Litteraturblad nro 1, tammikuu 1858: 1858

Tietoka dokumentista

Tietoa
2.1.1858
Pvm kommentti: 
Päivämäärä ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Uudenvuoden toivotus lehden kunnioitetuille lukijoille tulee vastoin tapaa myöhässä. Vuoden jokainen päivä on kuitenkin myös uudenvuodenpäivä, eikä paljon auttaisi, jos ihminen vain kerran vuodessa katuisi virheitään ja päättäisi tehdä parannuksen. Vain ihmiselämän väistämättömillä vaiheilla on määrätyt suuren ilon tai suuren surun vuosipäivänsä, joista ihminen pakotetaan ajoittamaan uusi aika. Juuri nämä surun aikaa jakavat päivät ihminen ymmärrettävää kyllä niin mielellään sysää luotaan; ja tavanmukaiset uudenvuodentervehdykset kai toivottavat onnea juuri siihen. Mutta toivotukset ovat voimattomia torjumaan noita surun päiviä ja kun ihminen itsekkäästi ajattelee, että kullakin on kylliksi omia iloja ja suruja, on näistä uudenvuodentervehdyksistä tullut vain tyhjänpäiväistä sanojen toistoa, josta nyt voi ostaa itsensä vapaaksi muutamalla lantilla. Sen sijaan että sanoisi ”onnea”! olisi varmaan enemmän syytä sanoa ”tee parannus”! Vaarana on kuitenkin, ihmisen kunniaksi, että oman heikkoutensa tuntien hänen olisi ehkä vaikea lausua jälkimmäistä tervehdystä. Edellisestä toivotuksestahan on jo luovuttu, kun on tunnistettu oma välinpitämättömyys lähimmäisen iloja ja suruja kohtaan.

Kuten tunnettua sanomalehdet eivät vielä ole luopuneet uudenvuodentervehdyksistä. Lukijoiden hyvinvointi on niille niin äärimmäisen tärkeää, ettei sen ilmaisemiseksi oikein tahdo sanoja löytyä. Asian vilpittömyyttä ei liioin käy epäileminen. Lehtien joukossa näet ei liene yhtäkään, joka ei toivoisi vanhojen lukijoiden kukoistavan Metusalemin ikään asti ja uusien lukijoiden määrän kasvavan tuhansiksi ja taas tuhansiksi. Niin, ne voisivat varmaan myös hyvällä omallatunnolla lisätä toivotuksen: ”tehkää parannus”! Sillä niissä itsessään pyrkimys parannukseen näkyy jo ennen uuden vuoden koittamista, ja tavallisesti myös vielä hyvän matkaa sen jatkuttua. Jokaisella aikakauslehdellä on lisäksi se kallisarvoinen etu, että se voi suunnata toivotuksensa kaikelle kansalle ja antaa näin todistus sellaisesta rakkaudesta isänmaahan ja ihmiskuntaan, jota ei jokaiselle ole annettu vaalittavaksi saati ääneen lausuttavaksi. Ja sen, joka on siinä onnellisessa asemassa ja sitä uudenvuodentervehdyksessä asianmukaisesti käyttää, täytyy varmaankin tuntea itsensä tyytyväiseksi ja mielensä kohentuneeksi. Sellainen tervehdys vastaa vähintään puolen vuoden työtä.

Pyydämme lukijaa suopeasti ymmärtämään yskän ja toivotuksemme näin edellisessä esitettynä. Ikävä kyllä lehdessä ei taida kuitenkaan vuodenvaihteessa näkyä minkäänlaista parannusta. Ja siksi toimitus katsoo lisätilan tuskin koituvan lehden menestykselle lainkaan hyödyksi, koska sitä on vastassa kasvanut vaatimus korvauksesta. Silti emme voi vastustaa halua aloittaa vuosikerta seuraavalla parannussaarnalla.

 

Monet seikat todistavat siitä, että Suomessa on viimeksi kuluneina vuosina ponnisteltu eteenpäin sekä henkisellä että aineellisella alalla. Saimaan kanava, rautatie, suuressa mitassa aloitetut suonkuivatukset, uudet höyrylaivayhtiöt, valaanpyynti, uudet vakuutusyhtiöt, uudet talousseurat jne. osoittavat että aineellisilla intresseillä on maassa edustajansa, jotka kykenevät näkemään niiden merkityksen yleisenä hyvänä. Yliopiston uudet opettajanvirat, uudet alkeisoppilaitokset, monien vanhojen laitosten lisääntynyt opettajakunta, kansakoulujen perustamisen valmistelu, kasvanut kansankirjallisuus, suomenkielisten sanomalehtien kasvanut määrä ja levikki kuten myös yleensä kirjapainojen hieman vilkastunut toiminta näyttävät todistavan, että myös henkisiä intressejä on pidetty silmällä ja että niillä on omat toimeliaat ystävänsä.

Mutta luetteloa tarkastellessa huomaa, mikä itse asiassa tuskin voi olla yllättävää, että suurin ja paras osa on maan hallituksen toimintaa, verrattain vähän alamaisten yhteiskuntahengen ja ponnistusten hedelmää. Totta kai hallitukselta tuleva on suomalaisen miehen ajatusta, sitä kehittävät ja toteuttavat suomalaiset miehet. Sen joukossa on yhtä ja toista, mikä jo aineellisella olemassaolollaan on voitto maalle. Mutta jotta hallituksen tahto ja toiminta olisivat lainkaan hyödyksi, kansalta ja lähinnä niiltä yhteiskuntaluokilta, joiden toimintapiiriä hanke koskee, vaaditaan taitoa ja halua, jotka tekevät heistä kykeneviä käyttämään maan eduksi hallituksen luomia mahdollisuuksia. Jos se halu ja taito puuttuu, hallitus työskentelee melko turhaan.

Kansaa ei voi vastoin sen tahtoa patistaa hyvinvointiin ja sivistykseen. Ihmisluontoon kuuluu erottamattomasti, että se tuntee onnea vain omasta vapaasta tahdostaan. Itse vapaus on ihmisen suurin onni. Korkeammalla hyvinvoinnilla, korkeammalla sivistyksellä on onnen välineinä sinänsä arvoa vain siten, että ne laajentavat vapaan valinnan ja vapaan toiminnan piiriä; tämä vapaus taas luo hyvinvointia ja sivistystä, koska se niissä löytää tyydytyksensä. Missä sellainen vapaa toiminta ei kohtaa hallituksen toimenpiteitä, ne joutuvat pakosti jäämään tavoitteestaan, vaikka niillä olisikin mitä kiitettävimmät tarkoitusperät.

 

Jos katsotaan isänmaan henkisen alan tapahtumia, niin paljastuu moninkertaisesti, ettei ole halua eikä kykyä merkittävämpään toimintaan. Kirkossa on tunnetusti esiintynyt hengellinen liike [pietismi]. Sen vaikutuksia voinee havaita siellä täällä rahvaan elämässä ja käytöksessä. Mutta jos etsii sen jälkiä julkisuudesta, tieteestä ja kirjallisuudesta, tai uudistetuista laitoksista, niitä etsii melkein turhaan. Muutamia käännöksiä Lutherin ja muiden teoksista, muutamia kiistakirjoituksia, joista joillakin on kyllä arvoa muttei kuitenkaan korkeampaa ja pysyvämpää merkitystä – siinä kaikki. Tästä liikkeen piiristä ei ole tullut ainoatakaan ehdokasta yhteenkään yliopiston oppituoliin, tuskin edes uskonnonopettajaa alkeiskouluun, ei ainuttakaan vakituista kansakoulua1 eikä yhtään kansakoulunopettajaa. Se todistaa tämän liikkeen velttoudesta, joka on oloillemme kuvaavaa. Sillä on kuitenkin se etu, että sellaisena se on ollut ilmausta itse suomenkielisen kansan jonkinlaisesta innosta, joka on ollut riippumaton kirkon johtavien virkamiesten sysäyksestä. Suomenkieliset talonpojat ovat olleet sen ensimmäisiä ja huomattavimpia apostoleja.

Yhtä vapaaehtoiseksi mutta paljon hedelmällisemmäksi on osoittautunut se erityisen kansallinen liike, jonka päämääränä on kansalliskielen kohottaminen, sen palauttaminen luonnollisiin oikeuksiinsa, ja suomenkielinen kansalliskirjallisuus. Tämä liike on voittanut alaa päivä päivältä. Nykyään sen edustajina on miehiä yhteiskunnan eri aloilta, ja sillä on jo lukuisan, tavoiteltujen tulosten arvon ymmärtävän ja niitä rakastavan yleisön tuki. Ensin mainittuun verraten tällä liikkeellä on yleensä se suuri etu, että sillä on tulevaisuus. Koska se lähinnä tarkoittaa älyllisen sivistyksen uutta muotoa, on luonnollista, että sillä on esitaistelijansa tieteellisesti sivistyneiden joukossa – ja on ilahduttava ilmiö, että se vähitellen näyttää saavan jalansijaa oppikouluissa, onhan pyrkimyskin siihen osoitus oikeasta vaistosta. Samoin on liike vallannut julkisen sanan, todisteeksi siitä, että sen hengessä julkisesti sanottu saa vastakaikua laajoissa piireissä. Maan porvaristoon se ei ole kyennyt tunkeutumaan. Kun teollisuutta harjoittava luokka ei kykene tajuamaan samaa, jonka jopa sivistymätön talonpoika tuntee sisällään, ei tähän voi olla mitään muuta syytä kuin että maan sanotulla säädyllä ei ole sellaista sivistystä, joka voisi lievittää kosmopoliittista ja kansallisuuteen melko penseästi suhtautuvaa henkeä, joka kaikissa maissa kuuluu sen ammattiin. Tilanne on kyseisen pyrinnön onnistumiselle erittäin turmiollinen. Jos kuitenkin tarkastelee kaikkea, mitä vasta heränneen kansallisen tietoisuuden seurauksena on tapahtunut suomen kielen opetuksen ja käytön edistämiseksi, sitä varten yliopistoon perustettuja opettajanvirkoja, sen opetuksen aloittamista kouluissa, vaatimuksia sen taitamisesta virkatutkinnoissa ja viimeksi sen osittaista tunnustamista opetuskieleksi, on myönnettävä, että liike on osoittanut omaavansa uudistavaa voimaa, joka pikku hiljaa vaikuttaa kaikkein penseimpiinkin. Sen oleellisin puute kuitenkin paljastuu sen omimmalla alalla, itse kirjallisuudessa. Näyttää siltä kuin kielen hallinnan oppiminen, sen lakien käsittäminen ja sen tekeminen kirjoituskelpoiseksi olisi kokonaan vienyt sille uhrautuneiden viljelijöiden voimat. Voi sanoa, että kirjoittamisen vaivalloisuus näkyy vielä suomenkielisessä kirjallisuudessa enemmän kuin jonkin sinänsä arvokkaan tuottamisen aiheuttama ponnistelu. Olisi valitettavaa, jos suomenkielisten kirjoittajien joukosta ei lähitulevaisuudessa löytyisi myös korkeimman älyllisen sivistyksen, tieteen, edustajia. Jottemme suinkaan loukkaisi niitä, jotka ovat tehneet työtä suomenkielisen kirjallisuuden hyväksi, voimme vain selittää pitävämme toivottavana, että suomen kieltä osaavat ja sitä käyttämään kykenevät pääsisivät yliopiston virkoihin.

Sillä juuri tässä kohtaa ja yleensäkin ilmenee nuoremman sukupolven vähäinen into ja yritys. Oppilaitosten määrä on kasvanut, kirjallisuuden tukeminen on alkanut, yliopiston menosääntöön sisältyy jopa melkoinen määrää dosentinpalkkioita. Mutta silti tieteen palvelukseen omistautuneiden määrä on pienempi kuin ennen. Siitä ei ole paljon iloa, että jokaista professuuria hoitaa sentään kotimainen mies. Vapaa virkamiespaikka ei yleensä jää ilman halukasta hakijaa. Silti on sattunut, että professuureja on ollut vuosikausia täyttämättä – mikä vallitseva asianlaita toisaalta on kunnioitettava todiste siitä ettei tunneta kutsumusta vain neljännesvuosipalkan nostamiseen. Mutta kaiken kaikkiaan on tultu siihen, että vapaaseen professuuriin ilmoittautuu useampia hakijoita vain poikkeuksellisesti. Ja rahallisesta kannustuksesta huolimatta yliopiston dosenttien määrä pienenee pienenemistään. Tiede jos mikä vaatii maailmassa epäitsekästä rakkautta – rakkautta, jossa ainoa sallittu oma hyöty on jalo kunnianhimo hankkia inhimillisessä mielessä kuolematon nimi. Näyttää siltä kuin sellainen rakkaus ja kunnianhimo olisivat hävinneet tieteestä ja kuin uhrautuvaa, aineellista palkkaa vaille jäävää pyrkimystä pitäisi etsiä suomenkielisen kirjallisuuden puolelta. Tulevaisuudelta on toivottava, että kotimainen tiede ja kansalliskirjallisuus voisivat kaikin keinoin mahdollisimman pitkälle yhdistyä samoissa pyrinnöissä. Muuten kumpikin jää vaille kykyä korkeampaan kehitykseen: tiede isänmaallisuuden lämpöä, kansalliskirjallisuus tieteen valoa.

Pelkäämme todella olevan niin, että ullakkokamari ja nukkavieru takki tiestä tiedon kunniaan kertovassa tarinassa ovat nykyään muuttuneet saduksi. Halutaan ajoissa saada kaikki: kadehditaan valtioneuvoksilta heidän lakeijoitaan ja kauppaneuvoksilta heidän jykeviä kivitalojaan. Näyttää olevan niukalti nuoria ihmisiä, jotka ajattelevat sitä aikaa kun kivitalot ovat sortuneet ja valtioneuvosten ja lakeijoiden sukupolvet ovat ”kadonneet tuntemattomiin kohtaloihin”. – Epäilemättä on kyllä nuoria miehiä, jotka pitävät puhetta tästä ajasta ja toimivat niin kuin se olisi tässä läsnä. Mutta tunnemme todella vähän sellaisia, jotka tieteen palveluksessa tekevät työtä sanotun ajan hyväksi ja jättävät työnsä ja tulevan henkisen olemassaolonsa maan päällä Herran haltuun.

Täytyy myöntää, että maa on tehnyt yliopistolle, ainoalle tiedelaitokselleen – eikä useampia voi olla – melkein kaiken, mitä se suhteessa voimavaroihinsa on voinut ja voi sen hyväksi tehdä. Rahastot, rakennukset, laitokset ja kokoelmat ovat runsaat. Opettajanvirkojen määrä – 30 vakinaista professuuria – on vähintään kohtalainen, palkka verrattuna muiden maiden oloihin kelvollinen, eläke runsas. Silti akateemiselle uralle ilmenee ihmeen vähän halua. Voisi sanoa: tiede vaatii harjoittajaltaan vapaamielisyyttä sekä henkisessä että aineellisessa. On syytä kuitenkin pelätä, että siihen vetoaminen on vain ilmeinen veruke. Ei tarvitse katsoa laajalti ympärilleen moniin maihin ja maiden historiaan oppiakseen, että tutkimuksen tehtävänä on kaikkialla ollut ja on oleva tien raivaaminen kohdattujen esteiden läpi. Sen kutsumus on tuoda esiin uutta, ja vanha täyttää kaikissa muodoissaan vain tehtävänsä ja tottelee itsesuojeluvaistoa, kun se ei taisteluitta anna uuden luomuksen työntää itseään ulos. Ylevä vapaamielisyys liittyy tosin ajatukseen siitä, että siellä missä katse vasta avautuu tietämisen mittaamattomalle kentälle ja sen rajattomammille toiveille, ei voi vallita samaa tyytyväisyyttä ilmiselvään, käsillä olevaan kuin siellä missä harmaantunut asessori nostaa säännöllisen neljännesvuosipalkkansa tai vähittäiskauppias kulkee tasaista päivittäistä kulkuaan. Toisaalta kuitenkin on ylöspäin pyrkivän kyvyn koetinkivi siinä, ettei anna minkään painavan olosuhteen lannistaa itseään. Ja miehinen mieli osoittaa erityislaatunsa juuri siinä, että se kaikkina aikoina, kaikissa yhteiskuntamuodoissa osaa löytää tilan toiminnalleen.

Jos siirrytään puhtaasti tieteellisestä toiminnasta ja korkeammasta tieteellisestä opetuksesta alkeisiin, ei sielläkään ole havaittavissa sen suurempaa mielihalua ja rakkautta asioihin, mikäli ne ilmenevät koulun seinien ulkopuolella. On kuitenkin hauska tietää, että taitavat ja kyvykkäät nuoret miehet edelleen omistautuvat niin vähän houkuttelevalle koulu-uralle, ja että moni oppilaitos on todella tullut tunnetuksi erinomaisena laitoksena.2 Yksi oleellinen instituutio täältä puuttuu, käytännön pedagoginen instituutti, opettajaseminaari. Pedagogiikka on niukka tiede. Koulujärjestyksen määräämistä tulevien opettajien pedagogiikan opinnoista saattaisi olla hyötyä, jos maasta nyt todella löytyisi joku henkilö, joka omistautuisi tälle tieteelle ja siitä luennoitaisiin yliopistossa. Ajan merkkinä voidaan pitää, että maan monien koulumiesten joukossa ei kenelläkään ole halua pyrkiä pedagogiikan vapaaseen professuuriin. Mutta sitä lakkaa ihmettelemästä muistaessaan sen olevan ”teologinen” professuuri, jonka haltijalta vaaditaan teologian oppiarvo. On nimittäin luultavaa, että pyhästä hengellisestä tiedekunnasta valmistuneissa vallitseva uskonnollinen mieli ei voi tehdä tilaa niin maalliselle innostukselle kuin yleisen opetuksen kohottamiselle. Ja koulujärjestyksen määräys, että tulevien opettajien on oltava virassa vuosi ennen valtakirjan saamista, koskee ilmeisesti vain valtakirjan päivämäärää. Sillä aina on ollut niin, että suuri osa vasta-alkajista on toiminut sijaisopettajina, ja parisenkymmentä vuotta niin, että muut ovat vakinaisina ansainneet ensimmäisen vuoden eläkekassan laskuun pienemmällä palkalla. Näin hankittu kokemus on vanhojen tuttujen kaavojen noudattamista eikä muuksi muutu vaikka se nykyään säännöllisesti hankitaan ilman valtakirjaa. Näin ollen on tuskin ihmeellistä, että opettajilla ei ole mitään ääntä koululaitoksen ja opetuksen järjestämisessä, ja että he näyttävät piittaamattomina ottavan vastaan koulumaailman jokaisen mullistuksen. Ihmeellisempää on, että silloin tällöin joku maan opettaja silti on laatinut uuden oppikirjan.

Kaukana näyttää vielä olevan aika, että maan koulumiehet loisivat keskinäisen yhdyssiteen yhteisen kiinnostuksen ylläpitämiseksi ja selvittämään käsityksiä, ja että heidän keskuudestaan ilmestyisi pedagogisesti niin arvostettuja miehiä, että ainakin epäiltäisiin uudistuksia, jotka eivät saa heidän tukeaan. Lähitulevaisuus varmaan osoittaa, kuinka innostuneesti oppinut sääty suhtautuu kansakouluun.

 

Suomessakin näyttävät pyrkivän lähes ainoan autuaaksi tekevän osaan aineelliset päämäärät, jotka aikaa myöten oikeastaan määräävät suuren edistyksen suunnan. Mutta juuri näissä pyrinnöissä käy täällä kaikkialla ilmi henkisen perustan ja henkisen liikevoiman puute.

Kauppa ja teollisuus sopivat jo luonteeltaan villi-ihmisen pyrintöjä paremmin täyttämään ruumiin välttämättömät tarpeet. Noiden elinkeinojen harjoittaminen ja jo niihin ryhtyminen edellyttää sivistystä. Ne eivät vain suo tilaisuutta tyydyttää sivistyksen luomia tarpeita vaan niiden harjoittajiakin ajaa eteenpäin työnteon ja yrittämisen tarve. Tämän tarpeen edellyttämä sivistys on siis aineellisten päämäärien henkistä liikevoimaa. Missä sitä kuitenkaan eivät pidä yllä muut henkiset voimat, on tuloksena nautinnonhimoa, mässäilyä ja siveettömyyttä tai – jos nautintoa hillitsevät temperamentti, tapa tai periaate – yksinkertaista omistamisen iloa, tyhmää rahoilla ylvästelyä ja alhaista ahneutta. Kuten maailmanjärjestyksessä muutenkin paha voi synnyttää jotain hyvää, niin myös voitonhimo voi johtaa liikemiehen uusiin ja suuriin hankkeisiin, jotka ovat maalle ja valtakunnalle hyödyksi. Tämä on silloin kuitenkin poikkeus. Säännöksi sellainen yritteliäisyys tulee vain siellä, missä on kunnianhimoa toimia suurissa asioissa ja perustaa jotain pysyvää kuten laitoksia kauppaa ja elinkeinoja varten, jotka vaikuttavat hyödyllisesti kauas tulevaisuuteen tai kauppaliike, joka kohottaa elintasoa jollain paikkakunnalla, jossain kaupungissa, maakunnassa, esimerkin voimin koko maassa. Sellaisella kunnianhimolla voi olla vain yksi lähde, isänmaallisuus.

Emme halua väheksyä sitä mitä maassa on tapahtunut ja vielä tapahtuu vaan sanomme ettei korkea henkinen innostus suinkaan puutu kaikilta henkilöiltä elinkeinoalalla. Ei kuitenkaan pitäisi olla mitään syytä otaksua, että sitä ilmenisi merkittävämmin maan kauppiaissa, tehtailijoissa ja käsityöläisissä yhteiskuntaluokkana. Päinvastoin, sen puute näkyy hyvin vähäisenä haluna osallistua sellaisiin hankkeisiin, jotka eivät lupaa pikaista ja välitöntä voittoa, ja vähäisenä henkilökohtaisena aktiivisuutena, jolla sanotuissa luokissa yleensä osallistutaan olemassa oleviin yleishyödyllisiin yhdistyksiin. Voidaan varmaankin oikeutetusti väittää, että maan kauppiaiden ja teollisuudenharjoittajien luokassa isänmaallisuus ei vielä ole yltänyt tietoisuudesta, että kuulutaan tähän maaperään, jota kutsutaan Suomeksi, tietoisuuteen että kuulutaan kansakuntaan, jota kutsutaan Suomen kansaksi. Maan yhteiskuntaluokista sitä on kaikkein vähiten liikuttanut ainoa kansallinen pyrintö, joka todistaa Suomen kansan olemassaolosta, kansalliskielen kohottaminen vuosisatojen mittaisesta orjuudestaan. Siltä voi tuskin vaatia mitään kiinnostusta kansalliskirjallisuuden syntymiseen, vaikka sivistyneemmissä maissa kansalliskirjallisuudella toden totta juuri tässä luokassa on lukuisimmat suosijansa. Mutta on monia muita teitä, joilla sen isänmaallisuus, jos sitä olisi, olisi voinut ilmetä myös tämän liikkeen suhteen. Siitä ei tunneta jälkeäkään.

Esitetty voidaan melko vähin varauksin soveltaa myös maanomistajiin, jotka kuuluvat sivistyneeseen luokkaan. Heillä on kaupunkien porvaristoa vähemmän tilaisuutta esiintyä minkään yhteisen päämäärän hyväksi. Mutta kun tilaisuus on heitä siihen kehottanut, halua on ilmennyt vähän tai ei lainkaan. Eräs sanomalehti on paljastanut yleisen velttouden ja avuttomuuden ehdottamalla naiivisti, että hallituksen pitäisi koota asianomaiset yhteisiin teollisuusyrityksiin ja antaa siihen rahat.

Olkoonpa kuinka vaikeaa tahansa osoittaa teollisuudenharjoittajalle, että isänmaallisuus ja varsinkin suomenkielinen isänmaallisuus lisäisi hänen hyvinvointiaan, pitäisi moni tässä yhteiskuntaluokassa silti esitettyä luultavasti epäoikeudenmukaisena ja loukkauksena. Meidän sanomamme tarkoituksena on kuitenkin aivan muu. Olemme todella sitä mieltä, että jos isänmaallisuus ei lisää elinkeinoluokan yleistä rikkautta ja hyvinvointia, ei ole minkään arvoista että tämä luokka koettaa rohmuta sielulleen niin turhan koristeen. Selvä tosiasia on myös koko historian tuntevalle ihmiskunnalle, että esim. Englannin ja Hollannin, Belgian ja hansakaupunkien kauppiaat ym. eivät ilman elävää isänmaallisuutta olisi vaurastuneet ja hankkineet mahtia, joka Englannin kauppa- ja tehtaankonttoreista hallitsee maailmaa – ja joka takuuvarmasti ei ole rahan vaan isänmaallisuuden voimaa. Sillä edellinen ilman jälkimmäistä olisi vain kuollutta painoa. Emme toisaalta missään tapauksessa halua väheksyä tai soimata. Kiihkein vakaumuksemme on päinvastoin, että kansallisuudella on painoa vasta sitten, kun suuret aineelliset edut puhuvat sen puolesta. Toivoaksemme tämä lehti ei koskaan ole riistämässä tieteelliseltä tutkimukselta ja kirjalliselta toiminnalta niiden ensisijaista asemaa. Sillä hengen työ toki tekee maailmanhistoriaa, ei härkien, aasien eikä koneiden. Mutta henkinen työ saa aikaan vain mielipiteiden uudistumisen. Tarpeellisen täytteen siihen antaa aineellinen työ, joka yhdessä tuumin näiden mielipiteiden kanssa uudistaa elämää, käytännön todellisuutta. Aineelliset edut liikkuvat todellisessa nykyhetkessä, ja niiden puoleen henkisten on käännyttävä, jotta ne eivät juuttuisi runon hurmaaviin uniin ajasta, joka on ollut tai joka tulee, mutta joka kuitenkaan ei ole eikä tule. Siksi huomautuksemme koskevat yhtä paljon niitä, jotka puhuvat kansallisuuden puolesta ja kirjallisuudessa tekevät työtä sen hyväksi, kuin niitä, joiden korvat eivät vielä ole tälle puheelle avautuneet.

Tätä esitettyä asiantilaa ei voi pitää kovin yllättävinä, joten sitä ei liioin pitäisi pitää masentavana. Ei ole mikään ihme, että kansa, joka ei vuosisatoihin ole toiminut eikä ole voinut toimia itsensä hyväksi muulloin kuin silloin kun äärimmäinen hätä on tehnyt sen hallitsijoista avuttomia, ei yhden sukupolven aikana voi kohentua vilkkaampaan omatoimisuuteen ja sen edellyttämään itsetuntemukseen. Suomen kansa on siinä asemassa. Sille on vielä uutta ja outoa ajatella ja toimia omaksi hyväkseen. Kykyä ja tietoa lainsäädäntö- ja hallintotyöstä voi sienten tavoin nousta maasta yhtä vähän kuin kykyä ja tietoa kansallisen tieteen ja kirjallisuuden luomiseen ja teollisuuden harjoittamiseen, jolla on tukenaan vain maan omat pääomat ja voimavarat, ja joka valitsee omat, maan ja kansan laadun ja luonteen mukaiset urat. Se kaikki vaatii perinteistä pohjaa ja perinteistä käytäntöä, josta uusi voi kehittyä. Suomessa on kyse siitä, että ensiksi luodaan sellainen traditio.

Ei ole tarpeen osoittaa, miten kehitys kokonaisuudessaan tulee vaikeammaksi kaikille alamaiskansoille, ja miten Suomen ulkoinen asema vaatii erityistä tietoa ja viisasta harkintaa etsittäessä niitä uria, joilla kansalliset pyrinnöt voivat johtaa käytännön päämääriin. On hyvin yksinkertaista ajatella ja sanoa, että kansallista on se, mikä nostaa maan aineellista hyvinvointia ja henkistä kulttuuria ja että siihen pyrkiminen on isänmaallista. Mutta juuri sen oivaltaminen, mikä todella kohottaa kumpaakin, on tärkeää. Juuri tämä tieto puuttuu siltä, joka uskoo että siihen tarvitaan vain jotain mikä muistuttaa sitä mitä muilla sivistyneillä kansakunnilla on ja mitä ne tekevät. Tämä henki on vienyt kansakunnat siihen, mitä niillä on ja mikä on omistamisen arvoista, ja se henki on kansallishenki. Siellä missä se elää ja toimii, siellä ovat sivistyksen hyvät teot sen varmoja hedelmiä. Sivistys on sen omaa tekoa, jossa se tulee tietoiseksi itsestään. Sieltä missä kansan pyrkimys ei ole tähän tietoisuuteen, sieltä eivät hyvinvointi ja sivistys saa sijaa.

J. V. S.

 

 

  • 1. Pyhäkoulujen perustaminen samoin kuin niiden nopea rappio kuuluvat vain vähäiseltä osin pietismiin.
  • 2. Yliopistossa, missä voidaan arvioida vain lukioiden tilannetta, ollaan sitä mieltä, että ne lukiot ovat onnistuneet parhaiten, joiden opettajat eivät ole konsistorinjäseniä.

Vertailu