”Olen niin hyvä taloudenhoitaja, että mieluummin säästän Talousseuralle suoritettavan maksun”, kuului joku vastanneen kun häntä kehotettiin liittymään Suomen Talousseuraamme. Jos vastaus olisi annettu aikana, jolloin seura toi maahan rokotuksen ja perunanviljelyn, alkoi edistää pellavan viljelyä ym. ja jolloin maan etevimmät miehet, Gadolinit, Tengström, Hällström, Wallenius ym. olivat seuran johdossa, olisi tuota vastausta epäilemättä pidetty vain lausujalleen tuskin kunniaa tuottavana kompana. Mutta jos joku toistaa sen nykyoloissa, lienee moni taipuvainen yhtymään siihen.
Sietää siis tutkia, voidaanko lausahdusta ja sen ilmaisemaa ajatustapaa jotenkin puolustaa.
Ei näet pidä ajatella niin, että itse kullakin on oikeus liittyä tällaiseen seuraan tai olla liittymättä. Jotta yhdistys todella saisi aikaan suurta yleistä hyötyä, on sen laajuutta vastaavan toiminnan välttämättömänä edellytyksenä, että yhdistyksen kaikkia jäseniä elähdyttää sen tarkoitusperiin kohdistuva harrastus. Seura, jossa on paljon maksavia, mutta harvoja asiasta kiinnostuneita jäseniä, joutuu pian tuhon omaksi tai elää tasaisesti riutuvaa elämää. Harvojen yksittäistenkin into näet laimenee, jollei sitä ylläpidä monien lämmin osanotto. Pelkkä maksun suorittaminen ei siis oikeuta osallisuuteen yhdistyksessä, joka pohjautuu jatkuvalle hyödylliselle toiminnalle. Mutta toisaalta on jokaisen velvollisuus selvittää itselleen yhdistyksen hyödyllisyys tai hyödyttömyys; ja jos on oivaltanut ja tunnustanut sen hyödyn, tulee kykyjensä mukaan toimia yhdistyksen tarkoitusperien hyväksi. Kellään kansalaisella ei siis ole oikeutta olla yhdistyksessä mukana tai jäädä siitä pois mielin määrin, vaan osallistuminen on hänen oikeutensa ja ehdoton velvollisuutensa niin pian kuin hän on vakuuttunut yhdistyksen yleishyödyllisyydestä.
Hyvin järjestettyjen talousseurojen, eli kuten niitä pitäisi varsinaisen toimintansa mukaan kutsua, maatalousseurojen hyödyllisyys on niin silmiinpistävä ja kaikissa maissa saadun kokemuksen todistama, ettei siitä tarvitse sanoa sen enempää.
Kyse ei myöskään voi olla siitä, että maataloutta koskevan tietouden levittämiseen sisältyisi kaikki, mitä tällaiset seurat voivat ja mitä niiden pitää saada aikaan. Ei oikeastaan voi sanoa, että seurat tähtäävät myös tiedon lisäämiseen ja kehittämiseen hankittujen kokemusten tai päätelmien avulla. Näinkin voi tapahtua, jos seura edistää sellaisten sarjojen julkaisemista, joissa sen yksittäiset jäsenet julkaisevat tutkimuksiaan. Kiistämättä voidaan suullisissakin keskusteluissa usein antaa herätteitä tieteelliseen tutkimukseen ja kerätä tosiasioita ratkaisevaan kokeeseen. Mutta seurassa, joka koostuu käytännön ammattimiehistä, tämä on toissijaista ja tilapäistä. Käytännöllisellä maanviljelijällä ei ole aikaa eikä usein varaakaan paneutua tutkimuksiin; hän tahtoo nähdä uutuudet tieteellisesti selvitettyinä ja kokemuksen vahvistamina ennen kuin uskaltaa jättää sen varaan mitään osaa vuotuisesta työstään ja vuosituloistaan; ja siinä hän epäilemättä menettelee oikein. Jos siis jäsenyyden jossain talousseurassa täytyy olla hänelle hyödyksi, pitää hänellä olla tilaisuus oppia kokouksissa toisilta ja ilmoittaa puolestaan heille, mitä on omalla tahollaan oppinut; lisäksi hänen tulee voida yhteisen vaivannäön ja kustannusten avulla helpommin hankkia tietoa, esimerkiksi siten, että hankitaan kirjoja, työkalujen malleja, siemenlajikkeita ym. – sanalla sanoen: tiedon levittäminen on tässä pääasiana.
On itsestään selvää, että – kuten aina – seuran johtohenkilöksi tulee se, joka tietää enemmän kuin muut. Siksi nähdäänkin talousseurojen kaikkialla pitävän toimintansa tärkeimpänä tarkoituksena tietojen levittämistä yhteisen kansan pariin. Kiitettävää toki on, että sivistyneemmät tahtovat edistää joukkojen valistusta ja hyvinvointia, mutta mitään erityistä uhrautumista siihen ei tarvita; kaikkien maan asukkaiden taloudelliset edut näet jo sinänsä edellyttävät valistuksen ja vaurauden lisääntymistä. Maamiehen hyvinvoinnin myötä lisääntyy samalla hänen halunsa ja kykynsä kuluttaa manufaktuurituotteita; kotimaisia tehtaita voi syntyä, kauppa voi lisääntyä ja maataloustuotteille löytyy menekkiä; lisääntynyt liikenneyhteyksien tarve, lisääntyneet pääomat niiden perustamiseksi ja ylläpitämiseksi mahdollistavat sen, että etsitään näille tuotteille edullisempia menekkipaikkoja. Jos vain suurempien tilojen omistajat parantavat maatalouttansa, hyödyttää se heitä verrattain vähän niin kauan kuin pieni kysyntä ja korkeat kuljetuskustannukset ehkäisevät kaiken kannattavan menekin. Varmaa on, että vain ihmisten suuren joukon tarve voi johtaa kotimaisten manufaktuurien syntyyn ja että kanavat ja rautatiet voivat kannattaa ainoastaan liikenteen kasvaessa sen seurauksena, että suurelle joukolle hankitaan välttämättömyysartikkeleita sekä hyvinvoinnin yhtä välttämättömiksi kuin nämä tekemiä tavaroita, ja kun maataloustuotteiden vaihto on vilkastunut.
Voi olla tarpeetonta vedota todisteeksi kotimaisiin oloihimme. Mutta helposti näkee, että maamme vähälukuiset suuremmat manufaktuurilaitokset, rautatehtaat, valimot, lasi-, sokeri- ja puuvillatehtaat, vieläpä tupakkatehtaat rakentavat menekkinsä ihmisten suuren joukon kulutuksen varaan, ja että suolan, kahvin ja sokerin tuonti ottaa suurimman osan maamme kauppaan sijoitetusta pääomasta.
Jokainen tietää lisäksi, että verrattain harvat maataloustuotteet sietävät nykyoloissa pidempiä kuljetusmatkoja eikä maanviljelijä kykene etsiytymään edullisimmille markkinoille, vaan hänen on pakko myydä tavaransa lähitienoillaan mihin hintaan tahansa. Tämä koskee varsinkin viljaa. Paikallisen kadon sattuessa ei yksi maakunta voi tavallista kauppatietä auttaa toista, vaan kruunun täytyy uhrauksin torjua nälänhätä. Maanviljely on valitettavasti sillä asteella, että viljan tuotanto harvoin, jos koskaan vastaa maan tarpeita. Sellaisissa oloissa tuskin saadaan helpompia liikenneyhteyksiäkään suuremmassa mittakaavassa aikaan. Paremmat yhteydet tosin edistävät maan viljelemistä ja teollisuutta yleensä, mutta jo olemassa olevan tuotannon täytyy tuntea sen tarvetta, jotta niiden hyöty vastaisi sijoitetun pääoman määrää. Ennemmin tai myöhemmin sijoitukset tosin tulevat tuottamaan vastaavaa hyötyä, mutta sitä ennen pääoma on kuollutta, ja se olisi tuottanut paremman hedelmän jos se olisi sijoitettu välittömästi elinkeinoihin.
Omien tarpeiden yli menevä tuotanto on tietenkin kaiken kaupan, kaiken tuotteiden vaihdon ehto. Mutta Suomen kaltaisessa maassa asettaa maanviljely ehtonsa kaikelle muulle tuotannolle; ja niin kauan kuin sen tärkeintä hyödykettä, viljaa, tuotetaan vähemmän kuin mitä maa tarvitsee, ei täällä hevin synny mitään merkittävämpää tehdasteollisuutta. Ainakaan ei voi toivoa mitään tässä suhteessa niin kauan kuin ei vielä tiedetä, soveltuvatko maaperä ja ilmanala johonkin edullisempaan pellonviljelykseen kuin viljan tuotanto.
Myös karjanhoito vaatii pitkän talvemme johdosta runsaampaa viljan saantia. Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että parempi niittyjen hoito ja rehukasvien viljely ovat vuorostaan lisääntyneen viljan tuotannon pääasiallisena edellytyksenä.
Reinin tilastojen mukaan koko viljasato olisi vuonna 1850 ollut 1 92/100 tynnyriä maan kokonaisväestön henkeä kohti; kuitenkin vain 92/100 tynnyriä tästä luvusta on ruista, muu toisia viljalajeja, pääosin ohraa ja kauraa. Samana vuonna tuotiin Venäjältä yli 270 000 jauhomattoa, josta 120 000 mattoa Viipurin läänin satamiin. Ei liene selvillä, kuinka suuri osa viimeksi mainitusta määrästä on mennyt venäläisen sotaväen tarpeisiin. Mutta loput eli 150 000 mattoa on selvästikin ollut lisänä maan omaa väestöä varten. Ja koska siitä on laskettu menneen vain 100 000 mattoa kaikkien Loviisan ja Tornion välisten satamien kautta pietarilaisen Jeremejevin kauppahuoneen myyminä, voidaan pitää varmana, että jauhon tuonti näihin satamiin ja siis maahan on ollut paljon suurempi.
Maan tilastotiedot ovat kuitenkin sekä tässä että muissa suhteissa sangen epävarmoja. Paremman todisteen tarjoaa se kaikkien jokapäiväinen kokemus, että venäläisiä jauhoja, ruista, ryynejä ja herneitä kulutetaan vuosittain suurin määrin kaupungissa ja maaseudulla. Sitä pientä ruismäärää, joka laivataan Hollantiin ja myydään kylvösiemeneksi Ruotsiin sitä vastoin tuskin kannattaa ottaa huomioon.
Jos vielä otetaan huomioon, että maan ainoat vientitavarat koostuvat metsätuotteista ja että asian luonteesta johtuen tämä vienti ei vain sinänsä tule vuosi vuodelta vähenemään sitä mukaa kuin viljely valtaa alaa metsältä ja aarniometsien rikkaus katoaa, vaan se myös käy yhä riittämättömämmäksi suhteessa lisääntyneeseen väkilukuun ja lisääntyneeseen tarpeeseen saada vieraiden maiden tuotteita, niin on pakko tunnustaa, että maatalouden muidenkin haarojen täytyy tulevaisuudessa tuottaa ulkomaiseen vientiin kelpaavia tuotteita jottei kaikki tavaranvaihto ulkomaiden kanssa lakkaisi ja kansan sivilisaatio tämän seurauksena jäisi polkemaan paikoilleen.
Jätämme sikseen kysymyksen, saadaanko tämä korvaus viljanviljelystä vai karjanhoidosta. Kumpikaan näistä ei todistettavasti tule toimeen ilman toista. Meidän viljamme ei ole aivan mahdotonta päästä ulkomaisille markkinoille. Näköalat lisääntyvät sitä mukaa kuin viljavammissa maissa aletaan viljanviljelyn asemesta harjoittaa kannattavampaa valkojuurikkaan, pellavan ym. viljelystä. Karjanhoidon täytyy kehittyä korkealle asteelle, ennen kuin voidaan toivoa saatavan myydä karjatuotteita ulkomaille joltisenkin edullisesti; viljan vienti edellyttää vain, että sato on suurempi kuin mitä omassa maassa tarvitaan. Rukiin laatu lienee hyvinä vuosina täysin verrattavissa muissa maissa tuotettuun tavaraan; meikäläistä ohraa ja kauraa taas, joista jälkimmäistä voitaisiin myydä melkoisia määriä Englantiin, pidetään laadultaan huonompina.
Kaikella edellä esitetyllä olemme vain tahtoneet tehdä selväksi, kuinka kotimaisen teollisuuden syntyminen, parempien liikenneyhteyksien mahdollisuus, muunkin kuin metsäntuotteiden viennin pohjustaminen – sanalla sanoen kannattava maatalous, joka riippuu tästä kaikesta, edellyttää ennen kaikkea maanviljelyksen edistämistä; jokaisen maamme maatalousseuran tulee siis toimia maanviljelyksen parantamiseksi, jollei yksinomaan, niin ainakin ensi sijassa.
Meidän täytyy kaikesta laitosta ja sen johtoa kohtaan tuntemastamme kunnioituksesta huolimatta kiistää, että Suomen Talousseura olisi tämän tärkeimmän tarkoitusperän suhteen vaikuttanut sillä tavalla kuin sen olisi pitänyt vaikuttaa. – Väitämme, että Suomen Talousseura ei voi tulevaisuudessakaan tässä suhteessa vastata maatalousseuralle asetettavia vaatimuksia. Koetamme kykymme mukaan todistaa lukijalle nämä molemmat asiat niin vakuuttavasti kuin tämäntapaisissa kysymyksissä on mahdollista.
Meillä ei ole käytettävissämme Talousseuran vanhempia sääntöjä. Mutta 2. marraskuuta 1841 tarkastetuista ja hyväksytyistä säännöistä havaitaan, että seuran tarkoituksena on edistää maanviljelyn ja muiden elinkeinojen syntyä ja kehittymistä rohkaisuin, kokein ja hyödyllisiä tietoja levittämällä. Voitaneen otaksua, etteivät säännöt tässä tarkoita muita maatalouselinkeinoja, niin sanottua käsiteollisuutta siihen luettuna, eikä yleensäkään muita elinkeinoja. Ja mikäli jätetään huomioonottamatta rokotuksen edistäminen, lienee seura perustamisestaan saakka toiminut tämän ohjelman mukaisesti.
Ettei maanviljelys seuran olemassaolon alkuaikoina saanut samaa huomiota kuin sen moninaiset sivuelinkeinot, voidaan selittää tuon ajan yleisestä innosta uusiin elinkeinoihin. Salpietarin, potaskan, tärpätin valmistuksen, mehiläishoidon, pellavanviljelyksen jne., jopa silkinviljelyn uskottiin silloin voivan hankkia maamiehelle ja maalle suuria ansioita ja kenties maanviljelysyrityksissä tarvittavia pääomia. Annettiin hyviä neuvoja hätäleivän valmistamisesta ja perunaa tehtiin tunnetuksi rukiin olennaisena korvikkeena. Seuran toiminta oli epäilemättä tässä suhteessa hyödyllistä; varsinkin sen julkaisusarja vaikutti elähdyttävästi maanviljelijöiden sivistyneempään luokkaan. Ei sovi kieltää, että yksin jo perunanviljelyksen levittäminen oli suuri hyvänteko maata kohtaan; mutta samalla perunanviljely lieneekin ainoa pysyvä muisto, joka maanviljelyyn on seuran varhaisemmalta toimintakaudelta jäänyt. Silti ei tule unohtaa, että vuonna 1797 perustettu seura järjesti varhaisessa vaiheessa maanviljelystyövälineiden mallikokoelman ja julkaisi jo 1803 rahvaalle tarkoitetun maatalouden oppikirjan, joka on sommiteltu erittäin ansiokkaasti.
Mutta seuran julkaisusarja ei vuoden 1819 jälkeen enää ole ilmestynyt. Asettamalla 86 hopearuplan palkinnon seura on koettanut saada aikaan uutta maatalouden oppikirjaa, ja kun se ei ole onnistunut, on 1844 julkaistu äsken mainitun vuoden 1803 oppikirjan uusi painos. Lisäksi tulevat almanakoissa vuosittain ilmestyvät kirjoitelmat. Vihdoin on yritetty tehdä lehteä, jota on ilmestynyt kolmen vuosikerran verran.
Erinäisissä maan kaupungeissa on seuran toimesta ja kauppiaiden välittäminä pidetty yleisön saatavilla rehukasvien siemeniä. Palkintomitaleja ym. on seuran koko olemassaoloaikana jaettu viljely-yrityksistä, kuten soiden viljelystä ja niittyjen raivauksesta sekä kivinavettojen ja -aitojen rakentamisesta, vaikka viime aikoina verrattain harvoin.
Siinä on, sikäli kuin tiedämme, olennaisin mitä seura viimeksi kuluneiden kolmenkymmenen vuoden aikana on tehnyt maanviljelyn edistämiseksi.
Kuitenkin seuran toiminta on enimmäkseen suuntautunut pellavan viljelyn edistämiseen, kehruukoulujen perustamiseen ja pellavankudonnan lisäämiseen. Emme tahdo väittää, ettei tämä seuran toiminta, jota on tuettu melkoisilla valtion avustuksilla, olisi tuottanut mitään hedelmää. Silti ei pellavantuotanto sen seurauksena liene noussut eikä pellavan valmistus parantunut – viimeksi mainittuhan on eräissä maamme osissa ollut jo vanhastaan sangen hyvällä kannalla. Maasta on viety pellavaa ja pellavansiemeniä; mutta tämän voidaan katsoa johtuvan siitä, että maassa on alettu kuluttaa enemmän puuvillalankaa ja -kangasta, minkä seurauksena pellavakankaan kudonta on viime vuosina vähentynyt. Seuran pyrintöjen nimenomaista vaikutusta on, että tällä tuotannon alalla on saavutettu maassamme ennenkuulumaton taito. Tässä yhteydessä on mainittava, että on ilmestynyt seuran sihteerin pellavanviljelyksestä kirjoittama kirja, johon samalla sisältyy selostus hänen valtion kustannuksella Belgiaan tekemänsä matkan tuloksista. Puutteena voidaan huomauttaa, että pellavaa on viety maasta jalostamattomana ja lajittelemattomana, joten seuran tarkoitusta varten julistamaa palkintoa ei ole voitu jakaa.
Ennen kuin siirrymme esittämään mietteitä mainittujen seikkojen johdosta, tulee meidän huomauttaa, ettemme voi katsoa Mustialan maanviljelysopiston perustamista ja johtamista seuran toimialaan kuuluvaksi. Seuran valitsema valiokunta, Hallintovaliokunta, tosin on saanut tehtäväkseen osittain pitää huolta opiston hallinnosta. Mutta puhumattakaan siitä, että tällä valiokunnalla lienee ollut pääasian suhteen vain vähän päätösvaltaa, ei seura voi mitenkään vaikuttaa sen toimiin eikä sillä ole kontrollioikeutta siihen. Seuraan ei siis kohdistu sen enempää kiitosta kuin moitettakaan siitä, mitä opisto on saanut aikaan – tai on ollut saamatta.
Maanviljelyskokoukset sitä vastoin ovat seuran aikaansaannosta; ne kuuluvatkin varmaan tehokkaimpiin toimenpiteisiin kotimaisen maanviljelyn vaurastuttamiseksi.
Lopuksi pyydämme, ettei lukija äkkiseltään pitäisi yllä sanottua seuran, tai mikä voi merkitä samaa, seuran valiokunnan toimintaa moittivana kritiikkinä. Valiokunnalla on varmaan ollut paljon tekemistä juoksevien asioiden ja seuran hallinnossa olevien yhdeksän eri rahaston hoitamisessa. Mitään tämän yli menevää merkittävämpää elonmerkkiä ei seura ole voinut itsestään antaa, syistä, jotka kohta esitämme. Vaikka seuran vuosikirjoista voitaisiin löytää melkoista enemmänkin kuin mitä tässä lyhyesti olemme maininneet, puuttuisi niistä sittenkin pääasia: vireämpi harrastus maanviljelyksen vaurastuttamiseksi ja asiaankuuluvien tietojen jakamiseksi. Seuran aiempaa toimintaa, vaikka se olikin myöhempää merkittävämpää, täytyisi sitäkin nykyisin pitää tarkoitukseen riittämättömänä. Ja vain tätä olemme edellä pyrkineet selvittämään.
Jo Suomen Talousseuraa perustettaessa määriteltiin sen toiminta-alue laajemmaksi kuin maatalousseuralle on soveliasta. Laaja toiminta teki siitä tieteellisen laitoksen, joka yhtäältä yritti kuvausten, tilastollisten tutkimusten ym. avulla saada tietoa maan taloudellisista oloista; toisaalta se osin levitti vain painetun sanan välityksellä jäsentensä hankkimia tietoja ja näkemyksiä erilaisista elinkeinokysymyksistä, toisissa maissa tehdyistä löydöistä ja keksinnöistä, osin taas rohkaisi ja tuki tämän varaan rakennettuja yrityksiä omassa maassa. Sellaiseen toimintaan vaadittiin tieteellisesti sivistyneitä miehiä. Yliopisto, missä ajan hengen mukaisesti harjoitettiin luonnontieteitä tällaiseen käytännölliseen tapaan, tarjosi seuralle sen työjäsenet. Nykyisin ei enää varmasti voitaisi laskea samanlaisen tuen varaan sen jälkeen kun luonnontieteelliset opinnot yliopistossa ovat kohonneet puhtaammin tieteelliselle kannalle ja talousoppi sekä teknologia ovat hävinneet sen oppiaineiden joukosta. Yliopiston siirto pois Turusta on sitä paitsi merkinnyt sen ja Talousseuran kosketusten katkeamista.
Mutta vaikka seura olisikin voinut jatkaa aloittamallaan uralla, ei sen toiminta voisi vastata maan tuntemaa tiedon tarvetta ja sen kaipaamaa parempaan maanviljelykseen yllyttävää esimerkkiä. Seura, jossa muutamat harvat jäsenet tekevät työtä, hallitsevat ja ohjaavat kaikkien muiden sitä vastoin ollessa jäsenmaksujen maksajia, henkilöitä, joille seuran julkaisut ja yritykset, suurelta osalta jopa itse seuran päämääräkin ovat yhdentekeviä – tällainen seura ei voi levittää sanotunlaista tietoa, vielä vähemmin virittää sen käyttämiseen suuntautuvaa elävää harrastusta. Itse se suunta, minkä seuran toiminta kunakin vuonna saa, tulee joksikin tilapäiseksi, johtajien näkökannasta, vakaumuksista ja mielihaluista riippuvaiseksi; sitä ei määrää enemmistön intressi.
Sanotusta selittyy, miten Talousseuran pääasiallinen toiminta on juoksevia hallinnollisia asioita lukuun ottamatta voinut vuosikymmeniä keskittyä pellavankehruuseen ja -kudontaan sekä lankojen myyntiin, vaikka maanviljelys on maassamme vielä niin huonolla kannalla, ettei väestö voi elättää itseään omalla viljantuotannollaan. Ja näin käy aikana, jolloin puuvilla ja sen jalostaminen tunkee pellavaa tieltään, ja jolloin voidaan ennakoida, että koneet tulevat pian syrjäyttämään käsin suoritetun kehruun samoin kuin kudonnankin. Lisättäköön tähän, että samojen vuosikymmenien aikana järkiperäinen maanviljelys on Euroopan muissa maissa tullut tunnustetuksi ja levinnyt laajalle. Tuntuu myös siltä, että kun seura ennen kaikkea on pyrkinyt edistämään pellavanviljelyä – sinänsä hyvin kiitettävä asia – olisi sen pitänyt kaksin verroin toimia maanviljelyksen hyväksi yleensä, koska pellava laihduttaa maata enemmän kuin muut täällä käytetyt kasvilajit.
Tekisiköhän mikään maamme sivistyneiden viljelijöiden kokous päätöksen, jonka mukaan juuri pellavanviljelys kipeimmin tarvitsee Talousseuran huolenpitoa ja parhaiten palkitsee sen? Emme usko.
Sikäli kuin olemme voineet havaita, pannaan nykyaikaisessa maanviljelyksessä painoa varsinkin kolmeen seikkaan, nimittäin parempaan ojitukseen, parempaan kyntöön ja rehukasvien viljelyyn. Missä riittää oivallusta ja kykyä siihen, että otetaan käytäntöön järkiperäinen maanviljelys sanan ankarassa merkityksessä, on asiainlaita hyvin; mutta jo mainitut kolme parannusta voivat lisätä maan tuoton nykyisestä kaksinkertaiseksi. Ajattelemme siis, että käytännöllisten maanviljelijöiden seura piankin päätyisi vakaumukseen, ettei voida ajatella mitään yritystä, joka edistäisi maan vaurautta paremmin kuin maan tuoton kaksinkertaistaminen, ja että seura lähinnä pyrkisi hankkimaan tietoja keinoista tämän saavuttamiseksi, levittämään tätä tietoa ja toimimaan sen soveltamisen hyväksi. Hankkimalla hyviksi tunnettuja, asiaa käsitteleviä teoksia ja levittämällä vuorostaan pienempien julkaisujen muodossa näiden teosten oppeja laajempiin piireihin seura kieltämättä toimisi tarkoituksen hyväksi. Mutta käytännöllisempää silti olisi kutsua uudempaan maanviljelykseen perehtynyt, kokenut ja uuttera agronomi valmistuttaa työvälineitä hänen neuvojensa mukaan ja teettää hänen johdollaan tarpeelliset työt vuoroin kunkin seuran jäsenen omilla vainioilla, hankkia siemenlajikkeita halvimpaan hintaan, kokoontua usein omin silmin näkemään töitä ja sitten niiden tuloksia, ja varsinkin saada ymmärtäväisimmät kansanmiehet käymään näissä kokouksissa. Jos ojituksen, kynnön ja rehukasvien viljelemisen ohella lienee muitakin tarkoituksen kannalta välttämättömiä tehtäviä ja jos ponnistuksista koituva hedelmä olisikin paljon pienempi kuin 100 prosenttia kasvanut tuotto, niin välttämättömimmät toimenpiteet voidaan kuitenkin järjestää siten, että kulungit saadaan korvattua neljässä, viidessä vuodessa. Jos esimerkiksi vain maan rukiintuotanto lisääntyisi seitsemänteen jyvään nykyisin keskimääräisenä pidetyn kuudennen asemasta, olisi vuotuinen sadon lisäys 300 000 tynnyriä. Jos tähän lisätään muista viljalajeista saatu suurempi sato, ei maan, jos vain sen viljelys kohoaisi kyseiselle tasolle, toisin sanoen antaisi 16 2/3 prosenttia suuremman sadon, tarvitsisi ostaa ulkomailta suurta osaa leipäviljaansa.
Huomautamme vielä, että esimerkiksi timotein viljelys antaa 100 prosenttia enemmän heinää kuin keskinkertaisesta luonnonniitystä saadaan; mainittu heinälaji on 50 prosenttia kalliimpaa kuin tavallinen nurmiheinä, ja niinpä jo tämän heinäsadon lisäyksen rahallisen arvon täytyy olla melkoista suurempi kuin 16 % lisäys tavalliseen viljasatoon. Kukaan agronomi tuskin myöskään otaksuu tarvittavan suuria ponnistuksia, jotta nykyisellä kannalla maassamme oleva maanviljelys tuottaisi 16 % enemmän.
Nyt voitaisiin sanoa, että jos Talousseura viimeisten 30 vuoden aikana olisi käyttänyt yllä esitettyyn tarkoitukseen vain oheisen taulukon mukaisesti rahaa:
puolet pellavaviljelysrahaston määrärahasta 1 425 hopearuplaa
perunarahaston määrärahan. ..642 -”-
Bilmarkin, Ahlmanin ja Svahnin rahastojen korot ..433 -”-
eli vuosittain 2 500 hopearuplaa,
niin tällä yhteensä 75 000 ruplan avustuksella olisi pitänyt voida melkoisesti kehittää maamme maanviljelystä. Tai jos mainittu vuotuinen määrä tulevaisuudessa siten käytettäisiin, olisi tehty kaikki mitä voidaan vaatia.
Luulemme silti, että siten olisi saatu tai voitaisiin saada aikaan verrattain vähän.
Mutta jos edes tämä vähäinen summa olisi jaettu esimerkiksi viidelle talousseuralle maassa, olisi tulos käsittääksemme ollut aivan toinen.
Silloin näet varat olisi varmasti käytetty maanviljelyksen kohentamiseen, melkoinen osa maan sivistyneistä maanviljelijöistä olisi voinut ottaa osaa hallintoon ja keskusteluihin; sekä he että kansan miehet olisivat saaneet tilaisuuden perehtyä kaikkeen, mikä kuuluu parannettuun maanviljelykseen, ja olisivat omin silmin nähneet kaikista siihen käytetyistä kustannuksista ja vaivoista koituvat hedelmät. Samoin on huomattava, että ne 500–700 hopearuplaa, jotka Talousseura nyt on vuosittain kantanut jäsenmaksuina, olisivat näissä oloissa kasvaneet moninkertaisiksi ja antaneet itse kullekin näistä seuroista vielä muutaman sadan ruplan lisätulot vuodessa.
Tällaisen asiantilan varmana tuloksena olisi ainakin ollut, että paremman maanviljelyksen tarve olisi yleisesti tunnustettu; olisi käsitetty sen parantamisen käyvän päinsä ilman suuria kustannuksia ja asian edistämisen harrastusta olisi elvyttänyt ja ylläpitänyt yleisempi osanotto Talousseuran pyrintöihin.
Todisteeksi käyvät Ruotsin olot. Siellä tuotiin vielä ennen vuotta 1809 melkoisesti viljaa maahan. Ruotsiin ja Suomeen tuotiin vuosittain 330 000 tynnyriä vuosittain. Mutta jo vuosina 1820–1840 tätä vastasi vienti, joka nyt on melkoista suurempi kuin tuonti; vuosina 1843–45 ero oli 200 000 tynnyriä vuodessa. Vaikka maanviljelys Ruotsissa vielä on paljon huonommalla kannalla kuin se voisi olla, tunnustaa kuitenkin jokainen empimättä, että tapahtuneesta edistyksestä saadaan suurelta osalta kiittää kaikkiin lääneihin perustettuja talousseuroja ja niiden haaraosastoja. Seurojen perustamat maanviljelysopistot, niiden järjestämät maanviljelyskokoukset, joissa on esitetty koekyntöä, asetettu näytteille työvälineitä ja karjaa ym., ovat myös levittäneet yhteisen kansan pariin vakaumusta järkiperäisen maanviljelyksen eduista ja tietoa sen harjoittamisen tavasta. Muutenkin on viime aikoina ilmennyt mitä vilkkainta kaikkeen maanviljelystyöhön kohdistuvaa harrastusta. Eräänä sen seurauksena ovat säädytkin auliisti avustaneet kaikkia tähän kuuluvia yleishyödyllisiä yrityksiä, ja monin paikoin näyttävät läänien maaherrat valinneen maanviljelyksen edistämisen tärkeimmäksi virkatehtäväkseen.
Omassa maassamme näemme Viipurin Talousseuran toimissa alkua samantapaiseen. Tämä seura näet näyttää alkavan siitä, mihin Suomen Talousseura, joskin turhaan, on pyrkinyt lopettamaan, nimittäin palkkaamalla agronomin. Seuran julkaisusarja edustaa jotain, mihin Suomen Talousseura ei lähes 40 vuoteen ole pystynyt. Kun Viipurin Talousseura on testamenttilahjoituksesta saanut varoja mallitilan perustamista varten, luulisi senkin osaltaan vaikuttavan siihen, että seuran toiminta muuttuu esikuvaksi muille maamme osille. Yksityisistä tiedonannoista päätellen maanviljelys Viipurin läänin tiloilla on tämän seuran perustamisen jälkeen alkanut aiemmin tuntemattomalla tavalla kääntyä paremmalle tolalle. Älköön seura vain unohtako opastaa rahvasta seuraamaan esimerkkiä, sillä yksityisen maanviljelys voi tulla todella kannattavaksi vain siten, että koko maakunta vaurastuu.
Syynä siihen, miksei Suomen Talousseura pysty saamaan aikaan mitään vastaavaa, on ilmeisesti, että sen toiminta-alueena on koko maa. Seuran kauempana asuvat jäsenet eivät koskaan ole voineet osallistua kokouksiin ja keskusteluihin tai mitenkään vaikuttaa sen toimenpiteisiin. Lähempänä asuvatkaan eivät voi vaatia, että seura toimisi etupäässä heidän seutunsa hyväksi. Ja koska heillä ei ole mitään toiveita voida osanotollaan edistää sitä, minkä jokapäiväinen kokemus osoittaa olevan heidän omaa ja lähiympäristönsä tärkein intressi, täytyy seuran edesottamusten jäädä heille joltisenkin samantekeviksi. Seuran aiempi organisaatio onkin tehnyt säännöksi sen, että muutamat harvat henkilöt ovat olleet johtavassa asemassa, koko muu suuri joukko on vain suorittanut maksunsa. Johtajista on riippunut, ovatko seuran toiminnan seuraamiseen jossakin määrin ottaneet osaa maassa useammat vai harvemmat henkilöt. Niin kauan kuin tätä osanottoa ylläpiti seuran julkaisusarjan ilmestyminen ja sanomalehdissä olleet tiedonannot, saattoi seura laskea saavansa enemmän sympatioita osakseen. Mutta sen jälkeen kun laihat kaksivuotiskertomukset ja almanakan liitteet ovat muuttuneet ainoaksi yhdyssiteeksi johtajien ja muiden jäsenmaksunsa maksavien välillä, olisi väärin odottaa yleisön kiinnittävän seuraan mitään suurempaa huomiota.
Vaikka painetut tiedonannot olisivat lisääntyneet sen sijaan että ne ovat vähentyneet, olisi siitä koituva vaikutus kuitenkin mitätön verrattuna siihen, minkä saa aikaan suullinen osanotto keskusteluihin, henkilökohtainen läsnäolo kokouksissa sekä tarjoutuva tilaisuus hankkia oman havainnoinnin avulla tietoja keinoista sekä vakaumusta, että päämäärä on saavutettavissa. Toisaalta taas kaikki maailman seurat, joita jäsenten harrastus ei ole pitänyt yllä, ovat ennemmin tai myöhemmin menehtyneet, ja johtajilta on siellä vaadittu suurempaa älyllistä kykyä sekä lämmintä asianharrastusta, missä yksin painettu sana on ollut heitä ja yleisöä toisiinsa liittävänä siteenä.
Turun kaupungilla voi kylläkin olla ansioita, mitä tulee kunnallishenkeen ja yritteliäisyyteen. Mutta vain onnenpotkun ansiosta voisi nykyään saada sinne kootuksi yhteen henkilöitä, jotka pystyisivät ylläpitämään alkuperäisen toiminta-ajatuksen mukaista Suomen Talousseuraa. Tällä hyvällä kaupungilla on myös ollut ainakin huonoa onnea yleishyödyllisissä yrityksissä. Siitä todistaa Höyrylaivayhtiön, Puutarhanviljelysseuran ja nyt viimeksi Suomen Talousseuran kohtalo. Vaikka siis oletettaisiinkin Talousseuran toimintatavan vastaavan ajan vaatimuksia, mikä ei suinkaan pidä paikkaansa, ei voida toivoa sen olevan tulevaisuudessa vireämpää kuin viimeksi kuluneina vuosikymmeninä. Vaikuttaa selvältä, että myös seuran taloudellinen rappio johtuu yleisön sitä kohtaan tuntemasta vähäisestä kiinnostuksesta.
Mutta olemme mielestämme sanoneet kyllin todistaaksemme, ettei Suomen Talousseura ole toiminut maamme maanviljelyksen edistämiseksi kuten olisi pitänyt, ja ettei ole mitään syytä toivoa sen vastedeskään toimivan tämän tarkoituksen hyväksi maatalousseuralle asetettavien vaatimusten mukaisella tavalla. Tässä esittämämme lyhyet viittaukset riittänevät vakuuttamaan ajattelevan lukijan siitä, että seura ehkä voi olla hyödyksi erinäisten elinkeinojen vaurastumista edistävien yritysten hallintolaitoksena, mutta maalle ja yleisölle se ei voi olla edes sitä, mitä se perustamistaan lähinnä seuranneena aikana oli.
Olemme myös riittävän selvästi ilmaisseet vakaumuksemme siitä, mitä maa sen sijaan kaipaa – nimittäin useita pienempiä maatalousseuroja. Yksi sellainen joka lääniin on vähintä mitä voi toivoa. Ainakin Uudenmaan ja Turun lääneihin kannattaisi varmasti perustaa kaksi seuraa. Maamme eri paikkakuntien väliset suuret etäisyydet ovat aina rajoittaneet jäsenten välistä vilkkaampaa yhteydenpitoa; siksi tulee ottaa säännöksi, että maatalousseuroja perustetaan kaikkialle, missä voidaan laskea riittävän asianharrastuksen, ymmärryksen ja rahavarojen varaan.
Tuleeko Suomen Talousseura siinä tapauksessa tarpeettomaksi? Seurana kyllä, muttei laitoksena. Eri maissa on menetelty eri tavoin, mutta Ruotsissa samoin kuin Preussissa, Saksissa ja varmaan useimmissa muissakin Saksan valtioissa on jokin laitos, joka toimii kaikkien eri talousseurojen yhdistävänä keskuksena. Ruotsissa sellaisena keskuslaitoksena toimii Maanviljelysakatemia, Preussissa ”Landesökonomie-Collegium”, Saksissa ”Der landwirtschaftliche Hauptverein”. Selvää on, että sikäli kuin valtio tarpeellisin varoin avustaa maatalousseuroja, täytyy näiden varojen käyttöä jotenkin tarkkailla; toisaalta tosin on varmasti eduksi, etteivät liian yksityiskohtaiset määräykset säätele tätä käyttöä.
Muuten on selvää, etteivät eri talousseurat voi askarrella sen enempää tieteellisten teorioiden kuin kokeilujenkaan parissa. Tarvitaanko pienessä maassamme välttämättä tieteellinen tutkimuslaitos maanviljelyä varten, vai riittääkö jokin maanviljelystä ja muita elinkeinoja varten perustettava korkeampi koulu, toisin sanoen opisto, joka samalla vastaisi teknologista instituuttia – nämä ovat kysymyksiä, joiden ratkaiseminen vaatii monipuolista tutkimusta. Helppoa sen sijaan on tajuta, että täytyy olla jokin agronomien koulutuslaitos, jolla on käytettävänään määrärahoja matkastipendeiksi niille oppilaille, jotka osoittavat erinomaisia kykyjä ja tietoja. Ja sekä taloudellisista syistä että hyödyllisen vuorovaikutuksen vuoksi näyttää aivan epäilemättömältä, että sellaisen laitoksen oikea paikka on siellä, missä yliopistokin on.
Tämän artikkelin johdantoon viitaten päättelemme siis, että hyvä taloudenhoitaja voi säästää Suomen Talousseuralle suoritettavan vuosimaksun ja suorittaa sen kolminkertaisena omaan maakuntaansa perustettavan maatalousseuran pohjarahastoon.
Marraskuun 1. päivänä 1799 hyväksyttyjen sääntöjen mukaan Suomen Talousseuran toimintatarkoitukseksi ilmoitetaan ”maanviljelyn, kaupan ja käsitöiden rohkaisu ja edistäminen Suomessa”. Jäseniltä edellytetään, että he toimivat tarkoituksen puolesta ”tiedoilla, työteliäisyydellä ja varallisuudella”. Seuran julkaisujen ensimmäinen osa, painettu Turussa 1803, sisältää kuninkaallisten lupakirjojen ja sääntöjen ohella seuraavat artikkelit:
Vastaus seuran kilpailukysymykseen: Mitkä ovat ne esteet, jotka kahlehtivat suomalaisen maamiehen uutteruutta? Ja mitkä keinot ovat vahvimmat ja sopivimmat herättämään hänet suurempaan ahkeruuteen ja ajattelevaisuuteen taloudenpidossaan?
Potaskan keittämisestä (Carl Fredr. Tengström)
Potaskan valmistuksesta ja kalsinoinnista (Joh. Gadolin)
Ajatuksia öljyn valmistuksen edistämiseksi Suomessa (sama)
Tutkielma siementen istuttamisesta (Henr. Holmbom)
Petoeläimistä Pudasjärvellä (Joh. Frosterus)
Suomalaisen metsästyksen huonosta hoidosta (Gust. Nicl. Idman)
Pellavan valmistuksesta siten, että se puuvillatuotteiden tavoin saa värityksen, sekä kankaalle painettuna että langassa (Steph. Bennet)
Ajatuksia Suomen yhteisen kansan rokottamisesta (And. Chydenius)
Kuvaus polttopuuta säästävän kaakeliuunin ja ilmakanavan rakenteesta (Jac. Joh. Dreilich)
Lisäys (sama)
Huomautuksia hra Dreilichin ehdotukseen (Joh. Fredr. Wallenius)
Calendarium Florae et Faunae Kemistä (Matth. Castrén)
Havaintoja Utsjoen Lapista (Samuel Castrén).
Tästä luettelosta näkee, kuinka pieni osuus maanviljelyllä jo alun alkaen oli seuran huolenpidossa.
Siihen, mitä ylempänä todettiin seuran toiminnasta vuoden 1819 jälkeen, on meidän lisättävä, että sen sihteeri, prof. Böcker, yritti aikanaan julkaista lehteä, ja lisäksi seura on, kuten jokainen lukija varmaan tietää, viimeksi julkaissut agronomi Hovingin laatiman maatalousoppikirjan kansaa varten.
J. V. S.
