Hyvät naiset ja herrat! – Tapa ja laki antaa minulle tässä tilaisuudessa mahdollisuuden vaatia huomiotanne näihin muutamiin sanoihin, ja syistä jotka myöhemmin on helppo käsittää, saan nyt nöyrimmin pyytää huomiotanne seuraavalle lyhyelle esitykselle kodin ja koulun välisestä suhteesta. Lisään vielä tähän pyynnön, että suopeasti suhtautuisitte esitystavan ja aiheen kehittelyn puutteisiin. Tämä aihe on merkitykseltään aivan liian suuri, jotta sitä voitaisiin mitenkään täydellisesti selvittää sinä aikana jona uskallan koetella korkea-arvoisen yleisön kärsivällisyyttä.

Mikä on kodin suhde kouluun? – Tähän kysymykseen on helppo vastata sen, joka jo vuosien ajan on perheensä johtajana lapsiensa vuoksi ollut myös suh­teessa kouluun. Näin tutusta asiasta ei ehkä voida sanoa paljon uutta. Järjen sivistys ei kuitenkaan ole niinkään sitä, että ihminen oppii tuntemaan täysin tuntemattoman ja uuden, kuin sitä että hän hankkii itselleen tietoa siitä, mikä hänen lähiympäristönään muodostaa hänen elinolosuhteensa. Todellinen tieto siitä ottaa piiriinsä myös sille ennen vieraalta näyttäneen. Näkymä laajenee siten yksityisen rajoittuneesta alueesta yleiseen, ja yksilön kiinnostuksen kohteet paljastavat pian riippuvuutensa kansakunnasta ja ihmiskunnasta.

Tässä juuri, harrastuksessa, halussa, yleisinhimillistä kohtaan tunnetussa rakkaudessa ilmenee todellinen sivistys. Ja jos ennen muuta tieteellisesti sivis­tyneelle miehelle on osoitettu huomiota nimittämällä häntä sivistyneeksi, on näin tehty ainoastaan siksi, että tieto, tieto totuudesta sinänsä ja itselleen ei riipu mistään yksilöllisistä olosuhteista, vaan se muodostaa kaikille ihmisille yhteisen perustan, ja sen omistajalla on myös oletettu olevan harrastusta ja rakkautta tietoon. Sillä jokainen, joka voi kohota hetken välittömän, häipyvän kiinnostuksen yläpuolelle ihmisyyden yleiseen ja ikuisesti pysyvään, jokainen, joka voi käsittää rajoittuneet elinolosuhteensa korkeamman päämäärän välineeksi, joka voi antaa yksittäisten pyrkimystensä määräytyä näiden mukaan – hän osoittaa näin että hänellä on todellista sivistystä.

Siten sivistys on vähemmän kuin tavallisesti ajatellaan kiinni tietystä säädystä ja luokasta. Erityisesti kristillisessä yhteiskunnassa tosi uskonnollisuus on tätä sivistystä. Jumalaa pelkäävällä on elävä ja aina läsnäoleva usko kaitselmuksen johdatukseen ja hän tietää siten tämän kaitselmuksen ohjaavan kaikki inhimilliset ponnistukset kohti kohonnutta, ääretöntä päämäärää, hän tietää ettei hänen oma olemassaolonsa ole vain katoavaista, tämänhetkistä, vaan ikuista, tulevaa. Muidenkaan uskontojen tunnustajat eivät voi kieltää tätä tietoisuutta. Sivistyksen piiri on siten sama kuin koko maan piiri, ja ihmisystävän on suloista ajatella, ettei jumaluuden suurinta lahjaa ihmiskunnalle keneltäkään kielletä. Tavallisesti asetetut sivistyksen eri asteet häviävät tässä enemmän tai vähemmän mielivaltaisiksi arvostuksiksi, arvostajan omasta sivistysasteesta riippuviksi.

Edellisestä tekisi mieli päätellä, että kaikki henkisen edistyksen hyväksi tehty työ olisi siten merkityksetöntä. Voitaisiinhan sanoa että jokainen joka on sekä tietoinen että uskoo kaikkea johtavaan ja suojaavaan kaitselmukseen on myös tosi sivistyksen kannalla, ja jos, kuten ei käy kieltäminen, kaikilla ihmisillä on tämä tietoisuus jossain muodossa, niin ihmisen on tarpeetonta tavoitella muuta sivistystä kuin sitä mikä hänellä tässä tietoisuudessa on!

Ihmisen tietoisuus ei kuitenkaan ole silmä, joka ainoastaan vastaanottaa vaikutteita esineistä, tai kaitselmus sellainen aistittava olio, joka kuolleesti ja muuttumattomasti tarjoaisi jatkuvasti saman muodon ja värin silmän käsitettäväksi. Tietoisuus kaitselmuksesta on ajatus ja sellaisena elävä tieto, joka jatkuvasti kehittyy uudeksi ymmärrykseksi. Mikä kaitselmus on, mistä hänen johdatuksensa koostuu? Minkä tarkoituksen hän on asettanut ihmiselle? Mihin ihmisen tulee kohottaa katseensa ja mikä selittää hänen olemassaolonsa? – Kaikki nämä kysymykset johtavat välittömästi ajatuksen oletusten ja päätelmien äärettömään ketjuun, pakottavat yksilön inhimillisen tiedon rajoittamattomalle alueelle. Tietoisuuteen, jota olemme kutsuneet sivistykseksi, kuuluu itse asiassa välttämättä tiedon elävyys, elävä kehitys. Emme voi siksi kysyä: miten tosi sivistystä hyödyttää pyrkimys ymmärtämisen korkeampaan asteeseen? Sivistys on sinänsä tällainen pyrkimys, eteneminen yhä kehittyneempään ymmärtämiseen siitä mitä se jo uskona sisältää. Olemme sanoneet, ettei tiedonhalu, eikä myöskään laaja ymmärrys aina todista aidosta sivistyksestä. Kuitenkin edellisen puute, välinpitämättömyys tietoa kohtaan, henkisen kehityksen vähyys osoittavat sivistyksen poissaolon, ja yhtä vähän voi monitaitoinen, jos hänellä ei ole yleistä inhimillistä harrastusta, uskoa maailmanhistoriassa vaikuttavaan kaitselmukseen, rakkautta ihmiskuntaan ja sen korkeampiin asioihin, kutsua muistitietoaan sivistykseksi. Yhtä varmaa on, että ainoastaan ulkoisesti sivistynyt, kun häneltä puuttuu rakkaus tietoon, jää kauaksi jälkeen sivistymättömästä talonpojasta, jolle raamattu on ehtymätön lähde jolla hän sammuttaa henkensä janon ja toimii tietomääränsä mukaan, ikään kuin hän ei työskentelisi hetken vaan ikuisuuden hyväksi.

Sivistykseen kuulu siten olennaisesti halu tietää, ja sivistyksen on aina kohdistuttava herättämään ja ravitsemaan tätä halua. Lapsi on aina utelias ja tiedonhaluinen, sillä tiedon täydellinen puuttuminen merkitsee myös sen tarvetta. On tapana sanoa: lapsella on luonnon tiedonhalu. Sillä on kuitenkin todellisuudessa hengen tiedonhalu. Sillä henki ei ole tunteiden, halujen, mielikuvien, ajatusten perusta tai astia, vaan ne muodostavat hengen, jonka olemassaolo on näissä. Kasvatus, henkinen välitys, antaa lapselle määrittyneet mielikuvat ja ajatukset, siis hänen tietonsa, ja jokaisella inhimillisellä mielikuvalla on sisäinen yhteys inhimilliseen tietoon kokonaisuudessaan, niin ettei sitä voida käsittää ja ymmärtää tämän yhteyden ulkopuolella, minkä vuoksi jokainen lapsen vastaanottama uusi mielikuva tuo mukanaan tiedon tarpeen lisäyksen. Tieto joka lapselle annetaan ei samasta syystä voi olla mielivaltaisten päähänpistojen kokoelma, vaan sen pitää olla järjellinen, tietoa joka on totta ja joka tunnustetaan todeksi. Tämä on ihmiskunnan tietoa, vuosituhanten perintö. Ja sen välittämiseen tarvitaan menetelmä ja järjestys, samoin sen vastaanottajilta vaaditaan työtä ja ponnistuksia.

Koulu on laitos, joka välittää tämän yhtenäisen tietämisen perusteet. Se on pakkolaitos, sillä tiedonhalun ohella lapsessa on kevytmielisyyttä, joka leijaillen kohteesta toiseen kammoaa jatkuvaa ponnistelua. Siten onkin sanonnaksi muuttunut kokemus, että tiedon ulkokuori on kova. Ja siihen, että itse haluttaisiin murtaa tämä kuori, tarvittaisiin jo tietomäärä, jota lapsella ei voi olla, joka myös puuttuu pintasivistyksestä ja tekee siitä edistyksestä piittaamattoman. Kilpailu, aikaisin herännyt kunnianhimo, voi tehdä pakon lapselle vähemmän merkittäväksi, mutta se on olemassa ja sen pitääkin olla. Jo kauan sitten on hylätty harhana käsitys, jonka mukaan luokkahuone muutetaan leikkihuoneeksi ja oppikirjat pelikorteiksi, jotta sitten ponnisteluitta annettaisiin lapselle tieteen perusteet, joiden omistaminen päinvastoin on ollut ja on monivuotisen, uutteran ja vaivalloisen työn hedelmä.

Mainittu opetusmenetelmä hylättiin, ei ainoastaan siksi, että se huomattiin riittämättömäksi johtamaan perusteellisiin tietoihin, vaan myös siksi, että se vieroitti työnteosta ja omasta ponnistelusta. Sillä se, työ, ponnistelu, joka ensi silmäyksellä näyttää olevan ainoastaan tiedon saavuttamisen väline, itse asiassa on saavutettuna tapana myös saavutettu päämäärä. Ja tämä itsessään todistaa parhaiten oppilaan omiin ponnisteluihin perustuvan opetusmenetelmän puolesta, että väline on myös päämäärä joka on saavutettava, jotta opetus olisi lainkaan hyödyllistä. Sillä mitä tieto on ilman järjestystä ja rakkautta työhön? Mitä on ylimalkaan ihmisen elämä ilman näitä ominaisuuksia? Mitä on hänen olemassaolonsa, jos se kuluu välinpitämättömyydessä ja todellisessa toimettomuudessa.

Voimme koota näihin kahteen kohtaan pääasiat, mitä koulun pitää ja mitä se voi saada aikaan. Koulun pitää välittää metodisen tiedon, tieteen, ensimmäiset perusteet sekä totuttaa järjestykseen ja työhön. Oppilas ei siten saa ainoastaan tukevaa perustaa tiedon kohteiden käsittämiseen, vaan myös kasvavan voiman tähän käsittämiseen, vapaaseen työhön, jota tarvitaan oman vakaan käsityksen saavuttamisessa, hän ei pelkästään hanki tapaa mukautua ennalta määrättyyn järjestykseen, vaan myös voimia ja itsetuntoa tässä järjestyksessä kerran itsenäisesti toimiakseen. Etenkin tässä tulee esiin julkisen opetuksen paremmuus verrattuna yksityisopetukseen. Yleisesti kyllä uskotaan, että yksityisopettajan jakamaton huolenpito tekee oppilaan edistymisen helpommaksi, mutta parhaassakin tapauksessa yksityisoppilas menettää omissa kyvyissään sen, mitä hän hyötyy sanelluissa muistitiedoissa. Toivotaan, että vähäisempi pakottaminen kehittää itsenäisyyttä; itsenäisyyden ensimmäinen ehto kuitenkin on, että opitaan hallitsemaan itseä, opitaan alistamaan oma tahto yleisille laeille. Ja se, että pakkona on laki, kaikille sama, vie pois sen lamauttavan, mielen orjuuttavan ominaisuuden, minkä se helposti saa, jos se esiintyy yksittäisen motivoimattomana käskynä. Oikeassa koulussa ja yksittäisen ohjaamisessa ankara järjestys vaikuttaa eri tavalla. Nuoremmalle mitkään perusteet eivät päde. Yksittäisessä opetuksessa viimeinen perusta on opettajan tahto, koulussa se sen sijaan on velvollisuuksien tasa-arvoisuutta. Lapsen oikeudentunnolla ei ole mitään väitteitä tätä vastaan. Yksittäinen tahto harvoin tunnustaa tämän muuten kuin suhteessa vanhempiinsa. Lapsellinen rakkaus ja kunnioitus riittää täysin. Jokaisen muun yksittäisen tahdon pakotusta vastaan herännyt itsetietoisuus ottaa kuitenkin pian oman vapautensa.

Jos nyt kysytään, miten lasten hoito kotona voi tukea koulun tarkoitusten saavuttamista, niin vastaus näyttää jo annetun.

Positiivisesti tämä voi tapahtua ensiksikin kiinnittämällä huomiota järjestykseen ja tarkkuuteen varhaisimmassa kotiopetuksessa, toiseksi valitsemalla tähän aiheet, jotka herättävät ja ravitsevat lapsen tiedonhalua, vaihdellen näitä, mikä harjoittaa muistia, kolmanneksi totuttamalla lapsi ehdottomasti kuuliaisuuteen sekä ulkoiseen kunnollisuuteen ja säädyllisyyden ja tapojen vaatimaan käytökseen.

Sellaisia kodin toimia jotka auttaisivat koulua päämääränsä saavuttamisessa näyttää olevan verrattain vähän. Kodin antama opetus ei yleensä voi ulottua kauas. Valmius lukea äidinkieltään, kyky käsittää ja säilyttää luettu, vaikka tämä koostuisikin pelkistä historiallisista kuvista ja luonnonkohteiden kuvauksista, on kuitenkin erittäin merkittävä koko koulusivistykselle. Niin, edellisen tai jälkimmäisen laiminlyöntiä koulu harvoin voi parantaa. Lapsen koulunkäynnin aikana voivat vanhemmat vielä paljon vaikuttaa siihen että lapsi on ahkera koulussa ja noudattaa sen järjestystä huolellisesti. Tämä on tärkeää: että vanhemmat eivät lapsen läsnäollessa arvostele opettajien tekoja tai moiti koulua. Myöskään hemmottelu ja väärä hellämielisyys eivät saa viedä lasta koulun järjestyksen piiristä tai mitätöidä niiden ojennusten vaikutusta, jotka koulun toiminnan kannalta ovat välttämättömiä. Nämä kaikki ovat helposti täytettäviä velvollisuuksia, vaikka on epävarmaa, onko niitä aina otettu huomioon.

Vaikka näillä asioilla on merkityksensä, muodostaisivat ne kuitenkin koulun ja kodin väliselle suhteelle rajoituksen. Jo niiden luetteleminen on kuivaa, siinä ei ole mitään viehättävää ja se antaa kuulijalle mielikuvan koulumekanismin ikävästä ja yksitoikkoisesta puolesta. Jollei opettajalle ja oppilaalle annettaisi siellä mitään elävämpää ja lämpimämpää, olisi heidän osanaan valittaa.

Tänne kokoontuneessa valistuneessa joukossa ei varmastikaan ole ketään, joka ei ymmärtäisi mitä nyt vielä puuttuu jotta koulun kaksinkertainen päämäärä olisi arvokas. Kaiken työn ja toimen sielu, se, jota ilman tieto on kuollutta, työ ja järjestys koneen yksitoikkoista liikettä – hyvä aikomus, moraalinen sivistys, siveellinen tahto, nämä puuttuvat vielä, tietoisuus ikuisesta, häviämättömästä ja pyrkimys siihen, elävä usko kaitselmuksen johdatukseen, lämmin totuuden ja oikean rakkaus, jonka olemme jo sanoneet olevan olennaisen todessa sivistyksessä. Ja yhdellä sanalla ilmaistuna – tätä tietoisuutta koulu ei voi antaa, ainoastaan käyttää ja kehittää.

Samoin kuin luonnon ja luonnon olosuhteiden pohdiskelevaa ymmärtämistä pakostakin edeltää sen havainnointi, siten myös yliaistillisen käsittämistä edeltää usko, välittömän tunteen vakaumus. Ylipäänsä kukaan ei voi saavuttaa totuutta uskomatta siihen, eikä kukaan voi ymmärtää, seurata oikean määräyksiä, jollei lähtökohtana ole ollut lämmin rakkaus siihen mikä on oikeaa ja hyvää. Tätä uskoa, tätä tunnetta, kuten on helppo ymmärtää, eivät koulun opetus ja kuri voi antaa. Ja ilman sitä ne molemmat muuttuvat hyödyttömiksi, tieto vailla lujuutta, päämäärää ja tarkoitusta, energia ja työkyky intohimojen ja mielivallan välikappaleita, molemmat pelkkiä lisäkiihottimia pahaan, koska ne varmemmin lupaavat rankaisutta jäämisen.

On kuitenkin myös helppo ymmärtää, kenen kuuluu huolehtia koulun hyödyllisyyden kannalta tärkeimmän ehdon täyttämisestä, kenen kuuluu istuttaa lapseen luottavainen jumalanpelko, rohkea totuudenrakkaus, oikeuden ja kohtuuden taju, jota ei helposti johdeta harhaan, lämmin myötätunto muiden hyvinvointia kohtaan. Jos millään tällainen lapsen mieli voidaan luoda niin rakastavan isän ja hellän äidin esimerkillä, edellisen vakavilla opeilla, jälkimmäisen uutterilla pientä sydäntä lämmittävillä mielikuvilla, niin sanotusti niiden sielun oppien mukaan joihin molemmat jo varhaisvuosista taivuttavat sen orastavan järjellisen hengen, johon heidän oman hengellisen olemuksensa omistama jaloin aines sulautetaan.

Ja niin kuin lapsen siveellisestä kasvatuksesta huolehtiminen on perheen tosi tarkoitus, ainoa joka voi yhdistää perheen jäseniä toisiinsa tosi rakkaudessa, on se myöskin olennaisin asia, johon perhe voi vaikuttaa koulun päämäärän hyväksi. Koulun puolestaan kuuluu säilyttää se mitä kotona on saatu aikaan. Sen ei pidä sietää vilppiä, sen on estettävä ja nuhdeltava silloin kun karkeaa itsekkyyttä esiintyy, sen on oltava oikeudenmukainen ja voimakas oikeutta harjoittaessaan, sen on kehotettava rehelliseen jumalanpelkoon. Tämä tapahtuu koulussa lapselle uudessa ympäristössä. Perheessä lapsi harjoittaa näitä hyveitä henkilöitä kohtaan, joihin se on kiintynyt, koulussa taas vieraiden ihmisten parissa, eikä niiden harjoittamista suhteessa näihin yksilöihin enää määrää rakkaus vaan siinä oleva sinänsä ja itselleen oikea. Vasta tässä saa niiden harjoittaminen velvollisuuden merkityksen. Kun oppilasta nyt pakottaa laki samalla tavalla kuin muitakin, hänet myös velvoitetaan tarkastelemaan tehtäviään velvollisuuksina yhteiskuntaa kohtaan, johon hän nyt kuuluu. Koulun tehtävänä on siten ei ainoastaan jatkaa vaan myös täydellistää kodin kasvatus. Tämä on koulun tehtävä, koska se edistää sen omaa lähintä päämäärää. Kuitenkin tämän hyveisiin suuntautuneen mielenlaadun lapsen sielussa täytyy olla lapsuudenkodin kallisarvoisin perintö.

Koetelkoon siis jokainen nuorten edusmies, ennen kuin säälimättömästi tuomitsee oppilaan edistymistä koulussa, minkä verran tällä on sitä mielenlaatua, joka yksin voi taata menestyksen. Sellainen valmistaminen koulua ja elämää varten ansaitsee toki kaiken vanhempainrakkauden lämmön. Se valmistaa kouluun, koska ainoastaan toteen ja oikeaan, ikuisesti kestävään suuntautuva mielenlaatu lapsessa voi vähitellen puhaltaa tiedon materiaan elävän hengen, antaa kuolleelle kirjaimelle sielun nuorukaisen mielessä, ymmärtää ja käsittää, kamppailla itse saavuttaakseen vakaan tiedon totuudesta ja oikeasta, koska vain tämä mielenlaatu voi johtaa hänet käyttämään hankittua työnteon kykyä. Ratkaisevaa kuitenkin koko elämälle on myös se, mikä on hedelmällisin ajankohta tämän koulusivistyksen antamiselle. Sillä niin kuin herää halu omaan vakaumukseen, tietoisuus oikeudesta päättää tiedon ja toiminnan maailmassa, herää myös epäilys – epäilys saavutetun tiedon totuudesta, siveellisen järjestyksen laillisuudesta, ja ensimmäiseksi käyttää itsetietoinen henki saamaansa vapautta protestoidakseen hengen omaa pysyvä maailmaa vastaan. On turha toivo opettaa nuorukaiselle miten välttää tämä kiirastuli. Hän tulee käymään tämän kamppailun! Hän tulee epäilemään; hän tulee valitsemaan ja hylkäämään. Jos hän ryhtyy tähän taisteluun vailla vakaata uskoa totuuteen ja oikeaan, ilman elävää rakkautta näihin – silloin hän on hukassa – hukassa, jos hän raukkamaisesti pakenee välinpitämättömään omien halujensa tai vieraiden vaikutusten orjuuteen – hukassa, jos hänen mielensä on liian jalo tällaiseen mutta hänen luottamuksensa kuitenkin liian vähäinen, sillä epätoivo, pilkka ajatuksissa ja toiminnassa leimaa silloin hänen lyhyttä elämäänsä. – Ehkei elämä anna meille lainkaan esimerkkejä? Laskekaapa ne, jotka villit intohimot ovat tuhonneet – tai ne, jotka hetken huolet ovat kukistaneet, joissa ei ajatus ikuisesta, häviämättömästä elä! – – Siksi sanoin että valmistaminen koulua varten on myös valmistamista elämää varten! Sillä sama mielenlaatu joka johti haluun etsiä vakaumusta, antaa myös voimia voittaa epäilys. Mikä istutettiin lapsen pieneen sieluun, sitä ei hävitetä. Se on selvää vielä iäkkään hämärtäville silmille, kun lapsuuden ja vanhuuden välinen tie katoaa hänen katseensa edestä. Usko, jonka hellä äiti rukouksia lukemalla valoi lapseen, väärän katuminen, hyvän tarkoittaminen, jonka lapsi niin katkerasti tunsi, kun se näki äidin kyynelten vuotavan pahan teon vuoksi – ne eivät häviä, tämä usko, tämä tarkoitus, ne lämmittävät nuorukaisen sydämen uhrautuvaan ja haaveilevaan totuuden ja oikean rakastamiseen, ne vahvistavat miehen halua jalouteen elämän katkerissa kokemuksissa, ne elähdyttävät vielä haudan partaalla vanhuksen toiveita jalon voitosta.

Et siis vaikuttanut ainoastaan lapseesi, rakastava isä, hellä äiti! – Vaikutit ihmiskuntaan. – Sanotaan että perhe on naisen maailma, mutta unohdetaan lisätä että perhe on kansakunnan elämän juuri, ja kansakunnat vaikuttavat välittömästi ihmiskuntaan. Unohdetaan että lastenkasvatus on perheille kaikki kaikessa, että se määrää mieheksi tulleen lapsen kohtalon ja että isänmaan elämä on sen arvokkaiden poikien elämässä, että kansakunta täyttää paikkansa näiden avulla ihmiskunnassa. Siksi ei perhe pienenä rajoitettuna piirinä kuulu lähinnä naiselle, vaan siinä kaitselmus antoi hänen pieneen, pehmeään käteensä runsaan puoliskon ihmiskunnan hyväksi tapahtuvasta ponnistelusta. Palatsit jotka mies rakentaa sortuvat soraksi, opit jotka miehen terävyys suunnitteli, antavat tilaa uusille terävämmille, valtiot, vallat, jotka hän voimakkaalla mielellään ja kädellään perusti, häviävät jälleen nimeksi historiaan. Mutta se mikä siirtyi jalosta ihmissydämestä toiseen, se elää eikä siihen vaikuta mikään elementtien, järjestelmien, valtiomuotojen muutos, se jatkuu sydämestä sydämeen ja rakentaa näkymättömän monisolmuisen sidoksen, mikä yhdistää yksilöt, kansakunnat ja aikakaudet järjelliseksi ja siveelliseksi ihmiskunnaksi.

Jos olen onnistunut osoittamaan, miten perheen antamassa kasvatuksessa elämään on olennaisinta uskonnollinen ja moraalinen kasvatus, että se on myös välttämätön ehto kaiken kouluopetuksen hyödyllisyydelle, sekä miten jälkimmäinen silloin kun se rakennetaan edellisen perustalle, voi sen kanssa yhdessä vaikuttaa nuorten todelliseen sivistykseen ja jalostumiseen ja siten kansakunnan, ihmiskunnan sivistykseen ja jalostumiseen, niin silloin minulla ei ole muuta lisättävää, ainoastaan toistamiseen muistutan: yrittäkööt sekä perhe että koulu sivistää nuorta mieltä ei ainoastaan älynohjein ja hyödyllisiä tietoja ja valmiuksia välittäen, ei maailmaa varten jonka hetken kokemus opettaa meille olevan heikon, villiintyneen, turmeltuneen, vaan ihanteeseensa pyrkivää, itseään jalostavaa ihmisyyttä varten, mistä vuosituhanten kokemus, mistä historia antaa meille tietoa – sanalla sanoen: tehkööt ne kasvavasta suvusta maailmalle paremman, nykyistä jalomman. Silloin ne molemmat ovat täyttäneet tarkoituksensa, ja kasvattaja ja opettaja voivat sulkea väsyneet silmänsä kuolon uneen vakaasti toivoen, että hänen jälkeensä elävä suku on edennyt askeleen kohti ihmiskunnan ikuista päämäärää.

Arvostettujen virkaveljieni ja omasta puolestani saan nöyrästi kiittää teitä, jalosukuinen herra kuvernööri, teitä korkea-arvoiset herrat, siitä että olette läsnäolollanne kunnioittaneet tätä meille tärkeää päivää. Ja teitä hyvät naiset, jotka tähän olette lisänneet kauneuden ja viehättävyyden lempeän loisteen. Tämän koulun puolesta kiitän teitä hyvät herrat ja hyvät naiset että olette läsnäolollanne osoittaneet koulumme ja sen opettajien ja oppilaiden pysyvän teidän kallisarvoisessa suosiossanne. –

Sinulle korkea-arvoinen herra tohtori, tämän koulun kunnioitettu tarkastaja, sinulle kuuluu virkaveljieni ja minun mitä syvin kiitollisuus siitä hyvyydestä jolla sinä, juurikaan kavahtamatta tätä kuluneiden vuosien työlästä pestiä, olet suonut meille kunnian tulla sinun saattamaksesi virassamme tässä laitoksessa – niistä oppineista haasteista joita rikkaasta kokemuksestasi olet meille antanut – erityisesti haluan kunnioittaen kiittää sinua luottamuksesta, jota olet suvainnut minulle osoittaa jo aloittamani virantoimituksen aikana. Suotakoon tämän koulun vielä pitkään kuulua sinun kokeneen katseesi tarkastuksen alaisuuteen – ja meille sen opettajille ja oppilaille, että vielä usein kunnioittaisit meitä läsnäolollasi.

Kun käännyn teidän puoleenne, arvoisat herrat opettajat, teen sen ainoastaan ilosta saada tämän korkea-arvoisen yleisön läsnäollessa vakuuttaa vilpitöntä kunnioitusta ja kiitollisuutta, jota yhteisen työmme aikana olen oppinut teitä kohtaan tuntemaan. On minun vastuullani, että tartun tilaisuuteen antaa tällaisen vakuutuksen. Meidän työläs kutsumuksemme myös kuuluu yhteiskunnan kaikkein vähiten merkittäviin. Ainoastaan silloin siitä tulee arvostelmien kohde, kun joku uskoo, että hänen kohtuulliset tai kohtuuttomat koulua koskevat vaatimuksensa eivät toteudu. Harvoin mietitään onko rakennukselle, jonka rakentamista meiltä vaaditaan, olemassa perusta. Sekä silloin että siinä onnellisessa tapauksessa, että yksittäiset, niin kuin yhteiskunta aina, unohtavat hänet, on hänellä pelkästään omantuntonsa todistuksen lisäksi opettajatovereiden todistuksena heidän kunnioituksensa, joka saadaan ainoastaan velvollisuudet täyttämällä. Uudistan tämän vilpittömän kunnioituksen vakuutuksen teille, hyvät herrat, ja hellittämätön arvostelmani on, että te puolestanne teette siitä minulle arvokkaan.

Teille rakkaat pojat, on minulla vielä kehotus annettavana. Suhteeni teihin ei kaipaa monia sanoja. Tunnemme jo toisemme ja toivon että te tunnette tarpeeksi hyvin minut tietääksenne, että pahantapaisuus, missä se ilmenee, kovasti surettaa minua sekä pahantekijän että laitoksemme takia, ja minun itseni takia. Olette nähneet sieluni huolen kun olen joutunut oikaisemaan pahantapaisuu­desta, mutta tiedätte myös vakaan päätökseni, että sikäli kuin se minusta riippuu, en anna sen tähän koululaitokseen juurtua; tiedätte että tätä varten olen aseistautunut kaikella sillä ankaruudella, jonka laki on käsiini antanut. Niin tulee myös tulevaisuudessa olemaan, kunnes te kaikki olette tehneet ankaruuden ja rangaistuksen tarpeettomiksi. Tänään uusi kehotus. Olette kuulleet koulumme kunnioitetun tarkastajan esityksen opettajillenne kuuluvista velvollisuuksista. Olette olleet todistamassa kallisarvoista valaa, jolla he ovat sitoutuneet täyttämään nämä vastuulliset velvollisuudet. Eikö tämä herätä nuoren sydämenne myötätuntoa? Toivon sitä ja haluan myös uskoa että tänä päivänä teissä herää ajatus siitä, miten teidän käyttäytymisenne ei ainoastaan teidän itsenne takia tee opettajianne tyytyväisiksi, vaan miten myös te siveellisyyden, järjestyksen ja ahkeruuden opein voitte helpottaa opettajienne työtä velvollisuuksiensa täyttämiseksi, voitte auttaa heitä saamaan hyvän omantunnon. Olette myös kuulleet mihin kohonneeseen päämäärään työnne voi teidät johtaa. Olette oppineet, ettei kukaan voi ajatella liikaa tulevaisuudestaan. Teidän kunkin kyvystä riippuu tuleeko teistä mies, joka kunnioittaa ja rakastaa isänmaataan ja hyödyttää ihmiskuntaa, niin että kun hänen kuolemansa aika lähestyy, tuhannet kyyneleet ja siunaukset saattelevat häntä. Tallettakaa sydämiinne se mitä olette kuulleet ja oppineet. Muistakaa nämä kaksi vaikutintanne jotta halusta ja kaikin voimin täyttäisitte tehtävänne koulussa. Täyttäkää se rakkaudesta opettajiinne ja rauhoittakaa heidän omaatuntoaan, sillä myös he rakastavat teitä, tehkää se jotta tekin kerran saisitte isänmaanne, kanssaihmistenne rakkauden ja kiitollisuuden. Tehkää se ja antakaa minun kerran kokea se suuri onni, että tässä huoneessa näiden korkea-arvoisten edessä saan vakuuttaa, että te kaikki poikkeuksetta olette käyttäytyneet niin, että vanhempanne ja isänmaanne voi teistä toivoa arvokkaita poikia, suokaa minulle tämä onni ja sitäkin suurempi, jos elän niin kauan että saan tulevaisuudessa nähdä rakkaitten vanhempienne ja omaistenne sekä muiden opettajienne ilahtuvan tämän toiveen toteutumisesta. Jumala antakoon teille tähän siunauksensa! Pyytäkäämme tätä häneltä, kaiken hyvän antajalta!