Pitäisi olla ymmärrettävissä ilman tarkempia selvityksiäkin, että rahan tarvetta esiintyy maassa, joka on neljän vuoden ajan elänyt suureksi osaksi tuontileivällä, vaikka peltoviljelys muutoin on sen tärkein elinkeino.
Tässä maassa, jossa vientituotteita on verrattain vähän ja niiden arvo niin vähäinen, on pikemminkin syytä ihmetellä, miten helposti väestö on voinut kestää niin vaikeita vuosia, ja että sen hallussa on vieläkin käypää rahaa sen verran, ettei tuotantoa ole maassamme sen puutteen takia tarvinnut vähentää.
Sillä niin todella on – paitsi että kadot ovat tietysti vähentäneet suuresti maanviljelyksen tuottoa. Mutta myöskin kylvösiemenen ja tarvittavan käyttöpääoman puute on ollut verrattain vähäinen. Sitä vastoin on maamme vienti lähes kaksinkertaistunut noina vuosina verrattuna vuosien 1856–60 keskiarvoon, ja määrällisesti jää myös tämä vuosi vain vähän sen alle, vaikka epäsuotuisat suhdanteet ovatkin heikentäneet sen rahallista arvoa.
Jokainen, joka on tarkemmin perillä seikoista, jotka tekevät rahan tarpeesta ahdistavan, tietää hyvin, että kysymys ei ole kustannuspääoman puutteesta, vaan osittain aikaisemmin tehtyjen velkojen säännöstelystä ja maan hätää kärsivien osien maanviljelijöitten kohdalla kadosta johtuvasta velan kasvusta. Nämä asiaintilat ovat pakottaneet pitkittämään tai lisäämään luottoa, ja sen vuoksi maassa on rahan puutetta, ei siis rahan vähentyneen saatavuuden eikä oikeastaan edes luotonannon vähenemisen vuoksi. Mutta tänä vuonna on toki yksityisen luoton väheneminen ulkomailla lisännyt rahantarvetta maassamme, ja maanviljelys on pakosta saanut itselleen niin merkittävän osan luottovaroista, että muilla elinkeinoilla on sen seurauksena ollut vaikeuksia tyydyttää omaa lisääntynyttä tarvettaan.
Ei ole mahdollista ryhtyä kovin tarkoin todistamaan tässä esitetyn totuudenmukaisuutta. Viisasta lienee, että näin arkaluontoisessa asiassa noudatetaan julkisuudessa varovaisuutta. Muutamien yleisten tietojen esittäminen riittää todistukseksi niille, joilla on kykyä muodostaa asiasta perusteltu arvio.
Mitä ensinnäkin tulee rahavarain kiertoon maassamme, todettakoon seuraavaa:
Suomen Pankin setelinkierto 31. lokakuuta 1865 oli 27 500 000.
Suurempi se on ollut vain muutaman kuukauden ajan vuonna 1863. Mutta silloin siihen sisältyi valtion velkasaatavia tarkoittava 1 600 000 markan osuus, joka ei ollut kierrossa.
Venäjän setelirahaa oletetaan olevan nykyisen määrän lisäksi korkeintaan 2 000 000, kun lasketaan 4 markkaa ruplaa kohti.
Kahden vuoden ajan oli Suomen Pankki kerännyt kaiken käsiinsä saamansa Venäjän setelirahan ja sitä avustivat tällöin verokonttorit. Ainoatakaan seteliä ei annettu takaisin. Ne tarvittiin kaikki pankin Pietarin konttorissa. Viljan tuonnin takia myös kaupanharjoittajat keräsivät ja remittoivat kaiken mitä käsiinsä saivat.
Vaikka lehtien mukaan on maahan tuotu Venäjän hopeakolikoita ”miljoonia”, ovat valtio ja pankki voineet koota sitä vain noin 360 000 ruplaa à 4 mk eli 1 440 000 markkaa.
Jos rahan arvon suhteessa tavaran hintaan katsotaan parantuneen vain 15 %, niin yllä mainitut rahamäärät vähenevät 4 641 000 markalla.
Tällöin on rahan todellinen arvo kiertovälineenä
26 299 000
27 500 000
2 000 000
1 440 000
Summa 30 940 000
4 641 000
26 299 000
Suomen Pankin juoksussa oleva setelikanta sen sijaan oli 30. lokakuuta
tänä vuonna vain 21 300 000
Ja hopearahaa se oli
antanut kiertoon lähes 3 000 000
mk 24 300 000
Kiertovarojen väheneminen noin 3 miljoonalla eli 11 ½ prosentilla on kylläkin merkittävä. Mutta sitä vähentää se, että merkittäviä määriä siitä on tavallisesti ollut valtion rahastoissa, mutta osa niistä on nyt annettu ulos lainoina, joten ne ovat siirtyneet yleiseen kiertoon, joka tämän seurauksena on kiertävinä seteleinä tehollisesti yli 10 % suurempi kuin aiemmin. Niinpä oli 26 miljoonasta keskimäärin 6 miljoonaa ympäri vuoden kruunun kassoissa, kun taas nyt on niissä tuosta 23 miljoonasta vain keskimäärin 3 miljoonaa. Yleisön käsissä on siis nyt, aivan kuten lokakuussa 1865, noin 20 miljoonaa.
Tämä asiaintila halutaan luultavasti asettaa kyseenalaiseksi. Mutta yllä esitetystä ei käy kiistäminen mitään muuta kuin oletusta, että lokakuussa kierrossa olevat rahat olisivat arvoltaan 15 % vähäisempiä kuin nyt kierrossa olevat ja että niillä siksi olisi kiertovälineinä tuo arvo. Nyt sanotaan: velkoja ja korkoja maksettaessa olivat entiset samanarvoisia kuin nykyiset. Tämä on aivan totta. Mutta tuotannon suhteen edellä sanottu pitää paikkansa, ja yllä on myös myönnetty, että rahan puute koskee velkojen säännöstelyä eikä tuotantoa.
Selvää on myös, että rahat eivät kruunulle ja kunnille ym. veroja maksettaessa voi käydä muuttuneeseen arvoonsa. Yhdentekevää on, että maksu huonona rahana on ollut väliaikainen poikkeus. Todellista sen sijaan on, että tämä poikkeustilanne on nyt lakannut, ja että tämä on osaltaan lisännyt tuotantoon tarvittavan pääoman tarvetta. Tässä suhteessa sietää yllä sanottua hieman tasoittaa. Mutta sitä vastoin on muuttuneesta rahan arvosta johtuva korkeampi korko vailla vaikutusta, koska tuotanto vaatii samassa suhteessa vähemmän pääomaa.
Toiseksi esitettäköön hieman lainanantoa koskevaa tietoa.
Neljän viime vuoden aikana on valtio lainannut suorana hätäapuna kadon takia hätää kärsiville vielä takaisin maksamattomat 6 000 000 mk
Enimmäkseen viljana, tässä sen hinnan mukaan jonka se on maksanut kruunulle.
Epäsuorasti samaan tarkoitukseen
viljan maahantuojille 1 300 000
Lainaa valtion varoista eräitten
elinkeinojen harjoittajille 1 000 000
Yhdeksäksi kuukaudeksi ja lyhyemmäksi ajaksi
annettuja lainoja tuottajille ja vienninharjoittajille
valtion lainaamista varoista 2 450 000
mk 10 750 000
Tuonnempana otetaan esille kaksi menoerää, joilla hallitus myös on yrittänyt helpottaa rahantarvetta.
Hypoteekkiyhdistys on vuoden 1865 alusta lähtien antanut lainaksi suunnilleen 75 002 000 mk. Kannattaa mainita, niin yhdentekevältä kuin se ehkä näyttääkin, että myös nämä varat ovat tulleet maahan valtion myötävaikutuksella ja että niistä valtiolle koituva uhraus on ollut tuntuva, lähes puoli miljoonaa markkaa, ja että ilman tätä subventiota Hypoteekkiyhdistyksen ulkomaanlainaa ei olisi voitu ottaa.
Jo tähän asti esitetyt luvut riittänevät todisteiksi siitä, että lainansaantikeinot eivät suinkaan ole maassamme vähentyneet. Tähän verrattuna on jokseenkin merkityksetöntä, että lainananto Suomen Pankista on lokakuusta 1865 samaan ajankohtaan mennessä vuonna 1866 vähentynyt 10 002 000 mk eli noin miljoonan. Kun nimittäin lainananto edellisenä ajankohtana oli 19 500 000 mk, ja se nyt on 17 000 000 mk sekä 1 500 000 protestoituina vekseleinä, osoittaa tämä vain, miten epäluotettavia lainanottajat ovat, mutta lainanannon tämä ei kerro vähentyneen enempää kuin tuon mainitun määrän. Pankin lainananto ei koskaan ole noussut huomattavasti yli 20 000 000. Ja vaikka haluttaisiinkin olettaa sen vähentyneen 2 miljoonalla, on tämä kuitenkin vailla merkitystä verrattuna lähes yllä todettuun 18 miljoonan luotonantoon. Se osoittaa vain, että lainavarat ovat 4 vuodessa kaksinkertaistuneet.
Tässä on jätetty pois laskuista Yhdyspankin ja erityisten yleisten kassojen lainaliikkeet. Edellinen on tänä vuonna jonkin verran vähentynyt, jälkimmäinen on, kuten aina, vähitellen kasvanut.
Yllä esitetty tieto lienee pääasiassa yleisesti tunnettua. Lahdet ovat olleet täynnä uutisia uusista vilja- ja rahalainoista kuudessa maan kahdeksasta läänistä, ja Hypoteekkiyhdistyksen saaman ulkomaanlainan määrä on niinikään tiedossa.
Pankin lainanantokyvyn lisäämiseksi on sille annettu valtion erityisistä rahastoista obligaatioina 203 000 taalaria, mikä vastaa tehollisesti suunnilleen 640 000 markkaa valuuttaa. Samoin on pankki saanut valtiolta metallivaluuttaa 680 000 markan arvosta. Yhteensä tämä on 1 430 000 mk, josta pankki on kuitenkin maksanut jälkimmäisen määrän vastaavalla setelirahalla. Näitä lisiä tullaan vielä kartuttamaan Venäjän metallirahalla sekä Venäjän setelirahalla, yhteensä [summa puuttuu] arvosta, joka on tarkoitettu lähinnä valtion ottamien lainojen maksuun, joka ei siis kuormita pankin valuuttaa. Jo pitkään on tehty muitakin toimia rahatilanteen helpottamiseksi, ja niitä on nytkin tekeillä, joskaan edes aikaisempia ei sattuneista syistä ole sopivaa saattaa julkisuuteen, vaikka monilla kaupanharjoittajilla on niiden luonteesta kokemusta.
Yleensäkin pitäisi asianomaisten tunnustaa, miten alttiisti on myönnetty uusia lainoja ja vanhoille maksuehtojen helpotuksia, ja näin varmaan onkin, vaikkakaan heidän ääntänsä ei kuulla lehdissä. Kaikesta tästä huolimatta on sattunut vararikkoja, ja se on valitettavaa. Mutta tiettävästi ei yhdessäkään sellaisessa ole löydetty todella velat ylittäviä varoja eikä apu siksi ole ollut mahdollinen. Monestakin seikasta voidaan päätellä, että paine on nyt helpottamassa. Hallituksen lyhytaikaisia lainoja varten hankkimista varoista on vain noin kaksi kolmasosaa tullut käyttöön. Varoja oli 3 300 000 mk. Yllä mainitut 2 450 000 on lainattu – kaikenlaisia vakuuksia vastaan. Alussa vähennettiin parissa tapauksessa lainaksi annettavaa rahamäärää. Sittemmin, kun osoittautui, että varat riittäisivät, annettiin lainaksi sen verran kuin vakuudet sallivat. Kreditiivien takaisinmaksu Suomen Pankkiin on lisääntynyt. Viime aikoina ei siellä ole lainkaan tarvinnut kieltäytyä antamasta lainaa riittäviä vakuuksia vastaan. Pankin valuutta osoittaa kasvamisen merkkejä. Selvää on, että tämän rauhallisemman tilanteen tärkein syy on vuoden sato ja viljantuonnin lakkaaminen. Tämä olisi vaikuttanut nopeamminkin, jollei kyseisestä tuonnista johtuvia velkoja olisi ollut maksettavana vielä syyskuussa, mikä aiheutti vastaavat suurehkot remissit Pietariin. Mutta mitä todennäköisimmin on myös sellaiset rahatilanteen seurauksena siellä täällä irtisanotut ulkomaanvelat nyt enimmäkseen säännöstelty.
Varmana voidaan pitää, että mikään tuotanto maassamme ei tule olemaan seisauksissa pääoman puutteen takia. On vaikea sanoa, onko niin tapahtunut aikaisemmin. Tällä kohden on kuitenkin erotettava toisistaan rahojen saatavuus ja elinkeinonharjoittajan kyky hankkia itselleen kustannuspääomaa. Jälkimmäisen osalta on maataloustyö, maanomistajien kykenemättömyys pitää työläisiä, suuresti vähentynyt. Mutta muita elinkeinoja ei liene suuressa määrin haitannut vastaava kyvyttömyys. Tosiasia on, että viime talvena useat sahalaitokset olivat seisauksissa, mutta yhtä lailla tiedetään, että erikseen tunnetuissa tapauksissa se ei johtunut rahan puutteesta vaan puutavaran viennin huonoista suhdanteista. Silti on uusia sahoja rakennettu, uusia rautaruukkeja on rakenteilla, toisissa otetaan käyttöön parempia tuotantomenetelmiä, ja sanomalehdet ovat tienneet kertoa melkoisesta määrästä uusia laivoja, jotka on laskettu vesille. Vielä vähemmän on tiedossa, että rautaruukit ja tehtaat olisivat vähentäneet tuotantoaan, vaikka nekin ovat saaneet kamppailla huonojen suhdanteitten kanssa Venäjän kurssin heikkenemisen takia. Rautaruukkien tilannetta on purjehduskauden jälkipuoliskolla parantanut myös hintojen nousu. Myös navettatuotteitten vienti Venäjälle on kärsinyt kurssioloista; mutta esimerkiksi voin hinta Pietarissa on muista seikoista johtuen ollut niin epätavallisen halpa, että tavaraa on siellä myyty viidellä tai kuudella ruplalla puutaa kohti. Jopa polttopuun hintaa on painanut alas viime talven leuto sää, joka vähensi kulutusta. Väistämätöntä on, että kulutus on maassamme vähentynyt katojen seurauksena. Jos näiden epäsuotuisten seikkojen seurauksena tuotantoa on vähennettävä, niin on se tosin valitettavaa, mutta kukaan ei voi kehottaa tuottamaan tavaraa, jota ei saa kaupaksi.
Kun asiaintilat tuntien tarkastellaan viime vuosia, ei käy kieltäminen, että Suomi ei koskaan ennen ole selvinnyt suhteellisesti niin helposti niin vaikeasta koettelemuksesta. Tämän hetken tilannetta ei lainkaan helpota, jos muistutetaan, mitä väestö itse on tehnyt tilanteen vaikeuttamiseksi. Mutta kiistatonta on, että maanviljelyksen laiminlyöminen, harkinnan ja säästäväisyyden puute – ei voi kyllin usein toistaa, että tullattavien tavaroitten tuonti oli vuonna 1863 maassamme suurempi kuin koskaan – samalla kun viljan tuonti vuosien 1862 ja 1863 satojen välisenä aikana vei vähintään 15 miljoonaa, ja avustuskeräyksiä tehtiin niin idässä kuin lännessäkin), liioitellut keinottelut ja harkitsematon velkaantuminen ovat lisänneet vaikeuksia, ja onnellista olisi, jos menneisyys voisi olla opiksi tulevaisuudelle.
Voidaan hyvin ymmärtää, että helpotus on saatu aikaan ulkomaille velkaantumalla. Vuodesta 1859 lähtien on otettu lainaa 37 miljoonaa markkaa, ja näillä lainoilla maahan saatu valuutta ei lainkaan ole tallessa, jos otetaan huomioon, että maalla oli sodan aikana ja sen jälkeen venäläisissä papereissa saatavat, joiden arvoksi lienee syytä arvioida vähintään 10 miljoonaa markkaa. Jos viimeksi mainittu oletus on oikea, niin viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana on ulkomaankaupasta maksettu välirahana vähintään 40 miljoonaa markkaa, ja väliaikaisen tilastollisen toimiston julkaisun sivulla 9 esitetty epäilys sellaisen kauppataseen tuloksesta ei suinkaan ole oikeutettu. Kyseisistä lainoista on noin 32 miljoonaa otettu vuodesta 1862 lähtien, nimittäin Rotschildin 12 700 000 markan valtionlaina ja Hypoteekkiyhdistyksen 93 000 000 markan laina.
Sellaisten lukujen pitäisi hieman jäähdyttää niitä, jotka jatkuvasti huutavat uusien lainojen perään. Anteeksi annettavaa on, että heillä ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, miten vaikea niitä on saada ja miten helppoa on jatkuvalla lainanotolla tuhota maan luottokelpoisuus.
Kaikki nuo rahat eivät onneksi ole tulleet syödyksi. Niihin sisältyvät rautatien rakentamiseen käytetyt varat, ja suuri osa on muutenkin käytetty tuottaviin hankkeisiin, tehtaitten rakentamiseen, laivanrakennukseen, maanviljelykseen. Tässä mielessä pääomana tämä osa rahoista on tallella, joskin osa saadusta valuutasta on palannut ulkomaille maksuina näissä hankkeissa tarvituista raaka-aineista. Mutta suurin osa on epäilemättä mennyt viljantuonnin maksamiseen. Suomen Pankilla, joka säilyttää lähes kaikkea maan valuuttaa, ei ole varoja kattaa edes yhden katovuoden tarvetta, kun kato on sellainen kuin ne, jotka koettelivat maata vuosina 1856 ja 1862. Valuutan tarve oli kummassakin tapauksessa täytettävä lainalla, sillä myös vuonna 1859 Venäjällä otettua lainaa käytettiin osittain pankin vuonna 1856–57 kasvaneen velan maksamiseen. Vuoden 1858 tilinpäätökseen on merkitty 22 050 000 hopearuplan velka, joka on nykyään vähentynyt 8 400 000 markkaan kurssin mukaan. Hädän pakottaessa on siis otettava lainaa. Ainoa tapa lievittää tätä ankaraa välttämättömyyttä on muinaisegyptiläinen keino, viljan säästäminen hyvinä vuosina pahojen vuosien varalle, ja tämä keino on sitäkin enemmän tarpeen, kun tuontikylvösiemen lisää huonojen vuosien määrää. Jos taas otetaan lainaa, niin kysymys on, minkä ajan kuluessa se voidaan maksaa takaisin. Tulevien polvien rasittaminen meidän leipämme maksulla on tuomittavaa. Sellaista on kuitenkin tapahtunut. Maksuajan asettaminen muutamaksi vuodeksi johtaa maksukyvyttömyyteen, jos useita huonoja vuosia sattuu peräkkäin. Ja vaikkei niin kävisikään, niin on kysyttävä, kuinka monta miljoonaa maamme kauppa voi vuosittain hankkia maahan viennin ja tavarantuonnin välirahaksi. Laina on nimittäin maksettava valuutalla, ja sitä saadaan vain kauppaa käymällä tai uutta lainaa ottamalla.
Ja kun kaupan suhdanteiden vuoksi maan vientituotteita ei saada myydyksi, minkä tulevaisuuden varaan voidaan silloin rakentaa takaisinmaksu?
Olosuhteet antoivat helmikuussa aiheen ottaa niin sanottu kreditiivilaina yhdeksäksi kuukaudeksi. Siitä on joulukuussa maksettava 1 800 000 markkaa valuuttana. Millä tavoin maan vientiteollisuus on ollut tekemässä sitä mahdolliseksi?
Suurehkon lainan ottaminen ennen satoa olisi ollut järjetöntä, verrattavissa siihen, että kuilun yllä roikkuva leikkaisi poikki häntä kiinni pitävän köyden. Sillä yksikin kato olisi vaatinut apukeinoja, joita tuskin olisi voitu toivoa löytyvän, ja jotka jokainen edellinen vuosi olisi tehnyt entistä vaikeammin tavoitettaviksi. Tulevaisuudesta riippuu, onko nyt välttämätöntä ottaa lainaa, ja onko sellaista lainaa saatavissa. Tietämättömien huudon, yhdessä väärien tietojen kanssa, kun väitteitten tueksi ei ole esitettävissä mitään aineistoa, ei pitäisi yhdenkään järkevän ihmisen silmissä näyttää perustelulta. Maalle on onneksi, jos edelleen velkaantuminen voidaan välttää, niin kuin myös on tuhansille yksityisille onnettomuudeksi, että velka on ollut vähäistä, mutta nyt kasvanut raskaaksi taakaksi. Hyvissä vuosissa ja muuttuneissa kauppasuhdanteissa on heillä ja maalla ainoa kestävä apunsa. Ne maat, jotka lainaavat ulkomailta, eivät ole niitä, joissa on rahaa ja joissa elinkeinot kukoistavat.
Lähitulevaisuus näyttää, voiko Suomen Pankki lisätä luotonantoaan. Mahdollista on, että se voi vähentää varantoaan alle kolmen miljoonan nyt, kun sadon laatu on tiedossa ja kun maksut ulkomaille…
