Arvoisa vastaanottaja tietää toki, miten suurin kustannuksin hallitus on yrittänyt auttaa viime vuosien huonojen satojen seurauksena hätää kärsivää maan pohjoisten ja itäisten osien väestöä. Viljaa on kruunun laskuun hankittu ulkomailta jopa 32–34 mk hintaan ruistynnyriltä ja 28–30 mk ohratynnyriltä, ja tämä kallis vilja on kuitenkin vuosina 1862–63 ja 1864 lainattu rahvaalle siten, että takaisinmaksu oli tapahtuva luonnontuotteina, ja usein maksettiin lisää vain yksi kappa tynnyriä kohti, mikä vastaa makasiininhoitajan palkkiota. Monia yleisiä töitä on tehty kruunun kustannuksella työansion järjestämiseksi tarpeessa oleville, on rakennettu teitä, ojitettu soita, hakattu auki rajalinjoja, kaadettu tukkipuita kruunun metsissä. Sitä paitsi on annettu merkittäviä rahalainoja yksityisille maanviljelijöille, jotka ovat ottaneet asiakseen järjestää työtä tilattomalle väestölle, samoin kuin köyhäinhoidon johtokunnille samaa tarkoitusta varten, sekä työhön kykenemättömien tukemiseksi osittain lainoja ja osittain rahalahjoja.
Annetuista lainoista on tähän mennessä verrattain pieni osa maksettu takaisin, ja sekin on taas annettu lainaksi. Tällä hetkellä on saatavia:
Mattoja Jauhoja Ruista Ohraa Kauraa
Oulun läänissä
Kuopion
Vaasan
Mikkelin
Viipurin
eli yhteensä
sekä lisäksi rahaa:
Oulun läänissä [summa puuttuu] mk
Kuopion
Vaasan
Kun lainaksi annetun viljan hinnaksi arvioidaan se hinta, jonka se on maksanut kruunulle, on tämän antolainauksen kokonaisarvo enemmän kuin [summa puuttuu].
Ja kun tähän lisätään kruunun ostama vilja, joka vielä on kyseisten läänien makasiineissa ja kruununaitoissa ja joka on, mikäli mahdollista, säästettävä tulevia tarpeita varten, ovat kruunun kustannukset väestön tukemiseksi lainavaroin lisäksi [summa puuttuu] mk.
Lisäksi tulevat vielä hätäaputöitten kustannukset, jotka ovat vuodesta 1862 lähtien [summa puuttuu]
Toivottavaa on, että rahvasta valistetaan näistä asioista. Väestö ymmärtää helposti, että kruunun tuloja vastaavat vuosittain menot, ja ettei niistä voida laskea tulevan ylijäämää. Sillä maan väestö, ja etenkin maata viljelevä väestö, joka muodostaa siitä suurimman osan, maksaa veronsa kruunulle, eikä olisi järkevää taloudenpitoa, jos siltä vaadittaisiin suurempia veroja kuin mitä tarvitaan välttämättömimpiin yleisiin menoihin. Vain siksi on näinä ankarina vuosina ollut mahdollista käyttää yllä esitettyjä suuria summia hätää kärsivien läänien väestön tukemiseksi, että sekä tavaroitten vienti maasta että myös niiden tuonti ulkomailta oli vielä vuosina 1862 ja 1863 epätavallisen suuri, niin että tullituloja oli paljon, ja samoin siksi, että monia maalle hyödyllisiä ja välttämättömiä hankkeita on lykätty varojen säästämiseksi hallituksen hätäaputoimiin. Ja kuitenkin on hallituksen ollut pakko lisäksi ottaa ulkomailta lainaa, jonka takaisinmaksusta voidaan huolehtia vain vaivoin.
Mutta näistä monista ankarista vuosista aiheutunut köyhyys on pakottanut väestön olemaan ilman useita enemmän tai vähemmän välttämättömiä ulkomaisia tavaroita, joita on siksi kahtena viime vuonna tuotu maahan vähemmän. Siksi ovat myös tullitulot vähentyneet, ja väestön tukemiseen on nyt aikaisempaa vaikeampaa löytää varoja.
Kun jälkeenpäin katsomme näitä vuosia, on meillä kaikilla mitä suurin syy kiittää Jumalaa. Vanhat olivat hyvin aavistaneet, ja he voivat opettaa nuorille, että he aikoinaan pääsisivät vaikeitten vuosien yli vain suurin kieltäymyksin, ja aikakirjat todistavat, että milloinkaan aikaisemmin ei Suomen kansa ole voinut auttaa itseään sellaisten yli sillä tavoin kuin nyt. Toki on koettu ankaria päiviä monilla paikkakunnilla, leipä on ollut niukkaa, monin paikoin siihen on sekoitettu pettua. Mutta tiettävästi ei kukaan ole kuollut nälkään, eivätkä myöskään vaikeat sairaudet ole riehuneet. Toisin oli varhaisempina aikoina, jolloin ankarina kuolonvuosina temmattiin pois kymmeniä tuhansia. Kun näin on, pitää meidän toivoa Jumalalta, että tämäkin vuosi, joka kyllä eräillä paikkakunnilla on antanut heikon sadon mutta useimmilla paikkakunnilla keskinkertaisen, voisi kulua ilman suuria kärsimyksiä.
Rahvaan kunniaksi voidaan sanoa, että se on aikaisempaa enemmän yrittänyt auttaa itse itseään. Mutta monin paikoin uskotaan yhä, että kruunu auttaa, ja kansa ei edes kavahda ottamasta niin paljon lainaa kuin vain on saatavissa. Sellainen ajattelutapa on turmiollinen. Kruunu ei nimittäin voi antaa yhdellä kädellä ottamatta toisella, ja kun se antaa paljon, seuraa siitä välttämättä verojen lisääntyminen. Tuo ajattelutapa sammuttaa myös rahvaalta halun yrittää auttaa itse itseään työtä tekemällä ja säästämällä. Kunpa se muistaisi, että kruunun kyky auttaa käy yhä vähäisemmäksi, niin kuin on jo tapahtunutkin, ja vaikka kruunu kykenisi enempäänkin, eivät sen varat voi riittää elättämään puolta miljoonaa ihmistä, eivät edes antamaan parina vuotena peräkkäin, syksyllä ja keväällä, sen pelloille kylvösiementä.
On meidän Herramme kiusaamista, että ei ojiteta, ei kynnetä eikä lannoiteta peltoja, niin kuin asia on monin paikoin, ja silti odotetaan sen tuottavan satoa. Vain mitä erinomaisimman hyvän sään vallitessa voi sellainen pelto antaa hyvän sadon. Sen kasvun tuhoavat kuivuus, märkyys, halla.
Ei ole hyvää taloudenpitoa, jos huonona vuotena yritetään kasvattaa paljon karjaa. Sillä vähäisempi määrä hyvin ruokittuja eläimiä, jotka ovat vahvempia, antaa enemmän sekä maitoa että lantaa kuin suuri määrä nälkiintyneitä. Ensimmäinen asia, joka ajattelevan maanviljelijän on tehtävä sadonkorjuun päätyttyä, on tarkoin laskea, paljonko hänellä on rehua, viljaa ja perunoita, ja paljonko hän tarvitsee omaan ja kotiväkensä toimeentuloon, ja kuinka paljon karjaa hän pystyy rehuvaroillaan ruokkimaan, kun sen tarpeita varten jää vain vähän viljaa. Ei myöskään ole hyvää taloudenpitoa, että hän myy kehnoon hintaan karjan, jota hän ei pysty ruokkimaan, tai siitä saadun lihan, vaan parempi on, että hän käyttää lihan keittoon ja vähentää vastaavasti leivän käyttöä talossaan. Missään muualla ei syödä niin paljon leipää kuin meidän maassamme, vaikka on selvää, että ihmistä ravitsee paremmin, jos hän saa päivässä naulan leipää, naulan lihaa ja luotijauhoja ja perunaa, kuin jos hän syö mielensä mukaan leipää, suolakalaa ja huonoa piimää.
Mutta monella onnettomalla ei ole valinnan varaa, koska hänen satonsa on ollut niin kehno, että hänen viljansa ei riitä edes niukaksi ravinnoksi sekä ihmisille että karjalle. Häntä, niin kuin parempiosaistakaan, ei auta mikään muu kuin työ. Miten hänen olisi meneteltävä? Neuvoja on vaikea antaa. Hänen täytyy mennä kaupunkiin jonkun kauppiaan luo ja kysyä, mitä hän voisi saada myydyksi. Monin paikoin maassamme rahvas saa tuloja, joskin niukasti, käsin sahaamalla. Vähän on kuitenkin parempi kuin ei mitään. Huono taloudenpito on turmellut hongikon. Mutta oksia on ehkä vielä jäljellä. Kuusilaudat menevät kaupaksi ulkomailla, jos ne sahataan huolella, suoraan ja tasaisin reunoin, ja jos ne niin hyvin kuin mahdollista suojellaan kosteudelta ja pidetään puhtaana. Kattopäreet voivat mennä kaupaksi. Joka on kyllin taitava tekemään hyviä kärrynpyöriä ja vaunuja, hän voi saada ne myydyksi, sillä niitä viedään paljon Pietariin. On vain otettava selvää, millaisia niiden on oltava, jotta ne menisivät kaupaksi. Keväällä antaa pajunkuoren kerääminen hyvät tulot. Se on työ, jota myös naiset ja lapset voivat tehdä, ja niityt ovat kiitollisia pajupensaitten hävittämisestä. Se, jonka matka kaupunkiin ei ole pitempi kuin kymmenen peninkulmaa, voi aina saada kaupaksi valmiiksi veistettyä rakennuspuuta, parruja, piiruja ja räystäskouruja. Omassa metsässä riittää kantoja ja juuria tervaksi, ja missä kruunun metsiä on lähettyvillä, sieltä niitä saa ottaa vähällä rahalla. Tervan hinta on huono. Mutta parempi on saada joka päivä ainakin puolet leivästä korvatuksi kuin syödä sitä ilman mitään tulevaisuuden näkymiä. Tässä ei voida luetella kaikkia mahdollisia tulonlähteitä. Mutta kehota ystävällisesti läänin kauppiaita neuvomaan rahvaalle, mitä sen pitäisi valmistaa, ja ottamaan vastaan sen tuotteita vientiä varten, vaikka ne eivät antaisikaan suurta voittoa. He saavat kuitenkin tuloja siitä jauhosta tai viljasta, jolla he nämä maksavat.
Kovaa on myös maanviljelijällä, jos hänen täytyy käyttää kaikki aikansa sellaisiin sivuansioihin, sillä tällainen työ vaikeuttaa hänen tulevaisuuden näkymiään. Joka on niin onnellinen että voi käyttää työnsä hedelmät maanviljelykseen, on varmasti saanut paremman osan. Jokainen päivä, jonka hän voi käyttää ajaessaan suomultaa ja kuusenhavuja ja lepänrisuja navettaansa, antaa hänelle enemmän voittoa kuin jokin edellä luetelluista ansiokeinoista. Huonoa taloudenpitoa on hänelle myös työläistensä erottaminen, jos hän vain suinkin voi pitää heidät, varsinkin kun hänen on tavallisesti annettava yhtä paljon kerjäläiselle, ja juuri he ovat noita erotettuja työläisiä. Ylipäätänsä ei ole hyvää taloudenpitoa antaa jotain työkykyiselle ilman vastaavaa työtä. Jos jokainen antaisi yhdelle työläiselle palkkana sen, minkä hän antaa almuina kymmenelle kerjäläiselle, niin ei tapahtuisi tuota valtavaa työn menetystä, joka nyt huonoina vuosina saa aikaan suurinta vahinkoa. Mutta siihen tarvittaisiin seurakuntien tilallisten asukkaitten välinen sopimus. Kuten juuri todettiin, he eivät sellaisen seurauksena joutuisi antamaan sen enempää, mutta he saisivat pitää työn tulokset.
Sen sijaan kokoonnutaan nyt heti sadonkorjuun jälkeen pitäjänkokouksiin, mutta vain julistamaan, että seurakunta tarvitsee lainana kruunulta niin ja niin monta tuhatta tynnyriä viljaa – jolloin tavallisesti lisätään: irtaimelle väestölle emme voi järjestää työtä, vaan kruunun on huolehdittava siitä yleisiä töitä järjestämällä. Voi käydä niin, että 3 000 hengen seurakunta pyytää lainaa 5 tai 6 tuhatta tynnyriä – ja siitä huolimatta, että sillä on rästejä vuosina 1856, 1857 ja 1859 saaduista lainoista sekä vuosien 1862, 1863, 1864 ja 1865 lainat kokonaan maksamatta. Sitten lähdetään kotiin ja sanotaan, että nyt on huolehdittu omasta toimeentulosta.
Sellainen on väärin, ja osoittaa valitettavasti, että väestöä on hemmoteltu lainoilla ja tukiaisilla. Mutta jos hallitus todella olisi antanut kaiken, mitä näin on pyydetty, eivät kruunun koko vuoden tulot olisi riittäneet kaiken sen viljan ostamiseen, eikä maassa olisi enää jäljellä markan markkaa, jos Suomen Pankki olisi antanut seteleistään kyseisen viljan ulkomailta hankkimiseen tarvittavan hopean tai vekselit. Näin menetellen rahvas saa aikaan, ettei hallitus voi luottaa sen hädästään ja avuntarpeestaan antamiin tietoihin.
Yksikään ihminen ei voi tulojensa vähetessä köyhtymättä elää samaan tapaan kuin niiden ollessa suuremmat. Joka on hyvänä aikana säästänyt, voi silti huonona aikana kuluttaa säästöjään, ilman että hänen taloudellinen tilansa huononee. Mutta kuinka moni on niin ajattelevainen? Kokonaisilla paikkakunnilla ei ole ketään, joka säästäisi edes rukiin kylvösiementä, mistä on suurta vahinkoa heille itselleen ja koko maalle. Seurauksena näet on, että kylvö ei voi tapahtua oikeaan aikaan, jos vuoden ruis kypsyy vähän myöhemmin, jolloin seurauksena on huonoja satoja. Tämä on huonoa taloudenpitoa. Jokaisella pitäisi aina olla tallessa kylvettävän siemenen lisäksi myös hyvinä vuosina säästetty pahojen vuosien vara, niin kuin Joosefilla Egyptissä. Kukaan ei toki saa unessa tietää, milloin nuo huonot vuodet ovat tulossa. Mutta Suomen kaltaisessa pohjoisessa maassa, joka on pohjoisin, jossa viljaa viljellään, pitäisi aina olla valmiina siihen, että seuraavasta vuodesta tulee huono vuosi. Ja valitettavasti sellainen tulee harvoin yksin. Näin käy osittain siksi, että kylmät ja lämpimät jaksot vuorottelevat, ja osittain siksi, että säästäväisyys ja harkinta puuttuvat, niin että huonona vuonna on ja käytetään vain huonoa kylvösiementä, tai sitä ei ole lainkaan, kun halla on vahingoittanut kaikkea viljaa, niin että kun kaikkia maan peltoja ei voida kylvää kruunun siemenellä, jää osa niistä kylvämättä. Mutta myös kruunun siemen on parhaassakin tapauksessa sitä mitä rahvaalta on saatavissa, ja rahvas antaa tavallisesti kruunun makasiineihin niin kehnoa kuin he vain voivat saada vastaanotetuksi. Jos pellot täytyy kylvää ulkomaisella siemenellä, jota kruunu lainaa tai kauppias myy, ovat asiat vielä huonommin. Sillä kukaan ei voi vastata sen itävyydestä. Sen oras tuhoutuu helposti, sato kypsyy hitaasti ja vaatii onnistuakseen pitkän ja lämpimän kesän.
On kovaa sanoa tämä, mutta totta se on: nuo monet huonot vuodet ovat suureksi osaksi rahvaan omaa syytä.
Ei voida sanoa, että talonpoika elää säästeliäästi, mutta hänen satonsa on niukka, ja verot suuret, niin ettei hän saa säästetyksi mitään ankaraa aikaa varten. Juuri rahvas ostaa suuria määriä ulkomaisia kankaita, liinoja, kahvia, sokeria, tupakkaa ym. Juuri se juo maassa valmistettavan paloviinan. Näin on kaikissa maissa: mitä herrasmiehet ja heidän perheensä käyttävät ja kuluttavat, on vähäistä verrattuna suuren massan kulutukseen. Ja Suomessa herrasväki ja kaupunkilaisetkin muodostavat verrattain vähäisen joukon, vähemmän kuin kymmenesosan maan väestöstä. Vielä vuonna 1863, edellisen vuoden ankaran kadon jälkeen, tuotiin maahan mainittuja tavaroita enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja kun viljan säästämiseksi kiellettiin viinanpoltto, harjoitettiin salapolttoa myös seurakunnissa, jotka jatkuvasti ovat pyytäneet lainaa kruunulta, valittaen ettei heillä ole kylvösiementä eikä leipää.
Myös pitäjänmakasiinien hoito on ollut surkeaa. Ne on tarkoitettu avuksi hädän hetkellä, mutta parhaimpinakin vuosina ne ovat kesäisin tyhjillään. Jos sitten tulee halla, niin ei saada tynnyriäkään kylvösiementä. Miten valitettavaa tämä onkaan! Se osoittaa myös, että väestö, puhumattakaan että sillä olisi edellisiltä vuosilta säästöjä, on jo ennen vuoden sadon kypsymistä syönyt osan tulevasta sadosta. Jonkin verran on kyllä annettava lainaksi, varaston vaihtumiseksi, ja jotta saataisiin korvatuksi hallintakulut. Mutta tavallisesti riittäisi tähän tarkoitukseen, jos lainattaisiin neljäsosa varastosta.
Viime aikoina on oltu sitä mieltä, että olisi parasta myydä vilja ja säilyttää rahat. Tämä käy päinsä yhdelle makasiinille kolmesta, jos vain rahat voidaan sijoittaa siten, että ne tarpeen hetkellä voidaan heti käyttää. Mutta jos niin tapahtuisi yleisesti, olisi se maalle onnettomuus. Ulkomainen vilja pitäisi nimittäin ostaa hopealla tai hopean arvolla, eikä maalla ja Suomen Pankilla ole niin paljon hopeaa kuin mitä tarvittaisiin vaikean kadon sattuessa. Pankin setelit käsissään olisi moni seurakunta tällöin yhtä avuton kuin tyhjän makasiinin kanssa. Jos sen sijaan maassa on viljaa, ei hopeaa tarvita. Ja kadon sattuessa tarvitaan ensiksi kylvösiementä, jollaiseksi ulkomainen vilja ei kelpaa.
En kirjoita tätä valittaakseni rahvaasta. Sellaisesta ei ole mitään hyötyä. Ja jokaisen ihmisen täytyy syihin katsomatta verta vuotavin sydämin katsella kärsimystä, jota monin paikoin on saatu kokea näinä ankarina vuosina. Kuitenkin tiedän, että Suomen rahvas on vakava ja ajatteleva kansa, ja olen vakuuttunut siitä, että se ei loukkaannu ystävällisesti lausutuista sanoista, vaan huomaa niiden olevan totuuden ja kohtuuden mukaisia. Kaikki ihmisen tekemä on puutteellista. Ehkä nyt jaetut tuet ja se helppous, jolla kruunun lainoja on saatu, ovat osallisia siihen, että luottaen avunlähteen pohjattomuuteen on ajateltu vähemmän itse itsensä auttamista. Varmaa on, että useat maamme osat ovat nyt niin velkaantuneet, että moni rehellinen mutta ajattelematon lainanottaja joutuu lähtemään talostansa ja mailtansa. Sitä suuremmalla syyllä on rahvasta valistettava siitä, että myös kruunun varat on käytetty. Sitä on kehotettava omiin ponnisteluihin, tekemään enemmän työtä, hoitamaan talouttaan viisaammin, säästämään enemmän. Epätoivoa tämän ei pitäisi saada aikaan. Tällä rahvaalla on nimittäin tallella vakaa uskonsa Jumalan armolliseen kaitselmukseen. Älköön se vain unohtako, että Jumala auttaa siunaamalla työn ja ihmisen rehellisen vaivannäön itsensä ja muitten auttamiseksi. Hallitus ei varmasti, kuten ei tähänkään asti, tule kieltämään siltä apuansa, sillä mitä kruunu omistaa, se on Suomen kansan omaisuutta. Mutta kruunun apua ei pidä odottaa muuhun kuin äärimmäisen hädän välttämiseen. Säästäväisyys sen rahojen käytössä ei ole vain oikeudenmukaisuutta, jonka ansiosta kaikki apua tarvitsevat pääsevät siitä osallisiksi. Tämä säästäväisyys on nyt myös välttämättömyyden sanelemaa, koska jaettavaa on vähän.
