Herra Snellman: Pyydän saada kaikilta osin yhtyä siihen, mitä vapaaherra von Born on sanonut, ja samoin pyydän saada omien asioita koskevien tietojeni nojalla vahvistaa sen, mitä vapaaherra von Born on puhunut valiokunnan rautatietöissä noudatettavaa menettelyä koskevaa luuloteltua kokemusta vastaan. Valiokunta on sanonut, ”että kokemus nyt rakenteilla olevista rautateistä osoittaa, että työt alkavat ja obligaatioanti alkaa ennen kuin laillisia pakkolunastamisia on lainkaan tapahtunut”. Sanatarkasti voidaan toki sanoa, että työt alkavat ennen kuin on tapahtunut mitään pakkolunastuksia, mutta näin tapahtuu vain maanomistajan luovuttaessa maansa ilmaiseksi tai kun hän luovuttaa sen sovittua summaa vastaan, jolloin pakkolunastus ei lainkaan tule kysymykseen. Samoin on vapaaherra von Born riittävästi osoittanut, että ehdotettu lainsäädäntö ei myöskään toisi lakiimme mitään uutta periaatetta, vaan merkitsisi vain, että rautateihin sovellettaisiin sitä, mikä koskee rautatehtaita ja muita tehtaita. Jos kutsutaan uudeksi periaatteeksi sitä, että kiinnityksiä ei uusita joka kymmenes vuosi, on ilmaisu aika epätäsmällinen. Pääasia on itse asiassa vakuus, joka annettaisiin irtaimena ja kiinteänä omaisuutena, mikä taas on samanlainen kuin tehdaslaitoksille myönnettävä kiinnitysvakuus sekä kiinteänä että irtaimena, koneina ja välineinä, raaka-aineina ja valmistustuotteina. Myöskään ei voida sanoa, että tällä tavoin myönnettävä etu olisi hiljaisuudessa annettava etu, koska se joka tapauksessa julistetaan yleisessä säädöksessä, ja siten julkistetaan kaikilla niillä tavoilla, joilla yleiset asetukset ja lait leviävät. Mahdollisesti voisi olla tarpeen lisäys, että säännös kiinnityksestä on julistettava uudelleen aina kymmenen vuoden kuluttua, luvan koko voimassaoloaikana. Sellainen lisäys voisi ehkä olla hyödyksi; en kuitenkaan halua tällä kohden valita ehdotuksen tekemistä. En voi ymmärtää ettei pakkolunastetun maan omistajalla olisi vakuutta. Hänellä näet on täydellinen vakuus siitä summasta, jonka arvioitsijat ovat hänelle myöntäneet korvauksena, ja jos hän ei tyydy siihen, voi hän vaatia tuon summan tallettamista varmoihin käsiin. Mutta niinkin voi kyllä käydä, että jos hän ei tyydy siihen, vaan jatkaa käräjöintiä kaikkien oikeusasteitten läpi, ja vaatii esimerkiksi tuhannen markan sijasta miljoonaa, niin hän ei voi vaatia rautatieyhtiötä tallettamaan tuota miljoonaa. Hänellä ei siten ole erityistä takuuta siitä. Mutta millaisia hänen vaatimuksensa sitten lienevätkin, on hänellä vakuus siitä, että ennen kuin arviointi on saanut lain voiman, voi hän sulkea maansa aidalla tai ojalla ja tehdä lopun koko rautatiestä, ts. sulkea sen. Oletan, että jokainen luvanhaltija tai rautatien osakas, sen sijaan että altistuisi tällaiselle, mieluummin maksaa sen rahamäärän, jonka ensimmäinen tuomioistuin on velvoittanut maksamaan.
Mutta omasta puolestani katsoisin, että valiokunnalla oli ehkä itse asiassa liian vähän tietoa rautatierakennuksilla vallitsevista oloista, yleensäkin sellaista tietoa on maassamme liian vähän, ja että valiokunta sen seurauksena on kokonaan käsittänyt väärin, mitä oikeastaan tarkoitetaan sillä, että obligaation haltijalla on kiinnitys rautatiessä. Rautatieobligaatioiden haltijoita ei pidetä lainanantajina, vaan yrityksen osakkaina, jotka ovat etuoikeutettuja varsinaisiin osakkeenomistajiin nähden tietyn nettovoiton osan suhteen, nimittäin sovitun obligaatiokoron suhteen. Jos yritys ei anna niin paljon voittoa, on heidän tyydyttävä pienempään korkoon. Siksi ei koskaan voi tulla kysymykseen, että obligaatioiden haltijat saisivat osakkeenomistajat konkurssiin ja antaisivat myydä rautatien julkisella huutokaupalla. Sillä tavoin he tekisivät vahinkoa vain itselleen; he eivät nimittäin voi sallia, että rautatie menee vähällä rahalla jonkun toisen käsiin; eivätkä he itsekään voi tarjota mitään rautatiestä ja lisätä siinä kiinni olevaa pääomaansa; jos niin tapahtuisi, ja jos osakkeenomistajien todella voitaisiin osoittaa syyllistyneen huonoon hallintaan tai petokseen tai muuhun obligaationhaltijoitten oikeudet vaarantavaan menettelyyn, kävisi silloin niin, että obligaatioiden haltijat yrittäisivät poistaa osakkeenomistajat yhtiön hallinnosta tuomioistuimen toimesta, muodostaisivat yhteenliittymän ja ottaisivat itse haltuunsa koko hallinnon, jolle luonnollisesti jäisivät sekä yhtiön saatavat että sen velat. Tämä on sellaisen kiinnityksen merkitys. Sitä voidaan pitää eräänlaisena takavarikkona, jolla obligaationhaltijat ovat pidättäneet itselleen oikeuden yhteiseen omaisuuteen, takavarikkona mahdollista kavallusta vastaan, niin että he voivat mennä väliin, mikäli osakkeenomistajat leväperäisyyttään tai huonolla hallinnalla saattavat yrityksen perikatoon. Siksi ei käsittääkseni koskaan voi käydä niin, että tuomioistuimessa syntyisi kilpailua eri saamamiesten kesken konkurssia käsiteltäessä. Jos joku on antanut lainaa rautatieyhtiölle, on hänellä luonnollisesti käytettävissään sama keino huolehtia vakuuksistaan kuin sillä, joka antaa lainaa maanomistajalle, jonka maa on kiinnitettynä, tai sillä, joka antaa lainaa tehtailijalle, jonka koko tehdas koneineen ja raaka-aineineen on kiinnitettynä. Hän voi sitä paitsi pidättää itselleen kaikkia rautatien tuloja, sillä obligaationhaltijat ovat oikeutettuja vain nettotuloihin. Siksi juuri on ensisijaisesti heidän etujensa mukaista, että yhtiön luottoa ja toimintaa pidetään yllä.
Sen perusteella, mitä vapaaherra von Born on sanonut ja mihin minä olen ottanut vapauden tehdä muutamia lisäyksiä, pyydän saada yhtyä hänen ehdotukseensa, että armollinen esitys hyväksyttäisiin. Teen näin sitäkin mieluummin, koska vaikka toivonkin, että lakivaliokunnan mietintö ei voisi mitätöidä Hangon rautatiehanketta, se estäisi kuitenkin varmasti Hämeenlinnan–Tampereen–Turun radan toimiluvan – mitä kyllä ehkä myös on pidetty onnellisena ja hyvänä asiana. Mutta sen, joka niin ajattelee, ei pidä ryhtyä käyttämään tällaista keinoa, että kielletään rautatien rakentajilta laillinen suoja, jollainen heillä on kaikkialla muualla Euroopassa.
[8.6.1872]
Herra Snellman: Pyydän nöyrimmin saada lisätä siihen, mitä minulla on aiemmin ollut kunnia sanoa, että minun mielestäni kysymystä yksityisille rautateille annettavista perustamisluvista ei pitäisi sotkea kysymykseen obligaationhaltijoitten kiinnityksestä rautatiehen. Yksi asia on, että perustamislupa ilman valtiontakuuta on maassamme täydellisesti uhkayritys. Toinen on, että lupa jätetään uskaliaimpien spekulanttien tavoiteltavaksi, jos ei ole olemassa mahdollisuutta realisoida obligaatioiden pääomaa rautatiessä olevaa kiinnitystä vastaan. Tunnustan täydelleen, että luvat, joita tähän mennessä on annettu parille kolmelle henkilölle, ilman että heidän lainkaan tiedettäisiin pystyvän tekemään mitään osakepääoman hankkimisen ja yhtiön muodostamisen hyväksi, merkitsevät aina riskiä, että maalle aiheutuu häpeää ja vahinkoa. Mutta jotta lupaehtoja voitaisiin muuttaa, on minun mielestäni täysin välttämätön ehto, että luvanhaltijoille annetaan mahdollisuus realisoida lupapääomansa myöntämällä kiinnitys rautatiehen. Jos tätä mahdollisuutta ei anneta, on hedelmä se, jonka kokemus on jo näyttänyt, eli että yksityisen rautatien rakentamiseen ei saada pääomaa. Muuten pyydän nöyrimmin saada toistaa, koska olen kuullut sen tänäänkin tulleen kiistetyksi, että lakivaliokunnan käsitys siitä, mitä kiinnitys rautatiehen merkitsee, on mielestäni täydelleen väärä ja osoittaa puutteellista näkemystä tämän kiinnityksen merkityksestä. Tällaista kiinnitystä ei missään päin maailmaa oteta konkurssin aikaansaamiseksi, osakeyhtiön pakottamiseksi luovuttamaan omaisuutensa takaajille. Kiinnitys otetaan ja myönnetään vain, jotta obligaationhaltijoille annettaisiin vakuus siitä, että omaisuutta ei voi hävittää, ei pahoissa aikeissa eikä ymmärtämättömällä hallinnalla, niin että obligaationhaltijoitten vuotuismaksut olisivat vaarassa. Tiedossani ei ole, että koko Euroopassa olisi enempää kuin yksi esimerkki siitä, että sellainen kiinnitysoikeus olisi johtanut johonkin oikeusproseduuriin, nimittäin tunnettu esimerkki Romanian rautateistä. Siellä meneteltiin niin, että obligaationhaltijat liittyivät konsortioksi ja maan edustuslaitoksen tuella tunkivat pois osakkeenomistajat, ryhtyivät itse osakkaiksi ja ottivat haltuunsa koko rautatieliikkeen. Se oli poikkeuksellinen menettely, joka ei tietääkseni ole koskaan muulloin tullut kysymykseen. Mutta myös tällä kohden on huomattava, että obligaationhaltijat tulivat osallisiksi kaikkiin yhtiön sitoumuksiin saamamiehiä kohtaan. Jos nyt obligaationhaltijoilta kielletään kiinnitys yksityiseen rautatiehen, niin tällöin estetään myös yksityisten rautatieyritysten tukeminen tavalla, jota pidetään oikeimpana ja jota on käytetty maamme rajojen ulkopuolella niin idässä kuin lännessäkin, nimittäin että hallitus ottaa lainaksi obligaatiopääoman ja antaa sen edelleen lainaksi rautateitä rakentaville osakeyhtiöille. Jos hallituksella ei näin lainaa antaessa voi olla vakuuksia yhtiön omaisuudessa, niin ymmärtääkseni sellainen laina ei ole mahdollinen. On tarpeetonta toistaa, että se, mitä valiokunta on tästä sanonut, että ehdotettu kiinnitysoikeus toisi lainsäädäntöömme uuden periaatteen antamalla obligaationhaltijoille äänettömän etuoikeuden, on täydelleen väärin, minkä vapaaherra von Born on riittävästi todistanut tämän kunnianarvoisan säädyn edessä. Mitä taas vielä tänään on sanottu aikaisempien kiinnityksenhaltijoitten oikeuksista, niin olen toki samaa mieltä niiden kanssa, jotka katsovat, että kiinnityksenhaltijat menettävät oikeutensa pakkolunastuksessa, mutta ei sillä tavoin, että kiinnitys myönnetään obligaationhaltijoille. Osakeyhtiöltä on kuitenkin voitava edellyttää sen verran lainopillista näkemystä, että se katsoo, kenelle se maksaa sopimuksen tai tuomioistuimen päätöksen mukaiset varat pakkolunastuksesta. Jos se muitta mutkitta maksaa maanomistajalle, jonka maa on kiinnitettynä, niin tällöin on mahdollista, että yhtiö joutuu maksamaan tuon summan vielä kerran kiinnityksen haltijalle. Sen verran ymmärrystä ja varovaisuutta, sen voi vakuuttaa, on ollut niissä tapauksissa, joissa tuollaisen maksun maksaminen on tullut kysymykseen. Joko on hankittu kiinnityksenhaltijan suostumus, ennen kuin on maksettu korvaus maanomistajalle, tai jos kiinnityksenhaltija ja maanomistaja eivät ole olleet yksimielisiä siitä, kumpi korvauksen nostaa, on rahat talletettu, ja heidän asiakseen on myös jätetty riitely siitä, kummalla heistä on niihin parempi oikeus.
– –
Herra Snellman: Siihen, mitä edellinen kunnioitettu puhuja sanoi tapahtumien kulusta obligaationhaltijoitten ottaessa haltuunsa Romanian rautatiet, saanen nöyrimmin huomauttaa, että kyseessä ei suinkaan ollut mikään konkurssimenettely. Konkurssimenettely olisi sellaisessa tapauksessa saanut aikaan obligaationhaltijoille itselleen suurta vahinkoa. Kun yhteenliittymä ottaa rautatien haltuunsa, ottaa se samalla haltuunsa kaikki yhtiön saatavat ja velat, toisin sanoen kaikki osakkeenomistajien sitoumukset, ja vain he kärsivät tällöin vahinkoa. Mitä taas tulee mahdollisuuteen rakentaa täällä rautateitä vain osakkeitten varaan, niin katson sitä koskevien toiveiden olevan hieman liioiteltuja. Rautatieyhtiömme, niin ajatellaan, tuottaisivat niin paljon voittoa, että me voisimme antaa Euroopalle esimerkin, jollaista se ei tietääkseni ole ennen nähnyt, pelkästään osakepääomalle perustetusta rautatiestä. Toiveeni on, että rautatieyrityksemme vähitellen osoittautuisivat hyviksi liiketoimiksi, mutta jonkin aikaa meidän on sitä odotettava, ja luullakseni joudumme odottamaan pitkään, ennen kuin rautateitä täällä rakennetaan pelkästään osakepääoman varassa, kun muuallakaan ei ole nähty siihen mitään mahdollisuuksia tai siitä koituvan mitään etua.
