uhrauksia, jos maaseudulla asuvat säätyläiset vain tekevät velvollisuutensa ja levittävät sitä – ja jos lehteä kannattaa sillä tavoin levittää.

Suomen kielellä julkaistaan oikeastaan vain yhtä kansan sanomalehteä, Oulun Wiikko Sanomia. Muut on tarkoitettu enemmän tai vähemmän myös sivistyneempien luokkien lukijoille. Tekijä kiinnittää syystä huomiota mainittuun mainiosti toimitettuun lehteen, jonka levikki siitä huolimatta on niin pieni.

Myös tässä lehtisessä käsitellään kysymystä ruotsin ja suomen kielestä osin tutun vääristyneestä näkökulmasta, ikään kuin se koskisi maan ruotsalaista rahvasta. Toisaalta tekijä kauhistelee sitä aikaa, ”kun sivistyksen asianajajat tässä maassa onnistuivat supistamaan kielitaitonsa vain suomeen” (!!). Jos joku voi sanoa, että hyvät neuvot eivät ole hänelle kalliit, niin varmaan ne, jotka työskentelevät suomen kielen viljelyn hyväksi. Tekijä näyttää varoittavan heitä tyhmästi sulkemasta yliopistoa ja kaikkia oppikouluja. Emme näet pysty käsittämään, miten muuten vieraiden kielten taidon saisi pois kitketyksi. Lisättäköön vielä, että tekijä tekee ruotsalaisen kirjallisuuden piirissä paljon puhutusta kateudesta myös suomalaisten kansallispiirteen, uskoaksemme aivan syyttä.

Meidän ei tarvitse lisätä, että olemme tässä käsitelleet korkeintaan vähäistä osaa lehtisen runsaasta sisällöstä. Sen tekijä ei ole siinäkään kieltänyt kykyään johtaa lukijoidensa ajatuksia vähäpätöisestä suureen ja antaa heidän tarkastella käsiteltyä asiaa ylevämmältä kannalta.

J. V. S.