Herra Snellman: Katson olevani estynyt esittämästä tässä asiassa ehdotusta, ja uskon voivani vain sanoa, että miten puheena olevaa ehdotusta sitten tarkastellaankin tähän asti voimassa olevien ankarasti oikeusopillisten periaatteitten mukaan, niin toisaalta olisi syytä nähdä, että ehdotus olisi lainsäädäntönä hyvin epäinhimillinen. Yhdyn edelliseen puhujaan siinä, että on kyseenalaista, onko se edes oikeuden kanssa yhtäpitävä, ja ainakin on erittäin varmaa, että ei ole kohtuuden mukaista, että konkurssin tehneelle henkilölle ei anneta mitään mahdollisuutta vapautua velkojiensa vaatimuksista. Uskoisin myös, että laki, joka niin ankarasti ajaa saamamiesten oikeuksia, toimii tietyiltä osin tätä tarkoitustaan vastaan. Toki on Euroopan mantereella suunnilleen tämän kaltaisia lakeja, joissa konkurssietuja ei myönnetä. Mutta esimerkiksi Englannissa, jossa sellainen riippuu ennakkotapauksista ja tuomioistuinten päätöksistä, on asia tätä nykyä niin, että jo parlamentin edellisessä istunnossa ja vielä nykyisessäkin on noussut esiin kysymys näiden määräysten radikaalista muuttamisesta siten, että lailla määrättäisiin, milloin konkurssietu voidaan saada ja milloin ei, jolloin tietty prosenttiosuus velan määrästä olisi se vähimmäismäärä, jonka yhteydessä sellainen etu voisi tulla kysymykseen. Niin pitkälle on päästy, että 6 shillinkiä punnalta, ts. 3/10 eli 30 %, olisi tuo vähimmäismäärä, jonka maksamisen tapahtuessa konkurssietu voitaisiin myöntää ja asia ratkaista annettuna sopimuksena. Ruotsissa, jossa konkurssilakia on hiljattain uudistettu, oli kaikki mahdollisuudet velkojien vaatimuksista vapautumiseen estetty, mutta pari vuotta sen jälkeen havaittiin välttämättömäksi sallia ns. pakkosopimus, jonka mukaan yhden ainoan velkojan vastustus ei voisi estää sopimusta. Katsoisin, ettei sellainen konkurssilainsäädäntö ole vailla oikeusperusteitten tukea, koska, mitä tulee liikemiehiin, ovat heidän velkansa usein syntyneet yhteisissä spekulaatioissa. Se, joka esimerkiksi uskoo tavaroita kauppiaalle, toivoo hänen liiketoimiensa menestyvän ja uskoo hänelle tavaroitaan saadakseen ne myydyksi. Tiedetään, kuinka antolainaus maassamme pitää luottoa lieassa ja vaikuttaa kauppaamme, manufaktuurikauppaan jne. Kun nyt ei voida kieltää, ettei voisi ilmetä asiaintiloja, jotka ovat täysin riippumattomia liikemiehen taitavuudesta, kun esim. poliittiset olot, yleinen rahakriisi tai jokin muu sellainen saa aikaan liikemiehen vararikon, niin ainakaan minä en voi olla ajattelematta, että hänellä tulisi olla oikeus vaatia, että hänen luotonantajansa, jotka yhdessä hänen kanssaan ovat osallistuneet spekulaatioon, osallistuisivat myös tappioon, niin ettei hänestä tehdä yksinään siihen vastuullista.
Kaikkien sellaisten lieventävien asiainhaarojen puuttuminen vaikuttaa väistämättä sillä tavoin, että jokainen liikemies, joka haluaa salata liiketoimiensa tilan, tekee näin niin kauan kuin mahdollista, koska hän ei näe itsellään olevan toivoa. Hän tekee konkurssin oma-aloitteisesti vasta kun hänellä ei ole mitään, ja hänen velkojansa eivät voita sillä tavoin mitään. Asia on nyt myös ollut niin, että konkurssietu on myönnetty vain harvoin, ja siksi nähdään konkursseja, joissa on ollut jaettavana 5 %, jos sitäkään, mutta myös sellaisia, että mistään jaettavasta ei voi olla toivoa. On mahdollista, että yksi jos toinenkin etuoikeutettu saamamies ottaa kaiken, ja että ne, jotka eivät ole etuoikeutettuja, eivät saa mitään. Uskoakseni tämän lain seuraus olisi sama, ja että edes tuomioistuimella ei tuolloin enää olisi oikeutta harkintaan sellaisessa asiassa. Mutta kuten sanottu, katson silti rohkenevani, mitään esitystä tekemättä, jättää ritariston ja aatelin harkittavaksi, mitä huomiota tällainen tarkastelu voisi ansaita.
