Kielikiista (1873), muistiinpanokatkelma

Tietoka dokumentista

Tietoa
30.12.1873
Pvm kommentti: 
Pvm ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

On tarpeetonta toistaa, että julkaisen vastahakoisesti mitään painettua, varsinkin kun näin kuitenkin tapahtuu. Muistutus tästä olkoon siten vain viittaus siihen, että tämän kirjoituksen aihe ja aikaisempi suhteeni siihen tekee vaikenemisen vaikeaksi, tai jopa sopimattomaksi.

Kysymys opetuskielestä on ensi sijassa täysin käytännön kysymys.

Sillä kysymykseen, mikä kieli kansan opetuskielenä tulee olla, ei voi vastata muutoin kuin: kansan oma kieli! Jos on olemassa mahdollisuus kohottaa kansa sivistykseen käyttämällä opetuskielenä vierasta kieltä, niin vastauksen oikeellisuus voidaan kyseenalaistaa. Jollei, niin sitten ei.

Jos sanotaan, että Suomen kansan kieli on suomi, niin eräältä taholta tällainen kielletään, niin järjettömältä kuin tällainen kieltäminen tuntuukin ja sitä se itse asiassa myös on. Mutta suomi on silti yli puolentoista miljoonan ihmisen kieli Suomessa. Tämän puolentoista miljoonan osalta siis pätee, että sen opetuskieli voi olla ainoastaan suomi.

Mutta mikä sitten on estänyt näin kohtuullisen vaatimuksen toteuttamista? Este on päivänselvä. Maamme sivistys puhuu vierasta kieltä, joka ei ole Suomen kansan kieli.

Ei voida kiistää, että tämä on onnettomuus. Se on kallein osa siitä hinnasta, jolla Suomi on ostanut nykyisen sivistyksensä, yhteiskuntajärjestyksensä ja valtiollisen asemansa.

Kaikki tämä ei tosin ole mikään historiallinen poikkeustapaus. Päinvastoin. On historian yleinen laki, että alistettu kansa palvelee valloittajaa, mutta samalla sen on pakko kerätä voimansa ja siinä syntyy kansallinen tietoisuus. Silloin kun hallitseva kansa on korkeammalla sivistystasolla, myös alistettu tulee siitä osalliseksi. Tämä on silloin hyvin ymmärrettävästi myös hallitsevien edun mukaista. Kun tähän lisätään se, minkä Suomen kansan kohtalo on säätänyt, että tämä sivistys on perustunut kansalaisvapauteen, niin voitto on sitä arvokkaampi – olkoon sen hinta ollut mikä hyvänsä.

Mutta kaikki tämä ei voi muuttaa jokaisen kansan olemassaolon ehtoja. Sääntönä on, että kansan sivistys käyttää kansan kieltä, vain heikkoja ja alistettuja koskee se poikkeus, että sivistyksen kielenä ei ole kansan oma kieli.

Mitä esimerkkejä on? Niin, virolaiset, lättiläiset, tšekit, romanialaiset, kroaatit ja muut slaavilaiset kansat Itävallassa ja Unkarissa, flaamit, irlantilaiset.

Näiden esimerkkien luulisi riittävän sitä paremmin, mitä vähemmän miellyttävää historia totuuden peilinä tarkasteltuna tapaa näyttää. Ja silti lienee niin, että monetkaan eivät katso niiden riittävän todistamaan sitä totuutta, että kansa, jolta puuttuu omankielinen tiede ja kirjallisuus, on tuomittu elämään tietämättömyydessä ja pimeydessä.

Olisi turhaa spekuloida sillä, olisiko Ruotsin hallitus voinut joillain toimenpiteillään vaikuttaa suomen kielen kohottamiseksi sivistyksen kieleksi tässä maassa. Mikään sellainen ei ilmeisesti olisi Ruotsin etujen mukaista. Päinvastoin voidaan ihmetellä, ettei koko väestön ruotsalaistamiseksi tehty enempää kuin joidenkin ruotsalaisten siirtokuntien perustaminen rannikoillemme. Jos se olisi tapahtunut ja onnistunut, ei kielikysymyksestä nyt olisi mitään huolta, vaikka Suomen nimi silloin olisikin sana, jolla olisi jotain merkitystä vain muinaismuistoseuralle. Minun tietääkseni Ruotsin vallan aikana ei perustettu ainoatakaan suomenkielistä koulua. 1600- ja 1700-luvuilta ei puutu esimerkkejä siitä, että suomalaisten puolelta vaadittiin eräiden asetusten julkaisemista suomeksi samoin kuin pyydettiin suomenkielentaitoisia tuomareita ja virkamiehiä. Mutta tästä ei voitu paljoa piitata, koska Suomi luonnollisesti tarjosi paikan niille ruotsalaisille, jotka omassa maassaan eivät löytäneet paikkaa aina halutulta virkamiesuralta. Suomessa syntyneet ehdokkaat valittavat jatkuvasti tätä tunkemista, mutta lopulta hekin katsoivat suomen kielen taidon yhtä hyödyttömäksi kuin se oli heidän onnekkaammille ruotsalaisille kilpailijoilleenkin. Tämä kaikki jatkuu osittain vielä tänä päivänäkin, kuitenkin ahtaammissa rajoissa. Kaikissa näissä olosuhteissa moni suomalaispoika on silti kyennyt murtamaan muurin, joka on sulkenut häneltä sivistyksen, yksi ja toinen on jopa onnistunut saavuttamaan tieteen ja kirjallisuuden historiassa arvostetun nimen.

Mutta päivänselvää on myös, ettei mikään vieras mahti kykene luomaan kansaan kansallista sivistystä. Sen täytyy lähteä kansan omasta tietoisuudesta ja olla sen omaa työtä. Kansan itsensä täytyy tuntea niin vahvaa tarvetta päästä osalliseksi yleisinhimillisestä sivistyksestä, että se kaikin uhrauksin tarttuu niihin keinoihin, joilla päämäärä voidaan saavuttaa.

Näihin keinoihin kuuluu ennen muuta yleinen opetus. Niille kansoille, jotka ovat onnistuneet säilyttämään itsenäisyytensä, on itsestään selvää, että opetus on avoinna kaikille. Mutta siellä missä vieras valta ja vieras kieli on sulkenut kansan suuren joukon sen ulkopuolelle täytyy heräävän sivistystarpeen ensimmäinen ilmaus olla pyrkimys rikkoa tämä aita. Maassamme parhaillaan käytävällä kiistalla julkisten koulujen opetuskielestä onkin siksi niin syvät juuret inhimillisen kehityksen järjestyksessä, ettei sitä olisi voitu välttää muutoin kuin Suomen kansan hävittämisellä.

Maamme kirjallisuuden monien puutteiden joukossa on myös maamme opetuslaitoksen historian puuttuminen. Ilman tällaista erityistutkimusta ei kukaan taida tietää, milloin avattiin ensimmäinen julkinen koulu, jonka opetuskielenä oli suomi. Ehkä jossain maaseudulla oli pysyvä suomenkielinen kansakoulu jo ennen tämän vuosisadan alkua. Mutta vielä 1840 sellaista ei ilmeisesti ollut ainoassakaan kaupungissa. Siellä täällä perustettujen vuoro-opetus- ja pikkulastenkoulujen opetuskielenä oli kaikkialla ruotsi. Samoin pedagogioissa, myös sen jälkeen kun vuoden 1843 koulujärjestys muutti ne ala-alkeiskouluiksi. Maaseudulla oli kuitenkin jo Ahlmanin kouluja Satakunnassa, Alopaeuksen kouluja Oulun läänissä ja siellä täällä joitain seurakuntien lainamakasiinivaroilla ylläpidettyjä kouluja. Mutta 40-luvulla alkoivat yksityiset useissa kaupungeissa perustaa suomenkielisiä kansakouluja. Kuopion kaupungilla oli kunnia kulkea tämän liikkeen kärjessä, sillä ensin perustettiin kaupungin nuorten neitien erinomaisesti hoitama tyttökoulu, sittemmin myös poikakoulu. Siellä asetettiin toimeensa myös ensimmäinen ala-alkeiskoulun suomenkielisten lasten opettaja, seurakunnan kirkkoherran, tri Ingmanin lahjoituksen turvin. Niin myöhäinen ja vähäinen oli alku. Jo vuoden 1843 koulujärjestyksessä suomen kieli otettiin yläalkeiskoulun ja lukion oppiaineeksi. Vuoden 1856 koulujärjestyksen 7 §, joka käsittelee yläalkeiskoulun oppiaineita, päättyy määräykseen: ”Niille oppilaille, jotka eivät taida ruotsin kieltä, käytetään suomen kieltä opetuskielenä”. Näin pitkälle oli päästy puolessa vuosisadassa vuoden 1809 jälkeen.

On tunnettu tosiasia, että myönnytys ylhäältä ei tullut ilman painetta alhaaltapäin, eikä suomen kieli onneksi ollut täysin vailla puolustajia komiteassa, joka teki ehdotuksen vuoden 1856 koulujärjestykseksi. Mutta missä kouluissa ja kuinka laajasti mainittu säädös toteutui – siitä yleisö ei tänä päivänäkään tiedä mitään ja epäilen, onko olemassa ketään, joka tästä asiasta tietäisi. Kaikki muut ylihallitukset julkaisevat jonkinlaisen toimintakertomuksen. Nähtäväksi jää, miten uusi kouluhallitus tulee tässä suhteessa menettelemään ja jäävätkö sen toimenpiteiden tulokset yhtä syvän salaperäisyyden verhoon kuin niiden suunnitelmatkin. Ennen kaikkea toivottaisiin kuitenkin selvitystä siitä, mitä se on ottanut vastaan.

Omasta puolestani tiedän, että Helsingin ala-alkeiskoulussa on vuosien varrella annettu opetusta myös suomeksi, mutta tämä opetus on nyttemmin lopetettu. Ja nyt kun suomalainen normaalikoulu on lopetettu, ei pääkaupungissa ole kansakoulujen lisäksi mitään muuta koulua suomenkielisille lapsille. Tässä selitystä siihen vae victis [voi voitettuja], josta edellä oli puhe.

Maamme opetusta hallitsevat ja siitä määräävät kuuluvat luonnollisesti ruotsinkieliseen sivistyneistöön. Voidaanhan sanoa, ettei täällä vieläkään ole mitään muuta korkeampaa sivistystä. Ajatellaan ehkä, että en laske heitä – ja omaa vähäistä minääni – Suomen kansaan, ja että asetan monen suomalaisen isänmaallisuuden kyseenalaiseksi jo siitä syystä, jos joku ei osaa sanaakaan suomea ja varsinkin, jos hän ankarasti vastustaa suomalaisen koulun syntymistä. Typeryys voi ylläpitää tällaisia uskomuksia ja alhaisuus tekee niistä valheen aseita. Mutta sen, joka on oppinut katsomaan asioita historialliselta kannalta, täytyy havaita ruotsinkielisten sivistyneiden asema tässä maassa luonnolliseksi ja myös heidän vastarintansa suomen kielen vaatimuksia kohtaan tähän asemaan kuuluvaksi. Totuudelta heidän ei ole kuitenkaan lupa ummistaa silmiään.

Yksikään valtaapitävä yhteiskuntaluokka ei missään maassa luovuta valtaa vapaaehtoisesti. Ruotsin kielen puhumisen ja kirjoittamisen taito on ollut ja on tässä maassa valtaa. Parempi lukutaito ja sitä myötä tiedon hankkimisen taito on merkinnyt suurempaa valtaa. Suomenkieliselle rahvaalle jokainen ruotsia puhuva on ilman muuta ollut ”herra”. Suomalaisella ei ole ollut omalla kielellään muuta luettavaa kuin Raamattu ja virsikirja. Missään ei ole opetettu ainuttakaan ihmistä kirjoittamaan suomea. Yksikään tuomioistuin tai viranomainen ei ole ottanut vastaan suomenkielistä kirjelmää, vielä vähemmän laatinut ainuttakaan suomenkielistä asiakirjaa – poikkeuksena kuitenkin kruununverokuitit, sillä suomalaisen etuihin on kuulunut veronmaksu ja ruotsinkielisen sivistyksen kustantaminen, kun taas ruotsinkieliset herrat ovat olleet enemmän tai vähemmän vapaita veroista.

Ruotsin vallan aikana tämä tilanne oli asioiden järjestyksen mukainen, joskaan se ei ollut suomalaisen kansan kannalta kaikkein edullisin. En tiedä, väittääkö kukaan enää nykyään, että tilanteen pitäisi jatkua muuttumattomana, sillä luen niin harvoja kotimaisia lehtiä. Mutta ei kovinkaan monta vuotta sitten tätä vaatimusta ainakin esitettiin äärimmäisen naiivisti julkisissa painotuotteissa. Vielä 40-luvulla eräs hovioikeus kielsi sen alaisia tuomioistuimia ottamasta vastaan suomenkielisiä kirjelmiä ilman käännöstä, siis esimerkiksi suomeksi kirjoitettuja kauppakirjoja, velkakirjoja ym. Vuonna 185[?] kiellettiin ilman kenraalikuvernöörin erityistä lupaa painattamasta muita suomenkielisiä kirjoja kuin uskonnollisia sekä yksityiseen taloudenpitoon liittyviä kirjoituksia, joista tuomiokapitulien ja sensorien tuli huolehtia samoin kuin onnekkaammassa asemassa olevasta ruotsinkielisestä sanomalehdistöstäkin. Senaatin arkistossa säilytetään asiasta annettujen virallisten lausuntojen kokoelmaa. Talonpojat ja papit olivat tammikuun valiokunnassa 1862 anoneet suomenkielisiä kouluja sekä suomenkielisiä toimituskirjoja tuomioistuimilta ja viranomaisilta. Senaatti sai määräyksen laatia asiasta ehdotuksen ja päätti pyytää asianomaisten lausuntoja. Ajat olivat nyt muuttuneet niin, että monet viranomaiset, lähinnä tuomiokapitulit, kannattivat uudistusta. Mutta monissa lausunnoissa sitä vastustettiin ankarasti, pääasiassa sen ajan Dagbladista lainatuin perustein. Vieläpä vähäpätöiset, ruotsia huonosti kirjoittavat varalääninsihteeritkin vahvistivat maaherrojensa todistusta omalla viisaudellaan. Asia ratkaistiin Hämeenlinnassa heinäkuussa 1863 annetulla asetuksella ja koko runsas kokoelma piti siirtää ad acta [asiakirjojen joukkoon].

Nämä harvat esimerkit osoittakoot, kuinka sitkeää vastarinta on ollut. Tämän päivän tapahtumat osoittavat, että se jatkuu yhä, vaikka jättäisikin huomiotta ne suomalaiset narrit, jotka jakavat Skandinavian kansoille viisaita neuvoja ja rohkaisevia vaatimuksiaan tulevan valtiollisen yhteyden edistämisestä.

Tämä vastustus, jota Suomen kansan pyrkimys valoon ja voimistuva työskentely sen saattamiseksi yhdenvertaiseksi tähän asti hallinneen ruotsalaisen herraluokan kanssa on kohdannut, perustuu aivan ilmeisesti viimeksi mainitun erittäin luonnolliseen haluun säilyttää vuosisataiset etuoikeutensa. Korkeassa asemassa olevasta, jolle on kunnia-asia olla ymmärtämättä sanaakaan suomea, vähäpätöisimpään puhtaaksikirjoittajaan saakka kaikilla on yhteinen etu ja pyrkimys siihen, että he ovat korvaamattomia, eikä heidän suomen kielen taitamattomuudestaan tulisi heille estettä. Jos tämä pyrkimys on näin vahvaa, niin kaikki todistelu Suomen kansan oikeuksista ja Suomen tulevaisuuden tarvitsemasta kansallisesta sivistyksestä on turhaa vaivaa. Yhtä inhimillistä on, että tällainen intressi mielellään kätkeytyy ja naamioituu isänmaallisiksi pyrkimyksiksi, joiden oikeellisuutta ei sovi kyseenalaistaa. Loukattu omahyväisyys, jota jotkut suomenmielisten harkitsemattomat lausunnot ovat ehkä säikäyttäneet, tottumuksen voima ja tavanomainen uuden ja ennen kokemattoman pelko samoin kuin yhtä luonnollinen oman häiritsemättömän rauhan halu tukevat heidän hyvää uskoaan siihen todisteluun, johon he tukeutuvat. Tämän puolen pääargumentti on ollut ja on tämä: jo saavutettua sivistystä uhkaa rappio, jos suomen kieli asetetaan ruotsin sijaan sen kannattajaksi. Suomalainen kansa on raakaa ja sivistymätöntä, se on liian harvalukuinen luodakseen ja ylläpitääkseen kansallista sivistystä. Sivistys Suomessa on ollut ja sen täytyy ikuisesti pysyä ruotsalaisen sivistyksen heikkona jälkimaininkina tai muutoin se uhkaa tuhoutua ja kadota.

Loistavan poikkeuksen tästä tekee ainakin papiston enemmistö. Pappi on virkansa vuoksi lähellä kansaa ja tajuaa sen tunteet. Hän käyttää virassaan suomea suullisesti ja kirjallisesti, usein helpommin kuin ruotsia. Ne rahvaan lapset, jotka ovat onnistunet pääsemään kirjatietoon käsiksi, valitsevat useimmiten papinuran. Myös koulunopettajat yhtyvät kielikysymyksessä suomenmielisten kantaan. Heillähän yleensä on sellainen tieteellinen sivistys, jonka näkökulmasta järjellisiin perusteisiin nojaava todistelu voi olla vakuuttavaa. Tässä joukossa ei pidä unohtaa myöskään sivistyneen luokan nuoria naisia. Heidän varma tunteensa sanoo heille, että suomi on kansakunnan oma kieli. Kouluissa he lukevat suomea vapaaehtoisena aineena, ja suomenkielisten tyttökoulujen melkoinen lukumäärä saa kiitää heitä syntymisestään ja pystyssä pysymisestään.

Mutta, sanotaan, hallitseva ruotsinkielinen sivistys ei silti ole halunnut jättää suomalaisia kokonaan vaille tietoa. Päinvastoin: kaikki ovat yhtä innokkaasti kannattaneet suomenkielistä kansakoulua. Niinpä kyllä. Myös Suomen pääkaupungissa tämä laitos on jo kolmen, neljän vuoden ikäinen.1 Kaikki ovatkin varmoja, että tuo koulu tulee tekemään ihmeitä. Ja suuri ihme olisikin, jos suomalainen kansanopetus, jonka tukena ei ole minkäänlaista korkeampaa kansallista sivistystä ja suomenkielistä kirjallisuutta, eikä niin ollen myöskään minkäänlaista kansankirjallisuutta, voisi johdattaa kansaa tietoon ja tiedonrakkauteen. On kuitenkin sattunut, ja ilman hallitsevien huolenpitoa, ettei täällä ole ilmestynyt ainoastaan kansakoulun luku- ja oppikirjoja, vaan viimeisen neljännesvuosisadan aikana on syntynyt myös vahva suomenkielisen kirjallisuuden alku, joka määrällisesti ylittää selkeästi saman ajanjakson suomenruotsalaisen kirjallisuuden. Mutta ne, joiden työtä tämä kirjallisuus on ja joiden rakkaus Suomen kansaan on saanut heidät kestämään kaikki tämän työn vaatimat kieltäymykset, ovatkin saaneet ruotsinkielisiltä herroilta nimityksiä raivopäät, hurahtaneet, ”fennomaanit”. Tästä pilkkanimestä tulee kuitenkin vielä kerran kunnianimi niin kuin Hollannin vapauttajille nimestä gueser, ”kerjäläiset”. Herraluokka ei yleensä tunne suomenkielistä kirjallisuutta. Se sivuutetaan osin tarkoituksellisesti, osin laiskuuttaan, osin myös pakosta, niiden vanhempien ihmisten osalta, jotka eivät ole oppineet suomea ja jotka ikänsä vuoksi eivät voi sitä enää oppia. Mutta tällä kielellä on varsin runsaasti käännöksiä ruotsista ja muista kielistä, etenkin kaunokirjallisuuden alueella. Sillä on jo arvokkaita omia teoksia historian ja kaunokirjallisuuden aloilla – puhumattakaan muinaisrunoista, jotka ovat tehneet suomen kielestä tieteellisen tutkimuksen kohteen kaikkialla sivistyneessä maailmassa. Tämän tutkimuksen apuvälineinään tarvitsemia sanakirjoja, kielioppeja ja kielellisiä erityistutkimuksia on paljon, mutta ei niin paljon kuin tarvittaisiin. Ei vain kansakoulua, vaan myös oppikoulua varten on olemassa tarvittava kirjallisuus, joko alkuperäisteoksina tai käännöksinä, tässä joukossa myös lyhyydessään ja selkeydessään esimerkillinen latinan kielioppi sekä tieteellisesti tunnustettu latinalais-suomalainen sanakirja, joka ei vain ylitä kaikkea, mitä ruotsalainen kirjallisuus on tällä alalla tarjonnut, vaan on vertailukelpoinen kaikkien maiden vastaavien tuotteiden kanssa. Muusta varsinaisesti tieteellisestä kirjallisuudesta on olemassa vasta vähäinen alku, mutta enää ei silti ole ainuttakaan alaa, jolla suomenkieltä ei jo olisi enemmän tai vähemmän menestyksellisesti käytetty.

Kaikki tämä on tapahtunut suunnilleen viimeisten 25 vuoden aikana. Siitä, mitä edellä on sanottu suomen kielestä kouluissa, voidaan päätellä, että suuri osa niistä, jotka ovat työskennelleet suomenkielisen kirjallisuuden hyväksi, ei ole saanut tässä kielessä lainkaan tai ainakaan paljoa kouluopetusta. He ovat joutuneet joka tapauksessa luomaan sitä kieltä, jota he käyttävät. Kirjakieltä he ovat löytäneet vain Raamatusta ja muinaisrunoista, ja näiden kieli on kaukana nykyisen tieteen ja kirjallisuuden vaatimuksista. Tämän työn, jonka laajuus ajanjakson lyhyyteen nähden hakee vertaistaan kaikkien kansojen historiasta, ruotsinkielisen sivistyneistömme enemmistö on jättänyt tietämättömyyteen. Maamme hallitukselle heitä ja heidän työtään ei ole olemassa.

Sillä vain noin kymmenkunnan suomenkielisen koulukirjan julkaisemiseen on anomuksesta myönnetty joidenkin satojen markkojen tukea ilman että asianomaiset ovat lainkaan pohtineet, mistä suomenkieliset kirjantekijät mahtavat tulla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on sitä vastoin ollut nousevan suomenkielisen kirjallisuuden voimakas tuki. Tämä seura on kymmenen vuoden ajan saanut 1 200 markan vuotuisen avustuksen Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Suomen käyttövaroista. Mutta seuran menot nousevat noin 100 000 markkaan, kaikki yksityisten isänmaanystävien lahjoituksia. Kenraalikuvernööri Berg hankki kuitenkin valtion tukea yhdelle erilliselle teokselle, suomenkieliselle lakikirjalle. Siinä kaikki, miten valtio on tukenut kansallisen kirjallisuuden syntymistä.

Esitän tämän muistuttaakseni siitä voimasta, joka suomen kielen pyrkimyksellä on ja jota se on osoittanut. Aineellisiin uhrauksiin kuuluu myös käynnissä oleva merkintä Helsingin suomalaisen koulun hyväksi, se on tähän mennessä tuottanut 100 000 markkaa. Tähän kuuluu myös Suomalaisen teatterin perustaminen. Suurimman uhrauksen ovat kuitenkin tehneet ne miehet, jotka ovat käyttäneet tähän aikaansa ja voimiaan. Heidän taloudellisesta hyötymisestäänhän tuo aika on lähinnä ollut pois.

Näiden pyrkimysten sivistyneistössä kohtaamaan vastustukseen ja sitä vieläkin yleisempään välinpitämättömyyteen nähden voidaan esittää kysymys: kuka sitten lukee suomenkielisiä kirjoja? Kuka lukee suomeksi kirjoitettua historiaa, runoutta, romaaneja ja novelleja? Kuka lukee suomeksi käännettyä tieteellistä kirjallisuutta, ulkomaista kaunokirjallisuutta ynnä muuta, jota useimmiten on saatavilla myös ruotsiksi! Vastaaminen ei ole helppoa. Tosiasia kuitenkin on, että melkein kaikki menee kaupaksi, monet useampana painoksenakin. Yhtä totta on, että suomenkielisen kirjallisuuden menekki kasvaa vuosi vuodelta, ja että sen lukijakunta siis kasvaa vuosi vuodelta. Edes suomenkielisiä sanomalehtiä ei kirjoiteta pelkästään rahvaalle, ja suomenkielinen kirjallinen kuukausilehti on maan ainoa. On ilmeistä, että niin kirjoittajat kuin lukijatkin kuuluvat suurelta osin ruotsinkieliseen sivistyneistöön. Eihän maassamme ole ollut mitään muuta kirjallista sivistystä. Kirjoittajat ovat luonnollisesti enimmäkseen ”maistereita”, joista jotkut ovat jo saaneet paikan yliopiston professoreina ja dosentteina, toiset ansaitsevat niukan jokapäiväisen leipänsä koulunopettajina. Ensiksi mainittujen ansiosta suomen kieli on kuitenkin edustettuna myös maamme yliopistossa, jossa vastarinta on ollut erityisen voimakasta ja se on yhä vahvempaa. Kukaan ei liene kiistänyt, etteikö juuri ruotsinkielinen sivistys ole tässä maassa luonut mahdollisuudet niin suomenkieliseen kirjailijantyöhön kuin kansalliskirjallisuuden välttämättömyyden ymmärtämiseenkin, vaikka on itsestään selvää, että tähän ovat vaikuttaneet aikamme kansallisuusaatteet ylipäätään. Ruotsinkielinen kirjallisuus ei ainoastaan ole, vaan se tulee varmasti myös tulevaisuudessa olemaan tässä maassa kaiken korkeamman sivistyksen tarvitsema väline. Tästä tulisi asian harkitsemisen jälkeen vakuuttua niin suomen kielen ystävien kuin sen kiihkeimpien vastustajienkin. Ilman ruotsin kielen taitoa ja ruotsinkielisen kirjallisuuden tuntemista ei voi vedota maan perustuslakiin tai muihin lakeihin ja asetuksiin, ei voi ymmärtää Suomen historiaa eikä käsittää Suomen kansan nykyistä ja tulevaa sivistyksellistä tilaa. Eikä voida epäillä, etteikö ruotsinkielinen kirjallisuus tule aina pysymään niin määrältään kuin laadultaankin suomenkielistä rikkaampana. Tavallinen terve järki opettaa varmasti myös tulevat sukupolvet säilyttämään tämän perinteisen ja kaikkein lähimpänä olevan sivistyksen välineen.

Siksi myös tämän kirjallisuuden hyväksi tehtävän työn täytyy […]

 

 

  • 1. Tosin niin sanotun vuoro-opetuskoulun johtokunta perusti muutamaa vuotta aiemmin poikakouluun vähäisillä varoilla toimivan suomenkielisen osaston, ja myöhemmin koulutalon rakentamisen jälkeen myös tyttökoulun yhteyteen.

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: