Herra Snellman lausui seuraavaa: Tieto, jonka mukaan on varmoja näkymiä siitä, että maan rahalaitos lähitulevaisuudessa pääsee vakaantumaan, otetaan epäilemättä maassa vastaan suurella ilolla. Tunnustan, että en Venäjällä nykyisin vallitsevien olojen vuoksi ole uskaltanut uskoa sen olevan niin lähellä, ja vaikka olen saanut tietoa siitä, että siellä on omaksuttu toiset ja vapaamielisemmät periaatteet maamme rahaolojen suhteen, niin en silti voi olla tunnustamatta sitä suurta taitavuutta, jota on osoitettu ponnisteluissa asian saattamiseksi niin onnelliseen päätökseen, ja onnittelen vilpittömästä sydämestä maamme valtionvarainhallintoa saavutetun tuloksen johdosta.

Mutta niin ilahduttavaa kuin tämä onkin, on minun valittaen todettava, että asiaa koskevaa armollista esitystä laadittaessa on kuunneltu liikaa asetetun komitean mietintöä. Mitä tässä ehdotuksessa näet ehdotetaan hopea-arvosta kulta-arvoon siirtymistä koskien? Yksinkertaisesti, että hopeamarkka on oleva käypä suhteessa 1:15 ½, ts. että 15 ½ hopeamarkkaa käy samasta kuin yksi kultamarkka. Jokainen tietää, että tämä kullan arvo suhteessa hopeaan ei ole tällä hetkellä käypä, ei meillä eikä muuallakaan Euroopassa, paitsi Ranskassa, Italiassa ja Belgiassa, ja sielläkin se on silmänlumetta, koska ainakin Ranskassa hopearahan lyönti on lakannut, uskoakseni täysin, niin ettei sellaista rahaa enää lasketa liikkeeseen. Yksityiset eivät saa lyödä hopeakolikoita ilman sitä varten saatua lupaa. Nämä säädökset on luonnollisesti annettu edustuslaitoksen suostumuksella. Mutta tämä, että niin äkkiä korotetaan hopeamarkan arvoa, mitä se merkitseekään? Voitaisiin ehkä luulla, että jokainen tässä maassa rikastuu näin 9 tai 10 %, mutta asia ei ole niin, kaukana siitä. Jotkut rikastuvat, jotkut köyhtyvät. Yhden hankkima rikkaus tai omaisuuden lisäys otetaan toiselta. Olen vakaasti sitä mieltä, ettei valtiovalloilla ylipäätänsä, ei hallitsijalla eikä säädyillä, ole tuollaista oikeutta määrätä kullan ja hopean suhteesta. Sitä ei voida säätää määräyksillä. Pyydän saada valaista asiaa yksinkertaisella esimerkillä: Hyvät sadot täällä meillä ja ulkomailla tuovat paljon viljaa markkinoille. Seurauksena tästä on, että viljan hinta laskee. Tämä on tapahtuma, joka riippuu siitä, mitä yleisö kutsuu korkeammaksi voimaksi. Jokainen joutuu alistumaan sille; joka ostaa viljaa, saa sen halvemmalla, jonka on myytävä sitä, joutuu myymään sen halvemmalla. Mutta jollakulla on saamisena toiselta tynnyri viljaa. Se, joka on velallinen, katsoo oikeutensa olevan maksaa vain yhdellä tynnyrillä. Mutta silloin tulee väliin hallituksen päätös, joka sanoo: hinta on laskenut niin lyhyen ajan kuluessa; ei ole kohtuullista, että se, joka on ottanut lainan aikana, jolloin vilja oli kalliimpaa, saisi nyt hinnan laskettua maksaa samalla määrällä viljaa. Siispä tulee saamamiehen saada maksuna yksi tynnyri ja kolme kappaa, ja velallisen on maksettava tämä määrä. Meillä on nyt ollut suuri hopeasato, markkinoille on tullut paljon hopeaa; hopean hinta on tämän takia laskenut. Asia on tässä aivan samoin. Yhdellä on saamisena markka hopeaa, toinen on hänelle velkaa tuon markan. Velallinen katsoo, että hänellä on oikeus maksaa yhdellä ainoalla markalla, ts. sillä hopeamäärällä, jota sanotaan markaksi. Hän katsoo siis olevansa oikeutettu maksamaan hopean nykyisen arvon mukaan. Mutta tässä tulee väliin määräys, joka sanoo: ei, se ei käy päinsä, sinun on maksettava markka ja kymmenen penniä; se, jolla on saatavana yksi hopeamarkka, saakoon tuon markan ja kymmenen penniä. Hopean arvon heikkeneminen on siis jotain, johon kaikkien on alistuttava; se on myös sitä, mitä kutsutaan korkeammasta voimasta johtuvaksi tapahtumaksi. Mutta siksi oikeudenmukaisuus vaatii myös, että kun siirrytään hopeakannasta kultakantaan, se tapahtuu niin, että jokainen omistaa huomenna täsmälleen yhtä paljon kuin tänään, pennin ja pennin osien tarkkuudella. Tämä on oikein, ja siksi ei pidä antaa määräyksiä, joilla tasoitetaan yhden kärsimää tappiota lisäämällä sitä toiselle.

On erittäin ilahduttavaa havaita, että tätä asiaa varten asetetun komitean jäsenten keskuudessa on ollut henkilö, joka tunnustaa tämän opin, jonka pitäisi olla kaikille selvä. Herra Montgomery on esittänyt sen arvokkaalla tavalla ja selkeästi, ja varsinkin sen, että on välttämätöntä hoitaa siirtyminen siten, ettei kukaan kärsi siinä vääryyttä. Herra Nordenskiöld on yhtynyt häneen. Sikäli kuin olen havainnut he poikkeavat toisistaan vain käsityksissään siitä, millä tavoin voitaisiin päätyä määräykseen hopeamarkan käypyydestä kullassa sinä päivänä, jolloin siirtyminen tapahtuu. Tunnustan, että tämä on vaikea asia, enkä halua sen suhteen tehdä tässä yhteydessä minkäänlaista ehdotusta. Saanen vain Montgomeryn tätä asiaa koskevan huomautuksen sisältöön viitaten esittää ajatuksen, että hänen valitsemansa kymmenen vuoden jakso hopean keskimääräisen arvon laskemiseen olisi varmasti liian pitkä, koska sillä tavoin päädytään määräämään tuo arvo mielivaltaisesti. Ajanjakson, jonka jälkeen keskimääräisestä arvosta päätetään, on varmasti oltava paljon lyhyempi. Herra Montgomeryn mielipide on, että hopean kulta-arvo Lontoon pörssissä pitäisi ottaa varsinaiseksi normiksi ja keskimääräinen arvo sen vuoksi laskea. Uskoakseni se ei olisi soveliasta. En aseta kyseenalaiseksi, etteivätkö kaikki muutkin komitean jäsenet olisi halunneet sitä, mikä on oikein. Mutta uskoakseni heitä on johtanut harhaan toinen pyrkimys, joka näyttää olleen heille rakas, nimittäin frangin asettaminen rahayksiköksi markan sijaan. Jätän sikseen, mitä etuja siitä mahdollisesti olisi. Omasta puolestani en voi nähdä, että meillä olisi siitä muuta voittoa kuin että meidän katsottaisiin kuuluvan enemmän Eurooppaan. Mutta mitään meidän liiketoimiamme ei koskaan tehdä muulla tavalla kuin nyt Ranskassa, Italiassa ja Belgiassa. Se ei myöskään koskaan auttaisi ulkomaisten lainojemme saamista. Sillä jos me tänään otamme lainaa Ranskasta, niin raha määrätään frangeina, jos otamme lainaa Saksasta, niin raha määrätään saksanmarkkoina, jos otamme lainan Englannissa, sterling-puntina jne. Kaikki nämä päättelyt ovat merkitystä vailla. Ainoa, millä voi olla meille merkitystä, on, että kun Venäjä joskus siirtyy kultakantaan, niin sielläkin ehkä otetaan rahayksiköksi frangi, koska se on niin lähellä hopearuplaa. Mutta nämä tuumailut frangin asettamisesta markan sijaan jätän sikseen. Niitä vastaan ei oikeastaan ole mitään huomautettavaa. On syytä kuitenkin erottaa tarkoin toisistaan kaksi asiaa: toinen niistä on siirtyminen kultakantaan ja toinen on uuden rahayksikön asettaminen vanhan sijaan. Nämä kaksi asiaa eivät laisinkaan liity yhteen. Kultakantaan siirtymisen tulee tapahtua ankaran oikeudenmukaisuuden pohjalta niin, että täsmälleen yhtä paljon kultaa vastaa hopeamarkan arvoa niin huomenna kuin tänäänkin. Mutta siirryttäessä yhdestä rahayksiköstä toiseen voidaan menetellä täysin vapaasti, asettaa rahayksikön arvo suureksi tai pieneksi. Myös herra Montgomery on varauksessaan mielestäni aivan oikein kuvaillut siirtymistä uuteen rahayksikköön siten, että kultaseteleitä, jos niitä saa niin kutsua, on laskettava liikkeelle ja hopeasetelit kerättävä pois. Tämä voi tapahtua hyvinkin nopeasti, kunhan vain kultaseteleitä lasketaan liikkeeseen, ja kruunun kassoihin ja pankkiin tulevia hopeaseteleitä ei enää päästetä uudelleen liikkeeseen. Mutta niin kauan kuin kierrossa on kumpaakin, ja ero franginarvoisen kullan ja sitä tällä hetkellä vastaavan kullan välillä muodostaa hopeamarkan hinnan ja on esimerkiksi yhdeksän prosenttia, niin hopeasetelin käypyys olisi kymmenen prosenttia pienempi kuin kultasetelin. Siitä ei ole suurta haittaa; korostan vain, että näitä kahta operaatiota ei pidä sotkea toisiinsa. Siirtyminen uuteen rahayksikköön ja siirtyminen kultakantaan ovat kaksi kokonaan eri asiaa. Menenpä niin pitkälle, että väitän, ettei kultakantaan siirtymiseen tarvita ainuttakaan kultarahaa. Niin kauan kuin kruunun kassat ottavat vastaan pankin seteleitä, ei kukaan halua kultarahaa. Tämä siirtyminen voi tapahtua helposti, kunhan vain Suomen Pankilla ja muilla pankeilla on tuona väliaikana kurssia koskevaa mielivaltaa vastaan se takuu, että jokainen niin haluava saa Suomen Pankista rahaksi lyömätöntä kultaa setelien kiinnitetyn kulta-arvon mukaan.

– –

Herra Snellman: Minua nolottaa vielä vaivata esityksilläni kunnioitettua säätyä. Mutta koska minua on siihen suoraan kehotettu, pyydän nöyrimmin saada lisätä muutaman sanan. Kun vertasin runsasta hopeasatoa runsaaseen viljasatoon ja esimerkillä viljan hinnan laskemisesta halusin tehdä selväksi, ettei valtiovalta kummassakaan tapauksessa ole oikeutettu säännöstelemään hintaa, niin eräs kunnioitettu puhuja huomautti sitä vastaan, että vertaus ei ole oikea, vaan se olisi asetettava näin: jos jonkun on maksettava tynnyri ohraa, ja ohraa ei lainkaan ole saatavissa, mutta rukiita on saatavissa, niin sikäli kuin ymmärsin puhujaa oikein, täytyy hallitusvallan tai valtiovaltojen päättää, paljonko hänen on maksettava rukiina, jotta hän olisi todella maksanut takaisin sen, minkä hän oli velkaa ohrana. Oma nöyrä käsitykseni asiasta on, että valtiovaltojen on vain huolehdittava siitä, että meillä on maassa tuomioistuimia. Ne säännöstelevät kyllä asian niin, että se täysin tyydyttää osapuolia. Vain tuomioistuimen tulee ratkaista, miten velallisen pitää maksaa tynnyrillinen ohraa; jos ohraa ei ole saatavissa, maksetaan se rukiina tai rahana. Väitän, että samaa vapaamielisyyttä on noudatettava kaikkien yksityisten välisten liiketoimien suhteen, ja että valtion ei silloin lainkaan tarvitse puuttua asiaan. Armollisen esityksen johdannossa on tosin sanottu, että ”lukuisten kiistanaiheitten ja sotkujen välttämisestä huolehtiminen vaatii ehdottomasti, että ei jätetä sattuman ja mielivallan varaan, miten vanhemmat, ennen toteutettua muutosta tehdyt sitoumukset ja maksuvelvoitteet on maksettava uudella rahalla, minkä johdosta tarvitaan välttämättä tätä koskevia määräyksiä.” Säädöksiä ja toimenpiteitä tässä tarkoituksessa ei suinkaan tarvita välttämättä; niitä ei tarvita lainkaan; ne ovat täysin tarpeettomia. Meillä on ollut ja on toki jatkossakin oleva maassamme tuomioistuimia. Pyydän nöyrimmin saada valaista tätä asiaa tarinalla, jonka luotettavuudesta minulla on mahdollisuus antaa todistukseni. Kun vuonna 1865 pankki jälleen alkoi noudattaa metallirahalla lunastamisen velvollisuuttaan, niin tunnettua on, että minä olin asian kanssa tekemisissä. Eräänä huolten täyttämänä hetkenä mieleeni juolahti: miten käy vanhojen sitoumusten, jotka on annettu hopearuplina tai jopa bankoassignaatioina; eikö nyt joku voisi käyttää tilaisuutta hyväksi ja maksaa venäläisinä hopearuplaseteleinä velan, joka oli asetettu hopearuplina. Esitin tämän huoleni keisarillisen senaatin talous­osastolla ja, minua hävettää puhua siitä, sain aikaan sen, että keisarillisen senaatin talousosasto kääntyi senaatin täysistunnon puoleen esittäen tavanomaisessa muodossa kysymyksen, miten tämä kysymys tulisi ratkaista. Keisarillisen senaatin täysistunto otti sen heti käsittelyyn, ja oikeusosaston jäsenet selittivät, tietääkseni yksimielisinä, että tätä koskevia säädöksiä ei voitaisi antaa. ”Sellainen on mahdotonta; se on jätettävä yksityisasiaksi, lailliselle tuomioistuimelle”. Monet keisarillisen senaatin talousosaston jäsenet yhtyivät tähän. Sain ottaa vastaan tämän ojennuksen ja hävetä mielipidettäni. Ylistän hetkeä, jolloin tämä tapahtui, ja kiitän miehiä, jotka ymmärsivät asian paremmin kuin minä, ja luovuin ilman muuta siitä, mitä olin ehdottanut.

– –

Herra Snellman: Pyydän saada tuoda esiin, että en ehkä ymmärtänyt herra Mecheliniä oikein, siis jos hän uskoi mielipiteeni olevan, että olisi jätettävä tuomioistuimen asiaksi päättää, kuinka paljon kultaa vastaa yhtä hopeamarkkaa. Sellainenhan ei mielipiteeni ikinä voinut olla. – Siitä on valtiovalloilla luonnollisesti oikeus päättää kultakantaan siirryttäessä. Mutta kuinka paljon, sitten kun sellainen määräys on olemassa, velallisen on maksettava velkojalle, siitä ei valtiovaltojen pidä päättää. Eräs toinen kunnioitettu puhuja väitti, että kysymys olisi siitä, miten maksu tapahtuisi, kun velallinen tarjoaisi maksua huonompana tavarana, ja pitäisikö valtiovaltojen silloin tulla väliin. Siitä ei kuitenkaan tässä ole kysymys. Velallinen tarjoaa maksua hopeana; hän on saanut täsmälleen samaa tavaraa, pitoisuudeltaan samaa hopeamarkkaa. Mutta itse hopea on menettänyt arvoaan. Hän maksaa samana tavarana jota hän on saanut, ja kysymys on: pitäisikö valtiovaltojen antaa tälle tavaralle toinen kiinteä arvo kuin mikä sillä todellisuudessa on? Ei! Juuri tämä on kysymyksen ydin.