[suomeksi]

Arvosteliakunta ei ole määräajalla Marraskuun 2:sta päivästä vuonna 1878 aina 1880 vuoden loppuun kirjapainosta ulostulleiten teosten seasta löytänyt muuta alkuperäisiä suomalaisia varsinaiseen kansallis­kirjallisuuten luettavia kirjoja kuin Krohnin tekemiä: ”Kertomuksia Suom[en] hist[oria]sta, 5 Osa ja ”Elämän havannoita”; kirjoittanut P. Päivärinta. Teos sisältää kahessa vihossa neljä erinäistä tarinaa, ”Kuvauksia kansan elämästä”, tietysti suomalaisen kansan, takaa nimilehti. Waikka tämä teos ei ole ansiota vailla, sitä ei kuitenkaan voi lukea niitten kirjain lukuun, jotka ”kansallis-kirjallisuuden arvoa suuremmassa määrässä koroittasivat”. Tekiän kuvailema voima ei ole näissä tarinoissa luonut mitään kansan jokapäiväistä elämätä ylevem­pää, niin että melkein uskoisi, että niissä suorastaan kuvataan, mitä kirjantekiä on omin silmin nähnyt, omin korvin kuullut. Kieli on hyvinki sujuvaa, mutta esitystapa on sitä laatua, että se lukiata pian väsyttää. Kirjantekiä näet harvoin vuorostaan kertoo tapahtumia ja esittelee henkilön mielipiteitä, vaan lukia saapi näistä kaikkista tiedon jonkun tarinan henkilön suusta siten, että kirjantekiä itte tarkoin kyselee ja joku tarinan henkilö antaa vastaukset. Dialogillinen esitys-tapa tietysti kyllä saattaa eri aineilla olla hyvinki sopiva, mutta se vaati isoa neroa tekiässä, jopa jonku määrän runoilisuuttakin, jos yksitoikoisuuta tahdotaan vältää. Mutta kuin se liikku jokapäivästen ja vähäpätöisten asiain alalla, tulee se kankeaksi ja väsyttäväksi.

Vielä olisi J. Krohnin ulosantama 5 Osa ”Kertomuksia suom[alais­ten] hist[oria]sta” niitä kirjoja, jotka tässä tilassa saattaisivat tulla kysymykseen. Kuitenki ei olisi sopivaa, tätä yhtä osaa teoksesta, joka kokonaisuudessaan kieltämättä korottaa kotimaisen kirjallisuuden ar­voa, erittäin arvoistella, ja palkion ehtoja on niin supistettu, että toi­selta puolen arvosteliakunta tuskin saatta ottaa teosta kokonaisuudes­saan tarkasteltavaksi. Arvosteliakunnan hankkeet siis olisivat jääneet mitättömäksi, jos ei herra Krohn olisi kunnalle lähettänyt hänen tekemästänsä ”Suomalaisen kirjallisuuden historian” ensimäisestä ”Kalevala” merkitystä osasta, joka vasta tämän vuoden alussa on joutunut valmiiksi kirjapainosta.

–––

Jonkun kirjallisuuden historiaa ei liene mahdollinen kirjoittaa, jos ei tällä kirjallisuudella ole ollut useampia eri jaksoja, liittyviä toinen toisensa, sekä jokainen esittäen kansan, jopa ihmiskunnan yleiseen kultturihistoriaan.

Mutta suomalaisella kirjallisuudella ei ole ainakin näköisellä enem­män kuin kaksi semmoista jaksoa, nimittäin kirkollinen kirjallisuus, jota on kestänyt monta sataa vuotta, ja vasta alkaava nykyinen kirjallisuus. Kalevala ja muut kansallisrunot ynnä niihin kuuluvat teokset seisovat historian ulkopuolella, ja ovat vaikuttaneet ainoastaan nykyiseen kirjallisuuteen. Luulisi siis vasta sanottua historiaa kirjoit­tamalla voidaan todeksi näyttää, että semmoinen nyt jo olisi mahdol­linen.

Ainakin tohtori Krohn’in näytteestä, joka pitäisi olla 1:n osa Suomalaisesta kirjallisuuden historiasta on mahdoton päättää, onko tämän historian kirjoittaminen hänelle onnistuva taikka ei. Merkilli­nen, asia on ettei teoksessa löydy vähintäkään viittausta siihen, että kirja olisi kuuluva johonkuun yhteiseen kirjallisuuden historiaan. Sillä mitä ”Johdatuksessa” tästä puhutaan, ei vaikuta mitään itse teokseen, koska tämä ei millään siteellä liity mihinkään mukaan aiheissa olevaan kertomukseen taikka arvostelemiseen.

Teos siis ompi katsottava ainoastaan omalta kannaltaan, niinkuin oleva erinäinen Kalevala-Runon arvosteleminen; ja ei kieltäne kukaan, että se semmoisena on kaikkiin etevin, mikä meidän ja muidenki maiden kirjallisuudessa löytyy.

Varsinkin ovat kappaleet ”Kalevalan yhtenäisyys” ja II ”Kalevalan runollinen kauneus ylimalkaan”, ensimäistä Lukua tätä kaikin puolin ylevää laatua.

Ensimmäisessä kappaleessa kokee kirjantekiä toteen näyttää, ettei, niinkuin monet ovat väittäneet, Kalevalalta puutu ”yhtenäisyyttä” ja otaksuu tämän löytyvän Kalevan riennoissa Sampoa itselleen voit­tamaan ja näitten rientoin lopullisessa onnistumisessa. Hyvinki uskot­tava on, ettei mitkään todistukset riitä poistaman eri mielipiteitä tässä tärkeässä asiassa. Mutta kirjantekiä on ainakin yhteen sitonut kaikki ne todistukset, joita tähän asti väitöksensä puolustamiseksi on käytetty, ja näitä uusilla tukevilla päätöksillä vahvistanut siihen määrään, ettei suoralle kieltämiselle enään siaa löydy. Jokainen ymmärtää, kuinka tärkeä tämä asia on. Sillä teoksen runollisesta yhtenäisyydestä riippuu, onko Kalevala luettava kansallisten kertomarunoihin, taikka ei. Ja tässäkin kappaleessa esitystapa on monin paikoin luettava kaunokirjalliseksi. Mutta vasta seuraava kappaletta, Kalevalan runol­lisesta kauneudesta, saattaa kaunokirjallisuuteen rajoittaa alusta lop­puun asti. Herra Krohni tässä esittää tämän kauneuden loistavana suomalaisen kansallishengen tuottamana lukijan silmien eteen ja ikäänkuin painaa hänen sydämeensä oman intonsa ja iloisen rakkau­densa tätä kansallishengen ilmiötä kohtaan.

Seuraavat kappaleet tässä Luvussa: ”Wäinämöinen”, ”Ilmarinen” ja n[iin] e[delleen], eivät enään anna siaa samalle ylevälle ja runolliselle esitykselle, kuin toisen kappaleen esine. Kuitenki on esimerkiksi ”Ai­non” kuvailemista runossa niin taitavasti selitetty ja esitelty, että tuskin mieluttavampaa lukemista alkuperäisessä suomalaisessa kansalliskir­jallisuudessa löytynee.

Esineet toisen Luvun kappaleissa: ”Kalevalan runot suomen kielen aluella” ovat varsinaista ja tieteellistä tutkimusta, jonka ansio paraiten riippuu siitä, kuinka täysinäisesti kirjantekiä on kerännyt niitä tekoosi­oita, jotka kuuluvat mainion kansallisrunomme ulkonaisiin esineihin.

Tästä kyllä lyhyestä selityksestä toki näkynee, että herra Krohnin kysymyksessä oleva kirja arvosteliakunnan mielestä kuuluu niihiin ”alkuperäisiin suomalaisiin kirjatuotteihiin, jotka varsinaisen kirjalli­suuden arvoa suuremmassa määrässä korottavat.”

Arvosteliakunta on sentähden yksimielisesti päättänyt herra Kroh­nille antaa isomman Kirjallisuuden Seuralta määrätyn palkinnon tekevä 2 000 markkaa; luullen Seuran kunniotettavien jäsenien, niin­kuin arvosteliakunnankin mielellään näkevän, että tämä kunnianosoi­tus on sattunut tulemaan herra Krohnin osaksi, jonka ansio suomalai­sen kirjallisuuden alalla jo ennestään on niin suuri ja kiitettävä.