Historiska upplysningar om religiösa rörelser i Finland, – utgifna af Matth. Akiander. D. II. H:fors 1858. [Historiallisia tietoja Suomen uskonnollisista liikkeistä, julkaissut Matth. Akiander. II osa. Helsinki 1858.]
Teoksen ensimmäisessä osassa julkaisijan kirjoitukset yleisellä otsikolla ”Haaveilua” ja ”Separatismia” sisälsivät merkittävän määrän lähinnä virallisia asiakirjoja näistä nimellä mainituista uskonnollisista liikkeistä maassa. Tämän osan täyttävät taas pääasiassa lahkojen johtajien yksityiset kirjeet ja kirjoitukset. Erilaisuuden syynä on se, että tässä nimellä ”Mystisismi” , ”Herrnhutilaisuus” ja ”Evankelisuus” käsitellään sellaisia liikkeitä, jotka eivät pyrkineet oppositioon valtiokirkkoa vastaan ja jotka siksi antoivat asianmukaisille konsistoreille ja maalliselle vallalle vähemmän aihetta sekaantua asiaan. Sanotut kirjelmät jatkuvat aina tälle vuosisadalle ja tiedot lahkoihin kuuluvista henkilöistä osittain nykyaikaan asti.
Nähdäksemme ei viimeksi esitetyillä kirjelmillä ole varsinaista historiallista käyttöä. Maan kulttuurihistorialle voi olla kiinnostavaa tietää, että täällä uskonnolliset liikkeet ovat yleensä jatkaneet yhteistuumin toisten samanlaisten kanssa luterilaisen kirkon sisällä, ja kirkkohistorian voi olla aiheellista kuvata näiden liikkeiden johtavia käsityksiä. Mutta jos, kuten on ollut laita kyseisissä liikkeissä, ne eivät ole kehittäneet omintakeisia käsityksiä ja oppeja, itse oppien esittäminen ei näytä olevan kovin suuresti kiinnostavaa. Historiaa tuskin lainkaan hyödyttää painaa suuri määrä hyväntahtoisen ja jumalaapelkäävän mutta tietämättömän ja yksinkertaisen kansan pohdintoja uskonnollisesta mielentilastaan. Emme halua ratkaista, millainen arvo niillä voi olla hartauskirjoina. Ne luettuamme olemme vakuuttuneet siitä, että osa on vain ulkoa opittujen lauseiden lämmittelyä, monet sisältävät melko epäselvää sotkua. Vain siitä näkökulmasta, että esitetään ylentävä esimerkki, voi myös torppari X:n tai neitsyt Y:n elämäkerralla olla jotain merkitystä. Emme tarkoita, että kokoelman esille tuoma tietoaines voitaisiin yhtä hyvin jättää sivuun, mutta uskoaksemme sen työstäminen yhtenäiseksi lyhyeksi kuvaukseksi olisi riittänyt täysin.
Mielipiteet voivat tässä suhteessa kuitenkin käydä ristiin. Suomen historia on niin köyhä, että sen rikastuttamiseksi kerättäköön jokainen muru, joka todistaa mistään henkisestä kehityksestä. Meidän arvostelumme ei siksi voi vähimmässäkään määrin vähentää kotimaista kirjallisuutta innokkaasti harrastavan julkaisijan ansioita. Se kirjallisuus ei ole niin runsasta, etteikö se voisi ottaa piiriinsä jopa muille kirjallisuuden aloille verrattain turhaa.
Kovin suurta laajuutta eivät teoksen näissä osissa kuvatut liikkeet näytä saavuttaneen. Kukaan ei varmaankaan epäile, etteikö niiden piirissä olisi ollut todellista kristinuskoa, totista ja hurskasta elämää, ja että ne ovat olleet verrattain merkityksettömiä maan yleisen sivistyksen kululle. Samoin niissä kaikissa on yhteisenä piirteenä, että niiden valtaamat yksilöt pitävät itseään ja uskonveljiään ainoina totisina kristittyinä. Myös harras saarna yleisestä ihmisrakkaudesta osoittautuu suhteessa lahkon ulkopuolella oleviin vain myötätunnoksi sokeutuneita kohtaan. Olkoonpa johtajat kuinka nöyriä tahansa, heidänkin kirjoituksistaan loistaa tunne omasta hengellisestä viisaudesta, joka on kohonnut enemmistön yläpuolelle. On kiistatonta, että he ovat lukien ja ajatellen hankkineet varhaisempaa opetusta vaille jääneiksi ihmisiksi epätavallisen kyvyn ilmaista ajatuksiaan. Omaksi onnekseen he ovat kuuluneet alistettuun seurakuntaan eivätkä siten ole koskaan joutuneet kiusaukseen pyrkiä hallitsemaan toisten omaatuntoa muuten kuin opin avulla; näiden liikkeiden vaatimattoman menestyksen historia on tässä suhteessa paljon parempi kuin hengellisen ylpeyden, suvaitsemattomuuden ja vainohengen täyttämät yleisen kirkkohistorian sivut.
Eräs intoilija vuodelta 1776 langettaa aikansa papeista tuomion, jota voidaan soveltaa miltei kaikkialle ja kaikkiin aikoihin:
Hän kyllä (pappi) voi hävyttä vedota jumalalliseen viettiin ja virkakutsumukseen, vaikka hänen viettinsä ilmeisesti on koostunut lihallisesta halusta hyvään leipäpalaan ja parhaaseen arvostukseen, johon hän on voinut päästä maailmassa, ja hänen omat temppunsa ja kujeensa ovat synnyttäneet hänen kutsumuksensa, ystävien, ystävän ystävien ja lahjojen kautta. Tämä ja paljon muuta ei nyt enää tapahdu piilossa, kun ei hävetä tulla kuninkaan valtaistuimen eteen riidellen melkein kaikista hyvin palkatuista papinpaikoista.
Ensimmäiset alkeet ihmiskunnan historiassa. Alkuville kirjoittanut G. G. Bredow ja mukaillut T. T. Renvall. Turussa 1858.
Ilmoitamme tästä kirjasta ei niinkään oppikirjana vaan siksi että se on uusi ilmiö suomenkielisessä kirjallisuudessa. Surullista sanoa, mutta tämä 11 arkin kirja on todella ainoa suomen kielellä kirjoitettu maailmanhistoria. Sillä muistaaksemme sitä ennen on vain sellaisen alku, Lönnrotin kirjoitus ”Muistelmia ihmisen elosta kaikkina aikoina”, jonka hän julkaisi Mehiläinen-lehden yhteydessä, ja joka ulottuu vain peloponnesolaissotien aikaan.
On kuitenkin ilahduttavaa, että kirjaa käytetään koulukirjana. Se on suomennos samasta oppikirjasta, joka hra Renvallin ruotsintamana ilmestyi 1857 nimellä ”Första Begreppen i Allmänna historien för begynnare”. Se on tarkoitettu oppikirjaksi varsinkin ala-alkeiskouluun. Täytyy pitää oikeana menettelynä, että ensin luetaan pienempi historiallinen tiivistelmä, sitten perusteellisempi kurssi. Sellaiseksi valmistavaksi oppikirjaksi on kyseinen kirja tarkoitettu. Ajatuksemme sen ansioista ja puutteista olemme lausuneet jo ruotsalaisen painoksen arvostelussa (Litteraturblad 1857, sivu 218). Koska ala-alkeiskoulujen laita on niin, että ne eivät ole porvarikouluja vaan valmistavia oppikouluja, kirja lienee paras niille tarjolla oleva. On vain toivottava, että maan koulujen opettajat noudattavat niiden käytössä yksinkertaista pedagogista sääntöä, että annetaan oppilaiden lukea läpi ja selvittää se, mitä heille annetaan läksyksi.
Mutta kirjaa voisi paremman puutteessa käyttää myös kansakoulussa – nimittäin järkevän opettajan johdolla, joka kykenee täyttämään luurangon suullisella esityksellä, käyttää ahkerasti karttaa eikä tee lukemista läksyksi. Mutta sellaisia opettajia sattuu kansakouluun harvoin. Sitä vastoin varmaan moni tiedonhaluinen mies rahvaan parissa käyttää omaksi hyödykseen tätä ensimmäistä kirjaa, joka avaa hänelle maailmanhistorian.
Huomaamme uuden Mehiläisen löytäneen kirjasta paljon moitittavaa: kuten ilmauksen, että valtakunnat ovat tuhoutuneet ruhtinaiden ja kansojen ”ylpeyden ja tapainturmeluksen” vuoksi, ja että ”taiteista ovat tieteet ja oppineisuus saaneet alkunsa”. Mehiläisen mielestä olisi pitänyt sanoa, että valtakunnat tuhoutuvat tehtävänsä täytettyään, ja se väittää ankarasti, että joko taiteet ovat syntyneet tieteistä tai että molemmat ovat syntyneet samaan aikaan. Järkeily vaikuttaa pakosta vähän ihmeelliseltä. Mikään ei sentään liene nurinkurisempaa kuin koettaa selvittää lapsille jonkin kansan tehtävää – missä selvityksessä muuten Mehiläinenkään ei vielä kuulu päässeen loppuun. Lisäksi historia ei ilmene abstraktissa tehtävässä, jonka oppineet huomaavat muutamia satoja vuosia tapahtumien jälkeen vaan se on melko kouriintuntuvia syitä ja seurauksia. Ylivalta voi tehdä lopun valtakunnasta. Mutta ylpeys ja turmelus tuhoavat juuri ylivaltiaiden vallan. Bredowin lausuma on sekä tosi – ja siitä olisi arvostelija voinut etukäteen olla varma – että lapsille sopiva ja opettava. Paitsi että se esitetään vielä liian niukin ja oppinein sanoin. Se taas, että taide on tieteen äiti, on niin vanha oppi, että sitä ei hevin kumota. Kyseisessä kohdassa ei puhuta lainkaan taiteista sinänsä. Rakentaa ja asua, kyntää maata, takoa miekka, purjehtia merta – se kaikki on taitoa. Mutta myös runotaide on kaikilla kansoilla edeltänyt tiedettä; ja tietoa oli kuvissa jo ennen järjestelmää. Niin kuuluu aksiooma. Sen sijaan emme halua väittää vastaan mitä Mehiläinen esittää käännöksen kielestä, samoin kuin emme ole esittäneet yllä olevaa väittääksemme sen lausumia ajatuksia vastaan vaan koska emme ole katsoneet voivamme vaieten sivuuttaa sen arvostelua.
Fru Catharina Boije och hennes döttrar af –a –g. En berättelse från stora ofredens tid. H:fors 1858. [Rouva Catharina Boije ja hänen tyttärensä, kirjoittanut –a –g. Kertomus isonvihan ajalta. Helsinki 1858.]
On varmaankin tarpeetonta arvostella tätä novellia (tai romaania), josta jo kirjoittajan [Fredrika Runeberg] nimimerkki kertoo suotuisaa ja joka jo sen vuoksi on luettu, tunnettu ja kiitetty koko maassa.
Emme aivan tarkoituksetta ilmaisseet epävarmuuttamme siitä, pitäisikö teosta kutsua romaaniksi vai novelliksi. Sillä se häilyy todella niiden välimailla. Novelli on kevyt kertomus, joka kuvaa melko lyhyeen ajanjaksoon tiivistettyä tapahtumaa ja joka pikemmin vihjaa toiminnassa esiintyvien henkilöiden luonteisiin kuin kehittelee niitä. Romaani laajenee enemmän tilassa ja ajassa, se kuvaa sarjan tapahtumia ja siltä vaaditaan loppuun vietyä luonnekuvausta ja kerrottujen tapahtumien motivoitua kehittelyä.
Lähes kaikessa siinä, mitä kutsutaan runoilijaksi, on havaittavissa suuri halu käyttää nerouden jaloa vapautta ja maalailla kynällään siten kuin ”heitä huvittaa maalailla”. On varmasti ilo runoilla huoletta ja jättää kriitikoille luokittelun huoli. On kuitenkin runoilijoita, jotka tietävät tarkkaan mihin runolajiin heidän runonsa kuuluvat; ja tiedetään yleisesti, ettei heidän runoutensa ole tästä heidän tiedostaan mitään menettänyt. Runoilija on ikuisesti nuori. Maailma on vanha. Mutta mitä vanhemmaksi maailma tulee, sitä vähemmän on nuoriso sille uutuus. Ja kaiken muun rikkauden joukossa, jonka vanha on itselleen hankkinut, on myös runoilijoiden, runojen ja runolajien runsaus. Nuorimman runoilijapolven ei ole myöskään niin kovin helppoa tehdä uutta. Ja jos kulku käy vanhoja jälkiä pitkin, on varmaan hyvä myöskin nähdä ne. Matka kulkee epäilemättä tasaisemmin ja varmemmin kuin silloin kun pyörät pyörivät yksistä jäljistä toisiin.
”Catharina Boije” on luettu ja iloittu siitä, että on luettu parhaita alkuperäisnovelleja, joita ruotsin kielellä on olemassa. Kohtaukset ovat suppeudessaan erittäin vaihtelevia; ne sattuvat kuohuvaan ja merkittävään aikaan ja kertovat paljon sen luonteesta. Kertomuksessa on useita enimmäkseen kiinnostavia henkilöitä, joiden luonteessa on tiettyä ideaalista nostetta. Runoelma sellaisenaan on siis melko onnistunut, se tyydyttää kaikki kohtuulliset vaatimukset ja on ilahduttava ilmiö kotimaisessa kirjallisuudessa.
Mutta mielestämme novellissa on yksi virhe. Se on nielaissut romaanin. Siitä hukataan runsas osa etenkin päiväkirjaan sirotellen. Walter Scott olisi tämän päiväkirjan seikkailuista tehnyt vähintään yhden kirjan. Päiväkirjamuoto soveltuu hyvin menneisiin tapahtumiin, jotka sijoittuvat sepitelmässä kuvatun ajanjakson ulkopuolelle. Mutta kun sitä käytetään kuvaamaan useita romaanin sisäisiä tapahtumia se kaventaa kuvauksen eikä tee siitä eloisaa ja rehevää. Samanlaista tuhlausta harjoitetaan kertomuksen loppukohtauksissa. Rivakka puoluekiihkoilija vain vähäisen kiertelee ja matkustelee – ja kirjoittaa kirjeitä päiväkirjan jatkoksi. Hän vähäisen suunnittelee vievänsä vaimonsa pois, mutta se jää aikeeksi. Jos hän olisi vienyt vaimonsa, se olisi jälleen ollut hyvän matkaa romaania. Lyömme vetoa kymmenen yhtä vastaan, että rouva Boije ei sitten vuoden kuluttua olisi ollut lainkaan taipuvainen antamaan ystävänsä piispan mitätöidä vihkimistä, vaikka vanha imettäjä ei olisikaan neuvonut häntä luopumaan siitä. Tapahtumien kehittelyn myötä myös romaanin henkilöitä tavallisesti kehitellään perinpohjin. Sellainen lavennus ei selvästikään ole ollut sepitelmän tarkoituksena. Siinä on kuitenkin kaikki siihen sopivat elementit. Tämän huomioon ottaen sanoimme, että novelli on nielaissut romaanin.
Eräs arvostelija on huomauttanut päiväkirjassa ja kirjeissä käytetystä vanhanaikaisesta kielestä. Sitä on tosiaan vähän liikaa, varsinkin kun lukijamaailma on saanut siitä riittävästi näytteitä ”Välskärin kertomuksista”. Luulee lukevansa matkimisen matkimista – vaikka, kuten sattumalta tiedämme, Magnus Malmin merkinnät ovat olleet kielen alkuperäismallina ja muistiinpanot lienee tehty ennen kuin puhelias välskäri oli antanut näytettä vanhan kielen taidostaan. Ikuinen juutalainen -juttujen tyyliin kuuluu kuitenkin ottaa omakseen kiinnostava ja pikantti kunkin ajan tapauksista, tavoista ja henkilöistä. Se on niille varsin helppoa, koska niiden esteenä eivät ole mitkään suunnitelmat eivätkä mitkään koon rajoitukset. Jos välskäri olisi aloittanut faaraoista, hänen kertomuksensa olisi tullut koko joukon pitemmäksi ja tila hänen seuraajilleen vielä ahtaammaksi. Nyt hänen poimittavanaan ei ole juuri muuta kuin vuosisata. Jos maailma olisi sattunut olemaan vähän vanhempi kuin se on, välskärillä olisi ollut vielä muutamia vuosisatoja edessään ja hänen juttunsa olisivat varmaan ottaneet nekin haltuunsa. Jos tulevaisuudessa joku saisi päähänsä kirjoittaa suomenkielisen historiallisen romaanin kolmesta luterilaisesta vuosisadasta, hän törmäisi väistämättä iänikuiseen välskäriin. On tietenkin todiste välskärin suurista lahjoista, että hän on kyennyt tekemään itsestään niin kaikkialla läsnäolevan. Mutta siksi hänen seuraajilleen ei ole vähemmän hankalaa saada hänet kaikkialla vaivakseen.
Sama arvostelija on moittinut sitä valaistusta, jossa Johan Bruce esitetään – mielestämme vähän epäoikeudenmukaisesti. Ei varmasti ole tahatonta, että hän saa olla vain 14 vuotta vanha joutuessaan vankeuteen, ja että vihollinen jalomielisesti antaa hänen kasvatuksensa täydentyä. Hänellä ei ollut yhtään historiallista henkilöä ylläpidettävänä, ei syvään juurtuneita sympatioita joita vastaan taistella. Häntä ei myöskään esitetä vihollista palvelevana, vaan vihollisen monivuotisen ylivallan aikana maataan palvelevana ihmisenä, joka pyrkii siinä missä voi lieventämään tämän vallan sortoa. Kukaan ei hevin epää suosiotaan niiltä siviilivirkamiehiltä, jotka silloin rohkeasti jäivät Suomeen jakamaan sen kansan hädän ja vaarat, vaikka ei ankarasti tuomitsisikaan niiden pelkuruutta, jotka vain halusivat pelastaa itsensä, perheensä ja omaisuutensa. Tämän kysymyksen suhteen ei runoelmasta puutu tendenssiä.
Smärre dikter och berättelser af Theodor Sederholm. H:fors 1858. [Pieniä runoja ja kertomuksia, kirjoittanut Theodor Sederholm. Helsinki 1858.]
Tämä pieni vihkonen lähtee maailmalle erittäin epätavallisen esipuheen saattelemana. Tekijä ei julkaise runoesikoisiaan antaakseen niiden jatkoksi uuden kokoelman, jos yleisön arvio lankeaa suopeana; hän tarjoaa ensimmäiset ja viimeiset runonsa.
Voimme sanoa siitä vain, että moni riimittelijä olisi suuremmasta syystä voinut jättää hyvästit runoilulle. Mutta jos hra S. pysyy päätöksessään jättää ”runoilijan kirjoittelut”, se on epäilemättä todiste siitä, että päätös on viisas; todellista runoilijan innoitusta vastaan ei näet sellainen päätös pidä.
Vihkonen sisältää tusinan runoja ja muutamia pieniä kertomuksia, useimmat runot ensi kertaa ilmestyviä, kertomukset koottuina entisestä Morgonbladetista, jota kirjoittaja jonkin aikaa toimitti. – Molemmissa on enemmän ajatusta kuin vilkasta mielikuvitusta mutta molempia leimaa yksinkertaisuus ja luonnollisuus, vailla yhtään pinnistettyä tunteellisuutta tai pakotettua liikajännitystä, josta muuten niin moni nykyajan riimittely kärsii. Molemmissa vallitsee myös puhdas ja jalo henki. – Myös ulkoisesti kaunis vihkonen ei varmasti jää vaille lukijattaria ja nuoria lukijoita. Sillä rakkaus on sen A ja O.
J. V. S.
