Ei kannata puhua siitä, mitä vuodesta tuhatkahdeksansataa viisikymmentäyhdeksän voi tulla Suomelle; sillä vaikka on maailman helpointa puhua sellaisesta, mistä itse tai kukaan muu ei tiedä, ei sellainen puhe kanna hedelmää.
Kulunut vuosi ei liioin ole erityisen merkittävä Suomen aikakirjoissa. Mutta se, mitä siitä on puhuttavissa, on ainakin peruuttamattomammin ratkaistu, ja siksi puheella siitä on luja pohja.
Aikakauslehteä voisi aiheellisesti epäillä teeskentelystä, ellei se käyttäisi ensimmäisiä rivejään puhuakseen itsestään. Siksi haluamme ensinnä huomauttaa, että menneenä vuonna 1858 puhuttiin paljon ja vielä enemmän voitiin puhua sellaisesta, mikä vuosikymmen taaksepäin ei olisi saanut tilaa julkisuuden laajassa torvessa. Merkittäköön siksi kiitollisesti 1858:lle kunniaksi, että tämä vuosi antoi julkiselle sanalle lupauksen tulevaisuudesta. Tämä kiitoksemme on sitäkin epäitsekkäämpi, kun lehtemme aikana ennen numeroidensa ilmestymistä vielä kärsii jälkituntemuksia vastoinkäymisestä, joka peräti sotii vuoden muuten kepeitä kohtaloita vastaan.
Toiseksi on aihetta mainita, että samainen vuosi on antanut lukuisia todisteita yleishengestä ja kiinnostuksesta maan henkisiin intresseihin, jotka myös ovat täynnä tulevaisuutta. Kansalle samoin kuin yksilölle on vaarallista luulla liikoja itsestään, mutta molempia lujittaa ajatella suuria siitä, mitä niistä pitää ja miksi ne voivat tulla. Mutta kansalla on silti oikeus ja velvollisuus myös olla halveksimatta itseään. Oikeutettu itsetunto on sen kannustin myötämäessä ja sen turva hädässä. Suomen kansa sai vain vähän aikaa sitten vakavan muistutuksen siitä, että sen ilo ja hätä ovat herran kädessä. Ehkä se tässä koetuksessa jossain määrin unohti sen itsetunnon, jonka olisi pitänyt muistaa, että Jumala auttaa vain niitä, jotka ryhtyvät auttamaan itseään. Unohdus ei ollut vähemmän moitittava siksi, että se ilmeni vain sanoissa. Sillä toimissa oli, niin kuin aina täytyy olla, oma ponnistelu pääasia, ulkoinen apu vähäinen murto-osa. Sitäkin ilahduttavampaa on heti tämän hädän ajan jälkeen nähdä sydämet ja kädet avoinna yhteisille eduille, joiden arvo riippuu oleellisesti vain niille omistetusta rakkaudesta.
Iloa ei vähennä, että 1858 jätti seuraajalleen perinnöksi yleisen rahapulan. Mainitsemme siitä vain muistuttaaksemme siitä nöyryydestä, jolla jokainen suomalainen toivokoon, että vuotta 1859 ei laskettaisi koviin vuosiin. Sillä tuokoon asiantuntijoiden tutkimukset esille mitä tahansa: varmaa on, että maan voimavarat ovat kovalla koetuksella.
Kolmanneksi merkitsemme vuoden 1858 lukuun käskyn 1. tammikuuta 1859, sillä se on sinetöity teokseen, joka kuuluu vuoteen 1858. Sanalla sanoen tämä käsky on periaatteessa uudistettu hallitsijanvakuutus. Sen positiivinen tulos on tärkeä maan raha-asioille ja kaupalle. Mutta se kaikki on mitätöntä verrattuna periaatteeseen, joka sillä vahvistettiin. Se on korkean oikeudenmukaisuuden valtiotoimi, niin ikään täynnä tulevaisuutta, sitäkin varmempaa, koska laki on lujempi turva kuin kaikki mielipiteisiin asetetut toiveet.
On toivottava tulevaisuutta myös vuodelle 1858 ja sitä edeltäneenä vuonna esitetylle merkittävälle kutsulle maan ei-virkamiehille kokoontua kuultavaksi maan asioissa. Kukaan ei voi epäillä sen vaikuttavan, että siten hallituksen tietoon tulee paljon sellaista, mistä se muuten olisi jäänyt epätietoisuuteen. Mutta juuri siten, että kaikki intressit saavat tilaisuuden tulla lausutuksi ääneen, kaikissa yhteiskunnallisissa kysymyksessä voidaan tehdä oikea päätös. Eikä keskustelujen julkistaminen jälkikäteen ole yhtä hyödyllistä kuin keskustelujen julkisuus.
Lähetystyötä emme varmaankaan saa unohtaa. Myös sen toteutuminen on laskettava heränneen yleishengen ansioksi. Halu ja kyky osallistua yleisiin inhimillisiin yrityksiin on todellista sivistystä. Paitsi että nämä suuret rynnäköt jättävät paljon tilaa näennäiselle. Köyhän käteen hiljaa painettu raha kilahtaa äänekkäästi lähetysmaljassa. Hanke on epäilemättä onnistunut, jos se tekee yhtä monta totista kristittyä omassa maassa kuin puolikristittyä Intiassa tai Etelämeren saarilla.
Entä kirjallisuus vuonna 1858? Kirjallisuuslehden ei pitäisi asettaa sitä viimeiselle sijalle. Voimme sanoa siitä vain, että palstamme ovat olleet avoinna sen uutisille ja arvioille. Emme epäile, että kustantajat ja kirjailijat kuvittelevat sen asian hyvin helpoksi. Niin varmasti onkin, jos kirjalla on paljon sanottavaa; sillä silloin siitä löydetään aina jotain pientä puhuttavaa. Mutta jos niin ei ole – – silloin emme tiedä yhden arvioinnin lopussa miten aloitamme toisen.
Meidän ei kuitenkaan pidä unohtaa yhtä lupaavaa ilmiötä – suomenkielistä oppikirjakirjallisuutta.
Ja kun sitten taas onnellisesti olemme ehtineet tätä lehteä koskevaan kappaleeseen, saamme lisätä, että sen hyvin näkyvät puutteet johtuvat pääasiassa lähestulkoon ylivoimaisesta vaikeudesta ehtiä lukea ja valita. Kaikkien maiden kirjallisuutta vaivaa nykyään näivetystauti. Voi nauraa tyytyväisenä, jos viidestä artikkelista voi valita yhden. Olemme kykymme mukaan valinneet parhaan, varmoina siitä, että lainatut artikkelit ovat lehden voima.
Lopuksi meidän ei pidä unohtaa kohteliaasti kiittää niitä, jotka pyytämättä ovat antaneet apuaan lehdellemme. Ehkä ei ole liian rohkeaa uskoa, että lehden ominaisuus kuukausilehtenä antaa siihen lähetetylle artikkelille yhtä hyvän turvan kuin se voi laskea saavansa ilmoituslehdessä ja nähdä siinä syyn uusille avustamisille.
Suljemme lehden lukijoidemme suopeaan suosioon.
J. V. S.
