1. Herra prokuraattorin ehdotus, että oikeustieteellisen tiedekunnan ylimääräisen opettajan tulisi luennoida ja panna toimeen julkisia kuulusteluja siviili- ja rikosoikeudessa, asettaa tämän virkamiehen velvollisuudeksi kahden professorin ja yhden lehtorin tehtävät. Ei käy ilmi, miksi kyseinen opettaja ei luennoisi [myös] kansantaloutta, kameraalilainoppia jne. Julkiset kuulustelut ovat, kuten tiedetään, seremonia. Jos opettajalla ei ole oikeutta antaa arvosanoja, on sillä vielä vähemmän merkitystä.
2. Yliopiston konsistorissa pidetystä pöytäkirjasta käy ilmi, miten sisällöttömiä ovat ne perusteet, joita esitetään suomen kielen akateemisessa opetuksessa käyttämistä vastaan.
Professori Rosenberg, jonka lausumaan joukko professoreja viittaa, ”ei voi keksiä mitään järjellistä syytä, miksi olisi välttämätöntä luennoida oikeustieteitä suomeksi” – koska oikeustieteen opiskelijoitten on joka tapauksessa pakko osata ruotsin kieltä.
Kuitenkin professori edellyttää, että kahdenkymmenen vuoden kuluttua jokainen professuuria hakeva on, ilman mitään määräyksiä tällä kohden, kykenevä luennoimaan suomeksi – vaikka nimittäin ei ole mitään järjellistä syytä sellaisen kyvyn käyttöön.
Yleensäkin voidaan nähdä tässä lausunnossa niin kuin useissa muissakin ”tieteellisyyttä” käytettävän mielenilmaisun keppihevosena. Huomiota vaille jää, että oikeustieteellisellä ja teologisella tiedekunnalla on velvollisuus sivistää virkamiehiä valtiota ja kirkkoa varten – samoin se, että tieteellinen toiminta enimmäkseen rajoittuu yhteen tai kahteen opinnäytteeseen ja – opetukseen.
Hovioikeudet ja muut viranomaiset odottavat opetukselta kaikkea. Kyseinen lausunto ei löydä mitään järjellistä syytä sellaisen toiveen toteuttamiselle.
3. Kuitenkin on myönnettävä, että pelkästään koulussa ja yliopistossa annettava opetus ei koskaan voi johtaa määräyksen mukaiseen uudistukseen.
Nyt on ruotsi useimmiten oppilaiden äidinkieli ja tähän mennessä poikkeuksetta heidän opetuskielensä. Silti ei yksikään tutkinnon suorittanut osaa yliopistosta lähdettyään laatia virallista asiakirjaa. Se opitaan sillä tavoin, että käytettävissä on malli, ei minkään erityisen opetuksen kautta.
Samalla tavoin on enemmistön opittava suomen käyttö virkakielenä. Heille on voitava antaa malleja.
Mutta kuka antaa nuo mallit? Luonnollisesti miehet, joilla on kyky laatia virallisia asiakirjoja. Ei siis nuorison, joka tulee yliopistosta, vaan niiden miesten, jotka valtion palveluksessa ovat saavuttaneet siihen kyvyn, on pantava se alulle.
Juuri tätä ”esitys” tarkoittaa, velvoittamalla tuomarit ja muut virkamiehet panemaan alulle tämän yksinkertaisimpien asiakirjojen laatimisen ruotsiksi.
Onhan tuhansia kertoja toistettu, että suomen kieli ei koskaan voi saavuttaa sen viralliseen käyttöön vaadittavaa sivistystasoa, ennen kuin sitä on käytetty virallisena kielenä. Mikään kieli maailmassa ei ole muuta tietä tullut sellaiselle sivistystasolle. Päinvastoin! Kaikkia Euroopan kieliä on käytetty virkakielinä vuosisatojen ajan ennen kuin niistä on tullut tieteen ja kirjallisuuden kieliä – tästä poikkeuksena ovat kuitenkin suullisen perinteen kansansadut ja kansanlaulut.
Suomen kielellä on, ja se on totta, joskin se monista kuulostaa uskomattomalta, mittaamaton etumatka useimpiin muihin kieliin verrattuna. Sitä on jo käytetty lähes kaikilla tieteen ja kirjallisuuden aloilla – ennen kuin on alettu vaatia sen käyttöä virkakielenä.
Vain ajattelemattomuus tekee ison asian siitä, että esim. lehtori Eurén ei ole kääntänyt kunnolla kaikkia valtiopäiväaloitteita. Hänen lukeneisuudestaan puuttuu nimittäin virallisten asiakirjojen lukeminen. Mutta ilman näitäkin lukuja olisi hänen käännöksensä varmasta aivan toinen, jos hänellä olisi ollut tottumusta virallisten asiakirjojen laatimisessa ruotsiksi, jos hän olisi toiminut tuomarina tai muussa vastaavassa virassa.
Jos niillä virkamiehillä, joilta vaaditaan suomen kielen käyttämistä, ei ole lainkaan ylimääräistä aikaa lukea suomenkielisiä kirjoja ja lehtiä – ja säädöksiä asioista, jotka koskevat heidän virkaansa, niin on totisesti heidän osaltaan menetetty kaikki, mitä kielen sivistämiseksi on tähän asti tapahtunut.
Samoin tarjoutuu useimmille maassa ruotsiksi sivistyksensä saaneille asukkaille, niin vanhoille kuin nuorillekin, päivittäin tilaisuuksia harjoitella käytännössä suomen kielen puhumista. Niiden vanhempien, joille sellainen on mahdollista, pitäisi lastensa tulevaisuudesta huolehtiakseen taipua käyttämään poikiensa kanssa keskustellessaan ruotsia. Jos tämä huolenpito jätetään vain opettajalle – ja ehkä palveluskunnalle – niin päämäärän saavuttaminen on epävarmaa. Mikä ei tapahdu tänään, tapahtuu ehkä huomenna: nimittäin että virkamieheksi ei tule kukaan, joka ei osaa suomea. Jos laiminlyödään keinot myös suulliseen harjaannukseen, niin kuin lukemiseenkin, niin näin tapahtuu pelkkien verukkeitten nojalla.
Jos sitä vastoin näitä molempia keinoja käytetään sillä tavoin kuin hyvin ajattelevan ihmisen tulisi, saavuttaakseen kyvyn täyttää kunnolla velvollisuutensa, niin kaikenlaisille nuoremmille virkamiehille ei pitäisi tuottaa vaikeuksia alkaa käyttää kieltä kirjallisesti asiakirjoissa, joiden tyyli, puhuttiinpa päinvastaista miten paljon tahansa, seuraa perinteistä muotoa.
Että tämä muoto monissa tapauksissa on kaavoihin kangistuneisuutta, sitä ei vakavissaan voi kiistää. Jos myös suomenkielisille asiakirjoille käytettäisiin yksinkertaisempaa muotoa, niin se vain hyödyttäisi itse asiaa, oikeudenkäyttöä ja hallintoa. On lähes naurettavaa nähdä erään hovioikeuden vetoavan perustuslakiin vastustaakseen sellaista kuriaalityylin muutosta.
4. Jokaisen, joka ennakkoluulotta lukee sitä osaa liitteenä olevista lausunnoista, jossa esitetään ainoastaan uudistuksen esteitä, täytyy myöntää:
a) että niistä puuttuu kaikki näkemys tämän uudistuksen kansallisesta merkityksestä. Sitä koskeva vaatimus ei lähde mistään kiihotuksesta, eikä edes pelkästään suomalaisen väestön tietoisuudesta siitä epäoikeudenmukaisuudesta, jota se on kärsinyt ja kärsii, vaan inhimillisen sivistyksen nykyisestä kehitystasosta. Euroopan nykyhistoria on täynnä tätä vaatimusta, joka lähes yksinään ohjaa sitä. Veri, jota vuodatetaan ja joka saattaa vaaraan koko maanosan rauhan, vuotaa tämän saman vaatimuksen tähden. Missä tämä syvempi perusta jätetään huomiota vaille, siellä puuttuu sen oikeutuksen ja arvon arvioimiseen kyky, jota korkeammin sivistyneiltä kaikissa Euroopan maissa voidaan oikeutetusti vaatia;
b) että tämän puuttuvan näkemyksen seurauksena heistä puuttuu kokonaan kyky ajatella maan ja kansakunnan tulevaisuutta. Tässä suhteessa ovat ikuisesti voimassa Arwidssonin sanat: ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme voi tulla”. Vain yksi tie on avoinna – joskin myös sitä ympäröivät huolet. Ensimmäiset merkit kohtaavista huolista ovat tämän päivän tapahtumat tuoneet jokaisen silmien eteen;
c) että niissä asetetaan etusijalle henkilökohtainen vaatimus olla tekemättä omasta puolesta yhtään mitään ja jättää sen sijaan kaikki tuleville polville.
Voimme tunnustaa vilpittömiksi ne oikeusolojen vakaina säilyttämistä koskevat huolet, joita monissa lausunnoissa on tuotu esiin. Mutta juuri siellä missä näin tapahtuu, ei ole nähtävissä pienintäkään yritystä haluta tehdä työtä sen ylläpitämiseksi. Kukaan ei uskalla suoranaisesti hylätä uudistusta ikuisiksi ajoiksi. Mutta vähän on niitä, jotka sanovat: vaikeuksia on paljon, mutta meiltä ei tule puuttumaan yritystä niiden voittamiseksi.
Päinvastoin sanotaan, että haluamme lunastusmaksun ruotsinkielisistä asiakirjoista, joita osapuoli ei ymmärrä; mutta voidaanhan asettaa kääntäjiä, jotka kääntävät ne ilman lunastusmaksua. Ja toiset sanovat: asiaa ei voi auttaa edes kääntäjillä, sillä meidän on allekirjoitettava käännös, mutta me emme halua oppia ymmärtämään, mitä käännökset sisältävät. Sellaisia puhuvat lienevät kuitenkin kaikki harjoittaneet tuomarin kutsumusta suomenkielisissä käräjäkunnissa, kuulleet pelkästään suomea puhuvia osapuolia ja todistajia, ja samassa hengenvedossa he vakuuttavat, että juuri senkaltaiset tuomarit ovat hoitaneet ja hoitavat oikeutta erinomaisesti. He joutuvat ottamaan vastaan yhä enemmän suomenkielisiä kirjoituksia; he asettavat toimiensa pohjaksi käännöksen, mutta tuon käännöksen oikeellisuudesta tai virheellisyydestä he eivät kanna huolta. Jos heidän tuomiolauselmansa perusta on väärä – sillä ei ole väliä, he eivät luonnollisestikaan voi tarkistaa sitä yhtään enempää kuin oman tuomiolauselmansa käännöstä. Mutta tuo jälkimmäinen käännös, sitä ei saa tehdä, koska he eivät ota vastuulleen sen tarkistamista. Lienee päivänselvää, ettei sellainen päättely tähtää oikeudenmukaisuuteen, vaan ainoastaan omaan vastuuvapauteen.
Olisi epäoikeudenmukaista olla tunnustamatta, että useilla virkamiehillä esimerkiksi lääninhallituksissa on niin yllin kyllin työtä, että lisävaatimukset heidän rasittamisekseen muodostuisivat helposti kohtuuttomiksi. Mutta heidän lausuntojensa joukossa on niitä, jotka lähinnä todistavat hyvästä tahdosta. Inhimillistä on myös muuten haluttomuus poiketa vanhoilta laduilta. Mutta useista lausunnoista käy selvästi ilmi, ettei tämä haluttomuus ole tottunut tulemaan häirityksi. Useimmissa Euroopan maissa pidettäisiin joitakin näistä lausunnoista, Hänen Majesteetilleen esitettyinä, häpeämättöminä. Joihinkin voitaisiin vastata: maalle olisi ollut enemmän hyödyksi, jos herrat olisivat opetelleet suomea, sen sijaan että ovat harrastaneet poliittisia mielenilmaisuja.
5. Ehdotus virallisten asiakirjojen mallien laatimiseksi ja painattamiseksi on ymmärretty vain siellä, missä on ollut hyvää tahtoa ymmärtää. Sellaiset mallit eivät luonnollisestikaan voi olla pakollisia. Mutta sille, joka haluaa alkaa itse laatia sellaisia asiakirjoja, ei voi olla yhdentekevää, että hän voi nähdä toisen kädestä tulleen yrityksen sellaisen laatimiseksi.
6. Muutaman vuoden viivytys sinne tai tänne merkitsee suuressa kysymyksessä joko vähän tai paljon – riippuen siitä, miten varmaa on, että joskus päästään alkuun – ja ettei jatkossa kohdata mitään esteitä. Joka on vakuuttunut siitä, että Suomen asema on jatkossakin yhtä vankkumattoman suotuisa kaikille kansallisille pyrkimyksille, kuin se on ollut viimeksi kuluneina vuosina, voi varata itselleen paljonkin aikaa. Mutta myös kansojen kohtalot vaihtelevat; ja ehkä Suomessakin on syytä ajatella sitä, joskin viime aikoina toki myös iloiten siitä hyvästä, jota Jumala on antanut.
Mutta useissa tapauksissa vaaditut pitemmät määräajat ovat selvästi viivytysvastaväitteitä, jotka on esittänyt osapuoli, joka haluaa lykätä velan maksua niin pitkälle kuin mahdollista. Jos tavoitteena on, että häntä vielä kuullaan määräajan päätyttyä, niin ei ole epäilystäkään, etteikö hän saisi vieläkin lykkäystä, tuota ehdottoman välttämätöntä. Sille hänen asiansa ovat silloin juuri samalla kannalla kuin nyt.
7. Lausunnot todistavat siitä, mikä on aiemminkin hyvin tiedetty, nimittäin että tässä maassa on vähän valtion palvelijoita mutta suuri määrä oikeutettuja palkansaajia. Että ”byrokratia” on olemassa tehdäkseen vastarintaa hallitukselle, on niin yleinen mielipide, että jopa valtiopäivillä on mitä hellimmin huolehdittu tämän oppositio-oikeuden säilyttämisestä. Muissa valtioissa, ja etenkin poliittisesti vapaissa, ovat mielipiteet aivan päinvastaiset. Tuomarintyön riippumattomuutta on toki pidettävä kunniassa. Mutta jos tuomari katsoo olevansa yksi sopimuspuoli valtion ollessa toinen, ja vaatii, ettei hänelle aseteta mitään muuta velvollisuuksia kuin ne, jotka kuuluivat virkaan silloin kun hän äärettömässä hyvyydessään otti sen vastaan, niin sellaista riippumattomuutta ei kaiketi pidä hyväksyä. Hänhän voi silloin vaatia, että hänen ei tarvitse lukea tai kirjoittaa arkkiakaan enempää, tai tuomita muunlaisia juttuja, kuin hänen edeltäjänsä tuossa virassa. Hienotunteisuutta on noudatettava vanhojen miesten kohdalla. Mutta mainitun kaltainen tiukkaaminen siitä, mitä he mielestään ovat ottaneet tehtäväkseen, ei ole heille sopivaa. Virka ja palkka eivät ole tuomaria vaan kansaa varten. Mikä on sille parhaaksi ja mitä hän pystyy saamaan aikaan, vaikkapa voimansa äärimmilleen ponnistaen – se on yksinkertaisesti hänen velvollisuutensa, ja hänellä on huono oikean ja väärän taju, jos hän ei tunnusta sitä velvollisuudekseen.
