Käsillä olevan Проекть Устава о Книгопечатнии [ehdotus painovapausasetukseksi] kaltaisen laajan, erittäin asiantuntevasti ja täsmällisesti laaditun työn arviointi vaatisi sellaista perehtymistä, johon minulta ei liikene aikaa, ja samalla tietoja, joita minulta puuttuu.

Jokaisen lain ja etenkin lehdistön kaltaiseen asiaan kohdistuvan säädöksen on vastattava kunkin maan oloja. Abstraktien periaatteiden varassa tehtävästä ei suoriuduta. Vain maan ja kansan tarkoin tuntevan henkilön mielipiteellä voi ja saa olla tällaisessa ratkaisussa merkitystä.

Kun kuitenkin otan minulle osoitettuun luottamukseen vastatakseni vapauden esittää joitakin huomautuksia, teen tämän vakuuttuneena siitä, että ne tuskin sisältänevät ehdotuksen kunnianarvoisille laatijoille mitään uutta.

–––

Periaatteellisesti näyttää siltä, ettei vapaa lehdistö ole yhdistettävissä valtiomuotoon, jossa hallitsijan valta on rajaton.

Vaatiihan lehdistön vapaus hallitus- ja hallintotoimien julkisuutta. Siihen erottamattomasti liittyvä poliittisten ja yhteiskunnallisten olojen arvostelu näyttää tuollaisen valtiomuodon vallitessa kohdistuvan perimmiltään hallitsijaan – mikä ei saa olla mahdollista. Kun siis kuitenkin moititaan ministereitä, ministerineuvostoa jne., ei koskaan ole selvää, ovatko he todella syyllisiä, ja on vain inhimillistä, jos he suojautuvat hallitsijan loukkaamattomuuden kilven taakse, selittävät moitteet kapinamielialan osoituksiksi ja tekevät näin lehdistönvapaudesta pikaisesti lopun.

–––

4. ja 5. §

Jos kuitenkin halutaan yrittää antaa lehdistölle lakiin perustuva asema (eikä toisin ehkä voidakaan toimia), on mielestäni järkevämpää suorittaa tämä siirtymä varauksettomasti kuin jättää myönnytys puolinaiseksi siten, että ennakkosensuuri osittain säilytetään.

Käsillä olevaan ehdotukseen liittyvät perusteluni ovat seuraavat:

Kirjojen painamista koskevat pakolliset rajoitukset eivät ole missään herättäneet tyytymättömyyttä. Onhan näiden rajoitusten lievä soveltaminen mitenkään merkittäviin tieteellisiin ja kirjallisiin teoksiin suhteellisen helposti järjestettävissä, eivätkä tapaukset, joissa toivottua vapautta loukataan, nostata voimakkaita eivätkä moniäänisiä valituksia.

Lehdistö kärsii sensuurista eniten ja sietää sitä vähiten. Jos se siis jätetään vaille lainalaista vapautta, on saatu omaan leiriin käännytetyksi jo entuudestaan rauhaan valmis vihollinen, mutta nostatettu sotaisampi entistäkin katkerammaksi vastustajaksi. Jälkimmäinen on lisäksi ainakin tällä hetkellä voimakkaampi ja vaarallisempi.

Tuskinpa sensuuri pystyy myöskään jäämään pysyväksi osittaisen painovapauden rinnalle. Kun sensuurista voidaan puhua ja sitä voidaan arvostella painetussa tekstissä, sen mahti on mennyt. Se on luonteensa mukaisesti subjektiivista, mielivaltaista toimintaa eikä näin ollen pysty puolustautumaan eikä pitämään asemiaan.

Tuollaisen erilaisten menettelytapojen yhdistelyn vallitessa on sitä paitsi käytettävissä monia keinoja, joilla sensuurilta viedään teho.

Jos sensuuri esimerkiksi kieltää painatusluvan vihkoselta, jonka laajuus ei yllä 20 painosivuun, painatetaan tällaisia tekstejä kaksi tai useampia yhdeksi tuon laajuuden ylittäväksi kirjaksi, jotta ne voidaan saada kirkkaaseen päivänvaloon.

Jos kirjoitus poistetaan sensuurin valvontaan alistetusta lehdestä, se julkaistaan jossakin toisessa sensuroinnista vapautetussa lehdessä tai ehkä useammassakin. Jos kirjoituksen sisältö on luonteeltaan sellainen, ettei siitä voi seurata lakiin perustuvaa rangaistusta tai tämä rangaistus jäisi vähäiseksi, näin menettelemällä saatetaan sensuuri naurunalaiseksi, ja jos hallitus turvautuu hallinnollisiin toimiin (143. § ja seuraavat), sensuuriin aina kohdistuva viha vain yhä yltyy. Miten tuollaista julkaisua sitten rangaistaisiinkin, kielletty teksti on joka tapauksessa julkaistu painettuna ja tullut lukevan yleisön keskuudessa tunnetuksi; ja ellei sisältö ole luonteeltaan rikollista, toimilla hankitaan sensuurille uusia vihollisia. Lopuksi sensuurin pyyhkimät tekstit kootaan ja painatetaan ulkomailla, kuten Suomessa on tapahtunut, jotta sensuuri saatettaisiin naurunalaiseksi tai nostatettaisiin siihen kohdistuvaa vihaa.

143—148. §

Ehdotettu sensuuria ja painovapautta yhdistelevä toimintatapa on mielestäni hyödyllisyydeltään kyseenalainen, ellei suorastaan täysin kestämätön. Siten toimittaessa ei sensuurin säilyttämisellä saavuteta mitään sellaista, mitä ei voida saada aikaan jo lakiin perustuvan syyteoikeuden ja ehdotetun hallinnollisen menettelyn avulla.

–––

Valmistelukomissio on joutunut pitämään välttämättömänä tehtävänään säännöllisesti ilmestyvien painotuotteiden alistamista Ranskassa voimassa olevan kaltaiseen hallinnolliseen säätelyyn, mutta sekin todistaa, ettei tuollainen painovapauden ja sensuurin rinnakkaisuus ole kestävä järjestely. Mikään menettelytapa ei voi olla mielivaltaisempi eikä ahdistavampi kuin tämä toimintajärjestelmä. Lehden toimittaja ei milloinkaan tiedä, mistä aiheesta hän voi hankkia lehdelle varoituksen. Hänen on aina pelättävä näkevänsä, että myös kustantajaa ehkä vain aatteellisista syistä kiinnostava yritys kaatuu. Siihen on kuitenkin voinut sitoutua myös merkittävästi varoja, ja monien yksityisten henkilöiden ja perheiden toimeentulo voi riippua siitä. Ministeri voi sitten mielensä mukaan tuhota tämän varallisuuden. Tällaisen kohtalon pelolla hän pitää lehden kustantajan ja tämän välityksellä sen toimituksen kahleissa. Sensuurin valitsee toki paljon mieluummin kuin tuollaisen olotilan. Niinpä voidaankin pitää lievennyksenä sitä, että ehdotuksen mukaan lehti on alistettava ennakkosensuuriin kaksi varoitusta saatuaan. Kun kuitenkin on ennakolta nähtävissä, että kaikki muut kuin viralliset tai viranomaisten ohjaamat lehdet joutuvat jossakin vaiheessa tuohon tilanteeseen, ja kun jokainen tuollainen tapaus herättää yleistä huomiota ja sitä pidetään useimmiten pakkovallan käyttönä, tämä menettely saattaa hallituksen uusiin hankaliin tilanteisiin. Eikä koko laki kuitenkaan saisi aikaan mitään muuta muutosta kuin sen, että enemmän kuin 20 sivua sisältävät kirjat voidaan painaa ilman ennakkosensuuria.

–––

90. §

Ehdotuksessa määritellään, että kaikki painotuotteet, joissa on sivuja vähemmän kuin 20, on ennen julkaisemista alistettava valvovan viranomaisen tarkastettaviksi, lukuun ottamatta kerran viikossa tai useammin julkaistavia lehtiä.

Painoasioita koskevassa lainsäädännössä tämä kohta on tunnetusti aiheuttanut kiistoja. Palauttaahan tuollainen määräys sensuurin jossakin määrin uudelleen voimaan. Jos viranomainen voi kuitenkin ainoastaan takavarikoida rikollisena tai muuten arveluttavana pitämänsä painotuotteen, kunnes asia saadaan tuomioistuimessa ratkaistuksi, menettelyn lainmukaisuus on silti turvattu ja ennakkosensuurin mielivaltaisuus ehkäisty. Mutta jos kirjanpainaja ei ankaran rangaistuksen uhalla saa kuljettaa kirjapainosta ulos ainoatakaan painotuotteen kappaletta ennen kuin kirjallinen lupa oikeuttaa hänet siihen, voidaan ainakin kaikkien vaarallisten painotuotteiden levitys väliaikaisesti estää. Kirjanpainaja pitäisi myös velvoittaa jättämään jokaisesta sanoma- tai aikakauslehdestä yksi kappale viranomaiselle esim. tunnin tai kaksi tuntia ennen julkaisemista. Hänelle voitaisiin tällöin antaa lupatodistus: esim. ”Lehden nro 00 saadaan lähettää kirjapainosta liikkeelle klo 12, ellei julkaisemista sitä ennen kielletä.”

Sivulla 177 selitetään, että julkaiseminen voitaisiin tyydyttävällä tavalla estää, vaikka lehden numerosta luovutettaisiin kappale viranomaiselle sillä hetkellä, jolla sen julkisuuteen saattaminen aloitetaan. Tätä voidaan kuitenkin epäillä. Kokemus osoittaisi uskoakseni piankin, ettei tuon hetken jälkeen löydy takavarikoitavaksi yhtään lehteä tai tavoitetaan vain muutamia kappaleita.

Viranomaiselle on kuten tunnettua annettu tätä menettelyä käytettäessä laillinen, esim. 8 päivän määräaika, jonka kuluessa painokanne on esitettävä tuomioistuimelle. Ellei kannetta nosteta, takavarikko raukeaa ilman muuta. Tällaisessa tapauksessa samoin kuin silloin, kun viranomainen itse peruuttaa takavarikoinnin sitä ennen tai tuomioistuin antaa vapauttavan päätöksen, asianomaisilla pitäisi olla oikeus vahingonkorvauksen vaatimiseen.

Tuollainen vaatimus, jonka mukaan kaikki painotuotteet, myös kaikenlaiset sanoma- ja aikakauslehdet on alistettava tietyn aikamäärän verran ennen julkaisemista asian väliaikaisesti ratkaisevaan tarkastukseen ja että ne voidaan tämän tarkastuksen perusteella takavarikoida – on todella hyvin ankara. Silloinhan voidaan rangaista pelkästä aikomuksesta eikä todella tapahtuneesta rikoksesta, julkaisemisesta. Menettely aiheuttaa tästä syystä yleisiä moitteita, mutta uskoakseni tätä menettelyä pidetään yhtä yleisesti tavanmukaista sensuuria parempana, koska se jättää kuitenkin lopullisen ratkaisun tuomioistuimille. Ja näyttää siltä, että sanomalehdet jätetään ulkopuolelle, kun kirjat ja aikakauskirjat joka tapauksessa aiotaan alistaa tämän menettelyn alaisiksi. Ensimmäinen kappale lehdestä vedostetaan kuitenkin tunnin tai pari ennen sen ilmestymistä. Tämä menettely näyttää lupaavan kaiken tarpeellisen varmuuden, kunhan vain tuomioistuimet ovat sellaisia, että tarkastus voidaan jättää niiden hoidettavaksi. Mielestäni tätä on aihetta epäillä. Alioikeuksilla on toki useimmissa maissa vähän kelpoisuutta painoasioiden ratkaisemiseen. Käytettävissä on kuitenkin vielä se keino, että niiden ratkaisut on aina alistettava ylemmän tuomioistuimen tarkastettaviksi. Ellei tämä kuitenkaan jostakin syytä kävisi päinsä, ei tosiaankaan ole olemassa mitään laillista menettelytapaa, ja ennakkosensuuri jää ainoaksi keinoksi.

Tämä juuri edellä esitetty menettelytapa voi tietysti koskea vain omassa maassa ja omalla äidinkielellä painettuja painotuotteita.

Ulkomaisia ja omassa maassa vieraalla kielellä painettuja teoksia ja lehtiä koskeva sensuuri voitaisiin säilyttää. Ylemmälle viranomaiselle voitaisiin kuitenkin jättää vapaus kustantajan niin halutessa myöntää joillekin omassa maassa ilmestyville vieraskielisille lehdille mahdollisuus siirtyä saman menetelmän piiriin, jota venäjänkielisiin painotuotteisiin sovelletaan.

Saattaisi lisäksi olla tarpeellista säätää, että jos jokin ennen ilmestymistä takavarikoidun painotuotteen teksti tai osia siitä julkaistaan painettuina muualla, vastuuseen joutuisi tämän jäljenteen julkaisijan lisäksi se kirjanpainaja, jonka yrityksessä takavarikko on suoritettu.

Joka tapauksessa pitäisi kieltää syytetoimiin johtaneen julkaisun tai sen syytetoimiin aiheen antaneiden osien julkaiseminen myös muussa kuin alkuperäisessä yhteydessä. Kun painoasiaa koskevaa oikeudenkäyntiä selostetaan lehdissä, sallittua pitäisi siis olla ainoastaan niiden lakipykälien julkaiseminen, joihin syyte perustuu.

Huomautus: Tällaista kieltoa en ole ehdotuksesta löytänyt.

–––

77. §

Главное Управление:lle [Glavnoje upravlenije, painoasiain ylihallitus] olisi asetettava määräaika, jonka kuluessa se on velvollinen antamaan päätöksensä sanomalehden julkaisulupaa jne. koskevasta anomuksesta.

74.—79. § (mm.)

Näin laajassa valtakunnassa näyttää myös välttämättömältä, että säännöllisesti ilmestyvän lehden julkaisemiseen halukkaille pitäisi antaa lupa jättää anomuksensa paikalliselle viranomaiselle ja että myös Главное Управление:n ratkaisut toimitettaisiin heille tämän viranomaisen välityksellä

–––

Voitaneen pitää periaatteessa oikeana, että mikäli mahdollista kaikista painatusasioissa tapahtuneista rikkomuksista rangaistaisiin (paitsi julkisella anteeksipyynnöllä, tekstin takavarikoinnilla tai julkaisuluvan peruuttamisella) vain rahasakoilla.

Ruumiinrangaistus tai vankeusrangaistuskin saa yleisen mielipiteen pitämään rangaistua marttyyrina.

Mutta kun painotuotteen julkaisemisella tavoitellaan tavallisesti myös rahallista hyötyä, yrittäjän kohtaloa ei juuri valitella, jos havittelu ei onnistukaan. Useimmat ihmiset pelkäävät enemmän rahojensa menettämistä kuin väliaikaista vapautensa riistämistä.

111.—124. §

Раздел III Глава 3:een [Nide III luku 3] voisi myös huomauttaa, ettei sakkorangaistusta ja vankeutta pitäisi asettaa vaihtoehtoisiksi, vaan olisi ehkä mieluummin säädettävä jälkimmäinen edellisen korvaavaksi muuntorangaistukseksi. Sakkojen summat vain on määritelty liian pieniksi. Tässä kyseessä olevia painatussäädösten rikkomisia ilmenee tavallisesti vain sanomalehdissä; ja kun poliittisten lehtien julkaisijoiden on maksettava takuusumma, vankeusrangaistusta joudutaan käyttämään vain harvoin.

101.—110. §

Rikoslait, joihin Раздел III Глава 2:n pykälät viittaavat, näyttävät olevan osaksi hyvin ankaria. Ääneen sanottu tai paperille painettu sana, joka ei ole saanut minkäänlaisia seuraamuksia, voi kuitenkin olla vain hetkellisen kiihtymyksen purkaus, joka ei ilmaise edes minkäänlaista halua rikkomuksen tekemiseen. Rangaistuksen pitäisi toki olla edes lievempi, jos ennakolta suoritetun takavarikoinnin jälkeen ei julkaisemista ole tapahtunut missään muodossa. Paljon sellaista, mitä muissa maissa pidetään vain hyökkäyksenä hallitusasioita hoitavia virkamiehiä vastaan ja voimassa olevien lakien sallittuna arvosteluna, voidaan myös väistämättä tulkita hallitsijaan kohdistuvaksi loukkaukseksi tai hänen käskyjensä vastaiseksi laittomuudeksi. Keisarisuvun jäseniin kohdistuvaksi loukkaukseksi voidaan myös tulkita sellaista, mikä koskee keisarillisten ruhtinaiden toimintaa sotilas- ja siviiliviroissa. Vähintäänkin olisi toivottavaa, ettei ankarimpia painatusasioissa tehdyistä rikoksista langetettavia tuomioita, kuten karkotusta Siperiaan ja elinkautista tai monivuotista vankeusrangaistusta, pantaisi täytäntöön ennen kuin Hänen Majesteettinsa on vahvistanut tuomion.

–––

11. §

Siellä missä lehdistö on periaatteessa vapaa, sen valvonta voidaan saavutettua vapautta vaarantamatta jättää jonkin ministeriön tehtäväksi. Ministerihän ei sitten voi tehdä muuta kuin ohjata epäillyn painatusrikkomuksen tuomioistuinten käsiteltäväksi.

Siellä, missä asiat eivät ole näin, vaan painovapaus saa kiittää olemassaolostaan vain hallituksen antamaa määräystä ja voidaan toisella määräyksellä peruuttaa tai sitä voidaan tällaisissa tapauksissa yleiseen tapaan uudelleen rajoittaa useilla määräyksillä yhä tiukemmin, lehdistön joutuminen yhden ministeriön alaisuuteen on onnetonta.

Yleisen käsityksen mukaan ministeri on vastuussa kaikesta, mitä hänen hallinnonalallaan tapahtuu; hänen asemansa perustuu siihen, ettei häntä vastaan esitetä äänekkäästi mitään aiheellisia valituksia. Miten hän näin ollen voi sietää sitä, että lehdistö moittii hänen hallinnonalansa laitoksia, säädöksiä, virkamiehiä? Ja moitteet kohdistuvat häneen vieläkin voimakkaammin juuri siitä syystä, että hänelle kuuluu lehdistönkin ylin valvonta ja jokainen siihen kohdistuva oikeudellinen tai oikeuslaitoksen ulkopuolella tapahtuva ahdistelu siis tulkitaan hänen syykseen.

Ministeri ei voi myöskään torjua virkaveljiään, jotka vaativat häntä suojelemaan heitä lehdistön ”tölväisyiltä”. Hänen on siis suhtauduttava lehdistöön ankarasti heidänkin etujensa takia. Painostuksen ärsyttämänä lehdistö yltyy yhä voimakkaampiin tölväisyihin. Rajoitusmääräykset käyvät välttämättömiksi, ja alkaa se taistelu elämästä ja kuolemasta, josta Euroopan tämän vuosisadan historiassa on perin runsaasti esimerkkejä ja joka on johtanut poliittisiin mullistuksiin, ei tosin yksin, mutta kuitenkin vahvimpana vaikuttajana.

Kenelläkään ihmisellä ei voi näin äärimmäisen tärkeätä asiaa käsiteltäessä olla oikeutta uskoa omaa mielipidettään ainoaksi oikeaksi. En minäkään suinkaan pyri pitämään omaa käsitystäni sellaisena. En voi kuitenkaan jättää ilmaisematta kantaani, että edullisempaa olisi järjestää lehdistön valvonta kokonaan ministeriöistä riippumattomaksi.

Tämä voisi tapahtua siten, että painoasiain ylihallituksen päällikkö olisi vastuussa tekemisistään ainoastaan Hänen Majesteetilleen Keisarille.

Hänen asemansa ja arvoasteensa olisi tietysti silloin järjestettävä sellaisiksi, että hän olisi tasa-arvoinen ministerien kanssa. Ehkäpä tuollainen virka ei olisi yhdistettävissä virastopäällikön tehtävään. Ylimmälle johtajalle voitaisiin tällöin antaa vain sellainen asema, joka ehdotuksen mukaan (11/15. §) on varattu sisäministerille.

Tällaisen järjestelyn etuna olisi painatusasioiden rauhallisempi ja puolueettomampi käsittely. Kun laitoksen johtajalla ei nimittäin olisi mitään tekemistä muiden hallitusasioiden kanssa eikä hän siis voisi joutua niistä aiheutuvien moitteiden kohteeksi eikä olisi millään tavoin ministereistä riippuvainen, hänellä ei olisi mitään erityistä aihetta pitää lehdistöä ohjaksissa tiukemmin kuin painovapauslaki velvoittaa.

Lehdistön yleisen hengen arviointi sekä uhkaa merkitsevien pyrkimysten ja vain satunnaisten erehdysten erottaminen toisistaan edellyttävät myös laajaa lukeneisuutta ja runsasta aikaa jatkuvaan lukemiseen. Tarpeellista ei tällöin ole pelkästään kotimaisen, vaan myös ulkomaisen julkaisutoiminnan tuntemus, sillä kaikissa Euroopan maissa arvioidaan omia oloja vertaamalla niitä vieraisiin ja vaaditaan hyvin perustein, että niiden on mahdollisimman pitkälle lähennyttävä nykyajan sivistyksen yleistä tasoa. Niinpä lehdistöasioita johtavan henkilön on oltava myös valistuksen, tieteiden ja kirjallisuuden ystävä.

Tällaisen riippumattoman päällikön välityksellä Hänen Majesteettinsa voi odottaa saavansa lehdistön tilasta selvityksiä, joita eivät väritä henkilökohtaiset etupyyteet. Jokainen havaitsee lehdistöstä itse, täyttääkö päällikkö velvollisuutensa. Jos se ei voi syyttää häntä mistään laittomuuksista ja jos sillä on kerrottavaa annetuista tuomioista, mutta mahdollisimman harvoista vapauttavista päätöksistä (joita seuraisi epäviisaasta vainoamishalusta), tämä osoittaa, että hallintoa hoidetaan hyvin.

Olisi ehkä hyödyksi, että Главное Управление julkaisisi pelkästään painovapausasioihin keskittyvää lehteä, jossa voitaisiin käsitellä avoimesti ja hyvin tarkoituksin hallinnon painovapausasioissa noudattamia periaatteita, säännöllisesti ilmestyvissä ja muissa painotuotteissa ilmeneviä suuntauksia sekä niissä tapahtuneita yksittäisiä lainvastaisuuksia, painovapausasioista aiheutuneiden oikeudenkäyntien kulkua jne. ja tuotaisiin ne tässä muodossa varoitukseksi julkisuuteen.

Täysin tästä suosituksesta riippumatta olisi painoasioiden hallinnolle ehdottamastani riippumattomasta asemasta käsitykseni mukaan paljon hyötyä. Mikään ei ole vaarallisempaa kuin jo myönnetyn vapauden, joka samalla on luonteeltaan poliittinen oikeus, peruuttaminen tai vain sen supistaminenkin. Jos taas myönnetään, että tuollaiseen tilanteeseen johtaa helpommin painoasioiden hallinnon alistaminen jonkin ministeriön alaisuuteen kuin sen riippumattomuus ministeriöistä – ja käsittääkseni tätä tuskin voidaan kiistää – tällaisen aseman toivomiseen sille näyttää olevan hyvät perusteet.

–––

Puolustuksekseni minun on vielä lisättävä, että venäjän kielen taitoni vajavaisuuden sekä käytettävissäni olevan ajan lyhyyden takia en valitettavasti ole pystynyt lukemaan ehdotuksen perusteluja kokonaisuudessaan – kuten olisin mielelläni tehnyt, koska ne lähimmästä tarkoituksestaan riippumatta perustuvat sangen laajoihin tutkimuksiin ja olisivat näin ollen kartuttaneet tietojani tuntuvasti.

Vaikka siis huomautuksiini sisältyisi jotakin, minkä ehdotuksen kunnianarvoisat laatijat ovat jo ottaneet huomioon ehdotuksen perusteluissa, voin vain toivoa, että olen ehkä onnistunut tarkastelemaan jo huomioon otettuja seikkoja jostakin uudesta näkökulmasta.