Herra Snellman, J. V.: Kun on ehdotettu, että maassa voimassa olevan sensuurin takia myös oikeus jälkipainoksiin olisi voimassa, niin minusta tämä johtopäätös on vähän sentapainen, että koska kirjailija on yhdessä suhteessa suojaton, on hänen oltava sitä muissakin suhteissa. Toisin sanoen, jos sensuuri ottaa häneltä pois osan hänen omaisuudestaan, tulee jokaisella olla oikeus viedä häneltä loputkin. Sellainen johtopäätös on lievästi sanottuna hämmästyttävä. Mitä taas tulee vaatimukseen, että kirjailijan tai taitelijan tulisi rekisteröidä teoksensa jossakin toimistossa, jotta sen tunnustettaisiin olevan hänen omaisuuttaan, niin tämäkin vaatimus vaikuttaa minusta meidän maassamme kovin eriskummalliselta. Tässä halutaan asettaa kirjailijan omistusoikeudelle teoksiinsa ja tämän oikeuden tunnustamiselle ehto, jota ei ole säädetty missään muussa maassa. Kirjailijoita kai katsotaan olevan tässä maassa niin runsaasti, että ei pystytä pitämään lukua siitä, kuka on tai ei ole minkin teoksen kirjoittaja, ellei jokin toimisto sitä rekisteröi. Yleensäkin kuuluu tämä vaatimus siihen tätä kysymystä koskevien vaatimusten luokkaan, joka todistaa suunnattomasta innosta ottaa pois kirjailijoilta ja taiteilijoilta heidän oikeutensa tai ainakin karsia niitä niin paljon kuin mahdollista. Sitä vastoin näyttää olevan aika vähän vaatimuksia, jotka osoittaisivat sekä kirjallisuuden että taiteen kaipaavan tässä maassa kannustusta ehkä enemmän kuin missään muussa Euroopan maassa. Erityisesti minusta tuntuu ainakin hyvin kummalliselta, että taiteilija voisi rekisteröidä teoksensa jossakin toimistossa. Miten esim. taidemaalari rekisteröisi taulunsa jättämättä siitä kaksoiskappaletta tai kopiota? En tiedä, voivatko herrat taiteilijat keksiä tavan otsikoida taulunsa, niin että se voidaan rekisteröidä. Myös tätä vaatimusta minä pidän yhtä tuomittavana kuin edellistä, ja toivon siksi, ettei kumpikaan estä meidän harvalukuisia ja köyhiä kirjailijoitamme saamasta omaisuudelleen jonkinlaista suojaa, joka heiltä tällä hetkellä puuttuu.

– –

Herra Snellman, J. V.: Tässä pykälän 3 momentissa ehdotetun katson olevan sellaista, mitä olen jo kerran aiemminkin ottanut vapauden luonnehtia, nimittäin että se osoittaa, miten kovin halukkaita maassamme ollaan rajoittamaan kirjailijoitten oikeuksia. Tässä nimittäin ehdotetaan, että kirjailijan kuoleman jälkeen hänen teostensa julkaisuoikeus kuuluu hänen perillisilleen vain 30 vuoden ajan. Nyt voi sattua niin, että kirjailija kuolee nuorena, niin ettei hän ole ehtinyt nauttia työnsä suojaa vuodenkaan ajan. Koska hänelle on tapahtunut tämä onnettomuus, että hän on kuollut nuorena ja jättänyt jälkeensä perheen, suuren tai pienen, joka on vieläkin suojattomampi kuin sen, joka kuolee vanhoilla päivillään, niin ovat hänen perheellään vain nuo 30 vuotta, kun taas jos hän olisi elänyt vielä parikymmentä vuotta kauemmin, hänen perheensä olisi saanut yhdessä hänen kanssaan pitää oikeutensa 40, 50, 60 tai jopa 80 vuoden ajan. Saanen siis omasta puolestani ehdottaa, että myös täksi ajanjaksoksi määrättäisiin 50 vuotta. Kirjailijat ja taiteilijat eivät maassamme saa niin suurta kannustusta, että se antaisi aiheen viedä heiltä oikeuksia kustantajien hyväksi. Yleisesti noudatetaan kaikissa maissa tätä ajattelua, että kirjailijat ja taiteilijat ovat ainoita, joiden oikeus tunnustettuun omaisuuteen rajoitetaan koskemaan jotakin tiettyä yleisessä laissa säädettyä aikaa. Tätä ajattelua vastaan voitaisiin sanoa paljonkin. Katsotaan, että kirjailijoitten ja taiteilijoitten tulee uhrata paljon oikeuksistaan ja omaisuudestaan – ehkä yleiseksi hyväksi, ehkä yleisen sivistyksen hyväksi, mutta sellaista uhrausta ei vaadita keneltäkään muulta. Voidaan asettaa kyseenalaiseksi, ovatko juuri he yhteiskunnassamme niitä henkilöitä, joilta ensi sijassa on vaadittava uhrauksia yhteiseksi hyväksi, eikä niin, että joku muu olisi ensisijainen, tai että kysymys olisi siitä, että he uhrautuisivat samalla tavalla kuin kaikki muut. Oikeastaan minun mielestäni yleisestä hyvästä puhuminen on vain sanonta, sillä kyseessä on kustantajien hyvä ja kustantajien voitto. Juuri kustantajien etu on kaikissa maissa saanut aikaan nämä kirjailijan oikeuksien rajoitukset, ja juuri heidän hyväkseen ne koituvat. Jos on jokin teos, jota kannattaa painaa, niin oikeutta sen painamiseen kyllä käytetään. Mutta jos teoksen painaminen vaatisi uhrauksia, koska menekki olisi vähäinen, niin kuin esim. tieteellisillä töillä, niin vaikka teos olisi arvokaskin, niin kirjoittaja voi olla varma, että kustantajat eivät tungeksi hänen luokseen. Mutta olkoon tämän asian laita miten tahansa. Kirjallisen tai taiteellisen teoksen julkaisuoikeuden rajoittaminen juuri meidän maassamme kirjoittajan kuolemasta kuluneeseen kolmeenkymmeneen vuoteen on täysin aiheeton ja epäoikeudenmukainen määräys. Saanen siksi ehdottaa, että säännöstä muutettaisiin niin, että siinä olisi viisikymmentä vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen.

– –

Herra Snellman, J. V: Pyydän saada herra Montgomeryn puheenvuoroa vastaan huomauttaa, että aiheuttaa vain sekaannusta, jos tähän kysymykseen sotketaan se seikka, että kirjailija voi myydä oikeutensa kustantajalle pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi. Sillä kysymys ei ole kustantajan oikeudesta, kirjailijan myytyä hänelle oikeutensa, vaan kysymys on kirjailijan ja hänen perillistensä oikeudesta. Kirjailija voi julkaista teoksensa itse; hänen perillisensä voivat edelleen julkaista uusia painoksia hänen töistään 50 vuoden ajan. Jos tätä aikaa lyhennetään, niin heiltä otetaan pois heidän omaisuuttaan. Tässä tapauksessa on siis yksinkertaisesti pohdittava: onko oikein vai väärin, että kirjailijan jälkeläisten oikeuksien kestoa lyhennetään. Jokaisen pitäisi luonnollisesti tunnustaa, että on heille onnellista, ja myös oikeudenmukaista kirjailijaa kohtaan, ja sitä enemmän, mitä erinomaisemmasta kirjailijasta on kysymys, mitä enemmän hän on ollut hyödyksi maalleen ja mitä enemmän hänen katsotaan olleen hyödyksi ihmiskunnalle, ettei hänen jälkeläisiltään oteta pois heidän oikeuksiaan, vaan annetaan heidän nauttia niitä niin kauan kuin mahdollista.

– –

Herra Snellman, J. V.: Tätä pykälää ja yleensäkin koko käännösoikeutta koskevassa kysymyksessä täytyy minun mielestäni erottaa toisistaan käännös yhdeltä kotimaiselta kieleltä toiselle ja käännös vieraalle kielelle tai vieraasta kielestä. Mitä tulee jälkimmäiseen kysymykseen, niin en oikein tiedä, onko sitä lainkaan tarpeen käsitellä tässä annettavassa asetuksessa, joka koskee omistusoikeutta kirjallisiin töihin, siis kysymystä siitä, miten pitäisi suhtautua käännöksiin vieraalle kielelle tai vieraasta kielestä. Tapahtuu nimittäin niin kovin harvoin, että kotimaisten kirjailijoitten käännöksiä vieraille kielille julkaistaan tässä maassa. Jos kääntäminen ja julkaiseminen tapahtuvat ulkomailla, niin ne eivät luonnollisestikaan koske meitä, eikä myöskään kysymystä sellaisten käännösten kieltämisestä voi nousta esiin. Mitä taas tulee käännöksiin vieraista kielistä jollekin kotimaisista kielistä, niin minusta näyttäisi turhalta antaa siitä tässä säännöksiä. Sillä kaikissa maissa lainsäädäntö on tämän suhteen riippunut kansainvälisistä sopimuksista, ja vasta silloin on aika antaa niistä säädöksiä. Että valiokunnan enemmistö on sallinut täysin vapaan käännösoikeuden, niin ettei kirjailija teostensa käännösten osalta nauti minkäänlaista suojaa, sen katson olevan kotimaisen kirjallisuuden kannalta hyvin turmiollista ja varsinkin suomenkieliselle kirjallisuudelle tappava isku. Kaikki nimittäin tietävät, miten vähän lukevaa yleisöä ruotsinkielisellä kirjallisuudella maassamme on ja miten vähän etua ruotsiksi kirjoittavilla kirjailijoilla on teoksensa julkaisemisesta täällä. Sitä voidaan julkaista vain niin pieninä painoksina ja siitä ansaita niin vähän, että meidän kustantajiemme on vaikea maksaa kirjailijoille mitään tekijänpalkkioita. Jos ruotsinkielisen teoksen kirjoittajalta kielletään oikeus saada kasvattaa suomenkielisen käännöksen avulla hieman niitä tuloja, jotka hän saa työstänsä, niin se lisää luonnollisesti kotimaisen ruotsinkielisen kirjallisuuden vaikeuksia. Näin on varsinkin, jos hän kirjoittaa kansankirjasia suurelle yleisölle. Silloin on selvää, että suurempaa menekkiä hän voi etsiä suomenkielisen väestön keskuudesta, ei ruotsinkielisen. Esimerkit ovat hätkähdyttäviä. Pyydän saada esittää yhden sellaisen. Professori Topelius on lahjoittanut tunnetun teoksensa ”Naturens bok” suomenkielisen käännöksen oikeudet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Kirjallisuusseura on jo julkaissut tästä työstä useita painoksia ja on vuosikymmenien ajan saava työn julkaisemisesta suuria tuloja. Siksi se oli kirjailijalta suurenmoinen lahja seuralle. Kaikki nuo tulot hän olisi voinut pitää itse, edellyttäen että olisi kunnioitettu hänen oikeuttaan itse kääntää tai käännättää tuo työ, niin kuin asia on tällä hetkellä, vaikka nyt ei olekaan mitään lain määräystä kirjailijan oikeuden suojelemiseksi. Mutta jos nyt ehdotettuun asetukseen ei panna mitään sellaista laillista suojaa, niin käännöksen julkaisemisesta tulee jokaisen laissa tunnustettu oikeus, ja silloin on selvää, että jos kirjoittaja julkaisee ruotsiksi kansankirjan, niin esim. seuraavana päivänä voi ilmestyä sen suomennos, joka ottaa häneltä pois suurimman osan siitä menekistä, jonka hän olisi voinut laskea saavansa, jos hän itse tai jonkun muun apua käyttäen olisi tehnyt käännöksen ja julkaissut sen. Sitä paitsi käännöksessä on kysymys muustakin kuin rahallisesta edusta, joka koituu kirjailijan työstä, johon hän on pannut kaiken vaivannäkönsä, jonka kanssa hän on ehkä työskennellyt vuosikausia, jonka tyyliä ja kieltä hän on hionut monilukuisissa käsikirjoituksissa, jonka hän on antanut maata paikallaan vuosikausia ja sitten taas ottanut muokattavaksi. Kun hän julkaisee sellaisen huolellisesti valmistellun teoksen, ja jokaisella tohelolla on oikeus kääntää se toiselle kotimaiselle kielelle aivan missä muodossa haluaa, on siitä erittäin suurta haittaa ja häpeää kirjailijan nimelle. Siksi sellainen vapaus on sopimaton. Niinpä en ymmärrä, kuinka valiokunta on voinut jättää käännösoikeuden täysin vapaaksi kotimaisilla kielillä julkaisemista koskevassa kysymyksessä.

Suomenkieliselle kirjallisuudelle on käännösoikeuden suojan puuttuminen vieläkin turmiollisempaa. Tässä on kyse erityisesti korkeammasta kirjallisuudesta, jota kirjoitetaan enemmän sivistystä saaneille. Sellaisen suomenkielisen kirjallisuuden lukijakunta on aika pieni. Jos jokaisella on oikeus kirjan ilmestyttyä suomeksi ruotsintaa se ja julkaista se ruotsiksi, niin selvää on, että ruotsinkielistä painosta myydään paljon suurempia määriä kuin suomenkielistä; ja myös suuri osa niistä lukijoista, jotka olisivat lukeneet suomalaisen alkuperäisteoksen, valitsevat mieluummin ruotsinkielisen käännöksen, koska se voi olla heille mukavampaa. Sitä paitsi voi kääntäjä myydä työnsä paljon halvemmalla. Hän voi laskea saavansa hieman suuremman yleisön, hänen ei tarvitse maksaa tekijänpalkkiota kirjailijalle. Jos siis suomenkielisen kirjan kirjoittaja on saanut julkaisijalta tekijänpalkkiota, niin tämä kustantaja myy julkaisuaan vähemmän kuin ruotsinkielisen käännöksen julkaisija, joka ei ole maksanut tekijänpalkkiota. Tämä säikyttää kustantajat kokonaan maksamasta penniäkään kustannusoikeudestaan. Onnetonta siksi mielestäni olisi, jos asetus tässä valiokunnan ehdottamassa muodossa saisi tunnustuksen ja tulisi hyväksytyksi.

Ilahduttavaa on, että valiokunnassa on ollut valistuneita miehiä, jotka ovat nähneet ja tunnustaneet tarpeen suojella myös oikeutta kääntää, niin kuin näkyy siitä, että tässä tarkoituksessa on tehty kaksi varausta, joista toisen ovat tehneet herra Montgomery ja vapaaherra Wrede ja toisen herra Ehrström. Omasta puolestani katsoisin herra Ehrströmin ehdotuksen olevan juuri kotimaisen kirjallisuuden osalta oikea ja parempi. Herra Montgomery ja vapaaherra Wrede ehdottavat suojaa tietyksi ajaksi ja sillä ehdolla, uskoakseni, että kirjailija pidättää käännösoikeuden itselleen. Sellainen yritys rajoittaa kirjailijan oikeutta on äskettäin äänestyksessä torjuttu. Minua ilahduttaa, jos kaikki, jotka eivät osaltaan vaikuttaneet tällaiseen tulokseen, voivat olla vakuuttuneita siitä, että sellainen rajoitus olisi edistänyt maamme parasta tai ihmiskunnan yleistä parasta, josta niin paljon puhutaan. Ehkä tämä halu rajoittaa kirjailijan oikeutta käännökseen kuuluu osana tuohon käsitykseen. Mutta voiko joku todella osoittaa, että maamme hyvä [tai] ihmiskunnan hyvä vaatii, että kirjailijan oikeutta sillä tavoin rajoitetaan? En ymmärrä, että olisi yhtäkään syytä, joka vaatisi sellaista rajoitusta. Siksi herra Ehrströmin ehdotus on minusta tässä asiassa lähinnä oikeaa. Minä lähden nimittäin aivan yksinkertaisesti siitä, että kirjailijalla tulee olla omassa maassaan yhtäläinen oikeus käännöksen kuin alkuperäisteoksenkin julkaisemiseen. Ei ole aihetta pelätä, että kelvollinen työ jäisi kääntämättä kotimaiselta kieleltä toiselle, vaikka jätettäisiinkin kirjailijan asiaksi valita ajankohta, jonka hän katsoo sopivaksi käännöksen julkaisemiselle. Luonnollisesti hän toivoo, että olisi jonkin verran aikaa myydä ensimmäistä alkuperäiskielistä painosta, josta hän mahdollisesti saa tekijänpalkkiota, ennen kuin sen kanssa alkaa kilpailla toinen painos jolla hän myös saa lisätyksi tekijänpalkkiotaan. Sitä ansiota ei kenenkään pitäisi olla suomatta tämän maan kirjailijoille, varsinkin kun lienee vaikea kertoa, mitä muuta kannustusta kirjailijoille tässä maassa annetaan. Kuka pitää tässä maassa huolta kirjallisuudesta, kuka ottaa askeltakaan sen edistämiseksi? Niinpä on sitäkin vähemmän syytä ryhtyä toimiin sen maahan painamiseksi ja sen kasvun tukahduttamiseksi. Siksi pyydän nöyrimmin saada ehdottaa, että § 6 hyväksyttäisiin siinä muodossa, jossa se on herra Ehrströmin varauksessa.

– –

Herra Snellman, J. V.: Olisi väärin pitää yllä keskustelua, ellei periaate, josta on kysymys, olisi niin kovin tärkeä, ja en myöskään olisi enää käyttänyt puheenvuoroa, ellei herra Montgomery olisi sanonut asiasta mielipidettään ja ellen tietäisi, mikä painoarvo hänen lausumallaan on kysymyksen ratkaisussa tällä kohden. Herra Montgomery on varauksessaan asettunut kannattamaan valiokunnan yleistä näkökantaa, joka ymmärtääkseni on se, että maamme tarvitsee ulkomaisen kirjallisuuden käännöksiä, ja jotta sitä saataisiin vapaasti kääntää, tulee meidän suoda myös täydellinen vapaus kääntää omaa kirjallisuuttamme. Valiokunnan perusteluissa nimittäin korostetaan tätä. Valiokunta sanoo suunnilleen näin: koska vierasmaalaisen kirjallisuuden ja oman maamme kirjallisuuden välinen suhde on ymmärrettävä näin, niin valiokunta ei voi olla antamatta saman säännöksen koskea myös kotimaista kirjallisuutta kummallakin kielellä. Tästä näkökulmasta näyttää myös herra Montgomery varauksessaan pitävän kiinni. Mutta hän yrittää lievittää sen seurauksia varaamalla kuitenkin kirjailijalle lyhyehköksi ajaksi oikeuden oman työnsä käännökseen. Jos käännöstä ei toteuteta kolmen vuoden kuluessa kirjailijan aloitteesta ja hänen oikeuttamanaan, niin kuka tahansa voi kääntää hänen työnsä. Mutta jos kirjailija julkaisee käännöksen omissa nimissään, on hänellä suoja vielä pitemmäksi aikaa. Koko tämän perustelun, niin johdonmukaiselta kuin se vaikuttaakin, katsoisin olevan kokonaan rakennettu irtohiekalle. Sillä täällä meillä ei paljoakaan tule kysymykseen, että käännettäisiin vieraista kielistä. Ruotsi näet varustaa meitä riittävästi sellaisilla vierasmaalaisen kirjallisuuden käännöksillä, ja koska siellä käännöksiä julkaistaan suurempina painoksina, on hinta sellainen, ettei kukaan täällä voi kilpailla tuon ruotsalaisen käännöstehtaan kanssa. Ja tuota tavaraa meillä on enemmän kuin tarpeeksi, niin kuin sitä Ruotsissakin on enemmän kuin tarpeeksi, vaikka siellä on katsottu yleissivistyksen vaativan sellaista täydellistä vapaavaihtosysteemiä, että on vaadittu, ettei Ruotsin koskaan pidä liittyä vieraitten maitten kanssa sopimuksiin kirjallisesta omaisuudesta. Seurauksena tästä Ruotsin valtavasta käännöskirjallisuudesta, joka pääosin koostuu muitten maitten huonon kirjallisuuden käännöksistä, ja tuon kirjallisuuden huonoista käännöksistä, seurauksena tästä käännöstoiminnasta on ollut, että mikään kotimainen kirjallisuus ei siellä voi menestyä, koska siellä on kotimaisen kirjallisuuden päivä päivältä yhä vaikeampi saada lukijoita. Me kärsimme samoista seurauksista, niistä johtuvat haittavaikutukset kasvavat meillä varmasti vuosi vuodelta. Vain suomenkieliselle kirjallisuudelle voi olla jotain hyötyä oikeudesta laatia käännöksiä vieraista kielistä. Mutta sellainen on ainakin toistaiseksi tullut kysymykseen niin vähän, ja suomenkielinen kirjallisuus on ollut niin vähäistä ja koko maailmalle niin kaukainen asia, että varmaankaan kukaan ulkomainen kirjailija ei laske sen varaan, että hänen töitänsä käännettäisiin suomeksi. Hänelle se on aivan sama kuin jos ne käännettäisiin mesopotamiaksi. Käytännössä siis koko tuo valiokunnan pyrkimys on vailla merkitystä. Tuo pyrkimys saada aikaan oikeuksien vastavuoroisuutta meidän maamme ja vieraitten maitten välille. Mutta koska valiokunta pitäytyy tähän asiaan, unohtaa se kokonaan, että maassamme on kaksi kirjallisuutta kahdella eri kielellä, kun taas missään noista maista, joiden kanssa tuo vastavuoroisuuteen asettuminen tulisi kysymykseen, ei ole tätä epäkohtaa. Yleisesti ottaen on hyvä ja kiitettävää, että asiantuntijat ja oppineet, oikeustieteen oppineet, yrittävät saada yleisiä periaatteita voimaan. Mutta ei kuitenkaan ole oikein, että niitä yritetään ajaa läpi tavalla, joka kokonaan jättää huomiotta oman maamme olot. Valiokunnanhan olisi pitänyt lähteä liikkeelle siitä oman maamme asiaintilasta, että täällä on rinnakkain ja vastakkain kaksi kirjallisuutta, ja että tämän uuden lainsäädännön tulee ensi sijassa koskea tätä asiantilaa. Juuri se on meille tärkeää, että kumpaakin näistä kirjallisuuksista kannustetaan ja edistetään, eikä että niitä painetaan alas ja että kummankin olemassaolo tehdään mahdottomaksi, mikä väistämättä on seurauksena valiokunnan ehdotuksesta. Yksityiskohdissaan osoittautuu myös herra Montgomeryn varaus mitä suurimmassa määrin epäsoveliaaksi. Kun hän varauksessaan ehdottaa, että kirjailijoilla olisi kolmen vuoden ajan oikeus julkaista käännös, niin hän ei näköjään ole tullut ajatelleeksi, että meidän kirjallisuudessamme kysymys on siitä, miten työn painokustannukset saadaan maksetuksi, miten tulee mahdolliseksi, että työ saadaan painetuksi. Meillä on ylipäätänsä varsin harvoja julkaistuja töitä, jotka kolmen vuoden kuluessa olisivat kattaneet painokulunsa. Täällä on odotettava kaksi kertaa tuo aika, tai ehkä kymmenen vuotta, ennen kuin painokustannukset ovat tulleet katetuiksi. Jos nyt kirjailijan on julkaistava käännös kolmen vuoden kuluessa, suojellakseen oikeuttaan, niin tarkoittaa tämä, että hänen on kilpailtava itsensä kanssa, että ennen kuin hän on saanut yhden painoksen maksetuksi, pitää hänen julkaista toinen, joka saa myynnissä kilpailla edellisen kanssa. Ja useinkaan kysymys ei ole kirjailijasta, vaan kustantajasta, jonka asiaksi hän on jättänyt julkaisemisen. Jos luullaan, että joku kustantaja ottaa julkaistakseen työn sellaisin ehdoin, että jos hän ei julkaise kahta painosta kolmen vuoden aikana, niin hänellä on riski saada kilpailija, joka julkaisee työstä käännöksen, ja joka pystyy, kuten minulla on jo kertaalleen ollut kunnia todeta, tavallisesti myymään painoksensa paljon halvemmalla, niin kuin asia on, kun kyseessä on käännös, josta ei makseta tekijänpalkkiota ja joka työn laadusta riippuen voidaan saada tehdyksi hyvinkin halvalla. Niinpä myös näissä yksityiskohdissa katson, ettei herra Montgomeryn ehdotus ole sovelias, kun taas herra Ehrströmin ehdotus, joka yksinkertaisesti tunnustaa kirjailijalle saman oikeuden käännökseen kuin hänellä on alkuperäisteokseen, on yksinkertainen ja selkeä ja, sikäli kuin ymmärrän, nojaa ainoaan oikeusperustaan, joka tässä asiassa voi tulla kysymykseen, nimittäin kun on kysymys kirjallisista tuotteista kummallakin kotimaisella kielellä. Minulla on ollut kunnia mainita, mitä erityisiä haittoja jokaisen oikeudesta kääntää kielestä toiselle koituisi sekä ruotsinkieliselle että suomenkieliselle kirjallisuudelle.

Pyydän saada lisätä, että herra Ehrströmin varaukseen on sisällytetty säännös suhteesta ulkomaiseen kirjallisuuteen, ja kuten hän myös sanoo, se on yhtäpitävä Saksassa voimassa olevan säännöksen kanssa. Se kuuluu näin: ”Jos ulkomaisen kirjailijan teoksen nimiölehdellä on tehty varaus koskien oikeutta julkaista sen käännös, niin olkoon sellainen oikeus voimassa viisi vuotta teoksen ensimmäisestä julkaisemisajankohdasta”. Voi olla oikein ja kohtuullista, että riippumatta kotimaisen ruotsin- ja suomenkielisen kirjallisuuden välisestä suhteesta annetaan lupa julkaista ulkomaista kirjallisuutta, vaikka se ei edes perustuisi mihinkään sopimukseen tai vastavuoroisuuteen. Voi kuitenkin olla inhimillistä, että nämä säännökset säilytetään, enkä ainakaan omasta puolestani halua vaatia niiden poistamista, vaan koska olen nöyrimmin ehdottanut, että § 6, sellaisena kuin se on herra Ehrströmin varauksessa, asetettaisiin valiokunnan esityksen saman pykälän sijaan, niin olen tarkoittanut, että koko tämä pykälä hyväksyttäisiin muuttamattomana.

– –

Herra Snellman, J. V.: Koska herra Schaumanin ehdotus on saanut kannatusta, niin pyydän saada sen suhteen huomauttaa, että jos, niin kuin hän on vaatinut, kirjailijalla olisi oikeus kääntää teoksensa vain elinaikanansa, niin hänen oikeutensa riippuisivat hyvästä onnesta, siitä, saako hän elää vai ei; toisin sanoen se etu, joka hänellä saattaa olla tästä oikeudesta, riippuisi siitä. Jos kävisi niin onnettomasti, että hän kuolisi hänen työnsä ollessa vielä käsikirjoitus, ei hänellä olisi lainkaan käännösoikeutta. Jos hän kuolisi vuoden kuluessa työn julkaisemisesta, niin hänen jälkeläisensä saisivat nauttia oikeutta varsin lyhyen ajan. Ylipäätänsä en sitä paitsi tiedä, että kaikissa näissä säädöksissä, joita sekä valiokunta että muut ovat ehdottaneet, tarkoitettaisiin teoksia, jotka jo ovat olemassa, sillä kaikki kirjailijat, joilla nyt on kolmen vuoden ajan painettuna ollut työ, menettäisivät herra Montgomeryn ehdotuksen mukaan sen käännösoikeuden; ja sama koskisi kaikkia tähän asti julkaistuja töitä, koska niissä ei ole tehty varausta käännösoikeuden suhteen. Mutta jätän tämän myöhemmäksi. Pyydän saada siirtyä herra Montgomeryn viimeksi käyttämään puheenvuoroon. Herra Montgomery pohtii edelleen oman maamme ja muitten maitten kirjallisuuksien välistä suhdetta ja ottaa esimerkkejä Ranskasta. Ne ovat kaikkia asioita, jotka eivät koske meidän olojamme lainkaan. Ranskassa ei nimittäin ole kahta kirjallisuutta. Mutta olennaista tässä on juuri tämä. Myös herra Ehrströmin varauksessa sanotaan nimenomaan, että kirjailijalla ei olisi käännösoikeutta vieraalle kielelle kauemmin kuin viiden vuoden ajan, samalla tavoin kuin ulkomaisella kirjailijalla, joka on tehnyt varauksen käännösoikeudesta, annetaan sama oikeus meidän maassamme viiden vuoden ajaksi. Mutta tämä on aivan toinen kysymys. Kysymys on nyt suhteesta meidän molempien kotimaisten kirjallisuuksiemme välillä. Kaikki vertailut ovat tämän asian ytimen kannalta merkityksettömiä. Herra Montgomery katsoo, että käännös toki pitäisi voida saada aikaan kolmessa vuodessa; että siis kirjailijan pitäisi saada se valmiiksi tuossa ajassa. Kukaan ei ole asettanut kyseenalaiseksi, etteikö myös laajan teoksen käännöstä ehdittäisi tehdä kolmessa vuodessa. Mutta kysymys on, onko kirjailijalle hyötyä vai haittaa siitä, että käännös julkaistaan kolmen vuoden sisällä? Minulla on ollut kunnia sanoa, ja se on tosiasia, että tässä maassa on hyvin vaikea saada edes julkaistujen teosten painokustannuksia korvatuiksi. Kysymys ei siis ole pelkästään siitä, saako kirjailija käännöksen valmiiksi kolmen vuoden aikana. Kysymys on: onko hänen mahdollista saada kustantaja julkaisemaan työnsä sekä alkuperäisenä että käännöksenä kolmen vuoden sisällä aiheuttamatta itselleen vahinkoa? Kysymys on: voiko hän saada kustantajan julkaisemaan työnsä sillä ehdolla, että kustantaja kolmen vuoden kuluttua näkee kääntäjän tulevan ja vievän häneltä hänen ansionsa? Muuten, kun pohditaan sitä, miten tarpeellista ja toivottavaa on, että suomenkielinen työ käännetään ruotsiksi, ja kuinka aiheellista on että ruotsinkieliset lukijat saavat oppia tuntemaan sen, ja vastaavasti, kuinka tarpeen on, että ruotsinkielinen työ käännetään suomeksi, suomalaisten lukijoitten hyödyksi, niin asiasta puhutaan ikään kuin täällä olisi olemassa rikas kirjallisuus. Koskaan ei puhuta, miten laki olisi laadittava, jotta se edistäisi kirjallisuuden syntyä, tekisi sen olemassaolon mahdolliseksi, vaan puhutaan ikään kuin meillä olisi koko maailman rikkaus ja kysymys olisi vain siitä, miten tuo rikkaus saataisiin tuoduksi asianomaisille lukijoille ja yleisölle. Sellaisesta näkökulmasta lähteminen on täydelleen nurinkurista. Kun kirjoitetaan sellaista lakia, niin pääasia on, että se edistää kirjallisuutta; ja missään tämän näkökulman huomioiminen ei ole niin tarpeen kuin meidän maassamme ja meidän köyhää kirjallisuuttamme ajatellen. Sitä paitsi voi se, jolla on niin kiire lukea jokin ruotsinkielinen kirja, opetella ruotsia, ja hän ehtii hyvin kolmessa vuodessa. Ajattelen näin: kaikkien isänmaanystävien tulee toivoa, että tähän olisi paljon syytä, että puolin ja toisin olisi kummallakin niin hyvä syy oppia toista kieltä, kuten että voisi oppia tuntemaan mainion kirjallisen teoksen. Mutta ei ole syytä pelätä, etteikö työ, josta on toivoa, että sen kääntäminen kannattaa, myöskin tulisi käännetyksi ja julkaistuksi kummallakin kielellä. Sillä tämän täytyy olla kirjailijan toive. Hänelle on vain annettava oikeus harkita, milloin se voi tapahtua, niin ettei hän joudu kilpailemaan itseään vastaan, kahdella painoksella samalla kertaa, tai hänen kustantajalleen oikeus harkita tätä asiaa sopimusta tehdessään, niin että tämä voi asettaa sellaisen ehdon, ettei käännöstä saa julkaista esim. kuuteen tai kahdeksaan vuoteen, ja että hän ainoastaan silloin maksaa työstä niin ja niin paljon. Jos hänelle säädetään aikaraja ”ad libitum” [mielen mukaan], niin kirjailijalta otetaan pois tämä etu, eikä näin saada aikaan mitään hyvää vaan lyödään maahan kirjallisuutta, niin ruotsinkielistä kuin suomenkielistäkin.