Toivomme, ettei kukaan pidä liian rohkeana tai liiallisena intoiluna aiettamme vastata muutamalla sanalla kokonaiseen kirjaan, joka on ollut jo kuukausia yleisön käsissä, etenkin kun olemme jo kauan sitten kertoneet kirjasta ja selostaneet sen sisältöä siltä osin kuin se on vastapuheenvuoro meidän aiemmin aiheesta esittämiimme huomautuksiin.
Lehtemme lukijat varmaan muistavat, että viime marraskuun numerossa esitetyt huomautukset kohdistuivat lähinnä väitteeseen: ”Innostus on usein kypsymättömyyttä ja todellisen sivistyksen puutetta peittävä verho” Tämä väite on esitetty yliopiston nykyisen rehtorin painetussa puheessa.
Lausuma kohdistui erityisesti ”fennomaaneihin”, vaikka vielä ei ole selvää, ketä tai keitä puhuja, professori Arppe, piti tarpeellisena tällä nimityksellä nuhdella. Otimme lausuman lähemmin tarkasteltavaksi, koska toiselta taholta viitattiin samaiseen lauseeseen samalla tavalla kuin tarinan maamyyrä sanoo: ”Siehst du Pferd, der Löwe denkt wie wir!” [Huomaatkos, hevonen, leijona on samaa mieltä kuin me!]
Julkaisemassaan kirjassa Ett litet ord i stora frågor [Pieni sananen suurista kysymyksistä] professori Arppe on selittänyt tarkoittaneensa tällä väitteellä vain teennäistä innostusta.
Jos olisimme voineet aavistaa esitetyn väitteen tarkoittaneen tätä, voitaneen pitää selviönä, ettei meillä olisi ollut mitään huomauttamista sitä vastaan. Jos hra A. olisi suvainnut selkeästi sanoa: Te, jotka kiivailette suomen kielen ja suomalaisen kansallisuuden puolesta, kasvakoon teidän innostuksenne voima, niin että ette kaihda mitään uhrauksia ettekä peräänny minkään kohtaamanne esteen edessä! Mutta te, jotka vain teeskentelette tuollaista innostusta, älkää te luulko, ettei teidän sanoillenne ja teoillenne antamaanne väärää leimaa jossakin vaiheessa havaita eikä se kypsymättömyys ja sivistyksen puute, jota usein peitellään tuollaisella verholla, tule ilmi! – jos hän siis olisi sanonut suunnilleen noin, voitaneen myös pitää yhtä selvänä sitä, että jos olisimme noita sanoja lainanneet olisimme myös tunnustaneet niiden kiistattoman todenmukaisuuden.
Mutta jos joku esim. sanoo: Sivistys on usein jumalattomuutta ja rikosta peittävä verho – ei kukaan varmaankaan havaitse noista sanoista muuta kuin sen, että sanoja ei ymmärrä, mitä sivistyksellä tarkoitetaan. Jos hän taas sanoo: rikollinen voi usein kätkeytyä näennäisen sivistyksen verhon taa – kenenkään päähän ei varmaankaan pälkähdä hänen väitteensä kiistäminen.
Tämä on kuitenkin nyt jo samantekevää. Hra A. on selittänyt sanansa. Hänellä on kiistaton oikeus siihen, eikä niille voida enää antaa muuta merkitystä kuin se, jonka hän on niille itse antanut. Kukaan ei taas voi kiistää sitä, että innostusta voidaan teeskennellä.
Mutta kun kysytään, mitä innostus on, olemme edelleenkin toisella kannalla kuin professori Arppe.
Siitä huolimatta, että hän sanoo mainitun väitteen esittäessään puhuneensa epäaidosta innostuksesta, jolla ei ole sitä arvoa, joka sille väärällä leimalla pyritään antamaan, innostuksesta, jota kannetaan kuin naamiota kasvoilla, hän nimittäin kuitenkin sanoo samassa mainitun kirjan kohdassa, jossa tämä selitys annetaan, että ”innostus voi usein olla ristiriidassa todellisen sivistyksen kanssa” (mt., s. 21–22). Jätämme tässä toistaiseksi sivuun jatkon: ”tai merkitä sen puuttumista”.
Sama mieltämisen tapa ilmenee painotuksessa, jonka kirjoittaja antaa nuorisolle esittämälleen vetoomukselle, että ”innostuksen on perustuttava siveelliseen vakavuuteen”. Tähän saattaa tosin sisältyä ajatus, ettei innostus saa olla haihtuvaa, helposti ohimenevää. Mutta on tarpeetonta pyrkiä selittämään sitä siveelliseksi. Sehän on siveellistä väistämättömästi. Eihän sitä ole olemassa ilman siveellisesti hyväksyttävää tavoitetta ja siveellisiä motiiveja.
Ei kuitenkaan riitä, että kirjoittaja näin ottaa toisella kädellä pois sen minkä toisella antaa. Kirjoittaja nimittäin väittää meidän olevan samaa mieltä siitä, että innostus voi olla ristiriidassa sivistyksen kanssa. Miten niin? Sen takia, että olemme sanoneet: ”saattaa hyvinkin pitää paikkansa”, että innostus ”on tunne” ja että se ”pyrkii päämäärään ilman selvää käsitystä keinoista”. Kirjoittaja on tosin unohtanut sanoa, mitä hän tarkoittaa sanalla sivistys, vaikka hän on kirjoittanut asiasta kirjan. Hänen esityksensä perusteella näyttää kuitenkin siltä, että hän tarkoittaisi ”todellisella sivistyksellä” käsitystä keinoista, joilla päämäärään päästään.
Tätä keinojen ymmärtämistä on maailmalla muissa yhteyksissä sanottu älykkyydeksi. Tällaista sivistystä voi olla olemassa täysin riippumatta siitä, millainen päämäärä on, sitä voi olla niin varkaalla kuin laupiaalla samarialaisellakin. Olemme todellakin niin piintyneitä käsityksiimme, ettemme etsi sivistystä tällaisesta ymmärtämisestä, vaikka toki tavallista onkin, että hyvin älykkäät henkilöt pitävät itseään korkeasti sivistyneinä. ”Maailmanmies! Maailmanmies!” sanoo älykäs korpraali Bunting. Sama mainio mies arveli myös, että tämän sivistyksen saattoi parhaiten omaksua ”matolla jonkun herrasmiehen tuolin takana”. Älykkyys ei ainakaan menetä arvostaan vähääkään tuon takia; eikä se saavuta ”todellisen sivistyksen” arvoasemaa millään keinolla. Mitä älykkäimpiä ihmisiä tapaa niiden joukosta, jotka Buntingin tavoin ymmärtävät levittää ”hyvin paksulti voita leivälleen”. Kokemus osoittaa, ettei mikään teroita älykkyyttä yhtä hyvin kuin oman edun tavoittelu; tästä syystä eläimiäkin pidetään älykkäinä, ja villi-ihmisen älykkyys on kehittynyt niin pitkälle, että sivistyneinkin henkilö varsin usein yrittää turhaan kilpailla hänen kanssaan paremmuudesta tässä asiassa.
Onneksi ainakin sivistyneiden leirissä on pysytty sillä kannalla, ettei älykkyys ole viisautta. On tapana sanoa: viisas tuntee Jumalan ihmistä koskevat tarkoitukset ja järjestää elämänsä tämän tietämyksensä mukaisesti; älykäs taas osaa pysytellä onnen pallon yläpinnalla, pyörähteleepä pallo miten tahansa.
Olimme sanoneet: ”saattaa hyvinkin pitää paikkansa”, ettei innostuksella ole selvää käsitystä keinoista, koska se on tunne. Emme olleet näin sanoessamme kiistäneet sitä, että järkevä harkinta voi ja sen pitää ohjata innostusta. Emme kuitenkaan voineet eikä meidän pitäisikään kiistää sitä, että tunne osuu oikeaan myös ilman selviä käsityksiä, minkä jokainen tunteita tajuava tietää. Tämä pätee, kun kyseessä on aito tunne eli lämmin, vilpitön ja jalo tunne, jolla on jalo tavoite. Niinpä aivan aiheellisesti oletetaan, että vaikka nainen arvioi asioita ja toimii tunteenvaraisesti eikä harkinnan ja todistelun perusteella, hän tekee ratkaisunsa ja toimii yhtä varmasti oikein kuin ns. järkisyiden perusteella kylmästi harkiten ratkaisunsa tekevä ja toimiva mies. Innostus on juuri tuollainen tunne; eihän se voi viritä eikä vaikuttaa ihmisessä, ellei sen kohde ole sinänsä oikea ja siveellisesti arvokas. Kai tunne voi myös erehtyä? Tottahan toki. Mutta samoin suurinkin inhimillinen älykkyys voi laskea väärin. Erona on se, että jalo tunne, sellainen kuin innostus, voi erehtyä oikeasta keinosta, siitä joka varmimmin johtaa tavoitteen saavuttamiseen, mutta ei koskaan erehdy tavoitteesta eikä näin ollen myöskään keinon siveellisestä oikeutuksesta, sen hyvyydestä tai pahuudesta. Älykkyydelle tavoitteen laatu sen sijaan on yhdentekevä, ja tästä syystä myös keinot ovat yhdentekeviä, kunhan ne johtavat tavoitteen saavuttamiseen. Kokonaiset tieteelliset koulukunnat ovat tunnustaneet moraalin perustaksi joko älykkyyden tai tunteen, joka arvostaa sitä mikä on oikein – esim. hyvyyttä ja kauneutta. Kaikki ns. eudaimonistiset moraaliopin järjestelmät, jotka asettavat onnellisuuden saavuttamisen ihmisen ylimmäksi arvoksi, ovat älykkyyttä painottavia järjestelmiä; niiden mukaanhan kyse on siitä, onko ihminen kyllin älykäs tavoitellakseen onneaan siten kuin se todella on löydettävissä, eli siitä, millaisia keinoja hän tavoitteen saavuttamiseksi valitsee. Tämä moraalioppi hallitsi Ranskan 1700-luvun filosofiaa. Englannissa nojauduttiin samaan aikaan ensisijaisesti tunteenvaraiseen moraalioppiin ja oletettiin, että ihmisellä on luontaisesti tunne siitä, mikä on moraalisesti hyvää, ja tästä syystä hän pyrkii teoissaan tyydyttämään tätä tunnetta ja välttämään sellaista, mikä sitä loukkaa.
Olemme muistuttaneet tästä, koska esimerkki on valaiseva. Voidaan jättää sivuun se kysymys, onko tätä moraalista tunnetta sanottava luontaiseksi ja synnynnäiseksi. Paremmin tosiasioita tuntunee kaikkien mielestä vastaavan käsitys, että se riippuu kasvatuksesta ja sivistyksestä. Helposti kuitenkin havaitaan, että ihminen ja tämä hänen tunteensa saattavat olla miten jaloiksi virittäytyneitä tahansa, mutta voidakseen sanoissa ja teoissa täyttää tunteensa vaatimuksia ihmisen on kuitenkin jossakin määrin ymmärrettävä luonnon järjestystä ja ihmisten yhteiskuntaelämän asioita. Muuten hän ei pysty arvioimaan, millaisia seurauksia hänen teoillaan on, vastaavatko nämä tuon hänen tunteensa vaatimuksia vai eivät. Moraalisen tunteenkin on siis käytettävä älykkyyttä hyväkseen. Erona on kuitenkin se, että tässä tilanteessa älykkyys on vain palveluksia suorittava päiväpalkkalainen, jolle on annettu tietty tehtävä. Olisi nurinkurista sanoa sitä ”todelliseksi sivistykseksi” ja vastapainoksi sille tunteelle, joka määrää toiminnan tavoitteen. Paljon pohdintaa ei tarvittane sen havaitsemiseen, että kun tavoite on määrätty, lähinnä siitä riippuu, millaista ratkaisua sen saavuttamiseen tähtäävien keinojen valinnassa on pidettävä älykkäänä ja millaisia ei. Oikea keinohan on se, joka vastaa tavoitetta.
Vielä nurinkurisempaa on sanoa, että sinänsä oikeaan, hyvään tai siveellisesti arvokkaaseen kohteeseen suuntautuva ja toiminnassa tämänsisältöiseen päämäärään tähtäävä tunne voi silti olla ”ristiriidassa” todellisen sivistyksen kanssa, koska tuollaisen tunteen elähdyttämällä ihmisellä ei ole selvää käsitystä tavoitteen toteuttamisen keinoista. Tuollainen yksilö osoittaa sivistyksensä todellisuuden jo asettaessaan oikeuden toteuttamisen tavoitteekseen. Käsityksen selvyys on suhteellista. Samoin käsityksen käytäntöön soveltamisessa ilmenevä älykkyys. Runoilija ei sano Sven Tuuvaa erityisen selväjärkiseksi eikä älykkääksi. Ihailtavan selkeästi tämä Sven kuitenkin tajusi, mikä oli oikein. Eikä runoilija valehtele. Vain silloin, kun älykkyyttä pidetään todellisena sivistyksenä, päädytään tulokseen, että ihmisen toiminnan siveellinen arvo riippuu siinä ilmenevän älykkyyden tasosta. Varmastikin ihminen tarvitsee toimintansa erilaisilla vaikutuskentillä erilaisen määrän käsityskykyä. Onneksi vähäisimmälläkin käsityskyvyllä on vaikutusalueensa, niin että ihminen pystyy älyllisen sivistyksensä asteesta riippumatta toimimaan siveellisesti oikein, jos hänen käsityskykynsä riittää sinänsä oikeutetun tavoitteen asettamiseen toiminnalle. Tässä oikeastaan on tietämyksen varsinainen merkitys toiminnalle, korkeatasoisempi tietämyshän antaa ihmiselle kyvyn käsittää olemassaolonsa tarkoitus ylevämmin ja näin ollen kyvyn asettaa toiminnalleen muu kuin itsekkyyden sanelema päämäärä – oma onnellisuus. Tässä mielessä sivistys on ”tietoisuutta yleisestä edusta”.
Mutta ellei innostus voikaan olla ristiriidassa todellisen sivistyksen kanssa, se voi ehkä, kuten kirjoittaja lisää, ”merkitä sen puuttumista”. Mikäli tuollaisella puheella voi olla mitään merkitystä, sen täytynee tarkoittaa, että innostuneelta yksilöltä saattaa täysin puuttua todellinen sivistys. Emme kuitenkaan voi uskoa, että tämä on kirjoittajan mielipide. Hänhän myöntää, ettei innostus yleensä voi kohdistua muuhun kuin yleviin kohteisiin – olla toden, hyvän ja kauniin herättämää innostusta. Voidaan todeta, ettei tekstistä kuitenkaan käy täysin selville, uskooko kirjoittaja myös epätotuuteen, vääryyteen ja pahuuteen suuntautuvaan innostukseen. Vain sellaisessa tapauksessa tällä puheella innostukseen liittyvästä sivistyksen puutteesta voi olla merkitystä. Me puolestamme pidämme tuommoista turmioon suuntautuvaa innostusta käsitteellisesti mahdottomana sisäisen ristiriitaisuutensa takia emmekä todellakaan tiedä sanalle koskaan annetun tuollaista merkitystä. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että vain siveellisesti oikeutetut asiat voivat herättää ihmisen innostuksen. Tästä syystä puhutaan ja kirjoitetaan intomielisestä ihailusta ja kiintymyksestä kaikkeen hyvään, jopa intomielisestä pahan inhoamisesta ja vihaamisesta. Kukaan ei liene koskaan kuvitellut, että tämä suhde voidaan kääntää päinvastaiseksi, niin että ihminen voi tuntea intomielistä kiintymystä pahaan ja inhota hyvää.
Jos kirjoittaja taas tarkoittaa, että innostusta voi olla olemassa, vaikka yksilön sivistyksessä on puutteita, tällainen huomautus on perin banaali. Kaikki inhimillinen sivistys on puutteellista. Sitä voidaan aina kehittää pitemmälle ja täydellistää. Vaikka koko nykyinen ihmiskunta koostuisi pelkästään intomielisistä yksilöistä, tämä ei muuta inhimillisten asioiden järjestystä, eikä mikään nykyinen viisaus pysty estämään sitä, että inhimillinen sivistys on tulevaisuudessa korkeammalla tasolla kuin nykyisin, silti edelleenkin puutteellisena. Kirjoittajan tuskin tarvitsee todistaa kenellekään uutena asiana sitä, että innostus oikeuden edistämiseen ei ole jumalallista siveellistä täydellisyyttä.
Jos taas kyseessä on vain älykkyyden puuttuminen virinneestä innostuksesta, on myönnettävä, että tämä on älykkyyden silmissä tavallisesti mitä suurinta hulluutta. Pidämme varmana, että jos kirjoittaja lähtee hankkimaan ääniä kaikkialta maailmasta, hän saa enemmistön todistamaan, että ihminen voi elää oikein hyvin vailla innostusta; ne, joilla on hieman enemmän tämän merkillisen kohteen tuntemusta, voivat jopa todistaa, että innostuksen vallassa toimineista useimmat ovat olleet typerää joukkoa, joka on heittänyt menemään oman onnensa.
Ja näin asia todella onkin. Arkielämässään ihminen ei lainkaan tarvitse innostusta – eikä tämä pysty häntä kannustamaankaan. Hän voi tehdä työtä omaksi hyväkseen ja perheensä hyväksi ja olla samalla mitä rauhallisin ja lainkuuliaisin kansalainen, jopa osoittaa laupeutta lähimmäisilleen ja työskennellä oman piirinsä keskuudessa yleistä etua edistääkseen – ja tehdä tämän kaiken innostusta tuntematta. Vasta sitten, kun hän kohottaa ajattelunsa ja pyrkimyksensä yleisinhimillisten pyrintöjen tasolle, hänen tunteensa voi leimahtaa paloon, jota sanotaan innostukseksi. Yksilölle nämä yleisinhimilliset pyrinnöt välittyvät aina kansallisessa muodossa; ja siitä syystä innostus ilmenee etenkin isänmaanrakkautena. Edellä sanotun pitäisi mahdollisimman selkeästi osoittaa, että innostus nimenomaan edellyttää sielun ylentymistä tavallisuudesta poikkeavaan tilaan – ilmiötä, johon vain älykäs egoisti voi suhtautua epäillen. Tähän sieluntilaan kuuluu ihmisen tietoisuus siitä, että toiminnalle on olemassa korkeampi tavoite kuin pyrkimys hänen omien tarpeittensa tyydyttämiseen, sekä henkilökohtaisesti koettu halu ja kyky uhrata tuollaisen tavoitteen toteuttamiseksi kaikki itsekkäät halunsa. Jos tämä osoitetaan todeksi teoilla, kukaan ei voine kiistää sitä, että samalla ilmenee yksilön todellinen sivistys. Tämä perustuu silloin ”tietoisuuteen yleisestä edusta” ja ilmenee ”toimintana tämän toteuttamiseksi teoilla”.
Tätä sivistyksen määrittelyä hra A. ei kirjassaan kuitenkaan halua hyväksyä. Hän ei esitä mitään, millä hän pyrkisi suoranaisesti kumoamaan sen; hän ei itse myöskään esitä toisenlaista määritelmää siitä, mitä sivistyksen pitää olla. Emme nimittäin halua pitää muuna kuin tilapäisenä erehdyksenä hänen esittämäänsä käsitystä, jonka mukaan selkeä käsitys keinoista tavoitteen toteuttamiseksi eli siis älykkyys olisi todellista sivistystä.
Olimme oman määritelmämme selittämiseksi mm. lisänneet: ”Sivistys sisältyy näin ollen historian piiriin eikä luontoon. Tieto luonnon olioista ja ilmiöistä ei ole sivistystä.”
Nämä viattomat huomautukset ovat sytyttäneet kiivaan palon. Katsokaahan, millaisella otteella kirjoittaja tarttuu niihin ja meihin.
”Sivistys sisältyy historian piiriin eikä luontoon, yksi näistä hämäristä ilmauksista, joita nähdessään lukija ajattelee – tuskin kerrassaan mitään, mutta jotka lähemmin tarkasteltuina osoittautuvat sisällöttömiksi väitteiksi tai monimielisiksi oraakkelin arvoituksiksi. Oraakkelien aika on kuitenkin ohi, salaperäiset sanat kuuleva ihmiskunta toki kumartaa niille vanhasta tottumuksesta yhä, jatkaa matkaansa ja – unohtaa ne.”
Tämä hylkäystuomio saattanee todellakin näyttää jossakin määrin turhan koppavalta, kun sen esittää kirjoittaja, joka ei meidän tietääksemme ole selityksillä eikä selitysten selityksillä onnistunut saamaan ketään niistä monista, jotka ovat julkisesti esittäneet mielipiteensä hänen väitteistään, ymmärtämään varsinaista tarkoitustaan. Vielä vähemmän oikeutusta sillä on, kun kirjoittaja tekee useita melko onnistuneita yrityksiä ymmärtääkseen ”oraakkelilauseen”. Voisimme hyvin perustein palauttaa viestin sanomalla: meidän sanamme ymmärtää varmasti jokainen, joka ei katsele niitä samalta korkealta jalustalta kuin kirjoittaja. Näyttäähän maailman yksinkertaisimmalta asialta käsittää, että jos sivistykseen kuuluu toiminta, yleisen edun mukaisen toiminnan eli kirjoittajan hyväksymän sanonnan mukaan ”siveellisesti arvokkaan toiminnan” toteuttaminen teoilla, sivistys ei voi kuulua luontoon, vaan sen täytyy kuulua historiaan. Onhan luonto muuttumatta samanlainen, ellemme ole saaneet vääriä tietoja; historia taas on alituisessa joksikin tulemisen tilassa. Ihmisen sivistys ei ainakaan voi muuttaa mitään luonnon olemisen tavassa; historiassa taas ei ole mitään muuta kuin ihmisen aikaansaannoksia. Uskoimme todellakin yleisesti tiedettävän ja myönnettävän, että luonto on välttämättömyyden maailmaa, historia vapauden, emmekä aavistaneet, että inhimillisen sivistyksen kuuluminen vain jälkimmäiseen voitaisiin kiistää.
Ehkä voidaan muistuttaa mieleen, että ihminen kuitenkin viljelee maata, kesyttää eläimiä, yleensä käyttää hyväkseen luonnon olioita ja voimia, että lyhyesti sanottuna kaikki ihmisen toiminta tapahtuu hänen oman elimistönsä ja muiden luonnontuotteiden välityksellä. Silmiin ei kuitenkaan osu väitteitä, että tämä hyväksikäyttö olisi ihmisen toiminnan tavoite. Olemme edellä esitettyjen seikkojen yhteydessä maininneet tästä turhankin laveasti sanoessamme: luontoa koskeva tietämys ”kuuluu sivistykseen vasta sitten, kun luonnon oliot ja ilmiöt otetaan tämän tietämyksen perusteella käyttöön välineiksi siinä toiminnassa, jota historian on oltava”. Kirjoittaja puolestaan sanoo: ”Voidaan havaita että toiminta siveellisen päämäärän hyväksi ei voi välittömästi kuulua luontoon, vaikka ei voitane kiistää sitä, että luontoa koskevaan tietämykseen sisältyy suuri eettinen merkitys.” Ellei tämä olisi varsinainen oraakkelilause, voisimme tunnustaa, että kirjoittaja havaitsee asioita, joita me emme pysty parhaalla tahdollammekaan havaitsemaan. Meidän yksinkertaisen ajattelumme mukaan nimittäin ihminen on toiminnassaan ”välittömästi” yhteydessä luontoon, mutta toiminta kuuluu kuitenkin historiaan, koska toteutettu tulos ei ole luontoa, vaan rengas historian ketjussa. Vielä vähemmän pystymme käsittämään, miten luontoa koskevaan tietämykseen sisältyväksi mainittu suuri eettinen merkitys voi osoittaa lukijalle, että toiminta edes välillisesti, kuten kirjoittaja näyttää tarkoittavan, kuuluisi luontoon. Graeca sunt. [G. s., non leguntur. Kreikkaa ovat, ei voi lukea; keskiajan latinistien käyttämäksi väitetty sanonta.]
Jokainen kai myöntää, että se, mitä kirjoittaja sivuilla 30–31 sanoo luonnossa ilmenevästä ”ideaalisuudesta”, kärsii samanlaisesta hämäryydestä. Kirjoittajan mukaan luonnossa on välttämättä ideaalisuutta. Kirjoittaja jättää sanomatta, mitä se on ja missä se ilmenee; hän esittää kuitenkin vaatimuksen, että luonnontieteen ja luonnonfilosofian on tämä asia selvitettävä. On todella ilahduttavaa, että kirjoittaja tuntee näin suurta luottamusta luonnonfilosofiaan. Kunpa hän ei vain ymmärtäisi sitä samalla tavalla kuin Galilei hänen lainauksensa mukaan. Jos nimittäin tietoa siitä tosiasiasta, että maa kiertää aurinkoa, pidetään filosofiana, luonnon ideaalisuus jää ikiajoiksi pelkästään matematiikaksi – ja kaasuteorian olettamuksiksi. Nykyisin ei valitettavasti voida puhua minkäänlaisesta luonnonfilosofiasta. Tämä johtuu luonnontieteiden tilasta, nehän tuottavat massoittain yksityiskohtia koskevaa tietämystä, mutta tämän systematisointiin suhtaudutaan jotenkin halveksivasti ja filosofiasta lainattuja käsitteitä käytetään piittaamattomasti. Maineikas Kraft und Stoff [voima ja aine] -koulukunta sanoo: aine on abstraktio, voima on abstraktio, mutta silti kaikki oliot koostuvat aineesta ja voimasta; siispä sielukin on ainetta ja voimaa. Kemian koko teoria perustuu olettamukseen molekyyleistä eli atomeista, jotka kuitenkaan eivät ole atomeita [jakamattomia]; tunnustetaanhan aine loppumattomiin jakautuvaksi. Mekaniikka tyytyy vetovoimaan. Entisinä aikoina pääteltiin: jos olemassa on vain vetovoima eikä torjuntavoimaa, kaikki aine katoaa väistämättä olemattomuuteen. Samainen aine, joka tunnustetaan abstraktioksi, on kuitenkin mekaniikassa vakaa perustekijä, joka vetää puoleensa ja jota vedetään, mutta tämä sen ominaisuus tai voima on toinen, samoin tunnustettu abstraktio. – Kaiken organisoitumisen alkumuodoksi oletetaan solu, mutta itse solu on jo olemassa orgaanisessa aineessa, josta se muodostuu. Se on siis solu eikä ole solu, ja kummassakin tapauksessa se on olemassa orgaanisessa prosessissa, mutta vain solunmuodostus tunnustetaan tällaiseksi prosessiksi. Minkäänlaista luonnonfilosofiaa voi tuskin olla olemassa, niin kauan kuin luonnontieteen teoria tyytyy näihin ja muihin vastaaviin ristiriitaisuuksiin täysin tietoisena niistä. Ei nimittäin tunneta, että sitä tarvittaisiin. Ei siis ole myöskään aihetta ihmetellä sitä, että kirjoittajan tavoin voidaan vain esittää olettamus luonnossa ilmenevästä ideaalisuudesta – ellei Vogtia seuraten anneta mieluummin aivojen tuottaa ideoita ”suunnilleen samalla tavalla kuin munuaiset tuottavat virtsaa”.
Silti silloinkaan, kun kirjoittajan tavoin varsin ylevämielisesti oletetaan luonnossa ilmenevän jonkinlaista ideaalisuutta, ei kuitenkaan haluta idealistista luonnonfilosofiaa. Vaaditaan järkeä, yhteyksien osoittamista, järjestelmää, mutta kuollutta eikä luovaa järkeä. Voihan idea nimittäin luoda kuolemattomia taideteoksia sekä valtioita ja valtakuntia, mutta miten se voisi luoda kiteen tai sammalen? Tällaisen vaatimuksen kohdatessaan idea vajoaa heti vain ns. pelkästään inhimilliseksi ideaksi, joka on syntynyt jonkun vetelehtijän aivoissa tai jonka nuo aivot ovat tuottaneet. Ovathan kivi, josta taideteos muotoillaan, ja kansanheimo, joka on valtion perusta, olemassa olevia luonnontuotteita; myös ns. idean kehitelleet aivot ovat katoavaista aivoainetta – miten siis voitaisiin ajatella tuon kaiken olemassaolon perustuvan ideaan, riippuuhan tämän oma olemassaolo kaikesta tuosta? Selvää siis on: luonnossa ei ole järkeä. Luonnontutkija näkee siellä toki syitä ja seurauksia, järjestystä ja lainmukaisuutta; tämä kaikki ei kuitenkaan kuulu luontoon, vaan hänen omaan olemukseensa; kyseessä ovat vain hänen aivojensa tuotokset. Miksi siis pitäisi puhua luonnossa ilmenevästä ideaalisuudesta?
Filosofia ei sitä vastoin rohkene kiistää luonnon järjellisyyttä. Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta se on aina tunnustanut tämän. Anteeksiannettavaa on, että se on uskonut havaitsevansa sen eron, että luontona ilmetessään järki ainoastaan on olemassa, mutta henkenä se on myös tietoinen olemassaolostaan. Jos tähän lisätään, että sikäli kuin ihmisen olemassaolossa luonto on edellytyksenä yksilön elimistölle ja sen ulkopuolella tapahtuville ilmiöille ja sikäli kuin luonto on lisäksi samanlaisessa suhteessa ihmisen toimintaan ja ihmisen tietoisuus luonnosta on samoin välttämätön edellytys hänen tietoisuudelleen omasta itsestään, filosofia ei ole koskaan kiistänyt tätä tietämisessä ilmenevää luonnon ja hengen välistä yhteyttä. Silti se ei voi pitää ihmisen henkeä luonnontuotteena. Vielä vähemmän se voi myöntää, että ihmishengen tietoisuus luonnosta ja itsestään on pelkästään yksilökohtainen tietämisen tapa. Edellä on jo viitattu siihen, että filosofian on omaksuttava näkemys, että sama järki ilmenee luonnossa ja tiedostaa oman olemassaolonsa ihmishenkenä. Jos luonnossa voi muuten ilmetä ideaalisuutta ja ihmisellä voi muuten olla siitä tietoa, tämä mahdollisuus, siis ideaalisuuden olemassaolon mahdollisuus ilman idealismia, voidaan täysin vapaasti osoittaa todeksi.
Edellä kosketellun näkemyksen perusteella olimme sanoneet: ”Sivistystä ei ole sen tietäminen, mitä mikin luonnon olio tai ilmiö on. Tämä tietämys kuuluu sivistykseen vasta sitten, kun luonnon oliot ja ilmiöt sen perusteella otetaan käyttöön välineiksi siinä toiminnassa, jota historian on oltava – tai sitten, kun tietämys luonnosta asetetaan puhtaana teoriana perustaksi tietämykselle ihmisen hengestä, ihmisen tietoisuudelle omasta itsestään ja olemassaolonsa tarkoituksesta.”
Tämä ei ehkä ole kyllin selvästi sanottu. Sitä ei ole sanottukaan lukijoille, jotka eivät lainkaan ajattele. Uskoisimme kuitenkin siitä käyvän ilmi ajatuksemme, että luontoa koskevalla tietämyksellä on sivistykseen kuuluvana kahdenlainen merkitys. Ensinnäkin tämä tietämys nimittäin osoittaa välttämättömyytensä ihmisen toiminnan kannalta; eihän ihminen voi tehdä yhtään tekoa muuten kuin luonnonilmiöiden välityksellä ja siis jonkinlaisen niitä ja niiden välisiä yhteyksiä koskevan tietämyksen perusteella. Varsin usein näkee luonnontutkimuksen itse pitävän tätä ainoana ansionaan. Tämän kaiken lopputulema on: luonnontieteet ovat hyödyllisiä. Niiden pohjalta saadaan aikaan keksintöjä, jotka antavat ihmiselle tilaisuuden käyttää luonnonvoimia omiin tarkoituksiinsa. Luonnontieteet tyytyvät tällöin vaatimattomasti ravitsemaan ruumista. Ollaan sitä mieltä, että sielun ravinto voi tulla mistä tahansa; sille on tie avoinna, kunhan maha on täysi. Omasta puolestamme tunnustamme luontoa koskevan tietämyksen paljon merkityksellisemmäksi; ja siitä syystä lisäsimme toiseksi: että varsinaisimmin tämä tietämys osoittaa kuulumisensa sivistykseen, kun se ”asetetaan puhtaana teoriana perustaksi tietämykselle ihmisen hengestä”.
Hra A. uskoo luonnonfilosofiaan, tieteeseen, jonka kohteena on luonnossa ilmenevä ideaalisuus. Ehkä hän ei kuitenkaan usko siihen tai yleensäkään tieteeseen ”puhtaana teoriana”. Meille sitä vastoin tietämyksellä luonnossa vallitsevasta ideaalisuudesta on tämä merkitys. Heikot aivot, jotka eivät ponnistelemallakaan pysty pääsemään syvästä tietämättömyydestään kaikesta sellaisesta, mikä vaatii ajattelun vaivannäköä, ovat varmaankin valmiit suomaan säälivän hymyn teorialle empiiristen tieteiden piirissä. Ne elättelevät mielikuvaa, että teorian pohjaksi ei tarvita tietoja, että teorioita voi kehrätä äly, joka on tyhjä kuin Locken ”tabula rasa” [tyhjä taulu]. Niille ei mahda mitään. Mutta kirjoittajalle, joka uskoo luonnonfilosofiaan – tietysti tulevaisuudessa luotavaan – pitänee varmaankin olla selvää, ettei se voi olla muuta kuin teoriaa. Emmekä todellakaan ymmärrä, miten hän voi olla sitä mieltä, että luonnonfilosofiaa väheksytään, kun sitä sanotaan välttämättömäksi perustaksi hengen filosofialle eli teorialle hengen maailmasta.
Lienemme kuitenkin sanoneet tarpeeksi osoittaaksemme, miten etäällä todellisuudesta on olettamus, että sanamme olisivat sisältäneet minkäänlaista luonnossa ilmenevän ideaalisuuden kiistämistä tai sitä koskevan tietämyksen vähättelyä. Samalla lienee tullut selvitetyksi, onko kirjoittaja esittänyt todisteita, kuten hän uskottelee, kumotakseen sivistyksestä esittämämme määrittelyn. Hän sanoo, että ”tietämys luonnosta ei sisälly” siihen. Saanemme kysyä, kuinka niin. Väite on ristiriidassa selvien sanojemme kanssa, että tietämys luonnosta kuuluu kahdessa mielessä sivistykseen. Kirjoittaja lisää: ”siihen ei sisälly tietämystä luonnossa ilmenevästä ideaalisuudesta”. Kysymme vielä: kuinka niin? Ei mitenkään sivistyksen määritelmämme sanamuodon mukaan: ”tietoisuutta yleisestä edusta”. Ei myöskään sen selityksen mukaan, jonka annoimme luontoa koskevan tietämyksen kuulumisesta sivistykseen; selitimmehän, että se on sivistystä, kun se ”asetetaan puhtaana teoriana perustaksi” tietämykselle hengestä.
Tavallista toki on, ettei moni niistäkään, jotka ovat omaksuneet tietämisen elämäntehtäväkseen, ole koskaan selvittänyt itselleen tietämyksen merkitystä sivistyksenä. He ehkä erottavat älyllisen ja moraalisen eli siveellisen sivistyksen toisistaan eri asioiksi, joilla kummallakin on oma lokeronsa. Emme halua kiistellä sanoista. Sanottakoon älylliseksi sivistykseksi vaikkapa suurimmankin roiston tietämystä ja älykkyyttä. Mutta kun halutaan etsiä ilmaisua sille, mitä sivistyksen on oltava, mielestämme on oikein, että tuontyyppinen sivistys suljetaan määritelmän ulkopuolelle. Kun älyllinen sivistys on sellaista kuin sen pitää olla, todellista sivistystä, sillä on sitä vastoin kaksi merkitystä, sen on palveltava toimintaa ja kohotettava ihminen toiminnan maailman yläpuolelle sovituksen ja luottavaisen uskon tasolle. Toiminnan tarpeiden ymmärtämisen lisäksi ihminen tarvitsee uskoa, vakaata luottamusta moraaliseen maailmanjärjestykseen, mielenvirettä, jota on melko epäonnistuneesti sanottu vakaaksi maailmankatsomukseksi. Tällaisella vakaumuksella on tieteellinen sisältö, silloin kun se tukeutuu maailmanhistorian tuntemukseen. Sen tieteellisenä muotona on kuitenkin filosofia. Se on kaikkien ihmisten ulottuvilla uskonnossa. Olemme siis sanoneet, että myös tietämys luonnosta kuuluu tähän vakaumukseen sen perustana. Uskonto sanoo yksinkertaisesti: Jumala on luonut maailman sekä pitää yllä ja ohjaa luomustaan. Historiaa tarkasteltaessa on edellytettävä luonnossa vallitsevaa järjenmukaista järjestystä; muutenhan moraalista maailmanjärjestystä ei voitaisi edes ajatella. Eihän ihminen voisi mieltää toiminnalle mitään tarkoitusta, jos toiminta olisi sattumanvaraisista tekijöistä riippuvaista, ellei hän voisi arvioida luonnonilmiöiden noudattavan hänen tuntemiaan muuttumattomia lakeja; toiminnan ja sen seurausten välillä ei myöskään ilmenisi mitään järjenmukaista yhteyttä eikä historiassa jatkuvuutta. Tällä tietämyksellä luonnossa ilmenevästä järjenmukaisuudesta on filosofiassa paikkansa luonnonfilosofiana.
Ihmisen uskonnollinen vakaumus, hänen käsityksensä moraalisesta maailmanjärjestyksestä, yleensä hänen tapansa tarkastella maailmaa heijastuu epäilemättä hänen toimintatapaansa – ja sen on myös vaikutettava tähän. Toisaalta on kuitenkin muistettava, että tietämys, vakaumus voi olla olemassa ilmaisematta itseään, pukeutumatta sanoiksi, niin ettei sitä saarnata eikä opeteta. Ja ihmisellä on kiistatta oikeus pitää vakaumuksensa joiltakin osilta omana tietonaan. Jokaisella on oikeus tulla omalla uskollaan autuaaksi. Kun ihminen menettelee näin, kerää tietämystä ja hahmottaa itselleen vakaumuksen vain omaa sielunrauhaansa ajatellen, hän voi uurastaa tutkimustyössä sangen sinnikkäästi. Mikään innostus ei häntä kuitenkaan elähdytä. Vasta kun hän totuuden voimasta vakuuttuneena haluaa saarnata sitä lähimmäisilleen valistaakseen heitä tai jalostaakseen heidän mieltään, hän voi tuntea sen herättämää innostusta. Silloin hän kuitenkin ainakin pyrkii siirtymään tutkimuksesta toiminnan maailmaan, siinä ”yleistä etua toteuttaakseen”. Käsityksemme mukaan siis innostusta ei totuuden tutkimisessa voi tuntea, ellei aio julistaa sitä lähimmäistensä mielen jalostamiseksi.
Esim. 2 x 2 = 4 on totuus, jonka tunteminen on hyödyksi kaikille ihmisille. Tämä totuus on kuitenkin hieman erilaista totuutta kuin esim. kristinuskon oppi kaikkien ihmisten samanarvoisuudesta Jumalan edessä. Olemme tästä syystä sanoneet, ettei tunne voimistu innostukseksi ”totuuden sisältävästä lauseesta sinänsä, vaan niistä totuuksista, jotka ovat läheisesti yhteydessä oikean ja hyvän käsitteisiin”. Ja uskomme, että tätä käsitystä voidaan puolustaa. Yksilö saattaa pitää hyvin vähäistäkin pikkuasiaa hyvin tärkeänä ihmiskunnalle ja toimia mitä uhrautuvimman innon vallassa saadakseen tätä käsitystä julistetuksi ja levitetyksi. Tai hän saattaa intoilla jonkin sinänsä mahdottoman tavoitteen puolesta uskoen, että sen toteuttaminen ihmiskunnan onneksi voi käydä päinsä. Kummassakin tapauksessa häntä sanotaan haihattelijaksi eikä innostuksen vallassa toimivaksi ihmiseksi. Uskoaksemme on aivan varmaa, että henkilö, joka innokkaasti levittäisi totuutta 2 x 2 = 4, leimattaisiin haihattelijaksi. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, ettei innostus voisi kohdistua myös lähinnä ihmisen ajallista hyvää palveleviin asioihin. Lähimmäisenrakkaus kuuluu tunteisiin, jotka voivat voimistua mitä intomielisimmäksi uhrautuvaisuudeksi, ja ihmiskunnalle kunniaksi se onkin lukemattomissa tapauksissa osoittautunut tällaiseksi, etenkin suuronnettomuuksien yhteydessä. Kun tämä tunne elähdyttää tieteellistä tutkimusta, tässäkin voi siis ilmetä innostusta. Edellä esitetyissä sanoissamme ei ole mitään tämän käsityksen vastaista. Emmekä näin ollen voi ymmärtää, että hra A:lla olisi ollut vähäisintäkään syytä väittää meidän puoltaneen kantaa, jonka mukaan ”innostusta tieteeseen, yleensä tieteelliseen tutkimukseen ei voi olla olemassa”. Mutta hän näyttääkin tarkoittavan, ettei ilman innostusta voida tehdä minkäänlaisia uhrauksia tieteen hyväksi. Me emme voi olla tästä samaa mieltä. Tunnustammehan ensiksikin, kuten edellä on esitetty, että ihmisellä on sekä tarve että oikeus tietää ainoastaan tullakseen itse vakuuttuneeksi; ja toiseksi kokemus osoittaa, etteivät kaikkien ihmisten tunteet ole voimistuneet innostukseksi edes mitä läheisimmin oikean ja hyvän käsitteisiin liittyvien uusien totuuksien löytyessä, vaikka he ovatkin hyvin uutterasti työskennelleet näiden totuuksien tarkemmaksi selvittämiseksi ja kehityksen viemiseksi eteenpäin. Innostuksen elähdyttämä ihminen ei luullaksemme olekaan yhtä sopiva tutkijaksi kuin toimijaksi. Tunne ei laajenna tieteen aluetta. On aihetta iloon, jos tiedemiehenkin innostus syttyy ihmiskunnalle tärkeän totuuden levittämiseen ja puolustamiseen, mutta häntä ei voida vaatia antamaan innostukselle sijaa hiljaisessa tutkimustyössään, vaikka tietoisuus työskentelystä yleisen edun edistämiseksi voikin pitää yllä hänen kiinnostustaan ja voimiaan siihen.
Vastauksestamme on tullut varsin pitkä. Emme voi pidentää sitä enää, vaikka kirjoittajan teoksessa on vielä yhtä ja toista, mikä olisi voinut antaa aihetta tarkasteluun. Sallittakoon meidän vielä ilmaista se käsityksemme, että kunnianarvoisa kirjoittaja on ehkä suhtautunut liian herkkähipiäisesti meidän luonnontiedettä koskeviin huomautuksiimme. Kirjoittaja näyttää olettaneen, että me olisimme halunneet arvioida toisen tieteen toista vähäarvoisemmaksi. Voimme vakuuttaa hänelle, että tämä ei suinkaan ole meidän käsityksemme emmekä ole tarkoittaneet mitään sellaista.
Näinä päivinä on muuan toinen mies [August Schauman] julkaissut jatkoa kirjoittajan teokseen, nimittäin meidän mielipiteitämme vastustavien huomautusten osalta, mutta voimme mielestämme jättää tämän julkaisun vaille minkäänlaista huomiota. Valitettavasti se ei ole juuri omiaan kohottamaan minkään tieteenalan arvostusta.
J. V. S.
