Ylimääräisessä yhtiökokouksessa toukokuussa 1877 hyväksytyssä alamaisessa anomuksessa ilmoitettiin, että on valittu komitea selvittämään hypoteekkiyhdistyksen tilaa ja ehdottamaan keinoja sen aseman turvaamiseksi tulevaisuudessa, sekä anottiin, että tätä asiaa koskeva kertomus saadaan esittää myöhemmin.

Koska komitean mietintö annettiin johtokunnalle anomuksen johdosta tehdyn armollisen esityksen tultua jätetyksi säädyille, katsoi johtokunta, että sen tuli jättää mietinnöstä ja sen liitteistä jäljennökset valtiovarain­valio­kunnalle, jolle säädyt olivat jättäneet esityksen lausuntoa varten. Kuten vuosikertomuksessa mainitaan, sisälsi valtiovarainvaliokunnan säädyille antama esitys muun muassa vaatimuksen yhdistyksen organisaatiossa ilmenneitten puutteitten korjaamisesta. Epävarmaa kyllä on, tarkoittiko valtiovarainvaliokunta juuri komitean ehdottamaa uudelleenjärjestämistä. Joka tapauksessa lienee tämä esitys syytä ottaa yhtiökokouksen harkittavaksi, ja siksi on myös johtokunnan velvollisuus antaa siitä lausuntonsa.

Mutta sitä ennen on johtokunnan otettava vastatakseen komitean esittämään väitteeseen, jonka myös budjettivaliokunta osittain toisti ja joka, sikäli kuin voidaan arvioida, antoi tietyille säätyjen jäsenille aihetta lausumiin, jotka olivat yhtä lailla aiheettomia kuin hypoteekkiyhdistyksen luotolle vahingollisia. Komitean mietinnössä lukee näin:

Kiistämätöntä on, että useita yhdistykselle koituneita haittoja olisi voitu välttää, jos ohjesääntöä olisi aina noudatettu. Siitä tapahtuneita poikkeamisia ei kuitenkaan voi panna minkään yhdistyksen asioita hoitaneen johtokunnan syyksi, sillä seuraava yhtiökokous on jatkuvasti hyväksynyt toimet, ja ne näyttävät siis olleen yhtäpitäviä kyseisenä aikana vallinneen yleisen mielipiteen kanssa.

Koska johtokunnan on ollut mahdotonta havaita, että jokin ohjesäännön vastainen menettely olisi hyväksytty yhtiökokouksessa tai että sellaisia olisi muuten esiintynyt, ja koska esitetyt kyselyt eivät myöskään ole antaneet mitään tietoa siitä, mitä komitean huomautus tarkoittaa, on tuo huomautus muodoltaan epämääräisenä jätettävä sikseen. Komitean mietinnössä esitetään kuitenkin toisessa yhteydessä (sivulla 22), että yhdistyksen kärsimiä tappioita ei aikaisempina vuosina ole jaettu eri läänien kesken, vaikka ohjesääntö niin edellyttää. Tällöin tarkoitettaneen ohjesäännön § 16 säännöksiä.

Tarkkaan ottaen §:ssä 16 edellytetään, että yhdistyksen vararahasto on jaettava lääneittäin, ei sen tappioita. Mutta koska korvaus tulee ensisijaisesti sen läänin vararahastosta, jossa lainananto on aiheuttanut tappioita, niin tämä tarkoittaa, että myös tappiot on jaettava lääneittäin, ennen kuin korvaaminen voi tulla kysymykseen. Tarkka kirjanpito sellaisesta jakautumisesta olisi jokseenkin mahdotonta tehdä, koska siihen olisi merkittävä korot ja jokaiselle vuosipuoliskolle koronkorot. Tappiot ovat syntyneet maatilojen hallinnasta ja myynnistä, ja koron laskemisen olisi siis pitänyt tapahtua jokaiselle hallintaerälle ym. pro & contra [puolesta ja vastaan], sekä koronkoron selvittämiseksi tulouttaa yhteenlaskettu korkotappio jokaiselta vuosipuoliskolta, jotta voitaisiin laskea todellinen voitto tai tappio jokaisesta erikseen sellaiseen maatilaan kiinnitetystä lainasta. Sellainen kirjanpitotapahan ei kävisi päinsä, kun noita maatiloja on useita satoja. Mutta jakauma olisi kyllä jo aikaisemminkin voitu laskea sillä tavoin kuin myöhemmin on laskettu ja ilmoitettu vuosikertomuksessa, jättäen korkolaskelmat pois.

Ne osaomistajat, jotka ovat olleet läsnä yhtiökokouksissa, tietävät kysymyksen olleen niissä usein esillä. Mutta koska on voitu ennustaa, että tappiot siitä määrästä tiloja, joka yhdistyksen täytyi pohjoisissa lääneissä vuosina 1866–70 huutaa itselleen, olisivat niin suuria, että olisi mahdotonta sälyttää niiden korvaaminen näissä lääneissä vielä olevien lainanottajien harteille, niin jakauman julkaisemisen vuosikertomuksissa katsottiin vain aiheuttavan vahinkoa sekä viimeksi mainituille että yhdistykselle yleensä, varsinkin tilojen myyntiä ajatellen. Sillä aikaisemmin ei mitään voitu myydä ilman että ostaja otti haltuunsa myös osan tilaan kiinnitetystä kuoletuslainasta. Ja nyttemmin, kun tappioitten määrät eri lääneissä ovat tiedossa, kärsii myynti siitä, että ostajat kammoksuvat kuoletuslainoja, ja ainoastaan varakkaammat pystyvät esittämään ostotarjouksen, jossa maksuaika on lyhyt. Yhdistykselle ostettuja tiloja edelleen myytäessä syntyneet tappiot näkyivät myös yhdistyksen tilaa koskevissa laskelmissa vasta vuoden 1872 lopussa. Siihen asti oli tappiot nimittäin laskettu pois yleisestä laskennallisesta vararahastosta, joka on syntynyt siten, että yhdistys hankki osan vuonna 1864 otetusta ulkomaanlainasta parempaan kurssiin, eikä tämä voitto tullut mitenkään erityisesti minkään läänin osaksi. Tuona aikana maksettuina rangaistuskorkoina saatu rahamäärä on nyttemmin tappioita lääneittäin jaettaessa laskettu läänien hyväksi. Kuten tästä nähdään, voisi korvaamatta jääneitten tappioitten jakaminen lääneittäin tulla kysymykseen vasta viimeksi mainitusta vuodesta lähtien. Niinikään päätettiin jo vuoden 1872 yhtiökokouksessa, ”että perustetaan tilit sekä vararahastolle kokonaisuudessaan että lääneittäin”, ja siitä lähtien on voittojen ja tappioitten erittely vuosi vuodelta jatkunut, ja siitä on ilmoitettu tietyissä yhtiökokouksissa.

Parin muun mietinnössä huomautetun seikan suhteen johtokunta ei katso erityistä lausumaa tarpeelliseksi. Yhdistyksen tämänhetkisestä tilasta ei komitealta juuri voi saada mitään uutta tietoa. Se ylimääräinen tilinpäätös 1. kesäkuuta 1877, jonka komitea oli antanut kamreerinkonttorin laatia, ei luonnollisestikaan anna lainkaan enempää tietoa kuin tilinpäätös 31. joulukuuta 1876, eikä sitä siksi myöskään ole yllä esitetty. Samoin on jätetty pois ne liitteet, joista komitea oli ottanut tietonsa yhdistykselle kuuluvien maatilojen myyntiarvosta. Sellaisia arvioita on tähänkin asti tehty lääninkomiteoissa opastukseksi myyntiä varten. Mutta kokemus on osoittanut, että niin kuin luonnollista on, ostotarjoukset, jotka riippuvat vuoden sadosta, rahan saatavuudesta jne., ovat harvoin yhtäpitäviä arvioidun arvon kanssa. Varsinkin Oulun läänissä ovat huutokaupoissa tarjotut kauppahinnat mielikuvituksellisia, koska enin osa tarjouksista on selvästi tehty ilman että aiottaisiin ostaa tai odotettaisiin tarjouksen tulevan hyväksytyksi. Tästä johtuen lienee komitean laskemaa yhdistyksen tulevaa myyntitappiota pidettävä enemmän tai vähemmän epävarmana oletuksena.

Mietinnössä ehdotettu uudelleenorganisointi, nimittäin että perustettaisiin erillisiä hypoteekkiyhdistyksiä lääneihin sekä hypoteekkipankki, joka hankkisi yhdistyksille lainanantoon tarvittavat varat, ei selvästikään tarjoa keinoa näiden yhdistysten turvaamiseksi tappioilta, vaikka oletettaisiinkin, että sellainen organisaatio saadaan aikaan. Sen ensimmäinen ehto on, että kaikki nykyisen yhdistyksen tappiot säännöstellään sitä ennen. Tälle ei kuitenkaan pidä antaa erityisempää painoa, koska mihinkään olennaisiin toimiin hypoteekkiyhdistyksen tulevan aseman turvaamiseksi ei ole ryhdytty. Mutta toinen ehto olisi, että ehdotettu hypoteekkipankki keräisi pois kaikki hypoteekkiyhdistyksen kierrossa olevat obligaatiot ja että sillä välin nykyinen yhdistys edelleen vastaisi kierrossa olevista obligaatioistaan. Ulkomaanlaina voisi ehkä edelleen säilyä, jos säädyt suvaitsisivat uusia hypoteekkipankille tuolla lainalle myöntämänsä takauksen ja samoin taata hypoteekkiyhdistyksen kaikkia jälkilaskuja vastaan. Uusi hypoteekkipankkihan ei voi ottaa varoja obligaatioitten lunastamiseen muulla tavoin kuin laskemalla liikkeelle omia obligaatioita. Että tällä ns. pankilla, joka ainoastaan olisi itsenäisten hypoteekkiyhdistysten valtuuskunta, ilman omaa pääomaa ja muita vakuuksia kuin ne, jotka mainittujen monien yhdistysten johtokunnat arvioivat ja hyväksyvät sekä jättävät hypoteekkipankille, olisi sellainen luotto, että sen obligaatiot saavuttaisivat luottamusta, se ei juuri liene todennäköistä.

Ehdotus lienee laadittu ruotsalaisen mallin mukaan. Mutta Ruotsin Hypoteekkipankki on olennaisesti valtiollinen laitos. Se perustettiin oikeastaan estämään hypoteekkiyhdistyksiä, jotka ottivat lainansa ulkomailta keskenään kilpaillen ja siksi raskain ehdoin, heikentämästä maan luottoa. Perustamisesta päättivät hallitsija ja säädyt, ja hypoteekkiyhdistykset menettivät oikeutensa ottaa lainaa. Säädyt myönsivät hypoteekkipankille 8 miljoonan kruunun peruspääoman valtakunnanvelkakonttorin obligaatioina, joita siinä tapauksessa, että jokin yhdistys ei pystyisi suorittamaan maksujaan pankille ja muita varoja ei ole, pankki saisi myydä hankkiakseen varoja omien sitoumustensa täyttämiseen. Sen johtokunnan puheenjohtajan nimittää hallitus, varapuheenjohtajan taas valtakunnanvelkakonttorin valtuusto, kun taas yhdistykset valitsevat sen kolme muuta jäsentä. Tilintarkastuksiin osallistuvat myös molemmat valtiovallat edustajiensa kautta jne. Jokainen maan hypoteekkiyhdistys velvoitettiin merkitsemään osakkuuksia pankissa vähintään yhden miljoonan kruunun arvosta, pyysipä se pankin avustusta tai ei. Pankilla on myös yhdistysten kautta käytettävissään merkittäviä pääomia, jotka ovat syntyneet siten, että henkilöt, jotka eivät itse ota lainaa, merkitsevät kuitenkin itselleen tietyn määrän osakkuuksia, joista he vuosittain maksavat saman prosenttimäärän kuin lainanottajat maksavat korkoa, mutta näistä maksuista heille vastaavasti hyvitetään korkoa.

Vuonna 1876 hypoteekkipankki oli lainannut yhdistyksille yli 155 miljoonaa kruunua. Sellaisista summista voitaneen niiden suuret hallintakulut kattaa 1/8 prosentin provisiolla. Mutta pankki on nyttemmin operaatioillaan hankkinut itselleen oman rahaston, jonka koroista hallintakulut maksetaan.

Jos nyt hallitus ja säädyt Suomessa ryhtyisivät vastaavanlaisiin toimiin hypoteekkipankin perustamiseksi, niin ei siltä kylläkään puuttuisi luottoa. Mutta tällä ei kuitenkaan olisi ratkaistu kysymystä hypoteekkiyhdistysten aseman turvaamisesta. Mietintö näyttää tässä suhteessa lähinnä perustuvan siihen kuinka suuresti kiinnostuneina lääninyhdistysten osaomistajat valvoisivat sen parasta. Mutta vaikka oletettaisiinkin, että sellainen tähän mennessä puuttunut mielenkiinto heräisi, ja että siihen liittyisi asiassa tarvittava näkemys sen rahvaan keskuudessa, josta osaomistajat pohjoisissa lääneissä melkein poikkeuksetta koostuvat, niin mikään mielenkiinto ei estä halloja, korkojen ja kruununrästien ym. maksamatta jättämisestä seuraavia pakkohuutokauppoja, eikä saa muita esittämään huutokaupassa parempia tarjouksia kuin yhdistys, ei pysty estämään tilojen joutumista rappiolle, kun ne on ollut pakko huutaa yhdistykselle kahden vuoden ulosottokierroksen jälkeen, ei hankkimaan niille vuokralaisia, joilla olisi tarvittavat työvälineet, vetoeläimet ja karjaa, eikä lopulta hankkimaan ostajia, jotka maksaisivat niistä hinnan, joka kattaisi yhdistyksen saatavat pääoman, monivuotisten korkorästien, huutokaupan yhteydessä maksettujen kruununrästien ym. ja hallintatappioitten muodossa, kun tuossa läänissä on tarjolla sadoittain muita samanlaisia tiloja muutaman sadan markan kruununrästien tai muun saamisen takia. Juuri tällaisia tappioita, joita merivakuutuksissa kutsutaan ”korkeamman voiman” aiheuttamiksi, ei mikään organisaatio voi torjua. Eikä mietintö myöskään osoita mitään keinoa niiden korvaamiseksi. Mitään muuta sellaista ei lienekään keksittävissä kuin osaomistajien suorittama ylimääräinen maksu. Mutta silloin herää kysymys, kuinka monta prosenttia Suomen maa-alasta pystyy maksamaan siihen sijoitetut rahat? Pohjoisten läänien osaomistajilta tuolloin vaadittavan rahamäärän suuruuden lienee saavutettu surullinen kokemus tehnyt ilmeiseksi.

Yleensäkin lienee mietinnössä aivan liian innokkaasti oletettu voitavan herättää osaomistajien mielenkiintoa hypoteekkiyhdistyksen kaltaista laitosta kohtaan, joka ei, koska se on hypoteekkiyhdistys, missään tapauksessa lupaa heille voittoa, koska katsotaan, että läänien osalle lankeavien tappioitten julkistaminen olisi ollut tarpeen tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Tämä intressi olisi siis joka tapauksessa syntynyt post festum [jälkikäteen], osan tappioista jo tapahduttua ja osan ollessa väistämättömiä, koska ne tilat, joiden myynnistä ne aiheutuivat, olivat jo langenneet yhdistykselle.

Vuosikertomuksessa on kuitenkin jatkuvasti, ja jo vuodesta 1869 lähtien, esitetty helposti ymmärrettävinä taulukkoina yhdistykselle huudettujen tilojen lukumäärät ja niitä vastaan annettujen lainojen rahamäärät sekä vuodesta 1872 lähtien myös vuoden aikana myydyt tilat ja myynnissä kärsittyjen tappioitten määrät – kaikki lääneittäin. Vuosikertomuksia, enimmäkseen suomenkielisiä, on ollut runsaasti jaossa. Luvut ja summat, joihin äsken on viitattu, eivät valitettavasti ole olleet pieniä. Niiden olisi pitänyt riittää herättämään asianomaisten mielenkiinto, jos sitä ylipäätänsä voi tällä tavalla herättää.

Kuten jo vuosikertomuksessa on esitetty ja tässä yllä on toistuvasti mainittu, pitäisi johtokunnan mielestä ensi sijassa huolehtia kaikella tavalla keinoista, joilla tappiot korvattaisiin osaomistajia liiaksi rasittamatta; varsinkin kun, kuten jatkossa pääkohdittain kerrataan, lähes kaikkiin mahdollisiin toimiin tappioitten välttämiseksi on jo ryhdytty.

Kuten on mainittu, ja kuten yleisesti on tiedossa, on yhdistyksen nykyisen huolestuttavan tilan syynä se, että pohjoisten läänien osaomistajat eivät kykene ohjesäännön määräyksen mukaisella tavalla kantamaan näiden läänien osaksi koituvia tappioita. Tätä tarkoittava säännös pykälässä 16 kuuluu näin:

Jossakin läänissä mahdollisesti syntyvä vajaus täytetään ensi sijassa kyseisen läänin vararahastossa olevasta osuudesta sekä loput muitten läänien osuuksista kyseisessä rahastossa, ja läänejä hyvitetään sillä tavoin annetuista ennakoista ensiksi mainitun läänin vararahastosta, sikäli kuin sitä muodostuu, kuitenkaan hyvittämättä korkoja. Vain siinä tapauksessa, että yhdistyksen vararahasto kokonaisuudessaan havaittaisiin riittämättömäksi vajauksen kattamiseen, vaaditaan tarvittavia varoja osaomistajilta niissä lääneissä, joissa vajaus on syntynyt, edellä säädetyn vastuullisuusperiaatteen nojalla. Jos vajausta ei silläkään lailla voida täysin täyttää, maksavat jäljelle jääneen osan osaomistajat muista lääneistä saman jakautumisperusteen mukaan.

Sellainen muutos tähän säännökseen, että mahdollisesti syntyvää vararahastoa saa rajoituksetta käyttää vajauksen kattamiseen, ja myös että kaikilla yhdistyksen osaomistajilla olisi velvollisuus maksaa jäljellä oleva osuus, missä läänissä vajaus sitten syntyykin, vapauttaisi ehkä liiaksi läänien osaomistajat ja lääninkomiteat pitämästä huolta siitä, että tappioita vältetään kyseisessä läänissä. Muutosta voitaisiin siksi rajoittaa säätämällä, että osaomistajat siinä läänissä, jossa vajaus on syntynyt, velvoitettaisiin vastaamaan siitä tiettyyn prosenttimäärään läänin lainanannosta ja sen lisäksi muitten osaomistajien tavoin osallistumaan jäljelle jäävän osan korvaamiseen. Sellaiseen muutokseen ryhdyttäessä on huomattava seuraavaa:

1. Osaomistajien sitoumukset lainanottajan ominaisuudessa. Velkakirjaan sisältyy, että lainanottaja suostuu maksuehtojen lisäksi ”kaikkiin muihin ehtoihin ja velvollisuuksiin, joihin yhdistyksen voimassa oleva ohjesääntö lainanottajia velvoittaa”, sekä varauksen, että ”saan (saamme) nauttia oikeutta, joka mainitun ohjesäännön mukaan on taattu yhdistyksen lainanottajille ja osaomistajille”. Kun nyt ohjesäännön pykälään 77 sisältyy säännös järjestyksestä, jossa siihen saa tehdä muutoksia, ja määrätään, että muutosehdotuksen voi yhtiökokous hyväksyä ”vähintään kahdella kolmasosalla asian lopullisen esittelyn yhteydessä annetuista äänistä”, niin lainanottajat ovat selvästi jo velkasitoumuksensa perusteella velvoitetut suostumaan jokaiseen sen antamisen jälkeen tapahtuvaan muutokseen laillisesti tapahtuvien ohjesäännön muutosten yhteydessä. Sen sijaan ei lainan kiinnitystä koskevaan sanamuotoon nimenomaisesti sisälly §:ssä 16 edellytettävän kaltaista maksua. Lienee syytä ottaa harkittavaksi, pitäisikö tämän takia myös tehdä §:ään 12 sellainen muutos, että laina voidaan periä tai ainakin irtisanoa, jos perittävä korvausosuus jätetään maksamatta. Tämä riippuu kuitenkin selvästi järjestyksestä, jossa korvauksen maksaminen hyväksytään.

2. Sen välttämättömyys, että korvaus ositetaan maksettavaksi ennen kuin tappion määrä on lopullisesti laskettu ja merkitty kirjoihin. On nimittäin hyvin tärkeää, että tappiota ei lisää korolle juokseva korko, niin kuin tapahtuu, kun annettu laina jää vuosikausiksi maksamatta yhdistykselle langenneeseen tilaan kiinnitettynä. Taksoittaminen voisi siksi tapahtua siten, että lasketaan tietty prosentti niistä lainoista, jotka on annettu kunkin vuoden aikana yhdistykselle langenneille tiloille, mihin tietysti lisätään muiden tappioiden määrä, jos sellaisia on vuoden aikana sattunut.

3. Jos taksoittamiselle hyväksytään suunnilleen tämä järjestys, niin maksun on tapahduttava puolivuosikoron lisäprosentin muodossa, ja kun sellaisesta ei voida tehdä päätöstä ennen kesäkuussa pidettävää yhtiökokousta, elokuun 1. päivänä maksettavan jälkimmäisen vuosipuoliskon koron yhteydessä. Mutta koska voi käydä niin, että lisäprosentiksi tulisi niin vähäinen prosentin murto-osa, että sen osittamisesta tulisi enemmän harmia osaomistajille kuin hyötyä yhdistykselle, niin lienee syytä jättää yhtiökokouksen asiaksi harkinnan mukaan lykätä sen maksaminen johonkin seuraavaan vuoteen. Kun muistissa on niinkin kovat kokemukset kuin hypoteekkiyhdistyksen nykyisillä osaomistajilla, niin lienee hyvin harkittua varautua pahimpaan myös tulevaisuudessa. Taksoitusprosentti voisi siten kasvaa määrään, jonka periminen kerralla voisi olla suuri rasitus, ehkä monelle osaomistajalle mahdotonkin kantaa. Silloin voi maksun jakaminen useiksi maksukausiksi olla tarpeen, vaikka tällöin riskinä onkin, että siitä juokseva korko lisää tappiota jonkin verran. Lainanottajien hyväksi laskettava kuoletus on nyttemmin 160 000–170 000 markkaa vuodessa ja kasvaa vuosi vuodelta progressiivisesti, niin että voi nousta esiin kysymys, olisiko etua sen antamisesta anteeksi, ts. laina-ajan pidentämisestä, jolloin vastaava vuosikorko lankeaisi laina-ajan päättyessä vararahaston hyväksi. Mutta kunhan vain taksoittaminen tapahtuu ajoissa, ei osaomistajien tekemän uhrauksen pitäisi muodostua rasittavaksi, niin kuin nykyisestä tilanteesta käy ilmi, koska on syytä toivoa, että kuluneitten vuosien kokonaistappio ei ole enempää kuin 7–8 % lainaksi annetusta pääomasta. Tässä esitetty puhunee sen käsityksen puolesta, että yhtiökokoukselle pitää varata täysi vapaus päättää kärsityn tappion maksettavaksi osittamisesta.

4. Ei voitane olettaa, että eteläisten läänien lainanottajat nyt ottaisivat korvattavakseen pohjoisten läänien kärsimät suuret tappiot, jotka niissä asuvat osaomistajat ovat velvolliset itse kantamaan, ja siten ei myöskään, että kahden kolmasosan enemmistö annetuista äänistä voitaisiin saada muuttamaan ohjesääntöä tarkoitetulla tavalla. Mutta juuri pohjoisissa lääneissä asuvien osaomistajien pelastamiseksi on anottu yhdistyksen Suomen Pankille maksettavan velan anteeksi antamista ja hallituksen tukea. Yllä mainittu § 16 muuttaminen koskenee siis vain tulevia tappioita, ja myös eteläisessä Suomessa asuvien osaomistajien etujen mukaista on suuressa määrin se, että muutos tällä edellytyksellä tapahtuu, jos he ylipäätänsä toivovat, että yhdistys pysyy pystyssä.

Että myös vakuudet tappioita vastaan ovat nyttemmin paljon suuremmat kuin yhdistyksen toiminnan alkuaikoina, se käynee ilmi seuraavista tiedoista:

a) Lainoitettavien tilojen arviointi on nyttemmin uskottu vain kahdelle arviointimiehelle kussakin läänissä, ja heidät voidaan valita laajemmasta ehdokasjoukosta kuin aikaisemmat pitäjäkohtaiset työntekijät. Taksoitustariffissa on ylimpien pelto- ja niittyluokkien arvoa laskettu 20 prosentilla ja ensimmäisen luokan soveltamista on rajoitettu erityisin määräyksin. Määritettyä arvoa alentavien otsikkojen määrää on lisätty.

b) Lainaa myönnetään korkeintaan puolet tilan arvosta vain yli 15 000 markan arvoisiksi arvioiduille tiloille, mutta korkeintaan 1/3 tilan arvosta tiloille, joiden arvo ei ylitä tätä määrää.

c) Antolainaus on tapahtunut rahana, ei obligaatioina, ja vain 5 ½ %:n korkoon, niin että kuoletus on ¼ %. Myydyille tiloille myönnettyjen kuoletuslainojen määrää on vähennetty noin puoleen alkuperäisestä, ja missä lainalla on ollut 5 %:n korko, siellä se on muunnettu 5 ½ %:n lainaksi.

d) Antolainauksen pääoma on hankittu myymällä 5 %:n obligaatioita, lukuun ottamatta vähäistä määrää parikurssiin ja joiltakin osin puolesta yhteen prosenttiin yli parikurssin. Mutta kun 5 %:n obligaatiot, vaikka ne on laskettu liikkeelle vain 93 %:n kurssilla, antamalla pääoma lainaksi 5 ½ %:n korolla saadaan kuoletetuksi 56 5/6 vuodessa, niin kun ne lasketaan liikkeelle parikurssiin, saadaan yhdistykselle voittoa, jonka määrää selvitetään alla kohdassa f).

e) Tappio-osuudet on ohjesäännön § 11 momentin 1 nojalla kannettu pääoman takaisinmaksun yhteydessä 5 % lisäkorkona.

f) Vararahasto tulevaisuutta varten on muodostettu siten, että ottolainaus tapahtuu 5 %:iin ja antolainaus 5 ½ %:iin, minkä seurauksena lainaksi otettu pääoma voidaan ¾ % kuolettamalla maksaa takaisin 49 2/3 vuodessa, kun taas lainanottajan tämän suuruinen velka tulee kuoletetuksi 56 5/6 vuodessa. Sama koskee lainoja, jotka tiloja myytäessä on muunnettu 5 %:sta 5 ½ %:iin. Jos nyt vain huolehditaan siitä, että vuosittain lunastetaan tai arvotaan tarvittava määrä 5 %:n obligaatioita, niin lainaksi otettu pääoma on likvidoitu 40 2/3 vuodessa, mutta yhdistys saa edelleen lainaksi antamastaan pääomasta 16 1/6 vuoden ajan 6 prosentin vuotuismaksuja (korko, kuoletus ja hallintaprosentti yhteenlaskettuna). Vuoden 1874 vuosikertomuksessa on esimerkkinä tarkempi laskelma tämän operaation tuloksesta. Mutta siinä oletetaan, että tappiot olisivat jääneet likvidoimatta, kunnes ne sekä niille laskettava korko ja koronkorko tulevat korvatuiksi antolainausvoitosta. Jos sen sijaan, niin kuin yllä on oletettu, tulevat tappiot viipymättä taksoitetaan, eikä tappiosta siis lasketa korkoa, niin koko tuon tulevan lainavoiton pitäisi langeta yhdistykselle ilman rasituksia.

Miten suuri yllä esitetyin ehdoin liikkeelle laskettu ja muunnettu lainapääoma tällä hetkellä on, sitä ei voi numerolleen tarkasti ilmoittaa ilman hankalia laskelmia, koska ottolainaukseen on sisältynyt myös yhdistyksen ulkomaanlainalla hankitun, takaisin maksetuksi saadun lainapääoman uudelleenlainausta, joka jo alusta alkaen on annettu lainaksi 5 ½ %:n korkoon, joten uudelleen lainattaessa ei korko ole muuttunut. Mutta likimääräinen arvio osoittaa, että tässä kyseessä oleva antolainaus on suunnilleen 4 ½ miljoonaa markkaa. Jos nyt lasketaan 6 % korkoa pelkästään tälle pääomalle 16 1/6 vuoden ajan, niin huomataan, miten merkittävä ylijäämä yhdistyksellä on tulevaisuudessa odotettavissa kyseisestä lainanannosta. Lainanottaja valittaa syystäkin korkeaa korkoa, mutta valitus koskee ensi sijassa 6 %:n vuotuismaksua, kuoletettiinpa laina sitten 40 tai 56 vuodessa. Ulkomaanlainan korkea korko on tehnyt välttämättömäksi tuon pitemmän kuoletusajan. Jos nyt lainaehdot kaikille yhdistyksen osaomistajille ajan kuluessa tulevat samoiksi, niin kaikille on siitä hyötyä, nimittäin se suojelee heitä ylimääräisiltä panoksilta tappioitten kattamiseksi. Ne 5 %:n lainat, jotka on maatiloja myytäessä muunnettu, samoin kuin takaisin maksetut sellaiset lainat, jotka on lainattu uudelleen 5 ½ prosentin korkoon, perustuvat 14–17 vuotta sitten liikkeelle laskettuihin kotimaisiin obligaatioihin. Näitten obligaatioitten tulee siis olla kuoletettuja 23–26 vuoden kuluttua, ja jo siitä hetkestä alkaen alkavat siis niitä vastaavan uuden 5 ½ %:n lainan vuotuismaksut langeta yhdistykselle. Sellaisia laskelmia kuin tämä, johon tässä viitataan, tarkastellaan mielellään epäluuloisesti, syystä tai ilman syytä. Mutta laskelman varmuuden ehdot, liikkeelle laskettujen 5 %:n obligaatioitten säännöllinen kuoletus ja nopea maksettavaksi ositus pelättyjen – tai pikemminkin varmasti odotettujen – tappioitten korvaamiseksi, on ilmoitettu selkeästi. Edellyttäen, että kaikkia näitä ehtoja noudatetaan, täytyy lasketun tuloksen toteutua. Mutta silloin on kohtuullista, että tappion korvanneet maksut, jotka tekivät tulevan ylijäämän mahdolliseksi, korvataan siitä yhtiökokouksen harkinnan mukaan, joko suorana takaisinmaksuna tai vastaavasti lyhentäen sitä 56 5/6 vuoden aikaa, jonka kuluessa lainaa on velkakirjan sanamuodon mukaan kuoletettava. Tätä koskevan säännöksen pitäisi siksi sisältyä §:n 16 uuteen sanamuotoon.

g) Laina-anomuksia on pohjoisissa lääneissä vuodesta 1872 lähtien, jolloin lainananto viiden vuoden väliajan jälkeen taas alkoi, ollut varsin vähän, kuten nähdään alla olevasta taulukosta.

Johtuipa tämä sitten siitä, että rahvas on oppinut pitämään kuoletuslainoja vahingollisina ja rasittavina, tai siitä, että tarkempi ja nyttemmin myös alennettu arviointi on osoittanut olevan epävarmaa, saako tilan arvon nousemaan 8 000 markkaan, tai siitä, että lainaa on tietyissä lääneissä myönnetty vain ¼ ja nyttemmin kaikkialla 1/3 pienten tilojen arvosta, minkä johdosta arviointikustannukset ym. tekevät mahdollisesta vähäisestä lainasta kalliimman, tai, mikä on luultavaa, kaikista näistä yhdessä vaikuttavista syistä, niin viimeksi kuluneen viiden vuoden kokemus kuitenkin antaa aihetta olettaa, että mainittu asiaintila tulee jatkumaan ainakin lähitulevaisuudessa. Tulevien tappioitten aiheuttamat haitat kyseisissä lääneissä vähenevät paitsi sen johdosta, myös siksi, että lainamäärää on alennettu useiden satojen maatilojen myyntien yhteydessä juuri näissä lääneissä, ja lopuksi siksi, että jäljellä olevat vanhemmat lainat, varsinkin 5 %:n lainat, ovat kuoletuksen takia merkittävästi vähentyneet.

Vuosina 1872–1877 suoraan annetut lainat

Arviointiarvo Arviointiarvo

alitti oli

Smk 15 000 Smk 15 000 tai

enemmän

Oulun läänissä 1 laina 1 laina

Kuopion läänissä 3 lainaa 11 lainaa

Mikkelin läänissä 6 lainaa 13 lainaa

Vaasan läänissä 1 laina 3 lainaa

11 lainaa 28 lainaa

joiden yhteenlaskettu lainapääoma oli 447 100 markkaa.

Tästä arvoltaan [alle 15 000 markan] tiloille

Kaikista näistä tiedoista pitäisi käydä ilmi, varsinkin yhdistyksen ulkopuoliselle yleisölle, että sen tuleva kyky sietää tappioita on olennaisesti kasvanut, ja että ponnisteluja tämän tavoitteen saavuttamiseksi ei ole puuttunut. Itse asiassa yhtiökokouksen vuosittain painosta ilmestyneet pöytäkirjat osoittavat, että viimeksi kuluneen 10 vuoden aikana ei ole ollut yhtään [yhtiökokousta], jossa tähän tähtääviä toimia ei olisi pohdittu, niin kuin myös yllä esitetty on antanut aiheen tutkia ja harkita niitä uudelleen ennen kuin tehdään päätöksiä.

Jos tässä käsitelty ohjesäännön muutos, joka sen mukaan, mitä vuosikertomuksesta käy ilmi, esitetään yhtiökokouksen harkittavaksi, tulisi siinä hyväksytyksi, niin yhdistyksen edun mukaista olisi, että toimenpiteeseen ryhdyttäisiin niin pian kuin mahdollista, jotta voitaisiin viipymättä asettaa aikaraja erottamaan toisistaan ne tappiot, jotka korvataan nykyisin voimassa olevien säännösten mukaan, ja tulevat tappiot, joita kaikki yhdistyksen osaomistajat ovat välittömästi velvolliset korvaamaan. Tämä on sitäkin välttämättömämpää, kun säädyt ovat viiden vuoden ajan lykänneet anottua lainan anteeksi saamista koskevaa päätöstä, ja nyt taseeseen merkityn tappiosumman vuodesta toiseen jatkuva kasvu olisi jollakin toimenpiteellä estettävä. Olennaisilta osin näin onkin tapahtunut valtiopäivien 600 000 markalle myöntämän korkovapauden ansiosta. Ja saman tavoitteen saavuttamiseksi tämän ylittävän osan suhteen ei liene muuta keinoa kuin että jälleen pyydetään hallitukselta avustusta. Jotta taas tämän voitaisiin toivoa menestyvän, niin on varmasti tärkeää, että yhdistys voi osoittaa ryhtyneensä sellaiseen valtiopäivien päätöksessäkin mainittuun ”uudelleenjärjestämiseen”, että sen seurauksena nykyisen huolestuttavan tilanteen toistuminen estetään.