Kasvatustiede. Kevätlukukausi 1861. 1–4

 

Hyvät herrat. Johdatteleva esipuhe lyhyesti. Tilapäinen velvollisuus luennoida kasvatustieteestä. Käytössä olevista oppikirjoista puuttuu yleisesti järjestelmä ja siksi myös johtava periaate. Toivonut tekeväni oman yritykseni tämän puutteen korjaamiseksi.

Ja edelleen: Kasvattaminen on käytäntöä, toimintaa. Periaatteidensa toteuttamisessa sen tulee menetelmien ja keinojen suhteen nojautua kokemukseen. Siksi kasvatustieteellä tieteenä on oma, kokemukseen tukeutuva metodioppinsa. En voi sanoa, että oma kokemukseni olisi suuri. Jotain sentään. Mutta suuri elämänkokemus löytyy historiasta. Olen turvautunut siihen. Olen toivonut, että sen tuella voisin vastustaa isänmaassamme vallitsevia virheellisyyksiä osin kasvatuksessa ja vieläkin enemmän opetuksessa.

Tulen käsittelemään lähinnä jälkimmäistä, herrojen tulevaan elämäntyöhön liittyvää aluetta.

Luentojen kuuntelun ohella suosittelen luettavaksi Rosenkranzin System der Pedagogik -teosta. Mutta sen ja muidenkin oppikirjojen puuttumisen vuoksi käytän sitä diskursiivisesti – jokaista lukua vastaa yksi luentokerta.

Voisin jatkaa kasvatuksen ja kasvatustieteen merkityksestä. Se ei kuitenkaan ole tarpeen. Ihminen on sitä, miksi hän itsensä tekee: siinä on ensimmäinen lähtökohta. Kukaan ei ole muuta kuin mitä hän haluaa olla. Muutoin ei ole mitään vastuuta eikä syyllisyyttä. Vapaus on niiden edellytys. Tämä näyttäisi kieltävän kasvatukselta kaiken merkityksen. Mutta toisaalta: ihmisen ei tule tahtoa mitään muuta kuin mitä hänen pitää olla, tätä on järki, tämä on todellinen vapaus. Pääasia on siten vastaus kysymykseen: mitä hänen tulee olla?

Vastaukset kuten ”ihminen”, tosi ihmisyys jne. ovat korusanoja. Sillä siitä nousee kysymys: mitä se on? – Uskonnollinen vastaus ”Jumalan lapsi”, ”Jumalan kuva” on jo positiivisempi. Silloin tarkoitetaan sitä, mitä positiivinen uskonoppi Jumalasta ja ihmisen suhteesta häneen opettaa. Mutta myös sen opissa, niin kuin kaikessa uskonnossa, olennaista on oppi sovituksesta, ristiriidan ratkaisemisesta, siitä että ihminen ei ole sitä, mitä hänen pitäisi olla. Tähän tulee sisällyttää koko toimiva elämä, yleisiin käskyihin ”älä tee toisille” jne., ”rakasta lähimmistäsi” jne. Mitä pitää tahtoa, jota toiset eivät tekisi itselleni? Miten tulee rakastaa itseään? Kaiken yhteiskunnallisen elämän, ihmisen koko käytännön elämän tulee sisältyä tähän. Opiskele esimerkiksi luonnontiedettä tai historiaa. Ole sellainen ja sellainen maanviljelijä tai virkamies, hanki omaisuutta, toimi yhteiskunnassa, yleisen edun puolesta, ole isänmaallinen; uhraa omaisuutesi ja henkesi, omasi ja toisten, oman kansan ja vieraiden kansakuntien. Mahtuuko kaikki tämä käskyihin? Nehän ovat abstrakteja. Siksi tämä kaikki on niihin sisällytettävissä.

Mutta yleinen johtopäätös, jonka haluamme vetää esittämästämme, että ihmisen ei tule tahtoa olla muuta kuin mitä hänen pitää, on tämä: hänen tulee tehdä itsestään jotain, joka ei ole hänen omaa mielipidettään ja valintaansa – jotain joka pätee, vaikka häntä ei olisi olemassakaan? Tässä on kasvatus suurin piirtein käsitettynä. On olemassa pakko, johon ihmisen tulee alistua. Ihmisen tulee olla jotain, joka ei riipu hänen ratkaisustaan.

Tämä pakko on sitä, että ihminen kuuluu tiettyyn ajankohtaan historiassa – ilman omaa valintaansa. Hänen tietämisensä ja tahtonsa eivät voi ylittää hänen aikaansa. Se on absoluuttinen raja. Edelleen hän kuuluu johonkin kansakuntaan ja yhteiskuntaluokkaan, perheeseen – kaikki ilman omaa valintaa. Näitä rajoja hän voi laajentaa tietoisuudessaan, mutta hänen toimintansa tapahtuu niiden puitteissa. Järkevää on se, että näin on ja että niin tulee olla. Yksilön tulee elää tätä elämää, johon hän ilman muuta kuuluu. Sitä on hänen järkensä. Vain siinä on vapaus, että elää tämän elämän vapaasti, omasta vakaumuksesta ja vapaasta päätöksestä – koska järjellistä on se, joka on.

Eli tarkemmin: kasvatus on tämä koko elämän jatkuva itsekasvatus järkeen ja vapauteen. Mutta yksilö astuu siihen, historiaan, kaikkiin vallitseviin olosuhteisiin. Ne ovat hänelle annettuina.

Missä ne ovat? Mistä ne muodostuvat? Ne ovat jo olemassa olevan sukupolven tietämisessä ja toiminnassa. Missä on historia? Ihmeellistä: kaikki tietävät sen – ja vain harvat ihmiset ovat siitä selvillä – että se on olemassa vain ja ainoastaan nykyisyydessä, nyt elävän sukupolven tietämisessä ja toiminnassa. Kristuksen maailmaan tulolla olisi kokonaan toinen, vähäinen historiallinen merkitys, jos oppi ei olisi elänyt läpi vuosisatojen, joka hetki, kansojen uskossa ja toiminnassa, minkä nojalla se nyt elää koko tämän näiden kahden ajankohdan väliin mahtuvan kehityshistoriansa myötä. 5. ja 6. vuosisata elävät Euroopan nykyisessä jakautumisessa kansakuntiin, niiden erilaisessa kulttuurissa, tietämyksessä sekä tavoissa. 15. ja 16. vuosisata elävät nykyisissä kansalliskirjallisuuksissa ja oman aikamme politiikassa, mikä kaikki on antiikin vaikutuksen määrittämää. 16. vuosisata elää lisäksi protestanttisen ja myös katolisten kansojen elämässä synnyttämänsä uskonpuhdistuksen myötä – amerikkalaisessa kulttuurissa ja sen vaikutuksissa Eurooppaan jne. 18. vuosisata elää 19. vuosisadan luonnontieteessä, keksinnöissä, valistuksessa (ennakkoluulottomuus), koko sosiaalisessa elämässä. Tietona menneisyydestä historia on joka hetki erilainen. Kreikkalaiset ovat meille paljon enemmän kuin mitä he olivat itselleen, omalle tietoisuudelleen. Nyt elävien toiminnassa mennyt saa joka hetki jonkin uuden muodon. Sanotaan, että se on tällainen seurauksissaan. Kyllä, mutta nykyiseen seuraukseen sisältyy kaikki kehitys. Edellisessä jälkimmäinen elää; sinällään käsitettynä menneisyys on kuollut.

Entä kansakunta, yhteiskunta, perhe, joista puhuimme yksilölle annettuina? Ne ovat näiden yksilöiden tietämisessä ja toiminnassa, ja tiedossa sellaisena kuin se ilmenee toiminnassa. Tämä perhe, se on näiden ihmisten tekemiset ja tekemättä jättämiset suhteessa toisiinsa. Entä nämä yhteiskunnan lait? Ne eivät ole vain kirjainta, vaan näiden kansalaisten yhdenmukainen, lainmukainen, siis säännönmukainen ja järjestynyt toimintatapa. Tätä on elävä laki, laki läsnä olevana mahtina. Entä tämä kansakunta? Se on tämän kansan historiallinen ilmeneminen kunakin hetkenä – se mitä kaikki nämä yksilöt tekevät, kun he muodostavat kansakunnan suhteessa muihin kansakuntiin.

Yksilölle annettua on siis tämä tieto ja tämä toimintatapa, nykyajan, tämän kansakunnan, näiden kansalaisten, näiden perheenjäsenten tapa. Yksilö syntyy siihen – hän kohtaa sen annettuna. Hän ei voi välttää sitä. Ihminen toisin sanoen syntyy epävapaana. Hänellä on edessään maailmanhistoria, nykyisyydessä elävänä, siteenä, johon hänet on sidottu. Hän syntyi järjettömänä, sillä hänellä on maailmanhistoria, elävä järki ulkopuolellaan, itselleen vieraana.

–––

Tähän tulee lisäksi hänen olemassaolonsa luonnonpuoli. Ihminen nimittäin syntyy henkisesti avuttomana. Perustellusti on sanottu, että tämä ihmisen avuttomuus, jossa hän poikkeaa kaikista elollisista, tekee myös mahdolliseksi, että ainoastaan hän saavuttaa järjen ja vapauden. Sen vuoksi hän on nimittäin kyvytön kasvattamaan itse itseään. Olemassa oleva, elävä järki, maailmanhistorian olemassa olevana voimana ottaa hänet valtaansa. Se on kasvatuksen pakkoa – ei vielä itsekasvatuksen. Siinä määrin kuin tämä mahti tekee hänet osalliseksi järjestä eli johdattaa hänet hänen itsensä määräämään tietämiseen ja toimintaan, hän vapautuu; silloin hän itse on olemassa olevan maailmanhistorian edustaja, sen mahti on hänen mahtiaan – ja kasvatus muuttuu itsekasvatukseksi, maailmanhistorian töiden jatkuvaksi suorittamiseksi.

Herrat sanovat kenties, että tämä käsitys kasvatuksesta on liian yleinen. Tulemme täsmentämään sitä. Tähtäämmekö liian korkealle? Kuinka voisikaan yksilön usein niin vähäpätöinen elämä olla maailmanhistoriaa? Mutta tosiasia sittenkin on, että jokainen yksilö kantaa maailmanhistoriaa rinnassaan. Sillä kaikki, mikä yksilölle on annettuna – se on hänen tietoaan siitä. Hänelle kaikki se on: oman ajan tieto ja toiminta ovat läsnä vain hänen omassa tietoisuudessaan – hän kantaa sitä, olkoot se sitten millaista tahansa – ja tästä tiedostaan lähtien hän toimii. Hänen olemassaolonsa on yhdentekevä, sillä maailmanhistoriaa kantaa toisten yksilöiden tieto ja toiminta, mutta hän itse on yksi noista toisista suhteessaan jokaiseen toiseen yksilöön, ja siksi hänen olemassaolollaan on se ääretön arvo, että järki, elävä todellinen, on olemassa hänessä ja hänen kauttaan, hänen tietämisessään ja toiminnassaan.

Tämän käsityksen kautta olemme aluksi asettuneet toisenlaiselle kannalle kuin se naturalistinen, johon nykyajan kasvatustiede monilla tahoilla kiinnittyy. Kasvatuksen tulee olla vain ihmisen synnynnäisen luonnon kehittämistä! Sen tulee perustua vain tämän luonteen kehittämiseen. Kasvattajan osuus olkoon vain puutarhurin työ, joka asettaa tämän ihanan kasvin päivänvaloon ja kastelee sitä! Kaikki pakko tulee kasvatuksesta kieltää! Ihana luonto saakoon kehittyä vapaasti! Ihmiskunnan historia, riidat ja taistelut, puute, vuosituhansien kärsimykset, jotka jatkuvat tänäkin päivänä, ovat suuri erehdys. Nämä erinomaiset kasvatusoppineet olisivat sitä, mitä he ovat, vaikka kaikkea tätä ei olisi ollut olemassakaan. Niin, tai he olisivat vielä paljon enemmän, jos vain joku tällainen pedagogi olisi sattunut elämään Aatamin aikana ja antanut Aatamin ihanan luonnon vapaasti kehittyä!

Tämä käsitys liittyy luonnontieteiden valtavaan kehitykseen – mutta sen lähimmät juuret ovat 1700-luvun skepsismissä, kaiken tradition ja traditionaalisen hylkäämisessä niin että sitä vastaan asetettiin puhdas, tradition turmelusta vailla oleva humaanisuus, puhdas ihmisluonto ideaalina, jonka edistäminen myös kasvatuksen tulee asettaa päämääräkseen.

Mutta käsityksemme eroaa tästä humanismista ja kosmopolitismista myös silloin kun se ilmenee vähemmän materialistisena. Ihminen ei synny ihmiskuntaan yleensä, vaan nyt elävään eikä siihenkään yleensä, vaan eurooppalainen eurooppalaiseen ihmiskuntaan. Suomalaista lasta ei pidä kasvattaa kiinalaiseen tai hindulaiseen ihmisyyteen – ei myöskään Euroopan keskiajan ihmisyyteen. Mutta ei tuo lapsi synny myöskään Euroopan nykyiseen ihmisyyteen yleensä, vaan ihmisyyteen sellaisena kuin se elää tässä Suomen kansan tietämisessä ja toimintatavassa – joka vielä erilaistuu yhteiskunnallisen aseman ja perheen mukaan. Tällainen todellinen eikä kuviteltu tai luuloteltu ihmisyys on sitä, mihin lasta ei kasvateta ainoastaan olosuhteiden pakosta, vaan hänet tulee kasvattaa siihen, sillä siinä on järki ja vapaus.

Mutta sanoimme: näitä rajoja, kansallisuuden ja muiden, voidaan laajentaa. Missä määrin? Miten? Siitä lisää.

 

Hyvät herrat. Sanoimme yhtäältä olevan annettua, että ihminen syntyy maailmaan ja maailmantilanteeseen, joka on hänen valinnastaan riippumaton.

Tähän maailmantilanteeseen hänet on kutsuttu, edustamaan sitä tietämisessään ja toiminnassaan. Sitä hän ei voi välttää. Hänen tietämiselleen ja toiminnalleen ei ole mitään muuta kuin tämä annettu päämäärä.

Tämä on sitä miksi hänen pitää itsensä tehdä – jo siksi, että hänen täytyy.

Mutta toisaalta: ihminen vaatii vapautta, sillä muutoin hänellä ei ole vastuullisuutta. Muutoin hän on kasvi, joka saa ravintonsa näistä mehuista – annetusta maailmanjärjestyksestä – ja joka kehittyy oman siemenensä ominaisuuksien sekä näiden vaikutusten mukaisesti.

Tämän vuoksi, jos hän ei tee itseään siksi, mitä hän on, häneltä puuttuu järki ja vapaus. Jos hänen tietämisensä ja tahtomisensa ovat annetun maailmanjärjestyksen ennalta määräämiä, hän lakkaa olemasta vapaa ja järjellinen olento.

Tämä ristiriita hänen on elämässään ratkaistava. Sitä on koko hänen elämänsä jatkuva itsekasvatus – siis tämän ristiriidan ratkaisua.

–––

Mutta hän tulee maailmaan kyvyttömänä siihen. Hän syntyy järjettömänä ja epävapaana. Hän on täysin toisten vallassa. Hänen tietämistään ja tahtoaan määräävät toiset – siis tämä annettu maailmantilanne, historia, ja hänen kannaltaan hänen kansakuntansa paikka historiassa, hänen yhteiskunnallinen asemansa ja hänen perheensä asema.

Nimittäin; maailmantilanne, josta puhuimme, on historiallinen. Ja oivalsimme, että se aina on läsnä olevaa, sillä on todellisuutensa nyt elävien ihmisyksilöiden tiedossa ja tahdossa. Sillä, mitä varsinaisesti kutsutaan historiaksi, on todellisuutensa ja olemassaolonsa nyt läsnä olevassa tiedossa ja toiminnassa – siis kansakunta – yhteiskunta, perhe.

Tämä tieto ja toiminta käyttää valtaansa lapsen suhteen. Se tekee yksilöstä tämän maailmantilanteen edustajan ilman tämän omaa valintaa – myös hänestä. Hänen tietonsa ja toimintansa on ensimmäisestä hetkestä lähtien ainoastaan tätä.

Tätä on kasvatus varsinaisessa, suppeammassa merkityksessä. Se on pakkoa, jonka suhteen yksilö on epävapaa. Hänelle on toisten tietämisessä ja toiminnassa annettuna, mitä hänen tulee tietää ja miten toimia. Tästä hän ei pääse irti. Se asetetaan hänelle hänen toimintansa ja tietämisensä lakina.

Voidaan sanoa, että hänellä on kuitenkin jotain omaa, erityistä ja yksilöllistä. Onhan hänellä hänen oma elimistönsä ja sielunsa, eläinsieluna. Hän on luonnon tuote. Mutta hänellä ei ole mitään omaa tietoa, mitään omaa toimintatapaa. Tämä tarkoittaa, että hänen toimintansa on ulkoisesti katsoen hänen omaansa, se on ajassa ja paikassa yksilöllistä, siinä on hänen oma ilmauksensa. Mutta mitä hän tietää ja miten hän tietää, se on lainattua ja mitä hän tekee, se on opittua. Tästä pian tarkemmin.

–––

Mutta tämän vuoksi ja pedagogiikan kannalta ylipäätään psykologinen tieto on välttämätön edellytys. Tässä ja nyt en voi antaa esitystä psykologiasta. Mutta meidän tulee ymmärtää toisiamme, kun puhumme tietämisestä ja toiminnasta, ymmärryksestä ja tahdosta jne.

Siksi vain lyhyesti siitä, mitä itse näillä asioilla tarkoitan; pyydän herroilta tarkkaavaisuutta.

Tietämisessä erotamme seuraavat muodot: havainto, mielle ajatus.

Muodostamme itsellemme kuvia kohteista, jotka eivät ole läsnä. Sanomme, että mielikuvituskykymme uusintaa kuvia. Ne ovat yleisiä, esittävät kohteensa suurin piirtein. Esimerkki: kuva puusta, koivusta, ääriviivat suurin piirtein, samoin runko, oksat, lehdet, niiden väri ym. – ympäröivät asiat ja koivun sijainti tilassa.

Aivan samalla tavalla tiedämme sellaisen olion, jonka näemme edessämme. Kun erittelemme kuvan koivusta, niin sen osat sopivat myös muihin koivuihin – suurin piirtein, yleisesti ottaen. Ero on vain siinä, että ympärillä olevien olioiden kuvien lisäksi tulee tarkkailijan ruumiillinen läsnäolo.

Sitä ei pidä kutsua havainnoksi. Se on mielikuvituksen tuotetta ja kuvien uusintamista.

Mutta olemme varmoja siitä, että ollakseen tämä yleinen kuva, tietämisen tulee sitä ennen olla tietoa yksilöllisestä. Ennen kuin meillä on kuva lehdestä, meillä on tieto kaikista sen osista. Mutta tieto kustakin osasta täsmentyy taas kuvaksi, joka edellyttää tietoa kuvan osista ja niin edelleen loputtomiin.

Tätä yksilöllistä koskevaa tietoa kutsumme havainnoksi. On tietysti hankalaa kutsua tietämisen muodoksi sellaista, mikä ei vielä ole tietämistä, eli minkä me tiedämme vasta kun se on jotain muuta, tietämistä kuvassa. Mutta se on välttämätön edellytys. Ja kullakin erillisellä havainnolla on oma paikkansa ajassa: ensin meillä on havainto a, sitten b, vaikka meidän tarkastelussamme tämä jatkuukin äärettömiin, ajassa ja paikassa loppumattomasti yksilölliseen.

Huom.: Kukin laatu, väri, sävel, ääni, kovuus, makeus, ruusuntuoksu on loputtomiin määritetty ja määritettävissä, joka kohdassa ja joka hetkessä loputtomasti jokin muu.

Huomautus. Aistimus on sielun tietoisuus muutoksesta elimistössä, vaikutuksesta aistielimiin, että näin on. Havainto tietää aistimuksen sisällön.

–––

Nyt toiseen puoleen, Voimme uskoa, että lapsen ensimmäinen tieto on vain kuvallista. Meillä on syytä arvella, että eläimen tieto ei milloinkaan ole mitään muuta.

Mutta niin pian kuin kuva, tai kuvassa jäljennetty, saa nimen, se ei ole vain jokin yleinen vaan se saa merkityksen olla tätä. Kuva puusta, koivusta, lehdestä – tietenkin se on jokin tietty puu, kun se ilmenee havainnolle, mutta se on sitä vain yleisen lajin esimerkkinä.

Tämä on mielle = kuvallinen tieto, jossa on tietoisuus sen yleisestä merkityksestä. Ainoastaan ihminen. Lapsella se on ensimmäisestä hänen kuulemastaan sanasta alkaen ja hän liittää sen kuvaan – jo ennen kuin hän itse puhuu. Mielikuvitus tuottaa ja kokoaa kuvan myös sellaisista kuvista joita ei ole nähnyt eikä kuullut = fantasia. Mutta ylipäätään yleinen abstrakti käsite mielteen muodossa. Hyve tiettyjen tekojen tai henkilöiden kuvina. Samoin laki. Jumala ihmisen kaltaisena.

Lopulta ajatus – tämä yleisten merkitysten, käsitteiden, termien yhteys. Huomautetaan vain tästä, mutta näemme asian niin, että käsitteet ovat valmiita, ne yhdistetään ja yhdistelmä lausutaan julki arvostelmassa. Ei niin, että jokainen käsite on arvostelman muovaama ja sen paikka käsiteyhteyden määräämä. Se ei ole pelkästään toisten tietämisessä, perinteessä, ennen yksilöä. Yksilö itse määrää arvostelman nojalla sen paikan. Harkinta nostaa sen uudelleen esiin, ottaa käsitteet valmiina ja lausuu julki aiemmin muodostetun arvostelman. Tämä koskee myös arvostelmaa ja johtopäätöstä. Ajatuksella on siis jo perusteensa siihen, kuuluvatko kaksi käsitettä yhteen vai ei. Harkinta lausuu sen julki johtopäätöksen todistelussa.

Nyt on vielä huomattava: Ihminen tekee klo 5 havainnon, toisella kertaa hän palauttaa havaitun mieleensä, kolmannella kerralla hän ajattelee sitä. Kaikessa mitä hän näkee, kuulee jne., siis kun hän näkee ja kuulee, hän myös mieltää näkemänsä kuvana ja antaa kuvalle jonkin yleisen merkityksen käsitteessä, jonka ajattelu on muodostanut, jonka yhteyden muihin käsitteisiin hän tietää ja joka siten on arvostelmaan ja johtopäätökseen nojautuva käsite. Mutta sitten hän voi asettua pohtimaan uudelleen. Hän voi korjata kuvaa – kuten myös ajatusta – lisätä ja poistaa jotain edellisestä – selventää jälkimmäistä. Tämä kuuluu itsekasvatukseen.

Tietää yleistä koskeva tieto yleiseksi, se on ylipäätään abstraktiota. Ihminen, ei eläin. Eläimen mielessä olevat kuvat ovat meidän miellettämme, pelkkää mielikuvitustamme, luuloa ja arvelua.

Todistetta tässä esitetylle ei ole. Siitä ei ole kysymystäkään. Riittää, että me vain ymmärrämme toisiamme.

Kun vielä palaamme tässä esitettyyn, huomaamme, että miellettä ei ole ilman yleisiä käsitteitä. Kaikki tieto on siis tietoa yleisestä. Mutta mielteessä ihminen tietää yleisen yleisenä. Sillä on hänelle jokin yleinen merkitys. Merkitys siinä käsitteessä, joka kuvaan on liitetty. Tämän tietoisuuden yleisestä yleisenä lapsi saa ensimmäisestä kuulemastaan sanasta. Siinä alkaa hänen osallisuutensa olemassa olevaan tietämykseen. Lapsen kasvatus. Kuvaan saakka, siis eläimen asteelle saakka, tietäminen on sen omaa. Kun kuvalla on jokin yleinen merkitys, tieto siitä on yleisinhimillistä tietoa.

 

Hyvät herrat. Tietämisen psykologisten muotojen, havainnon, mielteen ja ajatuksen käsittelyssä ilmenee kaksi vaikeutta:

1. Havainto on tietoa yksilöllisestä, vaikka tämän tiedon sisältöä ei voikaan koskaan täsmentää sellaisenaan, vaan ainoastaan jossain yleisessä kuvassa.

Näin se on: yrittäkääpä lausua julki tietonne mistä hyvänsä aistimellisesta esineestä! – Se on aina jotain yleistä koskevaa tietoa esittävä väite.

Pöytä – neliskulmainen, kova, musta – kolme kyynärää [kyynärä = n. 60 cm] pitkä viisi korttelia [kortteli = n. 15 cm] leveä – kovuuden ja värin yksityiskohdat. Tässä se on harmaa, tässä tummempi. Tuhat esinettä ovat pöytiä. Tämä pöytä? Tuhat pöytää. Kaikki = tämä.

Mutta selvää on, että jokainen tällainen julkilausuttu tieto sisältää näkemyksen lukemattomiin yksityiskohtiin – tai se koskee lukemattomia eri tavalla kovia kohtia esimerkiksi. – Se on havainto, joka edeltää kuvaa.

Kuva voidaan jakaa kuvien moninaisuudeksi. Maailmankaikkeus – maapallo – Eurooppa – Suomi – tämä kaupunki – talo – huone – pöytä – pöytälevy – jalat – pöytälevyn pienin osa jne. Mutta viimeisimpäänkin kuvaan sisältyy moninaisuus. Sen takana on havainto.

Huomautus. Aistimuksessa henki (sielu) suhtautuu ruumiiseen. Havainnossa henki suhtautuu itseensä – aistimukseen.

2. Kuinka tulemme tietoiseksi kuvan luonteesta yleisenä? Toisin sanoen, kuinka se saa ihmiselle yleisen merkityksen? Tai: miten ihminen tietämisessään on ihminen, ei eläin? Tässä se ero nimittäin on.

Voimme ajatella, että kun lapsi kuulee ”pöytä”, ”tuoli” niin nämä äänteet ovat havaintoja, jotka lapsi tietää äänikuvina ja viime kädessä koko sanan äänellisenä kokonaisuutena – ja hän vertaa tätä yhtä, äänen tuottamaa kuvaa näön (ja tuntoaistin) tuottamien kuvien joukkoon. Mutta tämä on vain asian toinen puoli, suunnilleen samalla tavalla hän vertaa näön tarjoamaa vaihtuvaa kuvaa äänen antamaan. Tässä ei ole mitään tietoisuutta yleisestä, yleisestä merkityksestä. Se syntyy vasta sitten kun esimerkiksi pöytä = jalkojen päällä oleva levy, jota käytetään syömiseen, jne., tuoli taas = jalkojen päällä oleva levy, jossa on selkänoja ja jolla istutaan. Huom. Kaikki tämä, jalat joilla se seisoo, selkänoja, johon nojataan, ne ovat päämääriä. Toisin sanoen, vasta kun näiden eri määritysten välinen yhteys ymmärretään, niistä tulee yleisiä merkityksiä ja ne ylipäätään saavat yleisen luonteen eli antavat kuvalle tämän luonteen. Ajattelu – käsitteiden yhteys mielteessä on siten edellytetty, se sisältyy silloin niihin.

Se, että me kuitenkin erotamme ajattelun mielteestä, perustuu siihen, että ajattelu sinällään ei ole kuvallista tietämistä vaan käsitteiden yhteyden käsittämistä.

Me emme voi tässä todistaa, että näin on, ja vielä vähemmän, että näin täytyy olla. Se on psykologian asia. Nyt riittää, että ymmärrämme toisiamme.

Mutta vielä yksi tärkeä seikka. Tunne on tärkeä asia – elämässä, kasvatuksessa ja kasvatustieteessä. Tahtoa ja tietoa ei pidä käsittää sillä tavoin erilaisiksi, että toinen ei sisältyisi toimintana toiseen. Tieto ja toiminta ovat kaksi eri asiaa. Tieto ei ulkoista itseään, se on vain tietävälle itselleen. Teko on toisia varten, ulkoisesti. Siinä ihminen käyttää ruumiin eri elimiä ja ulkoisia olioita välineenä – edellisiä jälkimmäisiin kohdistuvina. Ylipäätään: ilmeneminen haltuunotossa, muokkaamisessa, luonnonolioiden käyttämisessä. Myös puhuminen, tiedon välittäminen, on teko, (ilman muokkaamista elinten välityksellä). Sana on historiaa. Teossa tahto on toimivana κατ’ εξοχην – tieto edellytys. Tiedossa intelligenssi (siis tietäminen itse) toimii, tahto on edellytys. Aistimus vielä pakkoa. Siinä on vain mielihyvä ja mielipaha. Myös havaintoa, kuvaa, voidaan etsiä ja kaihtaa. Mutta mielteen yleinen merkitys ja ajattelu lähtee vapaasta tahdosta. Samoin luovan mielikuvituksen kuvat.

Tahto tietämisessä ylipäänsä, tämä mielihyvä ja mielipaha – vapaan tahdon pyrkimys mielteessä = tunne = tahto tietämisessä tällä tasolla. Ymmärrys ajattelussa, käsittäminen, ei ole tuntevaa. Mutta mielle, tuottava ja uusintava mielikuvitus = fantasia – se on sitä.

Kuva menneestä – tai tulevasta herättää tämän mielihyvän tai mielipahan tunteen – tai kääntäen tunne johtaa kuvaan siitä, mikä on ollut ja mikä tulee olemaan. Mielikuvituksen ikäkausi on myös tunteen ikäkausi. Tunteellinen sukupuoli elää mielikuvittelussa. Filosofia – tiede – systematisointi – käsitteellinen yhteys ei ole sen asia. Tunne taiteessa.

Tunteesta erotamme affektin. Se edellyttää aistimellista läsnäoloa – aistimusta.

Tunne surusta, ilosta, epäilystä, toivosta. Mutta huolehtiminen actu, juuri tapahtuvana, siis surun ilon tms. liikuttama sieluntila on affekti – mielihyvä ja mielipaha aistimuksissa. Ystävyys – viha – tunteet. Nöyrä mieli – rakastava – viha – affektit = affekteja. Hellyyden ja vihan kohteet ovat läsnä. Affekti ilmenee naurussa – kyynelissä – ilmeissä, eleissä.

”Tunne kohoaa affektiksi” – se tarkoittaa, että mielle voi tehdä kuvan niin eläväksi, että se korvaa aistimellisen läsnäolon. Mutta varsinaisesti affekti on riippuvainen tästä läsnäolosta ja poissaolosta – erilleen joutumisesta. Siksi eläimellä on affektit. Mutta ei tunnetta, sillä se ei tarvitse pelkkää kuvaa vaan kuvan merkitystä. Huom. – taiteessa – todistelu.

Kun sanotaan ”ihminen toimii tunteensa pohjalta” niin tarkoitetaan, että tunne muuttuu intressiksi, ja teko tähtää sen tyydyttämiseen. Voi tuntua yhdentekevältä, puhummeko tunteesta vai intressistä. Mutta niin ei ole. Tietoa ja toimintaa ei pidä sekoittaa toisiinsa. Ihminen voi kuohua tunteistaan. Tunteet voivat kuohua hänessä yli ilman että hän koskaan ryhtyy toimintaan. Ja päinvastoin: tavallisesti tunne pidättäytyy toiminnasta. Se on passiivinen. Mutta jos tunne on sellainen, että se sisältää intressin eli saa intressin muodon, esimerkiksi rakkaus perherakkautena on perheen taloudellisesta toimeentulosta, puolison onnellisuudesta ja lasten sivistymisestä huolehtimista jne. Silloin nämä muodot ovat tarpeita, jotka halutaan tyydyttää, ja ne ovat kaikkein voimakkain toiminnan kannustin.

–––

Tässä oli teoreettinen puoli, tietämisen muodot – tosin myöhemmin lisäämme tähän vielä sen, mitä tarkoitamme järjellä.

Nyt siirrymme tahtoon, toiminnassa vaikuttavan tahdon muotoihin.

Tavallisesti asia mielletään niin, että sielu istuu niin kuin tavarankokeilija ja valitsee suuresta joukosta fantasioita – tältä tai tuolta pohjalta, tai täysin vailla perusteita, mielivaltaisesti päättää toteuttaa tämän tai tuon haaveen.

Tämä ajattelutapa perustuu siihen, että tahto voi vetäytyä kokonaan pois toiminnasta – ja jälleen vapaasti suuntautua toimintaan. Ihminen ei vain tiedä, että näin on, vaan hän on tietoinen, että hänellä itsellään on tämä valta toimia tai olla toimimatta. Voisimme sanoa, että tahdon itsetietoisuus on juuri tätä mahtia.

Mutta tämä ei millään muotoa tarkoita, että tuo mahti olisi todella mielivaltaa, vapaata valintaa tehdä tätä tai tuota. Päinvastoin, kun ihminen toimii ilman mitään muuta, hän toimii sisällyksettömästä, tyhjästä tahdostaan ja myös tämän mahti on silloin tyhjää mahtia. Teon sisältö on annettu, tämä tai tuo pyyde – halu, mielihyvä, intressi.

Sanotaan: yksilö voi valita, mikä hänen monista, omista intresseistään häntä itseään miellyttää. Ei, vaan hän valitsee painavimman intressin. Hän voi esimerkiksi kieltäytyä yhden tarpeen tyydyttämisestä siksi, että on suuntautunut johonkin toiseen asiaan, tai velvollisuutensa vuoksi – esimerkiksi nälkä. ”Suuntautunut”? – se tarkoittaa voimakkaampaa intressiä. ”Velvollisuus”? Se tarkoittaa myös annettua vakaumusta, annettua tottumusta velvollisuuksien täyttämiseen, vahvempaa intressiä hyvän omantunnon – tai isänmaan, ihmiskunnan puolesta. Jälkimmäinen tarkoittaa ainoastaan siveellistä intressiä (älyllisesti moraalinen = vahvempi, hallitsevampi).

Ja lisäksi: tämä tyhjän tahdon mahdin itsetietoisuus – itse asiassa siltä puuttuu voima toteuttaa tätä tai tuota. Valtaa toimia tai olla päättämättä. Mutta se ei ole valtaa toteuttaa toiminnassa annettua sisältöä. Jos pyyde, intressi on riittävän vahva, ihmisellä on valtaa ruumiiseensa ja ulkoisiin olioihin. Jos ne ovat heikkoja ja laimeita, tämä mahti on heikko.

Siis: teon mitä, sen määrätty sisältö – tahdon mahti toteuttaa tätä sisältöä toiminnassa: se on halua ja intressiä.

Valta toimia tai olla toimimatta – viime kädessä valta lopettaa elämä ja toimiminen – se on ihmisen vallassa – ei eläimen.

Nämä, halut ja intressit, ovat tahdon määrityksiä, määrättyä tahtomista. Ne vastaavat mielteitä tiedon alueella. Ne ovat miellettyjä. Haluun sisältyy sen kohteen kuva, johon halu suuntautuu – esimerkiksi nälkään sisältyy kuva ruoasta – ja tämä kuva on yleisessä merkityksessään ruokatarvikkeita, leipää yleensä. Intressiin sisältyy kuva siitä todellisuudesta, joka on tarkoitus saattaa voimaan – jokin rakennus – laki (siis kansalaisten toimintatapa), voitto vihollisesta eli kuva armeijan tilasta voiton jälkeen, rauha, isänmaan vapaus – sen tulevaisuuden tilanne. Toisin sanoen kaikki tämä on teossa hahmotettuna vain intressin muodossa: suoja itselle säitä ja ilmoja vastaan – perheen suojaaminen – rakkaudesta siihen (tai mukavuudenhalusta) – yhteiskuntajärjestykseen kohdistuva intressi – isänmaallisuus.

Siis halu ja intressi yleisinä, suuntautuneina tyydytykseen yleensä.

Niin kuin mielle edellyttää näitä: tahdon suuntautuminen yksityiseen : halu kunakin hetkenä. Esimerkiksi nälkä tietoisuutena (mielteenä) puutteesta, vatsan tyhjyydestä yleensä, ja tahdon suuntautuminen sen tyydyttämiseen – samoin yleensä, ruoalla ylipäänsä. Mutta tähän sisältyy loputtomasti aistimuksia ja havaintoja tästä puutteesta eri elimissä ja elimistön prosessissa – elimistön kaikki osat – sillä kokonaisuuteen sulautuminen ja palautuminen puuttuu – kussakin kohdassa – jokaisena loputtomiin jaoteltavana hetkenä. Samoin sama loputon yksittäisyys halujen kohteeseen suuntautumisessa – ja tämän havaitsemisessa.

Tätä halua edeltävää, siis käsitteenmukaisesti edeltävää, tahdon yksilöitymistä kutsumme vietiksi. Tietoisuuden vietti tulee yleisessä – ja yleiseen suuntautuvana haluna. Viettiä sellaisenaan ei voi tyydyttää.

Tulee muistaa, että nyt on kyse tahdosta, toimivana, käytännöllisenä, itse teossa. Vietti ja halu toimivat siis yhdessä.

Halu ja intressi – vietti ja taipumus – halu eläimellä samoin kuvana – mutta eläin ei ole tietoinen sen yleisyydestä. Siksi se on haluun vangittua sokeaa vaistoa.

Näihin kahteen muotoon on lisättävä kolmas: tahtominen on päämäärä. Tahto teleologisena toimintana. Tahdon sisältö ajatuksen muodoissa.

 

Hyvät herrat. Käsittelimme viimeksi kahta tahdon muotoa tai momenttia, viettiä ja halua.

Vietti on tahtoa, joka suuntautuu yksilölliseen, siis ulkoiseen kohteeseen yksilöllisenä. (Kaikella toiminnalla, kaikella käytännöllisellä tahdolla on tämä muoto, se on luonnonolioihin tarttumista ja niiden käyttämistä.)

Vietti on myös itsessään yksilöllinen – aistimellinen – jokin ruumiin tarve tässä paikassa, tässä hetkessä ja kuten sanottua, tarpeen tyydyttämistä yksittäiseen olioon suuntautuneena, tässä ja nyt.

Mutta vietin sisältö tulee tietoisuuteen haluna, loppumattomien hetkellisten tahtojen kokonaisuutena – siksi se on yleinen ja suuntautuu yleiseen. Vietti on siis suhteessa haluun samalla tavoin edellytys kuin havainto suhteessa kuvaan.

Esimerkki. Nälkä viettinä = tämä tarve koettuna ja havaittuna tunteen välityksellä elimistön joka kohdassa, siis joka kohdassa tässä hetkessä, ja tahto suuntautuu sen tyydyttämiseen sillä ravinnolla, joka tyydyttää tämän paikallisen tarpeen. Nälkä haluna – kaikkien paikallisten tarpeiden kokonaisuus yleisenä ravintoon suuntautuvana haluna – ja haluna sen tyydyttämiseen ravinnolla yleensä, tai jollain tietyllä ravintoaineella yleensä. Samoin taipumus – leikkimiseen, lukemiseen, lapsella, tottumukseen perustuvana = tarve täyttää tämä hetki tällä toiminnalla, paikallisesti, mutta tietoisena tarpeesta yleisenä intressinä ja siksi toimintana sen tyydyttämiseksi yleensä – tai sitten täsmällisemmin tässä leikissä, tämän tyyppisen lukemisen avulla, tämän kirjan lukemiseen kokonaisuudessaan.

Näiden yleisten halujen ja intressien suhteen ihminen käsittää itse ratkaisevansa, pitääkö niin sanotusti tämä tyydyttää vai tuo. Tahdon käytännöllinen itsetietoisuus. Tahto = mahti ja sen tietoisuus itsestään. Hän päättää. Mutta itse asiassa päätös koskee vain sitä, tyydyttääkö hän tarpeen vai ei, toimiiko vai ei. Mielivaltaisen vapaasti, perusteetta, ilman mitään muuta päätös voi ratkaista vain sen, että tämä tai sitten ei tätä. Mutta teon sisällön, siis sen, mikä halu tai intressi on ensisijainen, peruste on aina haluissa tai intresseissä itsessään. Esimerkiksi nälkä tai levon tarve – entä jos ei kumpikaan vaan työ, lukeminen, toiminta toisten hyväksi. Voimakkaampi intressi näihin. Tavan, tottumuksen ja kasvatuksen voima antaa taipumuksiin intressi.

Eläimellä ei käsityksemme mukaan ole itsetietoisuutta, tietoisuutta omasta vallastaan tehdä tai olla tekemättä. Se on abstraktio, (käytännöllistä) vetäytymistä kaikesta toiminnasta, tahto pysyvästi vapaana, ratkaisematon, epämääräinen, toiminnan suhteen määrittymätön. Tietoisuudessa tätä vastaa puhdas teoreettinen itsetietoisuus. Minän tietoisuus itsestään, mitä ei ole sidottu mihinkään tiettyyn mielteeseen. Tietoisuus kaikesta sisällöstä erilleen otettuna. Mieltävä, ajatteleva, haluava, tahtova subjekti.

Eläimen tietoisuus on vajonnut kuviin ja haluihin. Se on nyt ”yksi”, nyt ”toinen” ja jatkuu näissä oman luonteensa ja tottumuksen mahdin mukaisesti.

Mutta tahtomisen kolmas momentti on, että tahtova tietää itsensä haluihin ja intresseihin sidottuna. Intohimo. Se tarkoittaa, että tämä on järjellinen momentti siinä mielessä, että jos intressi ei ole kyllin vahva, sen tyydyttämiseen, ulkomaailman ja olioiden haltuunottamiseen ei ole riittävästi voimaa (myös se vastarinta, joka koituu toisista yksilöistä ja joka myös ilmenee ulkoisissa ilmiöissä ja kohtaa oman vastarintansa niiden todellisuudessa). Mutta ihminen ei siinä ole vapaa – ja vapaan ratkaisemisen vaatimus sisältyy tahdon itsetietoisuuteen itsestään toiminnan voimana. Kun ihminen pidättäytyy toiminnasta, tämä tahdon itsetietoisuus on olemassa tietona. Mutta hän ei voi eikä hänen tule pidättäytyä siitä. Sillä vapauden tulee olla juuri tahtomisessa, käytännön toiminnassa – ei pelkästään mielteenä, tietämisessä.

Halut ja intressit käsitetään siksi niiden yleisessä merkityksessä – teon päämääränä, johon nähden tyydyttäminen aina on väline. Päämäärä on ajateltu – ihmisen vapaasti määrätty tahto, joka puolestaan määrää tyydyttämisen asteen ja tavan. Esimerkiksi ravinto, ja ylipäätään välttämättömyydet. Halujen ja intressien kiistellessä etusijasta ajatteleva ihminen päättää toisen ja toisen tyydyttämisestä välineenä ja päämääränä. Esimerkki: ravinto, työ, tieto, hyvä omatunto. Vastavuoroisesti päämäärä ja väline – eri tilanteissa, esimerkiksi ravinto ja työ. Mutta ajattelu vaatii ykseyttä ja siitä määrittyvä tapa tekee siitä toiminnassa todellisen.

Teko, jolla on ajateltu päämäärä – varsinainen teko. Eläin ei toimi, sillä ei ole tietoista päämäärää. Tahtomisen kolme momenttia ovat nämä: 1. vietti tai taipumus, 2. halu tai intressi, 3. päämäärä, tahto päämääränä, teko. Huom. Käytännöllisenä, todellisena. Nämä ovat kaikessa tekemisessä: tahto kumpuaa taipumuksesta, se on intressiä, mutta päämääräksi määritettyä.

Tietämisen vastaavat momentit ovat havainto–mielle–ajatus.

–––

Teemme esitetystä kasvatuksesta koskevia johtopäätöksiä.

Tietämisen kohdalla:

Ensiksi: havainto – muokattu elinympäristö – ihmistyö ylipäänsä. Luonnon esineet – järjestys, kauneus, luonnonvoima – hämmästyttävä, ihmetystä ja pelkoa herättävä – (affektit ja tunteet). Ihmisen luomalla teoksella on aina merkitys itsessään – siihen asetettu päämäärä. Esimerkiksi talo, taloustavarat, pelto, taideteos, ihmisen teot: tuomioistuin, jumalanpalvelus jne. Kaiken tämän katseleminen johdattaa merkityksen tietämiseen.

Korostamme voimakkaasti luonnon havaitsemista – perustellusti. Vaikutelma on arvokas sinänsä. Tieto on hyödyllistä, toiminnalle välttämätöntä. Tieto: laji, suku ja yhteys, laki. Mutta tämä on vähäistä verrattuna ihmisen luomusten katselemiseen. Ne ovat vaikuttavia aivan kuten luonnonesinekin – niiden suuruus, taidokkuus, seurakunta, urkujen säestämä laulu – mutta niissä on sen lisäksi jokin täsmällinen merkitys, joka johtaa ajattelevaan käsittämiseen. Villi-ihminen voi havainnoida luontoa ajatuksettomasti. Mutta hän ei voi seistä London Bridgellä villinä – hän joko pakenee metsään tai alkaa etsiä älyllistä sivistystä.

Myös mielikuvituksen näkökulmasta luonnon havainnointi toteutuu vasta taideteoksessa. Mutta ihmistöiden havainnointi johdattaa mielikuvitusta tulevaisuuteen. Luonnonjärjestys on aina yhdenmukainen ja samanlainen. Ihmisen töissä taas on päämäärä ja tehtävä – tulevaisuus. Ne kehottavat ihmistä kuvittelemaan ja heijastelemaan tulevaisuutta, näkemään sen hengessään ja etsimään sen merkitystä.

Lapsella tämä on kuitenkin vain aavistusta – epävarma kuva – Jumalan kaitselmus – tunteen kannattamana. Tämä voimistuu siinä iässä jolloin mielteen taso alkaa suhteellisesti väistyä ajatuksen tieltä (kaiken tietämisen momentteja – vuorollaan hallitsevampia ja voimakkaammin esiintyviä).

Mutta tärkeintä on, että merkitys ja ykseys, so. ajattelu on kokonaisuudessaan opittua. Se on joka hetki annettua, traditiota. Tässä on älyllisen kasvatuksen voima ja pakko.

Ihmisellä on kyky ajatella. Itse asiassa hänen kykynsä on siinä, että hän on ensi hetkestään lähtien ihmisten ja inhimillisen sivistyksen ympäröimä, hän katselee niitä ja oppii etsimään näiden havaintojensa, kuviensa merkitystä. Jos joku joutuisi lapsena ihmisyhteisön ulkopuolelle, hänellä ei olisi ajattelua. Tästä on esimerkkejä. Kuuromykkä ei ajattele – ennen merkkikieltä ja sittemmin lukemista. Siihen asti hän elää vai kuvissa. Tyhjä kyky, abstraktio, puhdas itsetietoisuus joka jo edellyttää täsmällistä ajatusta, sitä joka ajattelee ja jolla nämä ajatukset ovat. Historian, ihmiselämän, toiminnan tarkastelussa ja kuvissa on ajatuksen todellinen mahdollisuus – sillä merkitys, yhteys on todellista, objektiivista, sen todellisuus ihmiselle on hänen töissään (lapsen) ja niiden kehittyminen, siis ajattelun kehittyminen etenee havainnosta kuvien kautta, se on ajattelun todellisuutta sen todellisesta, olemassa olevasta mahdollisuudesta lähtien.

Tämä tradition merkitys ajattelulle ilmenee sen korkeimmassa muodossa ja syvimmässä sisimmässä perustassa, johtopäätöksessä.

Huomautimme nimittäin, että arvostelma ei ole valmiiden käsitteiden yhteen saattamista ja pelkkää niiden yhteyden arvioimista – vaan jokainen käsite on muodostettu arvostelman nojalla. Esimerkki. Ihminen järjellisenä. – Mitä on ”ihminen”, jos siihen ei jo sisälly ”järki”. Eläin – järki. Eläin = organismin vapaa liike. Liike – aika ja paikka. Vapaa = sielu = yliaistillinen – immateriaalinen. Päätepiste tässä suunnassa tämä = tämä – havainnon ilmaus. Kaikki on siksi arvostelmaa, muodollista. Korkeammassa merkityksessä emme kuitenkaan vain sano, että näin on, vaan että tämä on järjellisesti välttämättä näin = sen tulee olla todellinen arvio = näkemys.

Siksi arvostelma myös perustuu johtopäätökseen. Todistelu, sen riittävä peruste. Luonne yleispätevyys, kaikkia ajattelevia koskeva, arvostelmana se ei ole vain subjektiivisen vakaumuksen ilmausta.

Todistelu, yleispätevyys, siis se joka jo pätee tai mihin tämä pätevyys perustuu ja on sen mukainen.

Ja niin se on: yksilö löytää tiedon systeemin, yhteyden, ajattelun valmiina. Se on inhimillinen tieto – tarkemmin oman ajan, tietyn sivistyksen vaiheen – johonkin maailman osaan kuuluvaa – eurooppalaista – jonkin kansakunnan – siihen kuuluvan, yhteiskuntaluokan – vanhempien tietoa.

Tätä on intellektuaalisen sivistyksen pakko. Ihminen ei vain ajattele niin kuin hän on oppinut ajattelemaan vaan hän ajattelee, koska hän on oppinut ajattelemaan ja oppiminen tapahtuu välttämättä tässä annetussa muodossa.

Mutta olemme sanoneet: perheen, yhteiskuntaluokkien, kansakunnan rajat voidaan ylittää. Prosessi yleensä = koulu, toisin sanoen traditio, jossa opitaan ajattelemaan näiden rajojen yli. Mutta oma aika – historia todellisena tässä hetkessä = absoluuttinen raja. Sen yli ei ajattelun oppiminen johda.

–––

Täytyy osoittaa vieläkin selvemmin, mitä tradition mahti ja kasvatuksen pakko tahtomisen ja toiminnan alueella ovat. Siitä seuraavalla kerralla.

 

Kasvatustiede. Kevätlukukausi 1861. 5–7

 

Hyvät herrat. Koetimme oppia näkemään, miten traditio tiedon alueella kussakin momentissa ilmenee:

Ihmistyön ja ihmisen toiminnan havaitsemisessa luonnonilmiöistä sillä tavoin eroaviksi, että niissä on niihin sisällytetty merkitys.

Näiden havaintojen kohteiden kuvissa niin että ne merkitykseltään viittaavat tulevaisuuteen, ruokkivat fantasiointia, luovaa mielikuvitusta – joka tässä suuntautuu myös menneeseen.

Itse kuvien merkityksessä traditionaalisena, opittuna. Samoin ajattelussa, näiden ajatellussa yhteydessä, jonka yksilö tavoittaa perinnäisen tiedon muodossa. Siksi ihminen ei opi ainoastaan tiettyä tapaa ajatella vaan itse ajattelun – sillä ajatteleminen on = tämä tietämisen ykseys.

Mutta kaikki ihmiset ajattelevat samalla tavalla. Onko se heissä luonnostaan, synnynnäisenä?

Herrat voivat katsoa sanomalehtiä, historiaa – ja filosofian historiaa.

Ajatukseni on: muoto on kaikille sama. Mutta mikä se muoto on? Tietty arvostelmien ja johtopäätösten laji? Kategoriat – Aristoteles ja Kant. Yleisimmät, abstrakteimmat käsitteet, oikeastaan niiden yhteys. Substanssi ja aksidenssi. Syy ja vaikutus jne. eli niiden välinen opittu yhteys. Esimerkiksi ex analogia [vastaavasti]: käsitteiden samanlaisuus, erilaisuus ja näiden soveltaminen jollain mielivaltaisella rajalla katkaistuna. Tämä sivistyksen kulloisellakin tasolla. Kaikkein abstraktisin = kaikkein yleisin. Samoin kaikkein konkreettisin. Sillä se on olemassa kaikessa, kaikissa ilmiöissä. Luonnossa ja historiassa kaikki on esimerkiksi syytä ja vaikutusta.

Ajattelun ensimmäinen synty? Jumala teki ihmisen omaksi kuvakseen. Ensimmäinen muna? – Ensimmäinen materia, voima – taivaankappaleiden törmäys vaiko kaasu? – Sitä emme käsittele. Käsitämme sen, mikä on.

–––

Toiminnan alueella:

Vietti – aistillinen – luontoa, sama kuin eläimellä. Vähäistä verrattuna kaikkiin tradition ruokkimiin taipumuksiin. Myös moraalista, puolesta tai vastaan. Esimerkki: rakkaus paikkakuntaan, luonnonolioihin (kukat ym.), ihmisiin, harrastuksiin; mutta myös tottumuksen kautta ja taipumuksena tiettyihin mielentiloihin – (ystävällisyys, epäystävällisyys, halu uneksia, uteliaisuus, huomaavaisuus jne.).

Halussa vietti tulee täsmällisenä tietoiseksi – taipumuksessa ja intressissä. Sellaisina, tässä yleisessä muodossaan ne tyydytetään. Mutta ne tyydytetään jollain tietyllä tavalla – tyydyttämisen keinoja on monenlaisia. Lapsi ei valitse – edes äidinmaito ei aina ole se, joka sammuttaa nälän, vaan korvike. Oikea aika ja hetki syödä ja nukkua. Kaikki määrätyssä järjestyksessä tai epäjärjestyksessä. Ja juuri tämä tyydyttäminen synnyttää taipumuksia – aistilliset vietit tyydytetään ensin, taipumukset sitten, ja tästä seuraa uusia taipumuksia. Esimerkiksi rakkaus äitiin syntyy siitä, että tämä huolehtii aistillisen vietin (tarpeiden) tyydyttämisestä. Rakkaus luontoon – rakkaus isänmaahan.

Tässä on moraalisen mielenlaadun varhaisin perusta taipumuksissa, tottumuksessa ja tavoissa.

Mainittu tyydyttämisen tapa on traditio – se on erilainen eri kansoilla ja eri yhteiskuntaluokilla sekä sukupolvilla. Muuttuu hitaasti vuosisatojen kuluessa. Tavan, tottumuksen, käytäntöjen mahti. Sitä määräävät myös maaperä ja ilmasto – mutta vain jossain määrin, sillä kulttuuri tasoittaa vähitellen kaikki nämä luonnolliset erot.

Herrat tietävät, että älyllistä kykyä pidetään tavallisesti synnynnäisenä, taipumuksia taas ei, niissä voidaan nähdä moraalista vaikutusta. Toisaalta yksilö yleensä kestää huonommin, että häntä pidetään tyhmänä kuin että häntä pidettäisiin änkyränä. On silti vaikea ratkaista, missä määrin luonnollinen järjestyminen vaikuttaa ei vain vietteihin vaan myös taipumuksiin, lähinnä niiden voimakkuuteen ja ilmenemistapaan – luonteenlaatuun. Kansalliset ja eri sukujen väliset erot. Myös äidin affektit. Mutta tällaiset erot perustuvat lähinnä kansallisiin ym. tapoihin ja tottumuksiin, joita määrää ilmasto ym., mutta ennen muuta kuitenkin historialliset kohtalot. Kansakunta ei ole rotu tai kansanheimo vaan historian tuote (useista kansanheimoista koostuva – tietämys ja tapa syntyvät kosketuksissa muihin kansakuntiin rauhan ja sodan merkeissä, ja ne ovat kunkin ajankohdan määräämiä). Niin myös yhteiskunnallinen tapa riippuu yhteiskunnallisesta asemasta ja suvun tavoista.)

Silti ymmärrämme, että luonnollisella, synnynnäisellä on yhtä paljon – tai yhtä vähän – vaikutusta teoreettisessa kuin käytännöllisessäkin mielessä. Sivistymättömässä tilassa vaikutus voimakkaampaa. Sivilisaatio ja kulttuuri ovat juuri sitä, että luonnon määrittyneisyys kukistetaan – subjektiivisesti ja objektiivisesti – sen valta kumotaan.

Tämä riittää osoittamaan, mikä mahti traditiolla käytännön alueella on – taipumusten ruokkijana.

Mutta edelleen: tyydyttämisen tapa määrää myös sen, mitä halu ja intressi ovat. Ajatellaan, että nälkä on nälkää, tyydytetään se sitten miten tahansa. Ja onhan se viettinä sama, lausumattomana ja käsitteettömänä. Mutta tietoisena haluna se on eri asia eläimellä, villi-ihmisellä ja sivistyneellä ihmisellä. Lisääntymisvietin ohessa se on eläimelle kaikki kaikessa. Villi-ihmisellä on sen lisäksi jo suuri joukko muita taipumuksia. Ja sivistyneellä ihmisellä nälkä on lukemattoman monien erilaisten ravintoaineiden tarvetta, tämän tai tuon, se on halu jonka täsmällinen sisältö voidaan määrittää monin eri tavoin (ihminen voi vapaasti valita sen tyydyttämisestä – eläimellä se on lihan tai ruohon tarvetta), ja sillä on omat vapaasti määrätyt aikansa. Lapsi on nälkäinen neljä kertaa päivässä – monet ainoastaan yhden kerran jne. Tämä muodostaa sen mitä nälkä haluna on. Tietoisuus tarpeesta elimistössä ja tuon tarpeen vaimeneminen, tai sulatusprosessin tasaantuminen saa tätä kautta tottumuksen määrittämän kulkunsa. Mutta lisäksi tulee vielä tyydyttämisen suhde muiden halujen ja intressien tyydyttämiseen – halun merkitys suhteessa näihin päämäärän välineenä. Intressi, erityisesti korkeampi henkinen intressi, alentaa sen minimiinsä. Isänmaanpuolustaja ei tunne nälkää taistellessaan – hänellä ei ole siihen suuntautuvaa halua. Surussa ja ilossa unohtaa syödä ja juoda jne.

Tällä tavoin olemme jo tahdon kolmannessa momentissa, jossa tahto on ajateltu päämäärä.

Tottumus määrää kasvatuksessa halujen ja intressien tyydyttämistä ja sen myötä itse haluja. Mitä moninaisemmat sivistyksen intressit ovat, sitä vähemmän valtaa kullakin halulla ja intressillä on sinänsä, ja sitä helpompaa on määrätä niiden tyydyttämisestä, siis määrätä itse halun sisältöä. Tämä käytännöllinen systematisointi tapahtuu perityn tavan mukaisesti, ajankohdan ja kansakunnan kulttuuritason mukaan ja tämä systematiikka on päämäärän ja keinon mukainen. Kysymys on siitä, miksi tämä järjestys ja miksei jokin toinen? Kasvattajalla on perinteen tarjoama vastaus, hän pystyy kulttuuritasonsa nojalla paremmin tai huonommin vastaamaan tähän miksi-kysymykseen. Se voi olla tapa tai huono tapa, vailla oivallusta. Mutta kaikki traditio pyrkii käsittämään itsensä ja sitä kautta poistamaan huonoa, perusteetonta tapaa. Kasvatettava ottaa vastaan tämän systematiikan vain auktoriteetin pohjalta. Ja siinä on perinteen perimmäinen käytännöllinen mahti – kasvatuksen pakko.

Se, mitä tästä vielä puuttuu, kuuluu jo itsekasvatukseen. Siitä lyhyesti.

Nimittäin: kun tieto muuttuu todisteluksi – johtopäätöksessä – se näyttäytyy yksilölle tietämisen traditionmukaisena ykseytenä, toisin sanoen se on yleisen inhimillisen tiedon järjestelmä. Todisteluhan on yleispätevä – se pätee ajatteluun yleensä. Mutta todistelu on todiste myös yksilön oman tietämisen, ajattelevan oman vakaumuksen kannalta. Mikä ei päde sille, ei ole pätevää myöskään ajattelulle yleensä. Näin itse kukin yksilö tekee tietämisen traditionmukaisesta ykseydestä ykseyden myös itselleen – ja sen puitteissa tapahtuu tämä jatkuva prosessi, jatkuva selvittely. Tietämisessä tämä on itsekasvatusta, jossa inhimillinen tieto samalla kertaa kehittyy ja yksilön tietämyksestä tulee sen edustaja – toisin sanoen sillä on todellisuutensa yksilön tiedossa.

Tämä itsekasvatus sisältyy kasvatukseen siitä hetkestä jolloin yksilö todistaa oivaltaen itse todistamisen, siis tietoisuutena sen yleispätevyydestä.

Tarkoitamme sitä, että kun todistelu tietämisenä koskee luontoa ja historiaa, fyysistä ja moraalista maailmanjärjestystä, järjellistä ykseyttä näissä – niin tämä tietäminen on = järjellistä, järkeä.

Samoin, kun ihminen toimii tarkoituksensa mukaisesti, hän suuntautuu toiminnassaan käytännössä järjelliseen maailmanjärjestykseen – luonnonvälttämättömyyteen – historian järjestykseen – (lähinnä valtiossa). Jos hän haluaa toteuttaa päämääränsä, hänen tulee asettaa tekonsa tämän annetun järjestyksen kanssa yhdenmukaisiksi. Hän voi käyttää luontoa välineenään – mutta hän ei voi muuttaa sen järjestystä. Järjestyksen olemassaolo tekee hänelle mahdolliseksi arvioida tekonsa seurauksia. Samoin hänen tulee alistua oman kansakuntansa lakeihin, tapoihin ja kohtaloihin. Kun hän tekee tämän ymmärtäen tuon järjestyksen järjellisyyden, järjellisen ykseyden, hän on toiminnassaan vapaa ja hänen tahtonsa järjellinen = järki. Mutta teko kuuluu silloin moraaliseen maailmanjärjestykseen yhtenä sen hahmona, kehittää sitä ja antaa sille todellisuuden.

Myös tämä itsekasvatus alkaa kasvatuksessa heti kun ihminen toimii omantuntonsa pohjalta – tietoisena siitä, mitä sen tulee moraalisessa maailmanjärjestyksessä olla.

Itsekasvatus läpi elämän.

 

Hyvät herrat. Järki: se ei ole mikään tietämisen tai tahtomisen erityinen psykologinen momentti.

Tietämisen momentteja ovat nämä kolme: havainto, mielle, ajatus.

Tahtomisen vietti, halu, päämäärä.

Mutta ajatukselle puolestaan on nämä kolme momenttia: käsittää, arvioida, todistaa. Arvostelma on subjektiivinen mielipide. Kopula = ajatteleva, mielipide, subjektiivinen näkemys. Todistelu sisältää yleispätevyyden vaatimuksen. Todistettu yhteys siinä ennen subjektin pohdiskelua – luonnossa ja historiassa olemassa olevana järkeä, järjellisenä oivalluksena ajattelevassa yleensä. Olemme sanoneet, että kun ihminen vaatii tätä näkemystä, syitä ja todisteita sekä kykenee todistamaan, niin silloin alkaa itsekasvatus.

Samoin tahtomisessa päämääränä. Päämäärä on vain perinnäinen auktoriteetti. Mutta yksilö antaa auktoriteetin päämäärälle subjektiivisen muodon, haluaa sitä omalla tavallaan – subjektiivisesti, sattumanvaraisesti, subjektin oikkujen, päähänpistojen ja mielihalujen mukaan – mutta myös vakaumuksesta, uskona oman subjektiivisen ratkaisun oikeutukseen. Kolmas on se, että tunnustetaan järki luonnossa ja historiassa, järki voimassaolevassa traditiossa, yleispätevät päämäärät yhteiskunnassa ja historiassa – jotka yksilö tekee omikseen – koska ne ovat itsessään järjellisiä. Tämä järki toiminnassa, järjellinen tahto = vapaus – tosi, todellinen. Itsekasvatus on tietoisuutta tästä yleisestä sellaisenaan ja sen tahtomista.

Siksi: Kasvatus = prosessi, jossa ihminen saavuttaa järjen ja vapauden.

Mutta siihen sisältyy itsekasvatus. Sen olemassaoloon tarvitaan annetun olemassa olevan tradition vaikutus tietämiseen ja tahtoon ensiksi ihmistöiden ja ihmisen toiminnan havainnoinnissa, jonka kautta kuvat saavat yleisemmän merkityksen ja ne opitaan käsittämään yleisesti – opitaan ajattelemaan; toiseksi juurruttamalla taipumuksia ja niistä muodostuvia intressejä itsessään yleisinä sekä antamalla näille tietoisesti yleinen luonne yleisinä päämäärinä.

Siten kasvatus = prosessi, jossa ihminen tulee osalliseksi tietämisestä ja tahtomisesta traditiona.

Tämä prosessi on itsekasvatuksen edellytys. Se on auktoriteetti ja kuri suhteessa uskoon ja kuuliaisuuteen. Se synnyttää reaktion pakkoa vastaan: oman mielipiteen ja oman tahdon. Mutta tässä on siirtymä itsekasvatukseen – tai niin, että itsekasvatus alkaa tästä perusteettomasta tahdosta ja tiedosta ja johtaa, siis sen tulee johtaa järjelliseen oivallukseen (tietämisen perusta) ja järjelliseen toimintaan = vapauteen (yleisen tahtominen oikeutettuna, järjellisenä = oikea). Se, mikä tässä reagoi, ei ole mikään ihmisen ”annettu luonto” tai hänen ”synnynnäinen” vapaudenkaipuunsa. Se on välitetty tieto ja tahto, traditionmukainen oppi ja tapa, joka tässä tulee esille ja kehittyy. Se on itsessään ikään kuin kaasutusaine. Sen ei tule olla pelkästään perinteistä. Sen välitön muoto tosin on sitä. Mutta itsessään se on järjellistä – yleispätevä yhteys – ja siinä määrin kuin se muokkaa yksilön tietoa ja tahtoa, se johdattaa näitä järjelliseen oivallukseen, jonka lähtökohta on oma mielipide, oma tahto. Itsetietoisuus on sitä, että yksilöllinen henki käsittää itsensä annetun perinteisen sisällön ylittäväksi voimaksi, tai voimaksi siinä.

Järki luonnossa ja historiassa olemassa olevana, niiden sisäisenä lakina ja järjestyksenä on järkeä järjellisenä oivalluksena, ja erityisesti historiassa, ihmistoiminnan maailmassa, se on järjellistä tahtoa, kehitystä, etenemistä nykyisyydestä tulevaisuuteen. Luonnosta voidaan sanoa: järjellinen järjestys on siinä, vaikkei ihminen sitä tiedäkään. Mutta silloin ajattelemme asian niin, että järjestys on siinä olemassa Jumalalle – tietoisesti. Huom. Ilmiöt ovat – laki ei sellaisenaan ole = abstraktio. Historiassa sitä vastoin ei ole mitään sellaista järkeä, jota ihminen ei siihen aseta. Järjellinen järjestys on siinä ihmisen työtä ja tekoa.

Siksi: mitä rikkaampia tieto ja tahto – oppineisuus ja tapa – kasvatuksen kautta ovat, sitä lujempi on itsetietoisuus ja sitä voimakkaammin se johdattaa ihmisen järjelliseen oivallukseen ja järjelliseen toimintaan. Mutta myös tietämisen ja tavan luonne: tieteellinen opetus, laajakantoisempaa toimintaa tarjoava yhteiskunnallinen. Huom. Isänmaallinen – sota – valtiollinen – vapaus. Lähetystyö.

Sivistys = tietoisuus yleisestä ja toiminta sen puolesta.

–––

Curtmanin ”Die christliche Civilisation” kasvatuksen päämäärästä. Sen se kuitenkin kadottaa tehdessään siitä kuvitellun ideaalin – inhimillinen täydellisyys – ja siksi: kasvatus = ”nuoren ihmisen tarkoituksellinen muovaaminen vallitsevissa oloissa suurimpaan mahdolliseen inhimilliseen täydellisyyteen”.

Hänen näkökulmastaan olisi riittänyt sanoa ”vallitseviin olosuhteisiin”, sillä nehän ovat ”kristillinen sivilisaatio”, todellinen, eikä vain kuviteltu haaveluomus. Siksi hän sanoo edelleen: ”Der Gesittungs–zustand, wie sie sich in der Vorstellung der trefflichsten Zeitgenossen abspiegelt” [”sivistystaso sellaisena kuin se etevimpien aikalaisten mielteenä kuvastuu”.] Kuka silloin nauttii kasvatusta? Ei kukaan. Miljoonien kasvatus on pelkkää perinteistä tietämistä ja perinteistä tapaa. Ja nekin harvat, jotka voisivat tietää noista ”oman aikansa parhaista ajatuksista”, kasvattavat kuitenkin omien tapojensa pohjalta. Myös nuo etevimmät saattavat itse kasvattajina toimia nurinkurisesti ja anteeksiantamattomasti, jos he toimivat oman ajatuksensa mukaisesti eikä sen yleispätevän mukaan, joka tietämisessä ja tavassa on todellinen. Yleensäkin todellisuus häviää tässä subjektiiviseksi teoriaksi, arveluksi.

Tämä liittyy sanaan ”tarkoituksellinen”. Siitä voisi päätellä, että kasvatus kuitenkin enimmäkseen on ei-tarkoituksellista, ”luonnollista” – myös niillä, jotka ovat käsittäneet sen päämäärän ”idealistisesti”: myös he vajoavat lukemattomissa tapauksissa takaisin ei-tarkoitukselliseen toimintaan ja heidän tarkoitukselliseen kasvattamiseensa tunkeutuu myös muita vaikutteita.

Ja lopuksi tulee vielä kasvatettavan annettu henkinen luonne, kyvyt. Ja koko täydellisyys häviää niin subjektiivisesti kuin objektiivisestikin annettujen olosuhteiden edessä. Niille jää valta.

Mutta sen pitääkin jäädä niille. Sillä valta kuuluu silloin järjelle – ei jollekin subjektiiviselle teorialle – mielikuvalle.

Tähän käsitykseen ei myöskään sisälly itsekasvatus momenttina vaan ainoastaan tämän annettu luonto. Siinä ei toisin sanoen käsitetä, että annettu, traditionaalisesti olemassa oleva itsessään on edistystä ja kehitystä – että järjellistä siinä, maailmanjärjestyksessä, on hengen eteneminen uusiin muotoihin. Yksilöä ei siten voi tehdä osalliseksi perinteisestä opista ja tavasta – meille nyt todellisesta ”kristillisestä sivilisaatiosta” ilman, että se hänen tietämisessään ja tahtomisessaan saa jonkin uuden muodon, lakkaa olemasta pelkästään perittyä, kun esimerkiksi tapa muuttuu teoksi, jota ei ole ennen ollut ja jota koskaan myöhemmin ei tule olemaan – se on kehityksen lenkki, jonka paikkaa mikään muu ei voi ottaa.

–––

Olen käyttänyt tätä vertailua ja kritiikkiä osoittaakseni, että meidän käsityksemme kasvatuksesta ei anna perusteita tällaiselle teorialle – vaan sisältää käsityksen siitä, mitä kasvatus on aina ollut ja tulee olemaan – siis todellisuuden käsittämisen. Siten pedagogiikka tieteenä kasvatuksesta ei ole sen esittämistä, mitä kasvatuksen tulee olla, vaan sen esittämistä, mitä kasvatus on.

Mutta käsittäminen järjellisenä oivalluksena = yleisen tietämistä yleispätevänä, järjellis-välttämättömänä. Pedagogiikka on siksi kasvatuksen olemisen esittämistä järjellis-välttämättömänä – se ei kuvaa kasvatusta tässä tai tuossa historian vaiheessa, jossakin perheessä tai valtiossa tiettynä hetkenä. Se käsittää kasvatuksen sinänsä ja itselleen, prosessina, jossa ihminen astuu järkeen ja vapauteen – ja erityisesti sen, miten hän tulee osalliseksi tietämisestä ja tahdosta traditiona.

 

Hyvät herrat. Olen koettanut osoittaa, että kasvatus = prosessi, jonka kautta ihminen astuu järkeen ja vapauteen. Tähän myös itsekasvatus. Siksi suppeammin = prosessi, jossa ihminen tulee osalliseksi tietämisestä ja tahdosta traditiona.

Jälkimmäisessä määritelmässä painotetaan sitä, että tieto ja tahto, järjellisenä tietona ja tahtona, järki ja vapaus, eivät ole tyhjää kykyä vaan jonkin sisällön tietämistä ja tahtoa jossain todellisessa toiminnassa. Siten toisaalta: traditio ei ole kirjoja ja monumentteja vaan = tämän nyt elävän sukupolven tieto ja toiminta tässä hetkessä. Tällainen tietämisen tapa ja tällainen tapa toimia muodostavat tradition, josta ihminen kasvatuksessa tehdään osalliseksi. Ja tämä tapa on tietäminen ja tahto itse.

Voidaan täsmentää psykologisesta näkökulmasta.

Havainnointi, kuvien muodostaminen olioista on yhteistä eläinten kanssa.

Mutta yleisen merkityksen antaminen kuville on ihmiselle ominaista = mielle – ja se opitaan.

Esimerkiksi kuva Suomesta, maapallosta, tai myös rajatummasta luonnon kohteesta: vehnä. Merkitys riippuu aikakauden kulttuurista. Tämä koskee vielä selvemmin kirkkoa tai saarnaa, jotka itse ovat ulkoisen teon, siis sen kuvan, merkitystä. – Mutta tämä merkitys liittyy jälleen koko nyt vallitsevaan inhimillisen tiedon järjestelmään, erityisesti esim. eurooppalaiseen, katoliseen, saksalaiseen, professorin tai talonpojan tietoon.

Sama koskee toimintaa. Vietti ja halu ovat myös eläimillä. Mutta halun yleinen merkitys, päämäärä, siis päämäärähakuinen toiminta, opitaan. Liittyy toiminnan maailmaan, suvun toimintatavassa todelliseen maailmaan – siis samalla johonkin kulttuurin aikakauteen, kansakuntaan ja yhteiskuntaluokkaan. Esimerkki nälkä – tyydyttäminen tällä tavalla tässä järjestyksessä, tätä päämäärää varten, ruumiillinen työ, maan viljelemiseksi, perheen elättämiseksi, lasten kasvattamiseksi riippumattomuuteen, vapaamielisyyteen, isänmaallisiksi kansalaisiksi, isänmaan puolesta (yleinen), sitä kautta ihmiskunnan puolesta, tätä kautta Jumalan valtakunnan puolesta maan päällä, autuuden (kaikkien) puolesta taivaassa. Nämä päämäärät (jotka sisältyvät halujen tyydyttämiseen) riippuvat perinteestä läsnä olevana kulttuurina huom. ei vain tietämisen, vaan toimintatavan (yleisen) kulttuurina kansankunnan toimivissa instituutioissa, laeissa, tavoissa. Vielä selvemmin yhteiskuntaelämän synnyttämät taipumukset ja omaksutut intressit. Kaikki nämä päämäärät kumpuavat siten taipumuksen ja intressin muodosta. Esimerkiksi omaisuuden hankinta, rakkaus lapsiin, lähimmäisenrakkaus, isänmaallisuus. Mutta traditio on ensi sijassa päämäärissä, toimintatapojen ja päämäärien yleinen yhteys – järjestynyt toimintatapa.

Tämä = tieto ja tahto traditiona.

–––

Karl Rosenkranz – ”Die Pädagogik als System”. Die Aufgabe der Erziehung = ”Entwickelung der dem Einzelnen immanenten theoretischen und praktischen Vernunft”, [”Kasvatustiede järjestelmänä”. Kasvatuksen tehtävä = ”Yksilöllä immanenttina olevan teoreettisen ja käytännöllisen järjen kehitys“]

So. Järki ja vapaus.

Tässä ”immanentti” – so. se, mitä myöhemmin kutsutaan ”vorhandene reelle Möglichkeit” – käsillä olevat reaaliset mahdollisuudet.

Mitä tällä pitäisi ymmärtää? – Luontoa tradition vastakohtana. Todellinen mahdollisuus ensiksi yksilö niin ja niin järjestyneenä, toiseksi tähän aikaan, tähän kansakuntaan jne. kuuluvana – luonnostaan. Tahtoo sanoa yksilöllisesti – mutta subjektiivisesti ja objektiivisesti.

Ja edelleen: ei vain kuolleen materian muodostumaa vaan elämää, sielua.

Elämä, se kuuluu luontoon kasvissa. Sielu kasvissa – nimittäin organismin muodostuminen, kehittyminen ja ylläpito ei ole mahdollista ilman sielua. Liike, tarttuminen jne.

Tämän käsittäminen olisi sen ymmärtämistä, että kaikki maan tuotteet, maailmanrakennuksen osat ovat järjellisesti välttämättömiä, eikä luomus voi olla olemassa ilman – ruumista ja sielua. So. luonnonfilosofia. Sillä jos maailmanrakennus voi olla olemassa esim. ilman valoa, lämpöä, kiteytymistä, ilman kasvielämää, eläinelämää – jos kaikki tämä on satunnaista, joka voi olla olemassa tai olla olematta – niin siinä ei ole mitään järkeä.

Me tyydymme käsittämiseen. Meidän tarkoituksemme kannalta emme voi edetä tutkimukseen.

Uuden ajan filosofia: se on hengen työtä. Henki on se tosiasia, että se edellyttää luonnon, ollakseen henki (tämä tosiasia) ja tietääkseen itsensä tämän edellytyksensä vastakohtana (positio). Siinä on hengen koko olemus – teoreettinen ja käytännöllinen. So. annettu ja annetun negaatio: tietämisessä (kaikki yleinen, abstraktio, esimerkkinä aine ja sen ominaisuudet) – tahtomisessa toiminta, luonnon hyväksikäyttö, sen alentaminen hengen olemisen välikappaleeksi. Luonnonjärjestys siveellisen maailmanjärjestyksen kannalta. Tämä tästä.

Mutta tämä koskee myös yksilöä. Ruumis ja sielu. Hänen olemassaolonsa, oman luontonsa negeeraaminen, realiteetin josta tämän kautta tulee reaalinen mahdollisuus – nimittäin ylipäänsä asettaa traditio, henkinen, luonnollisesti annetun tilalle – uudeksi luonnoksi.

Kuitenkin itse kyky tähän on todellinen mahdollisuus? – sanotaan. Se ei ole todellinen, pelkkä kuviteltu tyhjyys. Eläimen kuvallinen tietoisuus on kyky, jota ei ole aiemmin eikä myöhemmin kuin kuva todellisena on olemassa. Psykologian tehtävä on osoittaa, että elämä – itsetunteena – välttämättä on havaintoa ja kuvaa – viettiä ja halua. Liike ja tarttuminen, elimistön ylläpito tulee nimittäin ensimmäisenä todelliseksi kuvana ja haluna. Esimerkki. Tätä voimme kutsua hengeksi luonnossa.

Mutta kun tulemme ihmiselle tyypilliseen: mielle (kuva, jolla on yleinen merkitys) ja tarkoituksellinen toiminta, niin silloin vaaditaan toista reaalista mahdollisuutta – traditiota. Ihmisellä nimittäin on luonnostaan tämä erityinen elimistö – puhe-elimet, aivojen rakenne, pystyasento, käsi jne. – Tämä on geneerinen, suvullinen, luonnonmahdollisuus.

Mutta puhtaasti henkinen mahdollisuus – reaalinen on tradition olemassaolo. Tämä on meidän tarkastelumme kulmakivi.

Kun luonnontutkija sanoo: mistä tuli ensimmäinen töytäisy – tai lämpö, joka oli latenttina kaasuhypoteesissa, yksinkertaiset aineet, painovoimalaki jne. – niin silloin meidän tulee sanoa: mistä tuli traditio? Sitten kun hän osoittaa, miten ihminen nousi mudasta kykenevänä hoitamaan ja ruokkimaan itseään tai kuinka apina opetti poikansa puhumaan – niin silloin myöntäisimme, että tieto ja tahto on luonnollinen kyky, yksilöllinen mahdollisuus.

Olemme aiemmin sanoneet, että alku ei tässä meitä liikuta. Viimeinen päätepiste: Jumala opetti. Kysymys: käsittää se, mikä on. Ja se, mikä on, on mainittu yksilöllinen mahdollisuus, osin eläimen, osin ihmisen oma organisoituminen – mutta ennen kaikkea objektiivinen reaalinen mahdollisuus, tradition olemassaolo suvun tietämisenä ja tahtomisena.

Kuitenkin Rosenkranz kasvatuksen muodosta. Hengen olemus 1. ”an sich” – välitön, 2. ”tulee vieraantua itsestään”; 3. ”Tämä vieraus ylittää itsensä”.

Välittömyys havainnossa ja taipumuksessa. Itsestään tietoisena ihminen huomaa itsensä sellaiseksi. Hän on itselleen annettu, tehty. Mutta tätä hänen tulee oppia ajattelemaan ja ajattelevana hänen ei tule toiminnassaan toteuttaa omaa arveluaan ja mielivaltaansa vaan tradition mukaista tietoa ja tahtoa – ei hänen vaan jonkin toisen. Mutta siinä hän astuu järkeen ja vapauteen – negeeraa tämän pakon ja vierauden – (Itsekasvatus).

Kasvatustiede. Kevätlukukausi 1861. 8–9

 

Hyvät herrat. Koetin viimeksi osoittaa niin hyvin kuin lyhyessä esityksessä on mahdollista, että ihmiselle tyypillinen tietäminen ja tahto on itse asiassa opittua, traditiota. Tällä emme kuitenkaan kiellä, etteikö tästä traditionaalisesta tiedosta ja tahdosta osalliseksi tehty ihminen ajattele ja toimi itsestään lähtien, muokkaa tuota tradition tietoa ja tahtoa ja siirrä sitä eteenpäin toisenlaisena kuin minä hän sen itse omaksui. Tämä kuuluu itsekasvatukseen.

Sanottakoon vielä kerran: emme pohdi kysymystä tradition alusta. Kaikkien kansojen uskomuksissa se on jumalallisessa ilmestyksessä. Jumalat ovat olleet opettajia. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen – täydelliseksi, tietäväksi ja tahtovaksi. Koetimme vain käsittää sen, mikä on. Ja sanomme: ihmisellä on tieto ja tahto päämäärän mukaisesti ajattelevana ja toimivana (ajattelevan olennon toiminta ei ole luontoa, ei myöskään hänelle annettua henkisyyttä – kuten eläimellä – vaan traditiota).

Mahdollisuus kykynä tietää ja tahtoa on tyhjä abstraktio. Reaalinen mahdollisuus on viime kädessä luonnollinen, elämän olemassaolo ja sen tunne itsestään, elämän itsetunne. Tämä aistimellisen havaitsemisen mahdollisuus. Havainnon ja viennin aistimus, kuvan ja halun. Kaikki tämä on annettuna henki, henkisyys, ihmisessä ja eläimessä. Voidaan sanoa: tämä sisältää tietämisen ja tahtomisen mahdollisuuden mutta eläimessä se ei tule todelliseksi. Tähän täytyy lisätä objektiivinen ehto – objektiivinen reaalinen mahdollisuus – tradition, tietämisen ja tahdon traditionaalinen olemassaolo.

On kiistatonta, että ihmisellä tähän on lisättävä vielä luonnon reaalinen mahdollisuus – hänen geneerinen järjestymisensä, ennen muuta aistit, puhe-elimet sekä myös hermojärjestelmä. Ilman sanaa ja kieltä ei ole ajattelun ja tahtomisen traditiota. Voidaan tietysti olettaa myös eläimellä olevan jonkinlainen traditio – tottumusta, tiettyjä tottumuksia. Se on kuvaa ja halua. Mutta inhimillinen on ajattelun ja päämäärän traditiota – tietoisuutta yleisestä yleisenä. Tämä on sanan perinne. Mielletään niin, että sana on vain ääntä. Mutta se ei pidä paikkaansa. Sana on elävä sana, käsite. Se on tietämisen järjestelmä. Voimme ajatella niin, että joka ainoassa yksittäisessä sanassa, jolla on abstrakti, yleinen merkitys, on sisältyneenä inhimillisen tiedon koko järjestelmä. Kun nimittäin sen merkitys selvitetään, kun sana käsitetään, niin sen määritelmän muodostaa inhimillisen tiedon koko järjestelmä. Huom. Tämä järjestelmä, tämä ykseys on se, joka muodostaa käsittämisen, ajattelun, tietämisen ja toiminnan yhtenäisyyden. Se on olemassa sanassa. Se voi saada ilmauksensa erilaisissa äänteissä – eri kielissä. Mutta sana ei ole merkki, äänne. Mainittu yhtenäisyys, ja sen mukana sana, on traditio. Ihminen on tehnyt sen itselleen valmiiksi. Kasvatus tekee hänet siitä osalliseksi. Se muodostaa hänen inhimillisyytensä todellisen, reaalisen mahdollisuuden.

–––

Tätä traditiota haluamme nyt tarkastella lähemmin – sillä muutoin emme voi ymmärtää, mihin ihmistä kasvatetaan.

Traditio yleisimmässä merkityksessään on historia. Tieteenä tiedämme sen olevan ihmiskunnan saavuttaman tiedon ja tahdon aiemman esittämistä. Huomautus: myös tieteenä se luetaan kansalliskirjallisuuteen. Toisin sanoen myös tieteenä se on kunakin aikakautena uusi. Mitä kreikkalaiset olivat – sen me tiedämme paremmin kuin he itse. Heillä ei ollut aavistustakaan kulttuurinsa merkityksestä ihmiskunnalle. Voidaan sanoa: Sub judice lic est [asia on ratkaisematta]. Tämä kulttuuri esimerkiksi on alkuperäinen. Ottfr. Müller. Itämainen perinne Röth, Braun. Tätä kautta kokonaan toinen merkitys. Mutta edelleen: tämä uusi käsityskanta on kansallisuuden, kansallisen kulttuurin tuottama. Siksi kansalliskirjallisuutta.

Mutta historia on muuta kuin tiede, toiminta, todellisuus. Historia tieteenä on kaikissa tapauksissa nykyisen ajan tietoa. Historia todellisuutena, tekona, tämän hetken tekemisenä. Tämä tässä traditiossa immanenttina, toimivana, menneisyys ja nykyisyys yhteen koottuna.

Onko tämä tekeminen, tämä toiminta, tämä hetki, nykyisen ihmiskunnan toimintaa? Ei. Ihmiskunta ei toimi koskaan. Historiallinen toiminta on kansakuntien toimintaa.

Ne ovat historiassa vaikuttavat mahdit. Ja ihmiskunta tunnustaa, että tämä valta ei ole pelkkää luonnonvaltaa – mahtia, voimaa, väkivaltaa, vaan että se on oikeutettu – se on oikeutta. Kansakuntien mahdin ilmaus historiassa toimivana, oikeutettuna mahtina on valtio. Valtiot ovat kansakuntia oikeutettuina valtoina. Niiden valta on oikean valtaa. Tätä oikeaa vastaan voidaan protestoida, mutta protesti on turha – koska se on historian voima.

Eikä ihminen synny ihmiskuntaan. Hän syntyy tähän perheeseen, joka kuuluu tähän yhteiskuntaluokkaan, tässä kansakunnassa, tässä kansakunnan elämän ajankohdassa.

Lyhyesti sanottuna, hän syntyy tähän toimintaan maan päällä – ja se toiminta on oikeutta.

Kansakunnan historiallinen mahti oikeutena on tämä valtio. Mutta tässä valtiossa tämä toimintatapa on oikea. Se ei ole ollut samanlainen, tässä ja nyt olevana, missään muussa kansakunnassa ja muuna aikana – ei myöskään tässä kansakunnassa minään muuna aikana – eikä se tule olemaan sitä koskaan tulevaisuudessa. Tämä on kansakunnan tapa – sovittu, kansakuntaa koskeva toimintatapa, joka yleisesti on lausuttu julki yhteiskunnan laissa ja kirjoitetussa laissa edelleen kodifioitu – koska tällä lailla on todellisuutensa ja mahtinsa juuri tässä toimintatavassa ja sen yleinen sääntö saa täsmennyksensä ja lisäyksensä tavoissa.

Laki puolestaan tapana toteutuu eri osiltaan eri yhteiskuntaluokkien teoissa. Kauppakaari ei kosketa talonpoikaa paljoakaan, tullikaari tai kaupunkien kunnallisjärjestys vielä vähemmän. Tapa on Nilsiässä toisenlainen kuin Helsingissä – vapaus metsäpolulla eri asia kuin täkäläisillä katukäytävillä. Tietäminen, toiminta, intressit ja tarkoitukset ovat aina erilaisia kussakin yhteiskuntaluokassa.

Ja lopulta myös perheen tapa on erilainen eri kansakunnissa, eri aikakausina, eri yhteiskuntaluokissa – ja niiden sisällä se on eri sukujen ja perheiden keskuudessa erilainen.

Tähän, tähän toimintaan ihminen syntyy ja kasvaa, ja se on oikea, tapana.

Tämä tosiasia on jokaisella silmiensä edessä. Mutta on myös järjellistä, että näin on. Mikään oikeus ei maan päällä synny subjektiivisesta teoretisoinnista – siis mikään moraalisena maailmanjärjestyksenä vallitseva oikea. Se on ja sen tulee olla voima, joka kykenee saattamaan itsensä vallitsevaksi: ja se on tätä siksi että se tapana on kansakunnan jäsenten yhdenmukaisen toimintatavan voima, joka yksilölle on aina annettua, olemassa olevaa todellisuutta. Ja kansakunnan historiallisessa toiminnassa suhteessa muihin kansakuntiin valtion mahti tekee maailmanhistoriasta oikeutta ja antaa sen tapahtumille tämän moraalisen maailmanjärjestyksen leiman.

Yksilölle ei voida sallia sitä (kuten voitaisiin ajatella), että hän keräisi jonkin määrän tietoa ja tästä tietämisestään käsin määräisi, minkä tulee maan päällä olla oikeaa, olemassa olevasta, vallitsevasta oikeasta riippumatta. Tämä omapäisyys, vääryys – epävapaus. Sillä vapaus toiminnassa on mahdollinen vain tämän toiminnan toimintatavan yhdenmukaisuuden kautta. Siksi kasvatus siihen = kasvatusta vapauteen.

Sanotusta voidaan tehdä se johtopäätös, että kasvatetaan toimintaan – ei mihinkään yleiseen inhimilliseen toimintatapaan. Tämä tarkoittaa, että kun ihminen saatetaan osalliseksi tahdosta traditiona, niin hänet sisäistetään johonkin tiettyyn toimintatapaan tämän ajan, kansakunnan, yhteiskunnallisen aseman ja perheen puitteissa, ei mihinkään yleiseen inhimilliseen toimintatapaan. Jos kasvatuksessa pyrittäisiin sellaiseen, niin se olisi ja siitä seuraisi päähänpistoja, subjektiivista arvelua, vääryyttä.

Kasvatus toimintaan ei siten ole myöskään jonkin luulotellun ”hengen luonnon” kehittämistä, sen paremmin harmonisesti kuin epäharmonisestikaan. Ei ole mitään yleistä moraalista luonnetta – sillä tapa on määrätty tapa – erilainen ajan ja kansakunnan mukaan. Ei myöskään ole mitään erityistä kreikkalaista tai englantilaista moraalista luontoa. Sellaisen myöntäminen olisi pikemminkin nurinkurinen oletus kuin yleinen moraalinen luonto.

Miksi siitä huolimatta vallitsee jokin yksimielisyys oikeasta ja väärästä kaikkien kansojen keskuudessa kaikkina aikoina – siitä sekä tietämisen yleisestä inhimillisestä luonteesta ensi kerralla.

 

Hyvät herrat. Viimeksi tehtävämme oli osoittaa, miten ja miksi inhimillinen tahto on sidottu aikaan ja paikkaan, toisin sanoen nykyhetkeen ja tämän kansakunnan maailmanhistorialliseen toimintaan, johon yksilö [– –]. Siksi kasvatus prosessina, jossa ihminen saatetaan osalliseksi tahdosta traditiona – hänet saatetaan osalliseksi tämän kansakunnan, tämän yhteiskuntaluokan ja perheen toiminnasta ja toimintatavasta oikeana = tavasta ylipäänsä.

Järjellinen on siinä, että siveellinen maailmanjärjestys on ihmisen toimintaa, mutta ei ihmiskunnan totaalisuutena, vaan kansakuntien toimintaa. Niiden toiminnassa historia on todellinen – ei vain tietämisen sisältönä tai kohteena – ja siinä oikea on mahti.

Muistutimme, että oikea on silti yhdenmukainen kaikissa kansakunnissa ja kaikkina aikoina. Esimerkiksi laupeus, ihmisrakkaus, hyväntahtoisuus, suppeammassa tai laajemmassa merkityksessä, ovat oikeaa ja niiden vastakohdat – vääryyttä. Omistusoikeus tunnustetaan, varkaudesta rangaistaan jne. – yleisesti, joskaan ei vailla poikkeuksia.

Ensinnäkin: myöskään näillä ja vastaavilla yleisillä oikeaa koskevilla määrityksillä ei ole kaikkien kansakuntien parissa ja kaikkina aikoina ollut samaa merkitystä. Omistusoikeus on Englannissa ja Turkissa erilainen. Ihmisrakkaus on eri asia kristinuskossa ja antiikissa.

Mutta toiseksi ne ovat vain yleiskäsitteitä, pelkkää tietoa oikeasta, teoriaa. Teko on enemmän kuin pelkkää teoriaa. Jokainen ihmisteko on jotain, joka ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan. Sitä ei voida koskaan määrätä vain yleisillä säännöillä ja periaatteilla. Sillä on oma paikkansa maailmassa sellaisena kuin sen tälle yksilölle, tässä annetussa tilanteessa, tässä ja nyt tulee olla. Puolisoa ja isää eivät yleiset säännöt auta hänen jokapäiväisessä ja jokahetkisessä suhteessaan puolisoon ja lapsiin – eivät myöskään yleiset opit omistusoikeudesta ja ihmisrakkaudesta. Yhtä vähän ne auttavat myöskään liikemiestä hänen toimissaan, kunnallisten asioiden hoitamisessa jne., ja vielä vähemmän ne palvelevat valtion johtajia, vaikkapa Englannin pääministeriä siinä, mikä on isänmaan etu ja mitä oikeuden kansakuntien välisissä suhteissa tulee olla. Kaikissa näissä asioissa englantilainen ja turkkilainen toimivat aivan eri tavoin, niin myös englantilainen ja ranskalainen. Mutta sitä juuri on elävä elämä – oikean todellisuutta, moraalinen maailmanjärjestys todellisena. Oikea ei ole vain meidän tietämisemme kohde, se on tämä teko, tämä todellisuus, mahti maan päällä.

Tieto oikeasta – joka on jotain yleisinhimillistä – kuuluu siten jollekin ihmisyksilöiden kokonaisuudelle, vaikka nämä kuuluvatkin eri kansakuntiin ja elävät eri aikakausina. Se on oikea ajateltuna, teoriana.

Mutta tahtominen oikeana, toimintaan ryhtyneenä, olemassa olevana todellisena tahtona – se on kansakunnan, kansalaisluokan ja perheen (kansakunnan sisällä) toimintaa tapana, siveellistä oikeaa, vallitsevana mahtina, valtio, yhteiskunta perhe; ja tämä valta on valtaa yli yksilön tahdon, se ottaa hänet valtaansa, kasvattaa hänestä uuden kannattajansa ja tavan toteuttajan. Ja jos hän asettaa omat teoriansa ja mielipiteensä sen tilalle, se ottaa hänet valtaansa myös toisessa merkityksessä, vie itse hänen tahtonsa ja vapautensa, rankaisee häntä nuhtein ja vitsoin, kansalaisten halveksunnalla, kahleilla, kuolemalla, historian häpeällä.

Tätä on tahtominen todellisena, mahtina maan päällä – ja koska tämä mahti on oikean mahtia, se on siveellisen maailmanjärjestyksen mahtia.

–––

Tästä oikeaa koskevan tiedon luonteesta kumpuaa myös ylipäätään inhimillisen tiedon ja tahdon välinen ero.

Tietäminen ei nimittäin ole kansallista vaan yleisinhimillistä. Tämä on kuitenkin ymmärrettävä cum grano salis [tervettä järkeä käyttäen].

Tieto siitä, että maa kiertää auringon ympäri on sama aasialaisille ja eurooppalaisille. Ylipäänsä kaikki luontoa koskeva tieto on tämänkaltaista.

Arabit ovat olleet parhaita matemaatikkoja – Eurooppa on oppinut heiltä. On perustellusti sanottu, että matematiikka on kaikkein universaaleinta tietoa. Se on kaikkein abstrakteinta. Voltaire tai Montesquieu sanoo: matematiikka jättää ihmisen sellaiseksi, jollaisena hän on sen löytänyt.

Toisella ja toisella voi olla samat taidot latinan kielessä – tai ylipäätään missä hyvänsä molemmille vieraassa kielessä.

Myös historiallinen tieto on sellaisenaan yleisinhimillistä. Käsitystavat eivät suurestikaan poikkea, jos ranskalainen tai venäläinen lukee Schlosserin maailmanhistoriaa – eivätkä myöskään näihin kansoihin kuuluvien kronikoitsijoiden käsitykset eroa kovin paljoa.

Mutta jos otetaan puheeksi historian pragmaattinen puoli, historiallinen vakaumus, niin asia on toinen. Saksalainen, ja me germaanisen sivistyksen kasvatit, voimme yhtyä Schlosserin 18. vuosisadan historiaan esittämiin käsityksiin. Ranskalainen tai italialainen tuskin ymmärtävät häntä eivätkä missään tapauksessa yhdy hänen mielipiteisiinsä. Ainoastaan saksalainen olisi voinut kirjoittaa tuon teoksen. Vielä selvemmin tämä koskee oman isänmaan historiaa. Vain ruotsalainen saattoi kirjoittaa Geijerin Ruotsin kansan historian. Se voitiin kirjoittaa vain ruotsiksi, vain Ruotsin kansa ymmärtää sen ja löytää siitä omien näkemystensä ilmauksen – ja oman isänmaallisuutensa.

Siksi olemme sanoneet, että historia tieteenä on jokaisena aikakautena erilainen. Mennyt nähdään uudessa valossa. Voimme myös lisätä, että se on erilainen kullekin eri kansakunnalle. Herrat tietävät, että historia on kansalliskirjallisuutta.

Näin on myös filosofian laita. Se on saksalaista, englantilaista, ranskalaista (enimmäkseen englantilaisen jäljissä). Siinä on molemminpuolinen vaikutussuhde kuten historiallisessa tiedossakin. Mutta vakaumuksena se on kansallista – se lausuu julki kansakunnan tiedon. Emme voi tässä ryhtyä tarkastelemaan filosofian eri osa-alueiden enemmän tai vähemmän kansallista merkitystä. Mutta niin sanottu käytännöllinen filosofia, nimenomaan tieteellinen oppi oikeasta, toiminnan teoria, on filosofisen järjestelmän koetinkivi, ja juuri tässä osassa myös kansallinen näkemys tulee selvimmin näkyviin.

Mutta se ei tästä syystä historiallisen tiedon tavoin kuitenkaan lakkaa olemasta teoriaa ja siksi myös yleisinhimillistä. Ranskalainen teoria omistusoikeudesta näkee tämän olevan olemassa yksilön edun vuoksi – josta syystä hän voi hyödyn näkökulmasta myös kieltää sen ja julistaa omaisuuden varkaudeksi – ja tämä teoria eroaa selvästi Hegelin kannasta, jolle omistusoikeus on sinänsä ja itselleen oikeaa – koska oikea vain siksi ja sen myötä on maailmassa olemassa (vapaan tahdon todellisuus olioissa). Nämä teoriat ovat äärettömän erilaisia. Mutta se ei estä ranskalaista käsittämästä Hegelin teoriaa – eikä se ennen muuta estä, etteikö omistusoikeus ylipäätään ole yhtä lailla arvossaan ja laissa suojattu niin Ranskassa kuin Saksassakin. Voimme lisätä: normaalien olosuhteiden vallitessa, sillä on tuskin luultavaa, että Saksassa kumottaisiin kaikki omistusoikeus niin kuin vallankumoushallitus, konventti, Ranskassa teki.

Kuitenkin tämä tieto, toiminnassa osoitettu tieto on se, mistä kaikki kansat pitävät lujasti kiinni. Sanoimme nimittäin, ettei oikea ole vain teoriaa, yleinen väite tai sääntö. Se on toimintaa, vallitsevaa, olemassa olevaa todellisuutta. Selvää kuitenkin on, ettei myöskään oikea kansallisen tavan muodossa vallitsevana toteudu tiedottomasti. Toisin sanoen; ihmisen toiminnalle ei ole mitään muuta paikkaa kuin tämä, maailmassa, tässä paikassa, nyt. Sellaisena se on määritettävä, eli se on siveellistä oikeaa silloin kun se täyttää tämän paikan. Nyt on selvää, että ihmisen tulee tietää se, oivaltaa, mikä paikka teolla on ja toimia tämän tiedon pohjalta. Tämä teoria on siis kaikessa toiminnassa. Mutta kun tieto ei ole pelkkää teoriaa, se on tietoa näistä konkreettisista olosuhteista, jotka määräävät toimintaa, joista se on riippuvainen ja joiden joukossa sen paikka on (huom. perhe, yhteiskunta ja valtio näinä tosiasioina). Ne ovat yleisten väitteiden, oppien sovellutusta (Omistusoikeuden – ihmisrakkauden).

Ihmisten suuren joukon käsitykset yleisistä väitteistä ja opeista ovat sinällään varsin epämääräisiä. Mutta tapa tekee soveltamisen varmaksi. Epävarmat teoriat luonnonoikeudessa, moraalissa, valtio-opissa – ja kuitenkin varmat teot. Mutta älyllisesti sivistynyt voi havaita, että yleisen inhimillisen tiedon sovellutus on tässä, näissä teoissa. Ja tietoisuus niistä tässä sovelletussa muodossa muodostaa kansallisen tiedon.

Ja silti tietämisen yleisinhimillinen luonne ilmenee tässä tiedossa toiminnan maailman ylittävänä.

Tieto ei nimittäin ole olemassa vain toimintaa varten, siinä sovellettavaksi. Tietämisessään ihminen kohoaa toiminnan maailman yläpuolelle – siihen mitä kutsutaan maailmankatsomukseksi, hänen vakaumuksekseen ikuisesta ja pysyvästä, yleisestä maailmanjärjestyksestä – ylipäätään uskonnolliseen tietoon.– Se vaikuttaa myös toimintaan – takaisin. Mutta se on olemassa oman itsensä vuoksi. Ihmisellä on siinä tyydytyksensä, rauha, joka kohottaa hänet toiminnan maailman vaihtelujen yläpuolelle. Siinä, tässä tietämisessä, hän voi olla enemmän tai vähemmän sidottu omaan kansallisuuteensa ja aikaansa. Mutta tämä ei ole mikään vaatimus häntä kohtaan. Päinvastoin: kansallinen voi tässä ilmetä myös ennakkoluulona – josta hänen tulee vapautua tietääkseen totuuden sinänsä ja itselleen.

Tämä tietämisen kaksinainen luonne on tärkeä muistaa.

–––

Tulos: Osalliseksi tekeminen traditionmukaiseen tahtoon on kansallista. Kasvatus tarkasti – perinteinen tietäminen ja sen vastakohtana yleisinhimillinen, johon pyritään. Opetus.

Tällä oivalluksella on suuri merkitys koko tämän tarkastelumme kannalta.

–––

 

Kasvatustiede. Kevätlukukausi 1861. 10–13

 

Hyvät herrat. Opit, joita olemme koettaneet selvittää ja joihin perustamme systemaattisen kasvatusopin näkemyksemme, ovat:

 

I Psykologinen: nimittäin

1. Tieto havaintona ja tietona kuvassa.

2. Tahto viettinä ja haluna on ihmisellä yhtäläinen kuin eläimilläkin eikä sitä opita.

Ihmiseen kuitenkin istutetaan ja juurrutaan, opetetaan tottumuksen välityksellä viettejä ja haluja, joita kutsumme taipumuksiksi ja intresseiksi – ja nämä runsastuvat kulttuuritason kohoamisen myötä.

Huomautus. Tätä esiintyy myös korkeammilla eläimillä.

Myös ihmisen töiden ja ihmistoiminnan havainnointi ja näkeminen saa ihmisen, mutta ei eläintä, näkemään niissä merkityksen ja päämäärän, jonka leimaa ne kantavat. Ihminen toisin sanoen oppii tähän – mutta havainnoinnin kautta hänellä on siihen kiinnostus.

3. Mutta tieto kuvan merkityksen tietämisenä, mielteenä sekä tietona merkitysten yhteenkuuluvaisuudesta, ajattelu, on yksinomaan ihmiselle kuuluva asia ja se on traditiota, joka opitaan.

4. Edelleen, että tahto päämäärän tahtomisena, varsinaisena tekona, on traditiota, joka opitaan.

5. Sen ohella, viidenneksi, muistutan, että ihminen ajattelevana ja inhimillisenä tahtona on itsetietoinen, tietää minänsä, subjektiivisen henkensä identiteetin – abstraktisti puhtaan minän, vastakohtana tietämiselle ja tahtomiselle sisältönä, ajattelevana ja tahtovana (huom. mielivalta, vapaa valinta), mutta konkreettisesti ajattelussa ja (tarkoitusperäisessä) tahdossa läsnä olevana.

 

II Yleinen filosofinen oppi

Järki ei ole mikään erityinen psykologinen muoto, momentti. Järki on olemassa luonnossa, tiedottomasti, hengen maailmassa, historiassa, se tietämisenä ja tahtona on tietoinen.

Tästä syystä ihmisen tieto ja tahto on järjellistä silloin, kun hän tavoittaa olemassa olevan luonnossa ja historiassa – ja toimii luonnonjärjestyksen mukaisesti ja ottaa siveellisen maailmanjärjestyksen tarkoitusperät omikseen. Järki. Vapaus.

Siirtymä tähän muodostaa ajattelussa todistelun (johtopäätöksessä), vaatimuksen tiedon yleispätevyydestä – sekä tahtomisessa mielivaltaisen teon tunnustamisen epävapaaksi ja toiminnan yleispätevän järjestyksen tunnustamisen oikeaksi. Tämä tunnustaminen tapahtuu toiminnassa, se on käytännöllistä kokemusta siitä, että subjektiivinen tarkoitus ei toteudu vaan rikkoo vallitsevaa yleistä järjestystä, ja tästä syystä todellinen vapaus, toteutunut päämäärä on ainoastaan yhdenmukaisuutena mainitun järjestyksen kanssa.

 

III Oikeusfilosofiset opit

1. Ihmiskunta ihmisten kokonaisjoukkona ei toimi eikä sillä ole voimaa.

Toiminta, valta historiassa on sen sijaan kansakuntien toimintaa, ja ne toimivat ihmisyyden oikeudella – ja sen myötä siveellisen maailmanjärjestyksen voimalla. Tämä toiminta ja valta oikeana on valtio.

2. Yleispätevä toimintatapa, jonka mukaisesti yksilön tulee toimia, on kansakunnan toiminta. Kansallinen toimintatapa oikeana on tapa ylipäänsä.

Tämä yhdenmukainen yleispätevä tapa muodostaa kansakunnan lait olemassa olevana, todellisena voimana. Se on julkilausuttuna kirjoitetuissa laeissa ja sitä edustavat yhteiskunnan instituutiot, jotka ylläpitävät sitä subjektiivista arvelua ja mielivaltaa vastaan. Kansalaisyhteiskunta.

3.Yleinen tapa on eri tavoin eriytyneenä eri yhteiskuntaluokissa.

4. Sen lähtökohta on perhetavassa, ja siitä se kumpuaa.

–––

Näihin oppeihin perustamme seuraavat pedagogiset määritelmät ja periaatteet:

Määritelmä 1. Kasvatus on prosessi, jonka kautta ihminen saavuttaa järjen ja vapauden.

Huomautus. Tähän sisältyy siten se, mitä olemme kutsuneet itsekasvatukseksi: ihminen itse tekee traditiossa vastaanottamansa tiedon yleispäteväksi ja saattaa myöskin omaksumansa tahdon siveellisen maailmanjärjestyksen kanssa yhdenmukaiseksi, toisin sanoen tekee sen omasta vakaumuksestaan ja vapaasti.

Määritelmä 2. Kasvatus (suppeammassa merkityksessä) on prosessi, jonka kautta ihminen tulee osalliseksi tietämisestä ja tahtomisesta traditiona.

Huomautus. Myös tässä merkityksessä kasvatus jatkuu läpi elämän. On kuitenkin täsmennettävä niin, että ihminen tehdään (toiset tekevät), hän ei vain yleisesti tule osalliseksi.

Huomautus. Itsekasvatus alkaa jo kasvatuksen vaiheessa, kun yksilössä herää oman todistuksen ja oman vakaumuksen tarve. Tämän tarpeen juuret ovat ihmisen töiden ja ihmisen toiminnan näkemisessä (edellä) sekä kasvatuksen opettamissa taipumuksissa, mutta se kehittyy traditionaalisesta tietämisestä ja tahtomisesta lähtien, reaktiona sen annettuna olemiseen, traditionaalisuuteen ja se on tietoista itsetietoisuutena.

Tähän jälkimmäiseen määritelmään olemme lisänneet selityksen, joka sisältää kaksi pedagogista periaatetta.

Periaate. Traditionaalinen tahto on kansakunnan toimintatapa, hyvät tavat, ja moraalisen, siveellisesti paremman kasvatuksen on siksi oltava kansallista.

Periaate: Mutta traditionaalinen tietäminen tieteenä on yleisinhimillistä, mistä syystä älyllisen kasvatuksen, opetuksen, tulee olla yleisinhimillistä (humaania).

Huomautus: Kuitenkin, traditionaalinen tieto on monilta osin muodoltaan kansallista, aivan erityisesti sen osalta, mikä kuuluu kansalliskirjallisuuteen, joten myös opetus tulee määrätä ja täsmentää kansallisten muotojen mukaan.

Lisäys. Voimme lisätä sen, mikä edellä sanotusta itsestään selvästi seuraa, että nimenomaan ”yleisellä opetuksella” tulee olla tämä kansallinen muoto – kun taas erityisesti tieteellisen opetuksen tulee suuntautua inhimilliseen tietoon sellaisenaan.

Lisäys. Lopuksi: Koska tiedolla on tämä kaksoismerkitys, että ensiksikin se on olemassa toimintaa varten, päämäärän ja keinojen oivaltamisena, mutta toiseksi ihminen tietävänä vetäytyy itseensä ja kohoaa toiminnan maailman kohtaloiden yläpuolelle vapauttaen näin henkensä niiden pakosta, joten tässä jälkimmäisessä merkityksessä tieto on puhtaasti inhimillistä. Siinä ihminen ei kuulu mihinkään kansallisuuteen ja kaiken opetuksen tulee tässä olla vain yleisinhimillistä. (Huom. ei inhimillistä ihmiskunnan totaalisuuden merkityksessä).

Viimeksi mainitussa merkityksessä tietäminen on uskonnollista tietoa, myös maailmankatsomusta ja maailman tarkastelemista.

–––

Tämä kertaus vei aikaa – mutta se oli välttämätön. Ei ole mitään arvoa, jos periaatteita ei selvästi oivalleta ja noudateta. Vain siten päästään seuraaviin johtopäätöksiin.

On helppo oivaltaa, että niin kuin itsekasvatus vähitellen liittyy varsinaiseen kasvatukseen, joka on osalliseksi tekemisen prosessia, niin myös se jatkuu läpi elämän. Ihminen tekee itsensä osalliseksi traditiosta.

Mutta kasvatuksella on luonnollinen alkunsa, jossa siihen ei vielä sisälly minkäänlaista itsekasvatusta.

Vasta jälkeenpäin ihminen herää itsetietoisuuteen annetusta sisällöstä. Itsetietoisuus on abstraktia, puhtaasti sitä, että henki palaa takaisin itseensä, abstrahoituu kaikesta tietämisen sisällöstä – tietää itsensä ajattelevana.

Sisällön tulee siksi olla annettua, ennalta olemassa.

Niin myös tahtomisessa. On oltava perinteinen teko, opittu ja omaksuttu toimintatapa, jolla on merkitys, ennen kuin ihminen käsittää itsensä tämän merkityksen antavaksi voimaksi – tietää itsensä tahtovana, vapaasti valitsevana – mielivalta.

Eläimellä ei ole itsetietoisuutta.

Mutta itsetietoisuudella on myös korkeampi merkitys: se, että henki tietää itsensä tietämisessä ja toiminnassa.

Nimittäin: tietää tiedon ykseyden omana luomuksenaan – ja tietää oikean toiminnassa omana vapaana määrityksenään.

Tämä, niin kuin sanotaan, antaa itsetietoisuuden – korkeammassa merkityksessä – hengen tietoisuuden omasta, toisin sanoen omien ajatustensa ja tekojensa järjellisyydestä. Tällä tavoin itsetietoisena ihminen asettuu vertaistensa eteen tietoisena omasta inhimillisestä arvostaan, inhimillisestä oikeudestaan ja velvollisuudestaan.

Tähän korkeampaan itsetietoisuuteen traditioon osallistuminen hänet johdattaa.

Herrojen tulee jatkuvasti koota tietoa ja siirtyä toiminnan maailmaan. Mitä enemmän te niin teette, sitä vähemmän tieto ja toiminta suo teille minkäänlaista rauhaa – työskentelyssä järjellisen vakaumuksen ja vapauden puolesta.

Traditio, pelkästään, ensimmäisenä alkuna, ei siksi ole vain luonnollista vaan se on jo alussa järjellisesti välttämätön momentti.

Itsetietoisuus ei siten ole, niin kuin tavallisesti luullaan, jotain synnynnäistä, ei abstraktisti käsitettynä, ja vielä vähemmän konkreettisena itsetietoisuutena. Se tulee synnyttää ja hankkia.

Tämä itsetietoisuutta ruokkiva kasvatus on lastenkasvatusta.

Siksi:

Määritelmä. Lasten kasvatus (rajoitetussa, tavallisessa merkityksessä) on inhimillistä toimintaa, jossa kasvava sukupolvi saatetaan osalliseksi perinteisestä tiedosta ja tahdosta, jotta se saavuttaisi järjen ja vapauden.

Tämän määritelmän myötä olemme kerralla ottaneet askeleen eteenpäin, koska meidän ei tarvitse lisätä, että perinteinen tietäminen ja tahto on jo järjellisyyden ja vapauden saavuttaneen sukupolven tietämistä ja tahtoa.

Samaten sanoimme ”saavuttaneen” etc. Sillä tämä tarkoittaa lastenkasvatuksen rajaa, päätepistettä.

Sen alku – siksi, että se alkaa taipumuksen juurruttamisesta ja havainnosta (aistimusten valmistamana) silloin kun lapsi astuu maailmaan. Tästä aiemmin.

Sen päätepisteen määrää kasvattaja. Yhteiskunnassa sen määrittää mielivallan torjumisen kannalta täysi-ikäiseksi tulon ikäraja. On valittava jokin ikävuosi – inhimillisen viisauden turvin. Huom. Kaikessa toiminnassa on ilman muuta jokin päätetty raja. Sitä ennen kasvattajan yksityinen arvio.

Huom. Rosenkranz rajasta: ”Subjektiivinen” taipumuksessa. Määrittelyn kelvottomuutta osoittaa, että se ei voi päteä siveellisen kasvatuksen suhteen.

Myöskään tradition luonteelle ei ole mitään ”objektiivista” rajaa – koska se on ihmisen kykyjen kannalta rajaton ja sen omaksuminen jatkuu, kun lapsenkasvatus on päättynyt.

 

Hyvät herrat. Voidaan tietysti järkeillä moneen suuntaan sitä, missä järjestyksessä eri aineita pitäisi kasvatusopissa käsitellä. Herrat näkevät Rosenkranzin esittäneen seuraavanlaisen järjestyksen: orthobiotiikka, didaktiikka, pragmatiikka – eli tämä näkemys poikkeaa yleisesti omaksutusta: oppi kasvatuksesta, oppi opetuksesta – siis meidän näkemyksemme mukaisesti oppi traditionmukaisen tahdon välittämisestä, ja oppi perinteisen tiedon välittämisestä = siveellinen kasvatus, opetus. Me pitäydymme tässä jaottelussa seuraavista syistä.

Lapsi kuuluu luonnostaan vanhemmilleen – lapsen hoito on heidän tehtävänsä. Mutta tällä luonnollisella järjestyksellä on myös siveellinen merkityksensä.

Tahto, toiminta maailmanhistoriassa on, kuten sanottu, kansankunnan toimintaa. Kansakunnan toiminta oikeana on valtio. Toisin sanoen on historiallinen tosiasia, että kansakunnan toiminnan maailmanhistoriallinen oikeutus tunnustetaan ja että se on, siis sen toiminta on silloin yksi valtio valtioiden joukossa. Mutta kansakunnan historiallisen toiminnan juuret ovat sen jäsenten yhdenmukaisessa tietämisessä ja tahdossa, ja se toteutuu heidän yhdenmukaisessa toimintatavassaan, kansallisessa tavassa. Tämä toimintatapa oikeana muodostaa valtion lait sekä instituutiot ja kutsumme valtiota tässä muodossaan kansalaisyhteiskunnaksi. Kansakunnan yleisen tavan juuret puolestaan ovat perhetavassa, toisin sanoen kansakunnan yleinen tapa kumpuaa tästä luonnollisen yhteiskunnan tavasta, ja perhe on siis nimitys, jolla tarkoitamme luonnollisen yhteiskunnan tapaa oikeana.

Niin kuin valtio oikeana on todellinen, tunnustettu historiassa, niin myös kansakunnan lailla on tämä tunnustuksensa kansakunnan sisällä. Ne edustavat oikeaa ja niillä on oikean voima. Samalla tavoin tunnustetaan kansalaisyhteiskunnassa perhe oikeaksi. Perheen elämällä on siveellinen oikeutus itsessään. Kukaan perheen ulkopuolinen ei saa siihen sekaantua. Yhteiskunnan valta jää kodin kynnyksen ulkopuolelle. ”Kotini on linnani”, sanoo englantilainen. Tämä ei ole poliittista oikeuttamista, vaan se on perheen oikeutus sellaisenaan, sen siveellinen oikeutus. Oikea on myös perheessä todellinen valtana = vanhempien valta. Se tunnustetaan päteväksi.

Kansalaisyhteiskunnassa ja perheessä ei siten ole kysymys siitä, mitä oikea mielipiteenä, mielikuvana, opittuna tai ei-opittuna teoriana on vaan oikeasta pätevänä, olemassa olevana vallitsevana, todellisena, oikeasta itsestään mahtina maan päällä, toteutuneena oikeana. Sitä kutsumme siveelliseksi oikeaksi.

Koska siveellisen oikean juuret ovat perhe-elämässä, perhe ei ole vain luonnostaan ensimmäinen yhteiskunta vaan sen tulee olla sitä myös siveellisestä näkökulmasta. Tässä on sen siveellinen merkitys.

Samoin on luonnon järjestyksen mukaista, että lapset varttuvat ja kasvavat ulos perheestä muodostaakseen uusia perheitä. Mutta tällä perheen luonnollisella hajoamisella on myös siveellinen merkityksensä. Perheiden suuri joukko muodostaa kansalaisyhteiskunnan. Perheestä lähtöisin oleva tapa on ja sen tulee olla kansakunnan yhteinen tapa, laillinen yhteiskuntajärjestys.

Valtiona kansakunta on suhteessa muihin kansakuntiin – maailmanhistoriallisesti. Mutta tämän asian vuoksi myös yksilö kansalaisyhteiskunnan jäsenenä on yhteydessä muiden kansakuntien, niiden kansalaisten toiminnan kanssa. Kansalaisyhteiskunta välittää siksi kansakunnan tietoa ja tahtoa muihin kansakuntiin. Suora vieras vaikutus tapoihin on verrattain vähäistä. Mutta tietämisessä tämä vaikutus näkyy. Sanomme, että niin tulee olla. Kansakunnan olemassaolo riippuu tapojen ja toimintamallien yhdenmukaisuudesta. Siinä on kansakunnan yhtenäisyys. Vieras tapa on hajottava. Mutta yleisinhimilliseen tietämiseen osallistumalla kansakunta uudistaa tapaansa joka päivä ja joka hetki.

Siksi myös siveellinen kasvatus – perheessä – tulee ensimmäisenä ja osallisuus yleisinhimilliseen tietoon – kansalaisyhteiskunnassa – toisena – ei vain luonnollisessa järjestyksessä vaan myös käsitteenmukaisesti, järjellisesti, siveellisesti. Siksi myös pedagogiikassa ensiksi oppi siveellisestä kasvatuksesta, toiseksi oppi intellektuaalisesta, opetus.

Kaksi huomautusta.

Ihminen ei elä yhden kerran täällä, toisen tuolla – perheessä, kansalaisyhteiskunnassa, valtiossa. Sama teko on siveellinen perhe-elämän näkökulmasta, lainmukaisena ja isänmaallisena. Mutta sen siveellinen luonne on kustakin näkökulmasta erilainen. Ihmisen omatunto – hänen tietoisuutensa hyvästä ja pahasta luo nämä erilaiset muodot. Teko on oikea, koska ihminen osoittaa siinä rakkautta perheeseen. Se on oikea, koska hän samalla on lainkuuliainen. Se on oikea, koska sama teko on myös isänmaallinen. Omatunto on silloin tietoisuus siveellisesti oikeasta = siveellinen omatunto.

Mutta perhe-elämässä, kun ihminen toimii todellisesta perherakkaudesta, hänen ei tarvitse huolehtia lainkuuliaisuudesta ja isänmaallisuudesta – sillä sellainen teko on ilman muuta myös lainkuuliainen ja isänmaallinen. Esimerkki: lasten kasvattaminen hyvin, rakkauden johdattamana.

Ja samoin kun hän toimii isänmaallisesti valtiossa, se on ilman muuta rakastavaa myös perhettä kohtaan. Esimerkki omaisuutensa ja henkensä uhraaminen isänmaan puolesta – myös omaistensa – heidän siveellisyytensä vuoksi, joka ei ole olemassa muuna kuin kansakunnan tapana.

Mutta lainkuuliaisen teon suhteen on hieman toisin. Jos lainkuuliaisuudella tarkoitetaan vain julkituodun lain noudattamista, reflektoituna, se on eri asia. Mutta jos lainkuuliaisuus on vapaata tapaa, joka ei ole minkään lain määräämää, kansallisen tavan mukaista, niin silloin se on isänmaallista – ja koska yhteiskunnallinen toiminta on samalla perheen aineellisten ja henkisten tarpeiden tyydyttämistä – se on myös perhe-elämän näkökulmasta perherakkaudesta nousevaa siveellisyyttä.

Toinen huomautus. Siveellistä kasvatusta ei voi olla ilman opetusta. Toiminta vaatii tietoa asioista, kielen osaamista, tietämistä tietyllä kielellä, äidinkielellä (sanojen merkitykset), tietoa ihmistekojen (esimerkit) merkityksestä. Samoin se vaatii avukseen lukemista, tietoa historiasta sekä uskonnollista tietoa, oppia. Mutta tietämisellä on tässä se alistettu merkitys, että se palvelee kansallisen (perheen) tavan juurruttamisen keinona – ei niin kuin opetuksessa, jossa tieto tekee osalliseksi yleisinhimillisestä tietämyksestä. Siksi opetus perheessä – lähinnä kansallisen tietämyksen välittämistä. Äidinkieli, kansalliskirjallisuus, runot – elämäkerrat jne.

–––

Kasvatustieteen ensimmäinen osa on siten oppi siveellisestä kasvatuksesta (Huom. lasten-)

Tähän sisältyy myös oppi fyysisestä kasvatuksesta. Siveellinen kasvatus on kasvatusta toimintaan. Kaikki käytännön toiminta sisältää ulkoisten olioiden käyttöä, muuttamista jne., jossa ruumis ja sen elimet toimivat välineinä. Fyysinen kasvatus on siten sitä, että ruumis tehdään toiminnan kuuliaiseksi välikappaleeksi.

Tämän käsityksen kautta asetumme vastustamaan sitä antiikin käsitystä, jonka mukaan ruumiin muokkaamisen piti tapahtua sinänsä ja itsessään, ilman muuta tarkoitusta kuin itsensä esittäminen. Tätä kantaa edustavat myös monet nykyiset ihmisen fyysisten ja psyykkisten kykyjen kehittäjät. Mutta me pidämme sitä kristillisen kulttuurin kannalta arvottomana – jätämme sellaisen kehittämisen, joka tyytyy itsensä esittelemiseen, nuorallatanssijoille ja akrobaateille.

Ruumiin tulee olla sen sisällä asuvan hengen väline sen tarkoituksia – siveellisiä tarkoitusperiä varten. Se, mitä ruumiin tulee ilmaista ja esittää, on hengen elämä – yleisesti siveellinen luonne. Opettelun kautta harjoitettava kaunis ulkoasu ei tavoita tätä, vaan pyrkii pikemmin kätkemään kaiken luonteen yhdenmukaisen, iloisen pinnan alle.

Myös ilmaisutavalla on tietysti jokin mittansa. Silmiinpistävä erikoisuus on helposti muiden mielestä häiritsevää ja loukkaavaa. Mutta oikea mitta ei ole ulkoa opitussa rajoittamisessa ja harjoittamisessa, vaan sisimmässä, luonteen siveellisessä mittapuussa. Niin sanottu sydämen hyvyys – hyväntahtoisuus, ihmisrakkaus, egoismin puuttuminen, valmius uhrautua toisten hyväksi yhdistyneenä herkkätunteisuuteen heidän tunteidensa ja toiveidensa suhteen – se ennen kaikkea muuta tekee ulkoisesta käyttäytymisestä kaunista. Lapsen esiintyminen on ilman muuta kaunista, koska sen sielussa ei asu mitään pahaa. Mainitsemamme esiintymisen kauneus koskee lähinnä naisia. Mutta ehtoja ei saa asettaa myöskään miehelle, vaikka onkin otettava huomioon myös hänen luonteensa elämän melskeissä hankkima tyyni voima – joka antaa ulkoiseen olemukseen arvokkuutta ilman mitään harjoituksiakaan.

Esitin tämän esimerkkinä siitä, millaisen paikan ja merkityksen annamme fyysiselle kasvatukselle.

Ennen kuin puhumme siitä yksityiskohtaisesti, esitän siveellisen kasvatuksen yleiset momentit.

Lastenkasvatuksena se kuuluu luonnollisesti ja käsitteenmukaisesti perheen piiriin.

Sen a ja o on rakkaus, vanhempien ja lasten. Tämä tunne ja intressi on toiminnassa todellinen. Luonnollinen momentti myös eläimillä. Mutta ihmisellä = siveellinen omatunto. Se opettaa isälle ja äidille, mitä kunakin hetkenä tulee tapahtua. Ilman sitä ja perheen ulkopuolella ei ole mitään siveellistä tietoisuutta. Ilman tätä suhdetta kasvattaja ja kasvatettava eivät tiedä, mitä heidän pitäisi tehdä. Mikään teoria tai mielenlaatu ei yksin auta ihmistä toiminnassa yleensä. Hänen omantuntonsa tulee ratkaista. Perheessä omatunto on perherakkautta. Missä sitä on, siellä kasvatus on hyvää. Siitä seuraavaksi.

 

Hyvät herrat. Siveellinen lastenkasvatus perheessä. Sen määräävä intressi, motiivina, perherakkaus vanhempainrakkautena ja kasvattajien toimintatavan päämäärä lasten rakkaus vanhempiinsa.

Vanhemmat kasvattavat lapsensa, niin kuin sanotaan, kunnollisiksi kelpo kansalaisiksi. He koettavat juurruttaa lapsiin moraalista mielenlaatua, totuudenrakkautta, oikeudentuntoa, nöyryyttä, herkkyyttä, ihmisrakkautta, jumalanpelkoa. Mutta lapsen varhaisina vuosina tämä ei tapahdu niinkään opetta­misen kautta vaan johdattamalla lapsi sellaiseen toimintatapaan, jossa tämä mielenlaatu todellistuu ja näitä hyveitä harjoitetaan. Tämä voi tietenkin tapahtua opetuksen kautta, mutta tämä on silloin käskyä ja kehotusta: näin pitää tehdä, tuota pitää karttaa – ei teoriana, selvittämisenä, todistamisena ja käsittämisenä. Lapsi toisin sanoen opetetaan hyville tavoille – totutetaan sellaiseen tapaan toimia, joka edellyttää mainittua moraalista mielenlaatua ja tätä mielenlaatua ruokitaan siksi tavan kautta, ei päinvastoin. Lapsi saa toiminnassa tietoisuuden siitä, mitä totuus, ihmisrakkaus jne. ovat ja tottumus niiden harjoittamiseen ruokkii siinä totuuden rakastamista sekä ihmisrakkautta.

Tässä kasvatustyössään vanhemmilla on joka kerta, joka hetki, jokin tietty päämäärä: johdattaa lasta totuuteen, herkkyyteen, hyväntahtoisuuteen jne.– siis erilaiset tarkoitusperät suhteessa lapseen. Heidän tulee saattaa totuus ym. todelliseksi lapsen tavassa toimia. Mutta heidän oman toimintansa motiivi on tässä rakkaus lapseen ja toiminnan tarkoituksena on sen tyydyttäminen. He eivät pyydä itselleen muuta kuin että tämä rakkaus kullakin kerralla tyydyttyy siinä muodossa, jossa se ilmenee, siis siinä, että lapsen kohdalla saavutetaan jokin tietty päämäärä. Siis sanomme, että se, mihin vanhemmat kasvatustyössään, lapsen siveellisessä kasvattamisessa pyrkivät, muodostaa vanhempainrakkauden täsmällisen muodon, mutta siksi se myös antaa tälle joka hetki jonkin tietyn sisällön.

Mutta tällä rakkaudella on myös syvempi merkitys. Kysymyksessä oikeasta ja väärästä ihmisellä on tiettyjä yleisiä periaatteita ja sääntöjä käyttäyty­miselleen, enemmän tai vähemmän selkeä teoria oikeasta. Mutta yksimielisyys vallitsee siitä, ettei mikään teoria riitä, jollei ole moraalista mielenlaatua, rakkautta hyvään ylipäänsä. Kansalaisyhteiskunnassa positii­vinen laki on sellainen teoria. Mutta toiminnan siveellisyyden, oikean, kannalta ei riitä, että teko on legaali. Siltä vaaditaan myös vapaaehtoisuutta, oikeaa oikean vuoksi. Eivätkä myöskään teoria tai mielenlaatu riitä sen ratkaisemiseen, mikä kussakin erityisessä teossa on oikein. Teoria on yleinen, abstrakti sääntö. Kysymys on oikean soveltamisesta. Mielenlaatu puolestaan voi saada tyydytyksensä lukemattomissa erilaatuisissa teoissa. Ihmisen tulee joka heti itse ratkaista kussakin teossa oikeasta. Edellä sanoimme, että jokainen teko on maailmassa ainutkertainen. Ihmisen täytyy sen yhteydessä ottaa huomioon kaikki hänen tekoonsa liittyvät erityiset seikat. Hänen tulee sanalla sanoen toimia niin, että hän täyttää tämän tietyn paikan siveellisessä maailmanjärjestyksessä. Muutoin hän ei kuulu tuohon maailmanjärjestykseen, eli hän ei toteuta sitä oikeaa, jota yksilö haluaa – mikä on pahaa.

Tätä yksilön tietoisuutta siitä, mitä siveellisessä maailmanjärjestyksessä tulee olla ja mistä käsin hän ratkaisee tämän maailmanjärjestyksen oikeuden ja mahdin, kutsumme ihmisen siveelliseksi omaksitunnoksi. Vanhempainrakkaus on kasvattajan siveellistä omaatuntoa perheessä. Teoria, periaatteet jäävät kasvatuksessa riittämättömiksi – kenties virheellisiksi. Moraalinen mielenlaatu on aina riittämätön, sillä se ei sinällään kerro moraalisen tarkoitusperän toteuttamisen tapaa ja keinoa. Kun kasvattaja ratkaisee, miten lapsen kunakin hetkenä tulee toimia ja käyttäytyä, niin hänen moraaliset tarkoituksensa eivät riitä sitä määräämään, siis määräämään hänen omaa toimintaansa kasvattajana. Siksi äiti ja isä antavat rakkauden lapseen johtaa itseään ja ratkaista – ja kun tämä rakkaus ratkaisee lapsen toiminnassa oikeasta ja väärästä, siis siinä toteutettavasta oikeasta, niin sanomme, että tämä rakkaus muodostaa vanhempien siveellisen omantunnon – sillä on siveellisen maailmanjärjestyksen oikeutus ja voima.

Samoin lapsen rakkaus vanhempiin on sen siveellinen omatunto. Lapsella on siinä varmuus tekemistensä oikeutuksesta, ja tämä rakkaus antaa sille mahdin, kyvyn ja voiman tehdä, mitä vanhempainrakkaus vaatii, koska vain sillä, mikä lähtee vanhempainrakkaudesta, on voimaa vaikuttaa lapseen ja kasvattaa sitä.

Olemme sanoneet, että kansakunnan tekeminen on oikeus ja mahti maailmanhistoriassa. Valtio.

Rakkaus on oikeus ja mahti perheessä. Perhe-elämä koostuu siitä kumpuavasta toiminnasta, siis sen toteutumisesta toiminnassa. Sen toiminnassa – ja perhe ilmentää tätä elämää oikeana ja mahtina.

Siksi jokainen valtio tunnustaa perheen oikeutetuksi instituutioksi, joka on vapaa kaikesta loukkaamisesta.

Tietenkään perheessä ei saa rikkoa yhteiskunnan lakeja vastaan. Perheenjäsenet kuuluvat myös kansalaisyhteiskuntaan. Mutta perheen elämä omassa piirissään ei mitenkään liity lakiin – isä ja äiti ovat vastuussa lapsensa kasvatuksesta vain Jumalan ja omantuntonsa edessä.

Kasvatus, siveellinen, ei siten voi tapahtua perheen ulkopuolella. Silloin puuttuisi se kasvattajan ja kasvatettavan siveellinen omatunto, joka antaa varmuuden oikeasta ja antaa kasvatukselle sen molemminpuolisen vaikuttamisen voiman.

Mutta kasvatus tapahtuu ja sen täytyykin usein tapahtua perheen ulkopuolella. Vanhempien kuolema tai epäsiveellisyys (jolloin perhe on vain nimellinen). Onnettomuus ja hätävarjelu.

Vanhempainrakkaus kumpuaa luonnollisesta hellyydestä jälkeläistä kohtaan. Näin on myös eläimillä. Lapsella tämä luonnollinen momentti on epäselvä, koska tietoisuus kehittyy vasta jälkeenpäin. Lapsen hellyyttä ruokitaan. Siksi jos lapsi joutuu varhain vieraan hoidettavaksi, niin rakkaus vieraaseen kasvattajaan voi ottaa vanhempien (äidin) paikan. Mutta vieras kasvattaja (ei niinkään naispuolinen) jää aina epävarmaksi, häneltä puuttuu se siveellinen omatunto, joka antaa varmuuden kasvatuksessa oikeasta. Silloin puuttuu myös sen mahti vaikuttaa lapseen. On järjellinen järjestys, että tällä tavoin luonto – lähtökohtana, edellytyksenä – palvelee siveellisen maailmanjärjestyksen päämäärien keinona.

Koska moraalinen mielenlaatu, rakkaus hyvään, juurtuu lapseen siveelliseen toimintaan tottumisen, omaksutun tavan kautta, niin sen täytyy ilman muuta perustua käskyyn. Näin pitää tehdä.

Tätä kutsutaan pedagogiikassa nimellä kuri. Lapsen suhde kuriin on kuuliaisuutta. Tämä on se kasvatuksen momentti, jossa tavan täytyy edeltää moraalisen mielenlaadun kasvamista lapsessa.

Mutta tämä ei sulje pois molemminpuolista rakkautta. Siitä määräytyvät käskyt ja kuuliaisuuden tulee perustua lapsen rakkauteen – tietoisuuteen siitä, että kuuliaisuus on oikein, ja tästä seuraa myös kuuliaisuuden jatkuminen silmänräpäystä, yhtä tekoa pitemmälle, niin että siitä tulee voima, joka saa lapsen seuraamaan käskyä. Siksi ei ole väärin sanoa, että lapsella on siveellinen omatunto jo ennen moraalista mielenlaatua tietoisena rakkautena Jumalaan, totuudenrakkautena jne. Se on olemassa tässä muodossa, rakkaudesta vanhempia kohtaan nousevassa kuuliaisuudessa.

Vasta myöhemmin lapsi oppii asettamaan ja hahmottamaan teoilleen jonkin täsmällisen merkityksen. Se on oppimista – opetus siveellisen kasvatuksen keinona, johon totuus, nöyryys, hyväntahtoisuus perustuvat. Oikea on sen kannalta välitöntä tottelevaisuutta, vanhempien tahtoa, käskyjä – sitä mitä kuri vaatii. Mutta oppi oikeasta antaa sille tämän totuuden, oikeudenmukaisuuden, hyväntahtoisuuden tms. muodon. Lapsi toisin sanoen saa käsityksen tekojensa merkityksestä – kurinpidon erityiset tarkoitusperät. Sen taipumuksesta nousevissa kuuliaisuuden (rakkauden) intresseissä tarkentuu suuri joukko moraalisia merkityksiä ja niiden toteutumisesta tulee sen toiminnan motiivi. Näin moraalinen mielenlaatu – totuudenrakkaus, oikeudenmukainen mielenlaatu, hyväntahtoisuus korvaa rakkauden pelkkänä intressinä.

Sanomme: lapsen rakkaudesta tulee moraalinen mielenlaatu. Totuus on se, joka tulee sanoa, hyväntahtoisuus on se, mitä tulee osoittaa, ja lapsi on taipuvainen tällaiseen toimintatapaan. Ei kuitenkaan siksi, että se tietää tämän teon erityisen merkityksen ja tietää, mitä pitää tehdä käskystä riippumatta – vaan hän noudattaa käskyä tietoisena, että se on oikein ja että hän näin tehdessään siten osoittaa rakkauttaan.

Mutta oikealla tulee olla objektiivinen yleispätevä luonne – ja kasvattajan tulee antaa käskyilleen tämä leima. Tämä tapahtuu siten, että niille annetaan uskonnollinen pyhyys. On jumalallinen tahto – jumalallinen käsky, että ihmisen tulee osoittaa totuudellisuutta, oikeudenmukaisuutta, nöyryyttä ja hyväntahtoisuutta. Tämän tulee tapahtua rakkaudesta Jumalaan – siis jumalalliseen tahtoon.

Tässä on uskonopin merkitys siveellisen kasvatuksen kannalta. Se antaa käskylle ja sen myötä lapsen toimintatavalle objektiivisen luonteen – sen, jonka maailmassa tulee sinänsä ja itselleen olla – siveellinen maailmanjärjestys.

Myöskään tämä rakkaus Jumalaan ei korvaa lapsenrakkautta. Se ei opeta lapselle, miten sen tulee toimia. Vanhemmat ovat Jumalan tahdon tulkkeja – sen tahdon, että he ja heidän rakkautensa ovat olemassa, samoin lapsen rakkaus. Tämän (moraalisen) merkityksen lapsi oppii panemaan toimintaansa: totuus ym. tulee pyhäksi – tätä on järjellisesti välttämätön oikea – lapsen teoria, prinsiipit, periaatteet.

Huom. Rosenkranz

1. sosiaalinen kasvatus

2. moraalinen

3. uskonnollinen

Niille herroista, jotka ovat opiskelleet oikeusfilosofiaa, järjestys on päinvastainen. Meidän näkemyksemme mukaan 1. teoria, yleiset säännöt, laki, 2. vapaaehtoisuus, moraalinen mielenlaatu, 3. siveellinen toiminta, molempien ykseytenä. Lapsenkasvatuksessa päinvastoin 1. konkreettinen toiminta, 2. mielenlaatu, 3. teoria. Näin myös tieteenhistoriassa.

Moraalisen mielenlaadun varhaisesta muotoutumisesta.

 

Hyvät herrat. Pankaa merkille, että Rosenkranz jaottelee pragmatiikan sosiaaliseen, moraaliseen, uskonnolliseen kasvatukseen. Sosiaalinen on vain seuraelämän ulkoisia tapoja, taitoa elää yhdessä toisten kanssa.

Meidän kantamme mukaan siveellisen kasvatuksen momentit yleensä ovat nämä:

1. Tapa, tottumus mitä pitää tehdä sekä suurissa että pienissä asioissa.

2. Moraalinen mielenlaatu hyvän tavan hedelmänä.

3. Uskonnollinen tietoisuus tietoisuutena siitä, että hyvä tapa, hyvä, oikea on objektiivista, yleispätevää, jumalallisena tahtona kaikkia ihmisiä koskevaa. Huom. Uskonnollisen tiedon moraalinen merkitys.

Mutta Rosenkranz jaottelee edelleen moraalisen kasvatuksen velvollisuuden käsitteeseen – hyveeseen – omaantuntoon. Lapsen pitää nimittäin oppia tekemään hyvää hyvän vuoksi. Edelleen: tässä harjoitus – hyveen harjoittaminen.

Lopuksi: omantunnon tulee ratkaista = subjektin tietoisuus hyvästä ideaalina ja omasta toimintatavastaan suhteessa siihen, hyvään ja pahaan.

Näin varmaankin on silloin kun kyseessä on jo kasvatetun ihmisen toimintatapa. Oikeaa tulee tehdä sen itsensä vuoksi. Mutta jo tämä käsitys velvollisuuskäsitteestä ja omastatunnosta on minun mielestäni riittämätön. Tietoisuus velvollisuudesta sinänsä ja itselleen on jo omatunto = tietoisuus hyvästä ja pahasta. Se on moraalisuus, toiminnan vapaus. Velvollisuuskäsitteen tulee Rosenkranzilla edustaa hyvän tavan yleispätevyyttä, että näin tulee sinänsä ja itselleen olla. Mutta tämä yleispätevyys jää subjektiiviseksi. Subjekti, yksilö, asettaa ja tunnustaa sen. Sillä ei ole perustaa subjektin ulkopuolella. On toinen asia, jos sanotaan: Jumala on siveellinen maailmanjärjestys, järjellinen, jumalallinen tahto. Tämän momentin Rosenkranz sisällyttää kuitenkin uskonnolliseen kasvatukseen otsikolla ”Uskonnollisen kasvatuksen käytännöllinen prosessi”.

Yleisesti ottaen meidän käsityksemme on siis pääkohdissaan yhteneväinen Rosenkranzin esityksen kanssa – paitsi että meidän mielestämme siihen, mitä hän kutsuu sosiaaliseksi kasvattamiseksi, sisältyy hyvän tavan totuttaminen ylipäätään, siis Rosenkranzin moraalisen kasvattamisen toinen momentti, hyveen harjoittaminen. Tästä syystä emme myöskään ole sitä mieltä, että velvollisuuden käsite edeltää hyvän tavan oppimista – vaan päinvastoin.

Nimittäin, harkinnan kannalta on ensimmäisenä määriteltävä, mikä on oikein, toiminnan yleinen laki. Toiseksi tahdon koettelu toiminnassa, motiivi ja päämäärä, vapaaehtoisuus, moraalisuus, oikea oikean vuoksi. Kolmanneksi siveellinen toiminta, joka objektiivisesti oikeaa, lainmukainen ja samalla moraalinen, vapaa, ilman muuta motiivia ja päämääriä kuin oikea itse. Mutta tämä teko on se, joka kuuluu siveelliseen maailmanjärjestykseen ja jolla on siinä paikkansa.

Käytännössä sitä vastoin, ihmisen elämässä ja lapsen kehityksessä siveellinen toiminta on aluksi reflektoimatonta, harkitsematonta tapaa ja tottumusta. Ihminen voi vain omista teoistaan oppia, mitä hyvä ja paha on, ja tulla tietoisuuteen oikeasta. Hänen tahtonsa on aina tabula rasa [puhdas taulu] – vain ajateltu, epämääräinen ja sisällyksetön tahto. Tahto on toimintaa. Hän ei tässä ole jokin tällainen ajateltu olio, joka ottaa vastaan opetuksia siitä mitä oikea ja velvollisuus ovat. Toiminta herättää hänen tahtonsa itsetietoisuuteen ja hänen omatuntonsa on tietoisuutta tästä jo omaksutusta toimintatavasta hyvänä ja luopumista pahasta tavasta. Me emme määritä mitään tiettyä reflektoimattoman tavan aikamäärää tai omantunnon todistusvoiman heräämisen ajankohtaa – toteamme vain että jälkimmäinen kumpuaa edellisestä. Ja kolmas sekä viimeinen on tahdon itsetietoisuus, omatunto, jonka välitön laki on omaksuttu hyvä tapa, joka tulee tietoiseksi ihmisen vapaudesta ja oikeudesta ratkaista myös annetun tavan oikeasta. Hän vaatii, että tämän tulee olla oikeaa sinänsä ja itselleen, ei vain siksi, että se on kasvattajan opetus ja käsky. Tässä astuu itsekasvatus mukaan siveelliseen kasvatukseen. Mutta lapsen kannalta opittu tapa sisältää sanktion, se on luonteensa vuoksi sinänsä ja itselleen oikeaa. Se on samaa tietoisuutta kuin ajattelevan tietoisuus siveellisestä, järjellisestä maailmanjärjestyksestä – myös uskonnollinen, järki Jumalassa – mutta lapsessa se on vain mielteen ja tunteen muodossa – Jumala ei ole vain henkenä vaan yli-inhimillisenä, korkeimpana, maailmaa luovana yksilönä – ihmisen kuvassa ja ihmisen rakkaudessa.

Nämä ovat siveellisen kasvatuksen yleiset momentit. Niiden yksityiskohtaisesta merkityksestä myöhemmin.

On vain huomautettava, että koska moraalista mielenlaatua, rakkautta hyvään ja erityisesti totuuteen, oikeuteen, nöyrään ja rakastavaan mielenlaatuun jne. kasvatetaan tavan myötä ja se muotoutuu lapsessa jo ennen kuin sillä on minkäänlaista ymmärrystä, ajatukseen perustuvaa ratkaisua oikeasta ja väärästä, sympatian tai antipatian tunteina jotain tiettyä toimintatapaa kohtaan – niin näiden niin sanottujen moraalisten taipumusten tai pikemmin intressien pohja luodaan niin varhain ja lujasti, että vakuuttamisen ja opettamisen kautta tapahtuva kasvatus, opetus, tieto sinänsä ja itselleen oikeasta ei tässä asiassa saa paljoa aikaan, ja siksi siveellinen kasvatus mielenlaadun ja moraalisen intressin muodossa, omantunnon herkkyyden ruokkimisena on suoritettu jo lapsen varhaisimpina vuosina. Kauhistuttavaa, mutta 4–5 vuoden iässä lapsen tulevaisuus on ratkaistu.

Mutta vielä. Emme saa sivuuttaa erästä kysymystä. Herrat tuntevat Palmerin ”Evangelische Pedagogik” -teoksen sekä Raumerin ”Geschichte der Pädagogik”. Molemmista voidaan havaita, ja erityisesti jälkimmäisessä korostetaan voimakkaasti oppia ihmisen syntisestä luonnosta. Samoin korostetaan ei vain Rousseaun vaan myös Pestalozzin kasvatusopillisen teorian suurimpana virheenä sitä, että näissä ei tunnusteta tätä ihmisen syyllisyyttä myös taipumuksena – perisyntinä.

Me emme voi tyytyä kirkolliseen ja teologiseen oppiin. Se on mystiikkaa, oppia sovituksesta uskon kautta. Se on jätetty subjektin, hengen todistuksen varaan ilman mitään muuta. Siinä ei päde minkäänlainen todistelu. Osuvin teologinen käsitys on Anselmuksen ajatus – miksi valittaa syntiä, koska ilman sitä ei ole sovitusta.

Käsitämme asian pedagogisesti. Rousseau opettaa, että ihminen on luonnostaan hyvä. Sellaiseksi hän syntyi. Yhteiskunta (mukaan lukien kasvatus) turmelee hänet. Tämä on vanha oppi. Montaigne, Charron, Ranskan uuden ajan ensimmäiset moralistit, etenkin ensiksi mainittu. Asiallisesti on sama asia, jos turmelusta pidetään väistämättömänä – perinnöllisenä. Sillä ei kai kukaan tarkoita, että synti tulee ihmiseen luonnosta niin kuin kasvin suvullinen, geneerinen tyyppi – tai niin kuin silmä ja käsi.

Mutta tämä oppi on pedagogisesti väärä, sillä se lähtee luonnollisesti annetusta, jota tulee vain kehittää. Tämä taas liittyy koko pedagogiseen teoriaan, oppiin niin sanotun ruumiillisen ja henkisen luonnon tasapainoisesta kehittämisestä, jonka kannalta uskonnollinen pelastus jää pelkäksi ulkoiseksi silaukseksi. Se kieltää tradition, siveellisen maailmanjärjestyksen historiassa.

Uskonnollinen perisyntioppi ei ole pedagogisesti sen parempi. Myös se jää yleiseen turmelukseen – kieltää Jumalan valtakunnan maan päällä. Eikä sen pedagoginen lopputarkoitus siten olekaan tämä vaan yksilön täydellistyminen ja autuus (toisessa maailmassa). Se tunnustaa kyllä tiedon tradition erityisessä, jumalallisen ilmoituksen muodossa ja siksi siinä on objektiivinen laki ja sääntö.

Ei ole sen parempaa ilmaisua kuin että kasvatus on yksilöllistä täydellistymistä. Kuten Rousseaulla kysymys yleisen ihmisluonnon kehityksestä yksilössä. Kumpikaan ei näe järkeä ja vapautta siveellisen maailmanjärjestyksen todellisuutena.

Tässä siveellisestä kasvatuksesta. Luonnon merkitys ylipäätään on olla toiminnan väline. Maailman rakenne voi olla mikä hyvänsä. Mutta suhteessa oikeaan, siveelliseen maailmanjärjestykseen, se on vain edellytetty väline. Luonnon järjestystä, luonnonvoimia, luonnon oliota käytetään hyväksi – ei vain maata vaan myös auringonvaloa, planeettojen kulkua ja tähtien asemaa (tienviittana). Sama koskee ihmisluontoa. Se on toiminnan, oikean toteuttamisen väline. Mutta kun ihminen toiminnassaan muuttaa luontoa omien päämääriensä mukana ja antaa sille ihmistyön leiman, hän samalla muuttaa myös omaa luontoaan. Sen pitää olla, muttei luontona, vaan hengen päämäärien välineenä, joka kantaa hengen leimaa. Järki ja vapaus ovat toinen luonto, johon luonnollisen ihmisen tulee astua. Siksi ihmisluonto on kiellettävä luontona. Kasvi on luonnollinen – eläin on luonnollinen, vain korkeimmat lajit hieman tapojen muokkaamia. Mutta ihminen on luonnollinen, kun oikeasta on tullut hänelle luonto, hänen töissään ja toimissaan – ja kun traditiosta on hänessä tullut luonto niin oikea on hänessä hänen omaa vapaata tekoaan. Tässä suhteessa voidaan sanoa, että hänen luontonsa ei ole se hyvä, jota sen pitää luontona olla. Luonnolliset vietit ja halut ovat myöskin välineitä. Mutta niitä ei tule tyydyttää luonnollisina vaan siinä muodossa, jonka hengen korkeampi tarkoitus niille antaa. Kasvatus on siten aina työtä, jossa ihminen hallitsee omaa luontoaan ja alistaa sen henkensä vallan alle – niin että itse elämästä tulee väline, joka voidaan uhrata ja joka pitää uhrata. Ihminen on myös ainoa olento maan päällä, joka voi sen uhrata.

Oikeutetusti puhutaankin ihmisessä olevasta eläimellisestä pahana, jos se pääsee vallalle. Ja sitä hän on luonnostaan, eläin. Kasvatuksen on opetettava hänet hallitsemaan sitä.

Hänen luontonsa on siis hyvä – koska se on järjellisesti välttämätön väline ja työkalu – ja se on paha, koska sen ei tule olla pelkkänä luontona.

Mutta moraalisesti pahan laita on toisin. Tietoisuus hyvästä ja pahasta on oltava – omatunto. Se kasvatetaan. Siitä myöhemmin.

Fyysinen kasvatus.

 

Kasvatustiede. Kevätlukukausi 1861. 14–17

 

Hyvät herrat. Tarkastelemme fyysistä kasvatusta siveellisen momenttina. Ruumiin elimet ovat myös tietämisen työkaluja, aistinelimet nimittäin – ja niiden harjoittaminen liittyy siten myös älylliseen kasvatukseen. Mutta yleisesti ruumis on toiminnan väline. Kaikella toiminnalla on se ulkoinen muoto, että ihminen ruumista välineenään käyttäen vaikuttaa ulkoisiin olioihin. Ilman päämäärää tällainen toiminta on pelkkää tekemistä, puuhaa, mutta kun sillä on tarkoitus, kutsumme sitä teoksi. Ruumis siis on ja sen tulee olla toiminnan väline.

Luonnonolio on väline, välittäjä, jossa päämäärä ilmentää itseään – joka inhimillisen toiminnan kautta kantaa itsessään siihen asetetun tarkoituksen leimaa – luonnonilmiö – ihmistyö. Esimerkki. Sanokaamme keino.

Ruumis väline – ei pelkkä työkalu, eikä siten myöskään pelkkä välikappale vaan tarkoitusta määrittävän ja sitä toteuttavan tahdon olemassaolon välittäjä. Elämähän ei ole mitään muuta kuin sielu – elämän tietoisuus itsestään – ja ihmishenki on tätä itsetietoisuutta ajattelevana ja tahtovana. (Ajateltu päämäärä).

Mutta elämä ja organismi on kuitenkin sellaisenaan luonnonprosessia, luontoa, hengen prosessia luontona ja tätä kautta myös sillä luonnonolion tapaan on toiminnan kannalta välineen, työkalun merkitys. On huomattavaa, että ihmisellä on oikeus tuhota elimistönsä pala palalta, jopa lopettaa elämänsä omien päämääriensä vuoksi – ja tämän viimeksi mainitun voi tehdä vain hän. Eläin lähenee tätä kykyä naaraan uhrautuessa poikasten vuoksi –– luonnollisesta vietistä ja luonnollisesta hoivaamisen halusta. Aiemmin olemme todenneet, että tämä on eläimessä kaikkein inhimillisintä.

Siksi sanomme fyysisen kasvatuksen yleisen luonteen olevan, että se muovaa ruumista hengen tarkoitusperien välikappaleeksi.

Lisäämme: ruumis ei luonnostaan ole tällainen työkalu. Se tulee muovata sellaiseksi.

Myös tämä fyysinen kasvatus on traditionaaliseen tahtoon osalliseksi tekemistä. Se on erilaista eri kansoilla ja eri aikakausina.

Jaottelemme sen 1) fyysiseen lastenhoitoon, joka yleisemmin, myös itsekasvatukseen sisältyvänä on dietetiikka,

2) ruumiillisten taitojen harjoittaminen,

3) ruumiin karaisemisen harjoittaminen hengen palvelukseen.

–––

Vastasyntyneen lapsen näkeminen osoittaa, että ihmisen ruumis ei luonnostaan kelpaa hengen välineeksi. Yksikään olio luonnossa ei ole kyvyiltään heikompi kuin vastasyntynyt ihminen. Sen kyvyttömyys on sen kaikkein merkittävin piirre. Siinä on kuitenkin sen luonnollinen tehtävä; sitä on hoidettava, sitä on kasvatettava, siitä on tehtävä jotain muuta kuin mitä se luonnostaan on.

Myös korkeampien eläinten poikaset tarvitsevat emon huolenpitoa, mutta eivät yhtä paljoa kuin lapsi. Määrällinen ero ei kuitenkaan ole se, mikä lapsen hoitamisessa on olennaisinta. Eläinemo huolehtii poikasistaan samalla tavalla sukupolvesta toiseen. Mutta äidin huolenpidon lapsestaan määrittää hänen itsensä vastaanottama ja hankkima sivistys – kansakunta, sen kehitysaste, yhteiskunnallisen asema, perhe-elämä. Ei ole olemassa mitään yleisinhimillistä fyysistä lapsenhoitoa – ja koetamme osoittaa, ettei sellaista pidäkään olla.

Lapsi saa äidiltään ravintonsa, sen annetaan nukkua ja levätä, tämä on tietenkin eläinten yleistä hoivaamista, vieläpä sekin, että lapsen paljaus peitellään.

Kaikkeen tähän voidaan esittää jonkinlaisia yleisiä sääntöjä. Lääkärit kiistelevät niistä ja jokainen aikakausi tuottaa uusia oppeja. Miten usein lasta tulee ruokkia, tuleeko sitä kapaloida ja kiikuttaa vai ei – pitääkö huoneen olla lämmin vai viileä jne. – Nämä opit vaikuttavat enemmän tai vähemmän tapaan. Ne toisin sanoen lausuvat julki vallitsevan hyvän tavan. Puhtaana teoretisointina ne olisivat kelvottomia. Kun Rousseau esitti niin kutsumansa luonnonmukaisemman lapsenhoidon oppiaan, että äidit itse imettäisivät lapsiaan, että niiden annettaisiin vahvistua raittiissa ilmassa jne. niin hän ainoastaan opetti tiettyjen maiden ylemmille yhteiskuntaluokille, että rahvaan tapa hoitaa lapsiaan on järkevämpi.

Nämä yleiset säännöt kuuluvat tietämiseen, yleisinhimilliseen sivistykseen osallistumiseen. Mutta fyysinen lastenhoito on toimintaa. Sellaisena sitä määrää äidinrakkaus. Toisin sanoen se on joka hetki toimintaa, todellisuutta, se tehdään lapsen vuoksi eikä sitä tiedä kukaan muu kuin äiti.

Palaamme tässä heti kysymykseen, joka kasvatuksen – siveellisen kasvatuksen – käsittämiseksi on kaikkein tärkein.

Nimittäin: mikään teoria ei voi opettaa ihmiselle, mitä hänen tulee kunakin hetkenä elämässään tehdä – mikä on oikein. Esimerkki.

Eikä tätä opeta hänelle myöskään mikään moraalinen mielenlaatu, hyvä tahto, hyvät tarkoitukset ja yleiset päämäärät. Esimerkki. Taipumus tehdä kaikille oikeutta, oikeamielinen mielenlaatu. Tarkoitus olla tässä tietyssä asiassa oikeudenmukainen. Päämääränä vain toteuttaa tätä tarkoitusta oikeudenmukaisuuden itsensä vuoksi, tästä motiivista.

Mutta mikä tässä tietyssä tapauksessa on oikeudenmukaista, se hänen tulee oppia oman kansakuntansa laista ja sen yhteiskunnan tavasta, johon hän kuuluu. Mutta mikä lain tarkoitus on ja mikä tapa on hyvä tapa, se hänen on itse ratkaistava – samoin kuin kumpaisenkin soveltaminen tässä määrätyssä tapauksessa, jota ei ole koskaan ollut ja joka ei koskaan palaa. Kutsumme tätä omantunnon ratkaisuksi, siveelliseksi omaksitunnoksi, koska omatunto on tietoisuutta siveellisestä maailmanjärjestyksestä ja määrää tekoa tämän maailmanjärjestyksen osana, tekee siitä tämän järjestyksen lenkin ja toteuttaa sitä. Ihmisen täytyy toimia sen oikeudella ja valtuudella.

Tämän ratkaisun tekee varhaisimmassa lapsenhoidossa äiti. Eikä vain luonnostaan, siksi että hän synnyttää lapsen ja ruokkii sen, tai siksi, että hänellä kuten korkeammilla eläimilläkin on tämä luonnollinen hoivantunne jälkeläistä kohtaan. Tämä kuuluu luonnolliseen lähtökohtaan. Mutta hänen tekonsa tulee olla hänen siveellisen omatuntonsa määräämä, sen tulee olla oikea, kuulua siveelliseen maailmanjärjestykseen. Juuri tätä hänen siveellistä omaatuntoaan kutsumme äidinrakkaudeksi.

Rakkautta kutsutaan tunteeksi – se kuuluu mielteen alueelle. Mutta toimintaa määräävänä se on myös taipumusta, intressiä – intressinä tähän siveelliseen, oikeutettuun elämään, perheen omaa siveellistä intressiä. Toiminnan päämääräksi määritettynä vanhempainrakkaus on lapsen onnellisuutta, täydellistymistä jne., ja tämä päämäärä on myös toiminnan motiivi. Vanhemmat pyrkivät siihen vain lapsen vuoksi, tämän onnellisuuden ja täydellistymisen vuoksi. Ja siinä hoidossa ja huolenpidossa, joka lasta tähän johdattaa, tämä rakkaus muodostaa vanhempien siveellisen omantunnon – se sisältää heidän tietoisuutensa siitä, mikä kunakin hetkenä on oikein. Se antaa heille myös uhrautumisen voiman ja heidän toiminnalleen voiman vaikuttaa lapseen. Tässä merkityksessä me kutsumme äidin siveellistä omaatuntoa – äidinrakkaudeksi.

Jatkamme tästä, kun siirrymme siveellisen kasvatuksen yksityiskohtaiseen käsittelyyn.

Tällaisessa merkityksessä sanomme, että vanhempainrakkaus ja ensi sijassa äidinrakkaus on ainoastaan oikeutettu määräämään, millaista lapsen fyysisen hoidon tulee olla, koska hän on ainoa, joka tämän asian tuntee ja ainoa, joka kykenee sitä toteuttamaan. Vieraalla hoitajattarella ei voi olla tätä tietoa, ja mitä tunnontarkempi hän on, sitä epävarmempi hän myös on – häneltä puuttuu uhrautumisen vaatima voima eikä hänellä ole voimaa vaikuttaa lapseen.

Emme tarkoita sitä, etteikö äitiä pidä valistaa ja etteikö hänen pidä opetuksen, kirjojen ja esimerkkien kautta hankkia tietoa lastenhoidosta. Mutta esimerkin hän voi saada vain toiselta äidiltä – sillä kukaan muu ei sitä voi hänelle antaa. Hänellä on myös absoluuttinen valta ja pätevyys arvioida oppeja ja teorioita. Kenelläkään maailmassa ei ole oikeutta puuttua hänen tekemisiinsä. Hänen oivalluksensa ja mahtinsa on tunnustettu, tunnustetaan ja tullaan tunnustamaan kaikkina aikoina, kaikkien kansojen keskuudessa. Yksikään kuolevainen ei voi ottaa hänen paikkaansa ja asemaansa.

Kokemus opettaa, että tämä tieto ja osaaminen kulkee perintönä äidiltä tyttärelle – tavallisesti – ja että perinteet eivät poikkea toisistaan vain eri kansakuntien vaan myös eri sukujen keskuudessa. Menettelytavat muuttuvat vähitellen – kansakunnan sivistyksen kohoamisen myötä, kun tämä vaikuttaa siveelliseen tietoisuuteen. Toisin sanoen kansakunnan tietoisuus muuttuu (älyllisesti) sivistyneemmäksi, intensiivisemmäksi, herkemmäksi oikean ja väärän suhteen.

Kun siis arvioidaan lastenhoitoa tai siveellistä kasvatusta jonkin kansakunnan keskuudessa, on syytä olla varovainen.

Jos joku luulee voivansa tarjota esim. sellaisen teorian, joka opettaisi meidän kansamme kasvattamaan voimakkaampaa sukupolvea kuin ne, jotka ovat tätä maata viljelleet ja puolustaneet, kärsineet ilmaston ja sotien kurjuudet – niin luulemmepa, että hän erehtyy.

Voidaan löytää yksittäisiä virheitä – jotain, joka muiden kansakuntien keskuudessa on toisella tavalla ja paremmin – mutta tällainen osoittautuu aina jokseenkin merkityksettömäksi.

Voidaan levittää tietoa ja valittaa, että kansa ei halua eikä ymmärrä. Se tietää, mitä se haluaa. Se haluaa isien tapaa – vuosisataista perintöä.

Minun mielestäni viisainkin kansojenparantaja saa saarnata mökissään.

Korkeammista säädyistä. Rousseau.

 

Hyvät herrat. Kuten sanoimme, sisällytämme fyysisen kasvatuksen kolmeen momenttiin – nimittäin 1) ruumiin hoitaminen 2) harjoitus (taitojen) 3) karaiseminen.

Nämä eivät liity lapsenkasvatuksen eri ajankohtiin, vaikka ensimmäinen ja kolmas voivat tulla esiin erityisellä tavalla eri ikävaiheissa. Ensimmäisenä nimittäin tulee pelkkä hoito – vasta myöhemmin tulee voimien jännittäminen kestämään ilmastoa, rasittavia ponnisteluja jne. Mutta itse asiassa kaikki sisältyvät fyysiseen kasvatukseen, esimerkiksi ruumiillinen liike liittyy harjoitteluun ja taitoihin, mutta se on välttämätöntä hoidon kannalta, terveyden säilyttämiseksi ja parantamiseksi – samoin karaistumisen kannalta.

Tarkastelemme niitä erikseen.

Lastenhoito – fyysinen. Tässä yhteydessä puhutaan enimmäkseen luonnollisesta kehityksestä ja luonnonmukaisesta menetelmästä. Ihmisen ruumis kasvaa ja kehittyy niin kuin kaikki organismit. Elämän prosessi etenee oman määrätyn lakinsa mukaan. Mutta aluksi sen on oltava hoitajan käsissä. Lapsi on avuttomampi kuin minkään muun jälkeläinen. Ja tässä tuleekin heti kysymys tavasta, miten?

Mutta mitä on luonnonmukainen menetelmä? Ainoa varma luonnon antama todistus on äidin hoiva ja äidinmaito. Sitä on myös aina ja kaikkialla noudatettu – lukuun ottamatta tiettyjä yhteiskuntaluokkia, joissa perhe-elämä on hajonnut. Rousseau vaati näitä luokkia aikanaan palaamaan tässä asiassa luontoon. Kansan suuri joukko ei hänen oppejaan tarvinnut.

Me lisäämme: äidin hoiva ei ole siksi, että luonto viittaa siihen. Ihmisen huolenpito kasveista ja eläimistä on ylipäätään jotain muuta kuin luontoa. Lajien ja rotujen risteyttäminen – viljely luo toisenlaisia ominaisuuksia kuin luonnontila. Ylipäänsä luonto tehdään ihmisen tarkoitusten välineeksi ja luonnon tuotteita muokataan. Myös lapsen asettaminen äidin hoitoon ja äidillinen hellyys on luonnollinen vietti. Mutta se ei opeta, millaista tämän hoidon tulee olla. Hengitys vaatii puhdasta ilmaa – ravinnoksi äidinmaitoa – alastomuus on peitettävä – lapsi on pidettävä puhtaana. Tällaiset yleiset määritykset ovat luonnollisia. Mutta mikä on ilman lämpötila? Kuinka paljon ravintoa ja mihin aikaan? Vaatetuksen laatu ja määrä? Puhtaana pitämisen tapa? Näitä ei luonto opeta. Asia on niin, että äidin oma elämä ei ole luontoa, vaan taitoa, kulttuuria. Ihmisen elämän kuuluu olla näin.

Meillä on monenlaisia oppeja näistä asioista – yleisen kokemuksen ja tieteen tarjoamia. Myös luonnollinen itsessään on inhimillisen tutkimuksen määrittämää. Mikä ilma on puhdasta? Koska äidinmaito on sellaista kuin sen pitää olla? Raikasta ? Riittävää? Millainen on luonteva vaatetus? – jne.

Luonnontieteen ja lääketieteen opit vaikuttavat huomaamatta ja siirtyvät yleiseen tapaan. Mutta historia opettaa, kuinka vähän ja huomaamattomasti ne vaikuttavat kansan suureen joukkoon. Eri kansojen ja yhteiskuntaluokkien tavat ovat erilaisia, ja ne pysyvät vakaina läpi vuosisatojen.

Uudistajat valittavat tätä. Me emme valita. Perhe-elämän laita on samoin kuin yhteiskuntajärjestyksen ja valtiomuodonkin. Englantilainen yhteiskunta on Euroopassa kaikkien muiden edellä. Mutta me emme voi olla siitä varmoja, meille se ei kelpaa – eikä se ylipäätään kelpaa millekään muulle kansakunnalle kuin englantilaisille. Teoriassa siitä voidaan löytää paljonkin huomautettavaa, mutta Englanti ei uudista itseään teorioiden vaan kunkin hetken vaatimusten mukaan – ja ylipäätään se uudistuu hyvin vastahakoisesti. Perhe-elämä on vielä sitäkin paljon herkempi asia. Kansalle voidaan antaa pakolla lait ja instituutiot, tai jokin puolue voi ajaa ne läpi, mutta ne eivät vaikuta tapaan, eivät muuta ja kehitä sitä. Perhe-elämässä ei päde mikään laki. Lastenkasvatus taas on perhe-elämän ydin. Jos jokin kansa ikään kuin arvioi yhteiskunnallisia teorioita – hyväksyy tai hylkää, mielensä mukaan – niin samalla se perhetavoissaan arvioi kasvatuksen ja fyysisen lastenhoidon teorioita. Perheessä tämä on vielä ehdottomampaa, koska siinä luodaan kansakunnan tapa. Ja mikä silloin fyysisessä lastenhoidossa on tämä tavan luoja? Äidinrakkaus. Vain se tietää tässä asiassa oikean. Siksi sanomme: äidin ei pidä hoitaa siksi, että luonto osoittaa niin. Jos olisi jotain parempaa, siis jos joku ihminen tietäisi paremmin kuin äiti, mikä tässä asiassa on oikein, niin lapsi pitäisi ottaa pois äidiltä. Mutta hoitaminen kuuluu hänelle, koska kukaan muu ei tiedä, miten sen tulee tapahtua.

On totta, että kenelläkään muulla ei ole kykyä eikä voimaa siihen. Kukaan muu ei kykene äidilliseen uhrautuvaisuuteen. Teoreetikot puhuvat tästä siinä mielessä, että he eivät voi löytää parempaa soveltajaa teorioilleen. Mutta he pettävät itseään. Sillä yksikään äiti ei sellaiseen suostu. Nainen voi käskystä hoitaa vierasta lasta, ja sitä kuuliaisemmin, mitä rakkaudettomampaa tuo hoito on. Mutta yksikään äiti ei hoida omaa lastaan sen mukaan mitä kasvatustieteen professori määrää. Hän tekee oman mielensä mukaan. Hän tietää sen itsessään, eikä yksikään ihminen maailmassa voi ottaa tätä vastuuta hänen harteiltaan. Hän turvautuu siksi vain omaantuntoonsa – rakkauteensa lasta kohtaan. Äidin hoivaa tarvitaan siis siksi, että vain äiti tietää tässä asiassa oikean. Nuori äiti – hänen itsetietoisuutensa.

Näin syntyy ja muovautuu kansallinen tapa myös lastenhoidossa, eri yhteiskuntaluokissa erilaisena – äidit perivät sen ja muovaavat sitä edelleen – rakkautensa, siveellisen omantuntonsa, johdattamina.

Mutta eivätkö kansat sitten opi mitään? Oppivathan ne. Tiedettä – lääketiedettä – tulee tutkia ja opettaa. Kasvatustiede levittäköön omia oppejaan. Yksittäinen, oppimaton kokemus voi tarjota omia neuvojaan. Äidin toiminnan lähtökohtaa voimme kutsua perinnäiseksi tavaksi ja sen eri aineksiksi. Hän muuttaa ja täydentää tätä tapaa sekä luo omaansa itse saamansa älyllisen valistuksen mukaisesti. Mutta kenelläkään muulla kuin äidillä ei ole mittapuuta arvioida perittyä tapaa ja sitä, mitä vaikutteita opetuksesta on otettava. Hän epäilee oppeja – ja aivan oikein, sillä ne ovat vaihtuvia. Hän luottaa perittyyn tapaan, ja aivan oikein luottaakin, sillä sen puolesta puhuu vuosisatojen kokemus. Mutta toiminnassaan hän kuitenkin aina soveltaa sitä uudelleen. Uusi aika näkyy oppien lisäksi yleisessä hyvinvoinnissa, asuntojen paranemisessa, uusina tuotteina syömisen ja vaatetuksen alueilla jne. – Kaikki tämä antaa ilman muuta runsaampia keinoja myös lastenhoidon parantamiseen.

Esimerkki. Suomalainen talonpoikaisnainen vie sylilapsen 30 asteen pakkasessa 50–60-asteiseen saunaan ja takaisin. Hieno äiti voisi pyörtyä tällaisesta. Hänen lapsensa kylvetetään ammeessa. Kaikki ovenraot tukitaan – huone lämmitetään – ammeen ympärille ripustetaan täkki. Lapsi kääritään flanelliin. Äärettömän suuri vaivannäkö, josta kuitenkin seuraa nuhaa kenties useammin kuin talonpoikaislapsen saunareissuilta. Pedagogi voi toki suositella jälkimmäistä ja tuomita edellisen. Mutta hän saarnaa kuuroille korville. Talonpoikaisnainen ei ehkä ajattele asiaa. Mutta tuollainen kylvettäminen hänen tuvassaan ja hänen puitteissaan luultavasti tappaisi hänen lapsensa.

Hän vain tietää, että hänen menettelytapansa on hyvä, ja jättää kaiken muun omaan arvoonsa. Samoin buljongin, vasikanlihan – paistetut omenat (Bednar ym.). Niille voidaan hymyillä. Sellaiset ohjeet on kirjoitettu 18:lle meidän kansamme 1 800 000:sta.

Mutta se siitä. Huomatkaa, että jo lapsenhoidossa ruumis alistetaan hengen päämäärille – kunkin kansan ja yhteiskunnallisen aseman mukaan. Jo ennen kuin ihminen itse ajattelee ja asettaa päämääriä, kasvattaja tekee hänen ruumiinsa jonkin päämäärän, annetun järjellisen järjestyksen välineeksi.

Lastenkodeissa ja lastenseimissä voidaan tehdä kaikenlaisia kokeita. ”Experimentum fiat in corpore vili.” [Koeteltakoon kurjan ruumista.] Edellisissä on nähty, että kaikkein oppineimmankin johdon ja ihmisystävällisimmän huolenpidon puitteissa nähdään suunnattomia kuolleisuuslukuja, sairauksia ja heikkoutta. Jälkimmäisten luonne on se, että niissä lapsi otetaan äidiltä vain osaksi päivää. Se on hätätapaus. Mutta jos ajatellaankin, että lapselle niissä voidaan antaa parempi hoito kuin kotona – ja samanlaisena kaikille, niin lapsi kuitenkin oppii silloin vain tietynlaiseen elämäntilanteeseen. Perheeseensä palatessaan nämä lapset eivät opi sopeutumaan perheen asumiseen ja ravintoon, ne eivät opi tulemaan toimeen sillä hoidolla, jonka työläisperhe kykenee suomaan.

Esimerkkimme ovat käsitelleet kaikkein varhaisinta lastenhoitoa. Lapsi on siinä passiivinen. Vasta kun se oppii kävelemään ja liikkumaan, lapsen maailmaan alkavat vaikuttaa tavat ja tottumukset – käskyt ja luvat tehdä jotain tai välttää jotain. Lapsi alkaa totutella käsittelemään omaa ruumistaan – käveleminen puhuminen – siis käyttämään ruumiin elimiä täsmällisiin tarkoituksiin. Taitojen harjoittaminen. Se kuuluu ruumiin hoitamiseen lapsen oman toiminnan muodossa. Tämä harjoittaminen on ennen muuta lapsen huolenpitoa omasta itsestään. Se oppii nauttimaan raittiista ilmasta, liikkumisesta – ruumiinharjoituksista, mutta yhä valvonnan alaisena, koska se ei ole karaistunut.

Tässä lapsi erkanee äidin yksinomaisesta hoidosta. Myös tässä ilmenee yleinen luonto, kävelemisessä, seisomisessa, halussa tarttua esineisiin ja tällä tavoin osoittaa valtaa omaan ruumiiseensa. Mutta tämän toteutumistavat riippuvat traditiosta ja vanhempien yhteiskunnallisesta asemasta. Harjoitteleminen lattialla, hiotuilla ja maalatuilla leikkikaluilla ym. on erilaista kuin vuorilla ja mäillä, halkojen ja kivien kanssa. Ylemmissä säädyissä koetetaan mahdollisimman pitkälle tavoitella ”luonnonlapsen” reippautta ja taitavuutta terveyden ja ruumiinvoimien parantamiseksi. ”Luonnonlapsen” vanhempien asema tai ammatti eivät mahdollista samanlaista huolenpitoa, joten hänen kehityksensä on nopeampaa ja oppiminen vapaampaa. Voimme olla aivan varmoja siitä, ettei talonpoikainen kansa osaa uneksiakaan, että heidän kasvatustapansa tässä asiassa olisi jokin malli. Mutta he itse ovat kasvaneet sillä tavoin ja nähneet ympäristönsä kasvavan sillä tavoin. Heillä ei ole mitään vaihtoehtoa. Mutta silloinkin, jos he voisivat noudattaa muita esimerkkejä, niin sitä tekee vain herrasväen jäljittelijä, jonka lapset eivät siksi enää kelpaa kovaan työhön. Tällaiset vanhemmat ovat epävarmoja. Muilla on varmuus – hyvä omatunto.

Ruumin taitojen harjoittaminen on samalla sen karaisemista. Mutta tarkoituksellisena ilmastoa vastaan karaistumisena tämä voi tapahtua vasta vähitellen, ja varsinaisen merkityksensä se saa työhön totuttautumisessa – sitkeässä ruumiin elinten käyttämisessä. Lapsen vapaa harjoittelu on vaihtelevaa, eikä se siksi ole rasittavaa. Työ on yksitoikkoista ja siksi uuvuttavaa. Työhön oppiminen on varsinaista karaistumista – harjaantumista samojen elimien käyttämiseen samalla tavalla.

Meidän on jätettävä Rosenkranzin teoria seuraavaan kertaan. Silloin myös sovellutus tässä esitetystä.

 

Hyvät herrat. Herrat löytävät Rosenkranzilta ortobiotiikan jaottelun ruokavalio-oppiin – gymnastiikkaan – seksuaalipedagogiikkaan. Kun me puhumme ruumiin hoitamisesta ja sen harjaannuttamisesta, niin tämä kattaa näistä kaksi ensimmäistä osastoa.

Mutta kun herrat lukevat Rosenkranzin kolmannen alaosaston, niin havaitaan, että sen sisältö ei kuulu orthobiotiikkaan – fyysiseen kasvatukseen. Siinä on kysymys tavasta, jolla ehkäistään sukupuolivietin aiheuttamia eksytyksiä ja irstailua. Mitään erityisesti fyysistä hoitoa ei sellaisessa tarkoituksessa voida antaa. Se kuuluu moraaliseen kasvatukseen. Rosenkranz luetteleekin vain kaksi edellistä, dieetti ja voimistelu – ruumiillinen liikunta, työ.

Ohimennen Rosenkranzin neuvoista. Monet pedagogit ovat ehdottaneet, että sukupuolivietin päämäärästä on kerrottava. Tissot ja muistaakseni Campe ovat ehdottaneet kuolleilla ruumiilla demonstroimista. En usko, että se on oikea neuvo – koska sitä on vaikea toteuttaa omien lasten tai oppilaiden kanssa. Parempi, että asia jää mahdollisimman pitkään salaisuudeksi – sen häveliäisyyden suojaamaksi, joka tässä iässä on luonnollista ja jota kasvatuksen avulla voidaan edistää.

Samoin Rosenkranz suosittelee taideteosten katselemista – alastomuuteen totuttamista kuvien avulla – ja tässä voisi osin olla kysymys myös pelkän kauneusaistin herättämisestä. En usko myöskään tähän. Niin karkea pahe kuin kreikkalaisten pederastia – joka ei ole harvinaista myöskään nykyajan Italiassa – todistaa päinvastaista. Mitään kansaa ei ole opetettu taiteen katseluun samalla tavoin kuin näitä. Miten hyvänsä kuvataide voikaan vaikuttaa jalostavasti – niin tässä suhteessa se ei sitä tee. Sen harjoittajien historia on surullinen. Rafael joutui turmioon. Thorvaldsen aika tavalla. Sadat heidän tapaansa. Puhdas muotokauneus, etenkin veistoksissa, on pakanallinen ihanne. Siihen sekä sen myötä esteettiseen sivistykseen on liittynyt paljon epäjumalanpalvontaa siitä lähtien kun saksalaiset saivat siitä otteen. Luonnonkuvaus maisemamaalauksessa on eri asia – samoin ihmisen kuvaaminen jalossa toiminnassa, jolloin muotokauneus antaa henkiselle sisällölle ylevän ilmauksen.

Ainoa tärkeä on siveellinen kasvatus – synti, paha. Ruumiillisten ja henkisten seurausten esittäminen: rappio, kurja kuolema, mielisairaus. Vanhemmat ja opettajat kantavat vastuun siitä, jos he eivät ole tarkkoja ja puhu ajoissa – muttei kuitenkaan väärään aikaan.

Se siitä. Sitä vastoin Rosenkranz ei fyysisen kasvatuksen yhteydessä käsittele työtä, ruumiin karaisemista siihen ja sen avulla. Me korostamme tätä, koska siinä on fyysisen kasvatuksen olennaisin merkitys: ruumiista tehdään hengen päämäärien väline. Tästä näkökulmasta on pidettävä tarkoin kiinni. Ei luonnollinen kehitys, vaan luonnon käyttäminen, luonnon muovaaminen siinä merkityksessä joka luonnolla ihmisen toiminnalle on: se on väline.

Viimeksi puhuimme varsinaisesti fyysisestä lastenkasvatuksesta, mitä siitä on haluttu sanoa. Meille on tärkeintä, että se perustuu kansalliseen tapaan ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja tällä tavoin muokkaa annettua luontoa historiallisesti annettujen seikkojen kannalta. Näin se tekee jo lapsen ruumiista välineen vallitsevien olosuhteiden asettamia päämääriä varten. Huom. Fyysisellä rakenteella on oma, kansallinen, historiallisista vaikutteista riippuva tyyppinsä. Edelleen se on äidinrakkauden määrittämää – ja lopuksi siihen vaikuttaa oppi, älyllinen sivistys ja teoria sen mukaan, miten äiti ratkaisevalla tavallaan perinteisiä tottumuksia osaltaan muovaa. Tähän muotoutumiseen vaikuttaa myös lapsenhoidon edellytysten paraneminen – kohoava hyvinvointi ym.

Ja sanomme, että tämä on oikein – koska kukaan muu ei kykene ratkaisemaan, mikä lastenhoidossa on oikein, oikeutettua, eikä kukaan muu kuin äiti kykene toteuttamaan sitä, mikä tunnustetaan oikeaksi, kukaan muu ei kykene ottamaan vastuuta.

Tämä on oikein ja oikeana ylipäätään se on maailmassa tunnustettu ja pätevä voima. Ei siis ajateltua ja kuviteltua vaan olemassa olevaa, todellista. Kaikki kansat kaikkina aikoina tunnustavat äidin oikeuden ratkaista. Se on maailmanmahti.

Lapsen suhde on tässä passiivinen. Mutta lapsenhoitoon sisältyvään kasvatukseen kuuluu ruumiin ja sen elinten harjoittaminen. Se on hoidon kannalta välttämätöntä ja sisältyy siihen. Harjaantumisessa lapsi on aktiivinen ja siksi se jätetään oman itsensä varaan. Mutta myös tässä toteuttamisen tapa riippuu perinteisistä olosuhteista, se on erilainen eri kansoilla ja yhteiskuntaryhmillä.

Mutta siinä lapsen osa on aktiivinen. Myös harjaantumisen tulee fyysisenä kasvatuksena olla prosessi, jossa ruumiista tehdään työkalu. Päämäärän tulee olla lapsen oma – eli hänet on opastettava siihen, että hänellä on harjoittelussaan päämäärä. Kasvatus on siis tässä kasvattajan toimintaa, joka johdattaa lapsen passiivisuudesta, kasvattajan päämäärien mukaan tapahtuvasta ruumiin muokkaamisesta aktiivisuuteen, siihen, että lapsi muovaa ruumistaan toteuttamalla omia päämääriään.

Ruumiin kehittäminen sinänsä ei koskaan voi olla lapsen päämäärä. Tämä viittaus omaan olemassaoloonsa – ruumiilliseen tai henkiseen, päämääränä sinänsä on egoismia. Sitä ei pidä olla – eikä sitä lapsessa koskaan ole. Siksi ei myöskään lapsen ruumiillisen kehityksen pidä olla kasvattajan päämääränä. Hän ei saa koskaan lasta omaksumaan sitä, harjoittamaan ruumistaan vain harjoittamisen vuoksi. Siirtyminen passiivisesta aktiiviseen lapsenhoitoon ei siis voi tapahtua tällä tavoin. Edellinen jäisi toisin sanoen tarvitsemaansa sisältöä vaille. Jatkuva harjoitus kasvattajan päämäärien pohjalta on painostamista. Se ei anna tilaa omalle toiminnalle. Painostuksen alainen ei osoita taitojaan sen enempää kuin mihin hänet pakotetaan eikä tee pakotettuna yhtään sen enempää.

Taitovoimistelu on teorian varaan rakennettua luonnon kehittämistä. Mutta sitä se varsinaisesti oli ainoastaan kreikkalaisilla. Sen abstrakti luonne muuttui kuitenkin täällä tavan vaikutuksesta. Se oli kansallisten leikkien, pelien, määrittämää. Sitä perusnäkemystä, että täydellinen kehitys tuodaan esille ja siitä iloitaan pelkästään yksilössä, pidämme nyt pakanallisena, kristillisen kulttuurin näkökulmasta arvottomana. Antiikin aikana kehittyi vasta loppuvaiheessa jonkinlainen hämärä käsitys hengestä henkenä. Siksi heillä ei ollut myöskään käsitystä maailmanhistoriasta ja siveellisestä maailmanjärjestyksestä – vain sokeasta kohtalosta. Mutta kristillisen kulttuurin kannalta siveellinen maailmanjärjestys on todellisena maailmanhistoriassa, ihmiskunnan historiassa ja luonto on suhteessa siihen edellytetty väline. Aiemmin sanoimme, että tieto luonnosta voi olla millaista tahansa – itsessään järjellistä – mutta toiminnan kannalta se on väline. Eikä ihmisluonto ole mikään poikkeus.

Siksi myös voimistelu on väline. Käden lihasten tms. abstrakti, yleinen ja säännönmukainen harjoittelu parantaa sen käyttökelpoisuutta työvälineenä. Voimistelu on siten varsinaisen ruumiinharjoituksen alkeita niin kuin muoto-oppi kielitieteessä. Havaitsemme myös, että nuoriso rakastaa kumpaistakin täsmälleen yhtä paljon. Voimistelutunti on taakka aivan kuin Gyldénin tai Snellmanin harjoituksetkin. Sitä keventää käskyjen noudattamisen velvollisuus. Mutta meidän kouluissamme voimistelu on sairasvoimistelua, jonka on määrä parantaa sitä, mitä lapsen ylirasittaminen tuhoaa. Jos nuorten annetaan levätä tarpeeksi ja vapaasti harjoittaa itseään omin päin raittiissa ilmassa, se ei ole tarpeen varsinaisen terveydenhoidon tai fyysisen lastenhoidon kannalta, mutta se on perusteltua alkeisharjoitteluna.

Lapsi iloitsee pystyessään hallitsemaan ruumistaan ja sen itsetietoisuus kasvaa tämän kyvyn myötä. Kilpailu ja voittaminen vahvistavat sitä. Kilpailuleikit ovat siksi iloisimpia. Osittain kyse on vain ruumiin hallitsemista: juokseminen ja hyppääminen. Mutta ruumis on väline esineiden hallitsemiseksi, ja siksi lapset rakastavat tässä kilpailemista: meillä kelkat, sukset, luistimet tai uiminen. Iän myötä aletaan nauttia harjoituksista, joilla on muukin päämäärä kuin pelkkä ruumiin hallinnan saavuttaminen. Nuorimmat lapset juoksevat kilpaa, hiukan vanhemmat pitävät pallonlyönnistä, kelkkailusta jne. Se on valtaa esineisiin. Sitten tulee luistelu, sukset, uiminen, ratsastus, kalastus, ampuminen jne. Rosenkranz moittii hyödyn tavoittelua. Mutta kyse on myös siitä, että leikissä ja harjoittelussa on jokin pelkkää harjoitusta korkeampi päämäärä, eli 1. ruumiin hallitseminen 2. esineiden hallitseminen 3. tämä kaksinkertainen mahti päämäärän toteuttamiseksi muodostaa harjoituksen sisällön – määrää sen. Kokemus osoittaa tätä kehitystä. Nuorisolla on jälkeen päin tässä järjestyksessä kasvavan itsetietoisuuden ilo.

Kun harjoittelua kannustetaan kansallisena tapana, se saa korkeamman merkityksen. Englannissa pallopelit, kilpasoutu, kilpamiekkailu, nyrkkeily, ratsastus, kilpa-ajot – ketunmetsästys. Ruotsissa uimapromootiot – vapaat palokunnat. Saksassa yritettiin voimistelua, sillä siellä ollaan aina abstrakteja, mutta siitä on tullut ikävää samoin kuin poliittisesta mielenosoittamisesta, jolla sitä koristeltiin. Englannissa vapaaehtoinen kansallinen aseistautuminen on avannut uuden aikakauden. Jos koulunuoriso saa marssia, äkseerata, manööveerata ja ampua maaliin, niin sitä ei koeta yhtä tylsänä kuin irrallista voimistelua. Asialla on silloin ylevä päämäärä.

Naiset eivät tarvitse tällaista voimaan perustuvaa mahtia esineiden hallintaan. Naisten kannalta tällaisilla harjoituksilla ei siis ole mitään päämäärää. Pallonheitto on toki kevyttä ja somaa. Samoin luistelu ja uinti ilman pitkälle vietyä kilpailua. Tanssi. Tämä ja sulokkuus äsken mainittujen rajana. Naisille esiintymisen kauneus on aivan oma asiansa. Myöskään sen ei pidä olla hänelle itsetarkoitus. Esiintyminen ilmaisee sisintä, sydämen hyvyyttä, oikeaa sisäistä mittapuuta. Harjoituksen ei tule tuhota tätä esiintymistä käyttämällä naiselle sopimattomia miehisiä tapoja.

Mutta harjoitus sisältää itsensä ulkopuolisen päämäärän. Se ilmenee jo harjoituksessa. Mutta se on tietoisena esillä työssä, jolla on päämäärä, mutta joka on samalla myös ruokavaliota ja voimistelua. Työhön tottuminen on fyysisen kasvatuksen huipennus.

 

Hyvät herrat. Ajan loppuminen esti minua eilen lisäämästä seuraavaa:

Esimerkkimme ruumiinharjoituksista ovat koskeneet lähinnä miespuolisen nuorison kasvatusta.

Katso edeltä.

Nyt tarkastelemme työtä fyysisen kasvatuksen näkökulmasta. Sanoimme työhön tottumisen olevan myös fyysistä kasvatusta. Se on tämän korkein muoto. Työssä ilmenee kasvatuksen olemus, se on harjoitusta ruumiin alistamiseksi hengen päämäärille. Työ ei ole vain kansakunnan tapojen ja jonkin tietyn yhteiskunnallisen aseman mukaan historiallisesti annettua. Työ on ruumiin hoitamista ja harjoitusta työn avulla tavoiteltavien päämäärien saavuttamiseksi. Harjoitus eli ruumiin karaiseminen tarkoitusta varten muovaa elimistöä, mutta tämä ei ole itse tarkoitus, vaan taustalla ovat päämäärät, jotka työlle on asetettu.

Työssä näkyy siten ruumiin muokkaaminen hengen tarkoitusperiä varten. Siinä se toisin sanoen on kaikkien nähtävillä, yleisesti tiedossa. Kasvattaja voi tietää, että näin on asia fyysisessä lastenkasvatuksessa. Harjoittelussa se on läsnä myös lapsen tietoisuudessa. Toiset pitävät sitä tarkoituksettomana leikkinä. Ja voidaankin kysyä, onko joidenkin harjoitusten tarkoitus todellakin sellainen. Mutta kaikki työ on käytännöllistä, ruumiin todellista käyttämistä jonkin päämäärän hyväksi. Työ itsessään kertoo siitä, että ruumis on siinä vain väline. Jokainen tunnustaa sen.

Kasvattajan tehtävä on totuttaa työhön. Ei saa rasittaa liikaa, työn luonne ja määrä voimien mukaan. Kasvattavaa työssä on, kuten sanottu, ruumiin karaiseminen. Työ on siten ruumiin elinten, yhden tai useamman, jatkuvaa yhdenmukaista käyttöä. Se vaatii sitkeää voimaa. Kasvatus on siihen totuttamista.

Karaiseminen tavallisimmassa merkityksessä, ilmastoa vastaan, tapahtuu jo pelkässä harjoittelussa, leikissä. Omana kantanani sanottakoon, että näin ankarassa ilmastossa kuin meillä karaisemista ei pidä aloittaa liian aikaisin. Lämpö on kaiken kasvavan tarve. Vähitellen, 5–6 vuoden iässä, voidaan aloittaa karaiseminen. Meillä tarvittaisiin jotakuta Rousseauta saarnaamaan koulupoikien turkkeja, kalosseja ja päällyssaappaita vastaan. Yleisesti kasvatus on kuitenkin ripeää, myös sivistyneissä luokissa.

Mutta varsinainen karaistuminen tapahtuu työssä. Kokemus osoittaa ensimmäisen työn olevan niin sanottua henkistä työtä. Näin siksi, että ruumis palvelee ja lapsessa täytyy olla tietoisuutta ennen kuin se voi työssä siirtyä passiivisesta asennoitumisesta aktiiviseen – asettaa työlle omia päämääriään. Siveellisen kasvatuksen kannalta tällä on se korkeampi merkitys, että lapsen tulee oppia tuntemaan maailma, jossa hän elää, toiminnan välineet, luonto, sekä järjelliset päämäärät, historia, hengen maailma, ennen kuin hän voi toimia vapaasti, siis tehdä vapaasti oikeaa, määrätä siitä ja toteuttaa sitä vapaasti, omalla päätöksellään, siis toimia siveellisesti. Mutta niin sanotun henkisen työn tarvitsemat välineet, aistielimet, aivot ja hermosto ovat kehittyneet jo aiemmin. Luut, lihakset ja muut raskaaseen ruumiilliseen työhön tarvittavat elimet vahvistuvat aina 20. ikävuoteen saakka. Silmä sitä vastoin on heti valmis, samoin hermosto on suhteellisen varhain valmis. Lukemista pidetään usein puhtaasti henkisenä työnä. Mutta se vaatii hiljaa istumista, silmän ja korvan hermojen käyttämistä välineenä. Se on siis toimintaa, työtä. Pelkkä kuvittelu ja ajattelu on jotain muuta – se ei ole toimintaa eikä työtä – paitsi ainoastaan negatiivisesti niin että se koettaa torjua häiritsevät ärsykkeet. Istuminen, käveleminen tai makaaminen ajatellessa kuluttaa voimia, ei pelkkä ajattelu. Mutta siitä tulee työtä, tuottavaa toimintaa, se ilmentää itseään puheessa ja kirjoituksessa. Se on vastaanottamista, kuuntelemista. Lukemista, se on tuottamista, vastaamista ja kirjoittamista – ja tämä tekee lapsen oppimisesta työtä. Lisäksi on istuttava hiljaa ja tarkoin torjuttava kaikki aisteihin tulevat häiritsevät vaikutteet, aistit on kohdistettava vain tiettyyn suuntaan ja toimintaan.

Sanalla sanoen: opetuksen vastaanottaminen on työtä siinä missä jokin muukin, silloinkin kun se ei tapahdu käsillä, siis ole käsityötä. Sillä on työn yleinen merkitys fyysisessä kasvatuksessa: siinä karaistaan ruumista ja se osoittaa itsessään näkyvällä tavalla ruumiin harjaannuttamista hengen päämääriä varten.

Fyysiseen kasvatukseen kuuluu tarvittava lepo – unessa se on kaikkien fyysisen kasvatuksen momenttien kannalta täydellisenä, harjoittelussa ja työssä se on suhteellista – harjoitusten vaihteluna, ja työstä takaisin harjoitteluun palaamisena. Ei niinkään siirryttäessä työstä toiseen, siinä vain rajoitetusti. Sillä lapsi suhtautuu työhön passiivisesti ja ryhtyy aktiiviseksi vasta kun hän saa oman päämääränsä. Tästä passiivisuudesta lapsi tarvitsee myös ruumiillista lepoa, jonka se löytää vapaissa ruumiinharjoituksissa – ei pakossa, joka on uutta työtä. Lepo on siis aktiivisuudessa, ruumiin käyttämisessä itse asetettuihin tarkoituksiin. Sellainen lepo on myös henkistä, koska se palauttaa lapsen itsetietoisuuden ruumiin vapaan käyttämisen muodossa.

Työllä ja levolla tulee olla oma järjestyksensä samoin kuin ruumiin ravitsemisella ym. Tällä on merkitystä fyysisen kasvatuksen kannalta, mutta ennen muuta siveellisesti, ja sen teorian yhteydessä käsittelemme tarkemmin myös työn ja leikin merkitystä.

–––

Siirrymme siveellisen kasvatuksen teoriaan – Rosenkranzin pragmatiikka.

Siveellinen lastenkasvatus = prosessi, jossa lapsi tehdään osalliseksi tahdosta traditiona. Tarkemmin: se on tahtomista traditiona, joka aina on kansakunnan tapaa – oikeana, jossa on oikean voima.

Tämän momenttina otamme fyysisen kasvatuksen. Se koskee siveellisen toiminnan välineitä. Siveellinen kasvatus on toiminnan varsinainen päämäärä, itse tahtominen siinä.

Olemme koettaneet oppia, miksi siveellisen kasvatuksen tulee tapahtua ensi sijassa perheessä. Ei nimittäin ole pelkästään luonnollista, että lapsi kuuluu vanhemmilleen. Vain vanhempainrakkaus tietää, mikä kasvatuksessa on oikein. Tämä rakkaus on vanhempien siveellinen omatunto.

Vanhemmat solmivat perhesiteen omine, annettuine tapoineen. Tätä kutsumme perheen tapojen perustaksi, lähtökohdaksi. Mutta isän ja äidin tavat sulautuvat yhteen lapsen tavoissa. Näin annettu tapa muokkautuu perheessä uudenlaiseksi, se saa uuden muodon. Tässä on siksi myös kansakunnan tavan kehittymisen ahjo.

Perheen elämä ja lasten kasvattaminen perheessä saa vaikutteensa vanhempien kaiken aikaa kartuttamasta älyllisestä sivistyksestä, jota he omaksuvat omasta suoranaisesta kokemuksestaan, lukemalla jne. – Tätä tietämisen ja teorian vaikutusta kutsumme perheen sivilisoitumiseksi. Siihen kuuluu myös lasten vastaanottama opetus, sen vaikutus lasten tapoihin ja vanhempien tapaan käsitellä sitä omassa kasvattamisessaan.

Mutta opin totuudellisuuden ja sen oikeutuksen vaikuttaa tällä tavoin sivistävästi perheen tavan aineksiin ratkaisee niin varsinaisesti siveellisen kuin fyysisenkin (kuten osoitimme) kasvatuksen kohdalla vanhempainrakkaus. Se soveltaa oppia annettuihin tapoihin ja luo lapsissa uutta tapaa – sille kuuluvalla oikeudella. Lasten vastarakkaus vanhempiinsa taas tekee heidät vastaanottavaisiksi juurrutetuille tavoille. Mainitsimme jo, että kasvatuksen kannalta tässä on toisaalta kuri, toisaalta kuuliaisuus.

Tämän aluksi passiivisesti omaksutun tavan myötä lapsi herää jälkikäteen tietoisuuteen oikeasta ja väärästä, ja tämän tietoisuuden kera hän astuu perheestä kansalaisyhteiskuntaan. Tämä tietoisuus on muotoutunut opin ja tiedon vaikuttaessa sivistävästi perinnäiseen, annettuun tapaan (perheen tavan ainekset). – Se on toisin sanoen yleisinhimillisen tiedon vaikutuksesta kehittynyttä kansallista tapaa.

Kuriin nähden lastenkasvatuksessa on eräs pettämätön sääntö: vanhempien tulee toimia vain rakkaudesta lapseen. Ja sen toteutumisesta todistaa lapsen vastarakkaus.

Melkeinpä kaikki lastenkasvatuksen virheet pohjautuvat rakkauden puuttumiseen – vanhempien toiminnassa on mukana muita intressejä kuin rakkaus lapseen. Tavallisimmin nämä intressit ovat omanvoitonpyyntöä. Lapsesta tehdään leikkikalu vanhempien huviksi. Lasten tulee käyttäytyä hyvin – jotteivät he häpäisisi vanhempia muiden edessä. Tästä tulee paineita – kotona on eri tavalla, vieraiden parissa toisella tavalla. Tämä mielle iskostuu lapseen varhain. Vieraisiin järjestelyihin tarrautuminen on isien tapojen väheksymistä Lasten tulee oppia suuri määrä asioita, jotta siitä voitaisiin puhua tai he voisivat näyttää osaamistaan. Sivilisaatio on tällöin lähinnä näyttämistä. Ei ole tiedonrakkautta – ei halua täydellistää tai edes parantaa tapojaan. Lapset puetaan niin että se osoittaa vanhempien varallisuutta ja makua. Heidän tulevaisuutensa määrätään niin että suku saa loistetta jne. – Ylipäätään myös kaikki sinänsä hyvä ja moitteeton lapsissa käy todisteeksi siitä, että he periytyvät erinomaisista vanhemmista. Mitä neroja nähdäänkään 8 vuoden iässä. Ja selväähän on, että nero voi olla vain neron jälkeläinen jne.

Myös niin sanotusti hemmotteleva rakkaus perustuu pyrkimykseen saavuttaa lapsen vastarakkautta – oman ilon vuoksi. Lasta jumaloidaan jotta hän jumaloisi äitiään – tämä heikkous on nimittäin yleisempää äideillä. Lapsen vastarakkauden ei pidä olla vanhempien intressinä. Se on oman hyödyn tavoittelua siinä missä kaikki muukin. Mutta jos vastarakkaus syntyy, vanhemmat voivat siitä nähdä, onko heidän rakkautensa lapseen ollut todellista. Hemmotteleva, itsekäs rakkaus ei nimittäin sitä synnytä. Hemmoteltu lapsi loukkaa äitiään.

Tyrannimainen kasvatus ei toisaalta synnytä vastarakkautta yhtään sen enempää. Se tuottaa hillitöntä kärsimystä – rakkaudettomuutta.

Mutta jos vanhempien kasvatustyön ainoa intressi on rakkaus lapseen – kaikki tehdään lapsen itsensä vuoksi, ilman mitään sivutarkoituksia, niin kasvatus ei voi epäonnistua.

Tämä tietenkin edellyttää, että vanhemmilla on hyvät tavat. Ilman sitä ei myöskään voi olla rakkautta. Tämä kaiken omanvoitonpyynnön ja egoismin uhraaminen, tämä voima joka hetki ja päivä ajatella toisen parasta voi esiintyä eläimellisenä hellyytenä ja viettinä, joka ilmenee fyysisessä hoidossa. Mutta sitä ei voi silloin olla henkisenä huolenpitona.

Tämä intressi, johon kuri perustuu, ei kuitenkaan saa jäädä pelkäksi intressiksi. Se tulee käsittää ajatuksella ja asettaa päämääräksi. Siitä ensi kerralla.

 

Kasvatustiede. Kevätlukukausi 1861. 18–22

 

Hyvät herrat. Sanoimme vanhempainrakkauden olevan siveellistä tietoisuutta, joka kasvatuksessa määrää oikean. Se lähtee taipumuksesta ja se on yleiseen kohdistuva intressi, mutta se tulee ajatella, toisin sanoen sen sisältö tulee käsittää ajatuksellisesti ja tehdä toiminnan, kasvatustyön päämääräksi. Sen yleinen merkitys on siis käsitettävä ja siitä on tehtävä toiminnan päämäärä, se on toteutettava.

Mitä on tämä sisältö? Kokemus antaa meille tähän yhden vastauksen. Rakastavat vanhemmat pyrkivät edistämään lastensa onnea: terveyttä, toimeentuloa, toisten ihmisten kunnioituksesta ja ystävyydestä nauttimista, omaa sielunrauhaa, ikuista autuutta. Näitä päämääriä voidaan pohtimalla löytää paljon muitakin. Niiden joukkoon voidaan lisätä esimerkiksi laajat tiedot, näkyvä yhteiskunnallinen asema, poliittinen valta, kunnia. Vanhemmat toisin sanoen toivovat lapsiltaan sitä mitä heillä itselläänkin on ja mitä he arvostavat, tai mitä heiltä puuttuu, mutta mitä he kaipaavat. Päämääriä voidaan edelleen täsmentää monin tavoin – toimeentulo tällä tai tuolla tavalla, tämä tai tuo yhteiskunnallinen asema jne.

Mutta meidän tulee muistaa, että kaikki tämä on teoriaa, tietämistä. Se ei ole sama kuin kulloinenkin päämäärä, jota kasvatustyössä kunakin hetkenä toteutetaan. Vanhempainrakkauden tulee määrätä oikea heidän omassa toiminnassaan suhteessa lapseen.

Edellä luetellut päämäärät ovat jotain muuta. Ne lausuvat julki ihmisen tarkoituksen, vanhempien ja lasten. Ratkaisun tekeminen niiden suhteen on teorian asia. Mihin ihmisen tulee pyrkiä? Tietoisuus päämääristä kuuluu myös kasvatuksen teoriaan. Mutta oppi niistä on peräisin kasvatustieteestä. Kun kyse on toiminnasta niin vastaus kysymykseen, mitä ihmisen tulee tehdä, kuuluu oikeusfilosofian alueelle – toisin sanoen siveysoppiin, etiikkaan. Samalla tavoin kuin lastenhoidon teoriat, dietetiikka on luonnontieteellinen oppi, jonka soveltaminen perustuu fysiologisiin teorioihin.

Meidän on käsiteltävä tämä asia lyhyesti. Sanomme, että siveellinen oikea ei ole teoriaa, vaan todellisuutta, voimaa, kansakunnan tapaa. Mutta tämä jakautuu kolmeen momenttiin – perheen tapa – kansalaisten tapa – kansakunnan tapa maailmanhistoriallisena toimintana. Nämä ilmenevät perheen elämässä, kansalaiselämässä, ja kansakunnan sisäisessä elämässä, eri yhteiskuntaluokkien erilaisissa ammateissa, ammattikunnissa, kunnalliselämässä, poliittisessa toiminnassa. Yksilön siveellinen omatunto, jonka pohjalta hän joka hetki määrittää oman toimintatapansa noissa muodoissa on perherakkautta, lainkuuliaisuutta, isänmaallisuutta.

Tässä on kysymys lähinnä kasvatuksesta perheessä, siis perhe-elämästä ja sen tavoista tässä suhteessa. Perhe-elämään nimittäin kuuluu perheen omaisuudesta huolehtiminen ja sen käyttäminen, lastenkasvatus, perheen oma keskinäinen sivistyminen ja vanhempien keskinäinen suhde kaikkeen tähän. Mutta nyt on kysymys kasvatuksesta – perheen tavan määräytymisestä siinä.

Perheen tapa juontuu perityistä tavoita, kansallisesta tavasta joka täsmentyy suvun traditioiden ja vanhempien yhteiskunnallisen aseman mukaan. Siihen vaikuttaa edelleen vanhempien (ja myös lasten) älyllinen sivistys. Tämän tavan he itse tunnustavat oikeaksi ja siihen he koettavat lapsensakin johdattaa. Mutta tämän lisäksi lapsessa yhdistyy molempien vanhempien tapa. Siksi kasvatustyön tulee saada aikaan tapojen yhdenmukaisuutta, jonka vanhempien yhteinen rakkaus lapseen synnyttää.

Päämäärä on siis joka hetki vanhempien tavan toteutuminen lasten teoissa. Tämä muodostaa vanhempainrakkauden sisällön. Lapsen tulee tehdä sitä, mitä heidän omatuntonsa heidän omassa toimintatavassaan pitää hyvänä. Mitään parempaa heidän rakkautensa ei voi tavoitella. Mutta tämä tarkoittaa, että heidän oma tapansa näin täydellistyy – ja se, minkä he lapselle antavat, on heidän tapansa ja tämä heidän pyrkimyksensä täydellisyyteen.

Lapsen oma elämä on perhe-elämää. Myös lapsen teot edustavat perheen elämää. Niiden tulee olla täydellistynyttä tapaa – perhe-elämän luomaa uutta kansallisen tavan muotoa.

Tämä on vanhempainrakkauden ajateltu merkitys, rakkaus päämääränä. Vanhemmat siirtävät lapseen sen, mitä he omassatunnossaan, tietoisuudessaan oikeasta ja väärästä omissa töissään ja toimissaan tunnustavat oikeaksi. Mutta perheen tavan sivistyminen synnyttää lapsen toimintatavassa uuden muodon, johon nähden vanhempien oma perinteinen tapa on väärä ja hylättävä. Tällä tavoin tapa muuttuu täydellisemmäksi.

Vanhempainrakkauden täsmällinen sisältö, toiminnan kunkin hetkinen päämäärä, täsmentyy siis tarkoitusten moninaisuudeksi, joka toteutuu vanhempien omassa, heidän oikeaksi tunnustamassaan hyvässä tavassa. Tämä rakkaus opettaa heille, mikä heidän omassa tavassaan on oikeaa. Emme sano, etteikö vanhempien tule myös muussa elämässään, keskinäisissä suhteissaan ja suhteissaan perheen ulkopuolisiin yksilöihin sekä yhteiskunnallisessa elämässä korjata tapojaan. Mutta väitämme, että se tapahtuu ja sen tulee tapahtua myös suhteessa lapsiin ja että sikäli kuin perheestä on kysymys, rakkaus lapsiin antaa vanhemmille tietoisuuden oikeasta ja väärästä heidän omissa tavoissaan. Arvioijana tässä on heidän siveellinen omatuntonsa.

Itse asiassa ei ole mitään ankarampaa ja tunnontarkempaa koettelua kuin se, mihin isä ja äiti omat tekemisensä lapsen silmissä alistavat – jos he rakastavat lapsiaan. Sanat punnitaan opetuksessa – käyttäytyminen korjataan esimerkissä.

Kasvatustieteen teoria voi esittää yleisiä teorioita siveellisen kasvatuksen päämääristä. Ne ovat peräisin siveysopista – yleisiä ihmisen tarkoitusta koskevia lauseita.

 

Hyvät herrat. Ensimmäinen asia siveellisessä kasvatuksessa on lasten totuttaminen vanhempien tapoihin. Mutta ei vain tähän tapaan sellaisenaan, vanhempien satunnaisesti omaksumana, pelkästään annettuna, sellaisena minkä he ovat omasta lapsuudenkodistaan tuoneet mukanaan, koska he sattumalta kuuluvat tähän sukuun ja tähän yhteiskuntaluokkaan, ja sellaisena, miten tämä tapa satunnaisesti muotoutuu heidän satunnaisissa kosketuksissaan yhteiskunnan jäseniin ja sellaisena kuin se jatkuvasti kehittyy heidän älyllisen sivistymisensä myötä, joka taas sekin on sattumalta heidän elintasonsa, yhteiskunnallisen asemansa ym. vuoksi heidän osalleen langennut. Kysymys on tavasta sellaisena kuin se määräytyy rakkaudesta lapseen. Rakkaus toisin sanoen johdattaa vanhemmat tunnustamaan omassa tavassaan oikeaksi vain sen, mihin he haluavat lapset totuttaa. He karttavat sitä, mitä he pitävät huonona tapana – ja koettavat opetuksen sekä esimerkin avulla johdattaa lapsia siihen tapaan, jonka he tunnustavat oikeaksi.

Sanoimme, että tiedollisesti pohtimalla voidaan löytää monenlaisia siveellisen kasvatuksen päämääriä. On latteaa luetella, että lapsi tulee kasvattaa totuudellisuuteen, oikeudenmukaisuuteen, ihmisrakkauteen – edelleen rehellisyyteen, kohteliaisuuteen jne. Tämä on sitä, minkä kaikki ihmiset tietävät – vaikkei tälle tarkoitusten sarjalle mitään päätepistettä olekaan.

Mutta kasvatuksessa on kyse siitä, että lapsi johdatetaan kaikkiin näihin hyveisiin. Sanoimme, että se tapahtuu ensiksikin, kun vanhemmat totuttavat lapsen omiin tapoihinsa, mutta tässä toiminnassaan määräävät, mihin tapoihin he haluavat lapsen totuttaa. Vanhempainrakkaus on päämäärä, ajateltu sisältö – vanhempien tavan siirtäminen lapseen uudelleen koeteltuna, tämän rakkauden tunnustuksena, vanhempien siveellisen omantunnon osoituksena. Päämäärä on siis antaa tämän siveellisen omantunnon leima juuri siihen tapaan, johon lasta totutetaan.

On muistettava, että totuudellisuus, oikeudenmukaisuus ja ihmisrakkaus eivät sinänsä ole minkään teon sisältöjä. Totuus on siinä kun puhutaan tästä tai tuosta, käsketään, kielletään, kerrotaan opetetaan luonnosta ja hengestä jne. Hyväntahtoisuus siinä kun puhuttelemme toisia, otamme ja annamme, työskentelemme toisten hyväksi tai annamme heidän työskennellä erilaisten tarkoitusten hyväksi – halujen ja intressien tyydyttämiseksi.

Kasvatuksessa on kyse toiminnasta käytännössä – tavasta, sen määräämisestä, miten lapsen tulee syödä, juoda, nukkua, pukeutua, seistä, kävellä, istua, leikkiä, puhua vanhemmilleen, sisaruksille, palvelusväelle, vieraille – mihin esineisiin he kotona saavat koskea, miten niitä tulee käsitellä jne. ja sitten kaiken tämän laatu, määrä, mitta sekä tapa. Näissä teoissa lapsi voi osoittaa nöyryyttä, rakkautta, totuudellisuutta tai sitten päinvastaista. Mutta lapsen tulee oppia tämä kaikki niin, että kaikki hyveet ovat sen toimintatavassa. Sitä on hyvä tapa – kun ihminen toimii niin, on tottunut toimimaan niin, että kaikki hyveet ovat läsnä hänen toimintatavassaan ilman että hän niin sanotusti ajattelee niitä. Hänen halujensa ja intressiensä tulee olla sellaisia, että ne toiminnan konkreettisena päämääränä (tyydyttäminen) tekevät moraalisesti hyvän.

Tämä on sellainen tapa, joka lapseen tulee juurruttaa. Se on vanhempien tavan heijastumaa, mutta vanhempainrakkauden muovaamaa heijastumaa. Sen tulee olla tätä, ja se on tätä siellä, missä rakkautta on olemassa; se nimittäin asettaa silloin itsensä päämääräksi, jonka mukaan koetellaan, hyväksytään, hylätään ja muovataan uudelleen vanhempien annettua tapaa ja tehdään siitä lapsen tapa, jolle on annettu oikean, siveellisen oikean leima, siis rakkauden itsensä, vanhempien siveellisen omantunnon antama leima.

Sanotaan, että vanhemmat antavat lapselle oman henkisen olemuksensa jaloimman sisällön. Me lisäämme, että tuota jaloutta ei heissä ole ennen kuin he sen antavat. He eivät tiedä edeltä, mikä heissä on jalointa, he koettelevat tätä asiaa vasta itse antamisessa. Mutta samalla siitä tulee jotain muuta kuin mitä se aiemmin on ollut. Se saa koettelemisen muodon, heidän siveellisen omantuntonsa muodon rakkautena lapseen. Vanhempien tapa saa tämän muodon lapsen tavassa – tämä juuri on vanhempainrakkauden sisältö, päämääränä, ajateltuna ja toiminnassa toteutettuna, se on tämän intressin merkitys.

Olemme lisänneet: tämä tapa, johon lapsi opastetaan, on perheen tapa, toimintaa perheessä, perhe-elämää.

–––

Miten tämä tapahtuu ja miten sen tulee tapahtuu? Toimintaan lapsella on luonnollinen, aistillinen vietti. Kun se tulee tietoisuuteen, se on tietoista haluna, yleisenä, ruoan, levon halua lämmön (ruumiin peittäminen), liikkumisen, ruumiin elinten käyttämisen halua – sen myötä esineisiin tarttumista – ja sitä, että näkee, kuulee ja maistaa kaikkea mahdollista mikä eteen tulee.

Ensimmäinen asia on halun muovaaminen, sen sivistäminen. Määrätyt tavat ja keinot sen tyydyttämisessä. Tässä ruokitaan taipumuksia. Esimerkki: taipumus yksinkertaiseen ruokaan tai makeisiin, mausteisiin ja vahingollisiin ruokiin – kohtuullisuuteen tai ahneuteen – puhtauteen tai epäsiisteyteen, tuhoamiseen tai säilyttämiseen, tähän tai tuohon puuhailuun näiden tai noiden tavaroiden kanssa. Edelleen sopuisuus, itsepäisyys, nöyryys, vallattomuus taipumuksina – ja tietoisina intresseinä – toisin sanoen lapsi ei halua vallattomuutta sinänsä, mutta se haluaa puuhata oman mielensä mukaan, ei iloitse toisista jne.

Kaikenlaisen lapsen puuhailun tavaroiden kanssa voidaan katsoa perustuvan luonnolliseen viettiin ottaa asioita haltuun oman ruumiin avulla, käyttää ruumista – ja sitä kautta myös esineitä. Eläin voi käyttää tämän vietin tyydyttämisessä vain luonnonolioita. Ihminen voi käyttää ihmisen töitä. Niillä on oma merkityksensä itsessään, ne ovat olemassa jotain tarkoitusta varten, välineinä johonkin. Lapsi tulee tietoiseksi tästä käyttäessään niitä – ja sitä kautta tietoiseksi päämäärästä ja keinoista yleensä. Tämä on tapaan totuttamisen toinen seikka.

Ensimmäinen on nimittäin taipumusten ja intressien muovaaminen. Mutta tämä sisältää jo toisen momentin. Taipumuksia ja intressejä muovataan juuri tottumalla käyttämään tiettyjä keinoja niiden tyydyttämisessä. Esimerkiksi taipumus yksinkertaiseen ravintoon, kohtuullisuuteen, tai päinvastaiseen. Taipumus koreiluun – pukeutumisessa jne. – taipumus säilyttämiseen = jonkin käyttämistä johonkin tarkoitukseen. Oman mielen mukaan touhuaminen rajataan tiettyihin, lapsen kannalta sopivien ja mahdollisten keinojen puitteisiin. Tottumus sävyisyyteen, järjestykseen. Ei itsepäisyyttä ja vallattomuutta. Huom. Aikuiset yhdessä talossa.

Kolmas asia on suhde vanhempiin, sisaruksiin jne. – Lapsen keinot sen intressien tyydyttämiseksi eivät ole sen omassa vallassa. Se on kaikessa riippuvainen. Se ei ymmärrä niiden käyttämistä. Tässä tapa varsinaisesti ilmenee oikean ja väärän osoittajana – lapsen tietoisuudelle. Tapa muuttaa sen suhtautumisen passiivisesta aktiiviseksi.

Lapsi ei voi tietää, ovatko sen taipumukset oikeutettuja vai ei. Sama koskee päämääriä ja keinoja. Ei ole sinänsä pahaa, että tuhoaa jotain – kaikki on katoavaista. Tietyissä tapauksessa tiettyjen päämäärien kannalta se voi olla paikallaan – mutta sillä ei ole oikeuden leimaa. Mutta tämä tai tuo asia saa oikean tai väärän luonteen suhteessa vanhempiin. Sen pitää olla tai ei pidä olla – se on sallittua tai ei ole sallittua. Se on oikein ja luvallista, jos sitä pyydetään nöyrästi, otetaan kiitollisena vastaan jne. Nämä ovat muotoja, joissa lapsi tulee tietoiseksi oikeasta ja väärästä kiinnostuksen kohteissa ja päämäärissä.

Myös tämä momentti sisältyy toiseen ja sitä kautta ensimmäiseen.

Huomaamme, että jaottelu on psykologinen. Kolmas momentti menee kuitenkin psykologian ulkopuolelle. Se on järjellistä järjestystä, lapselle tietoista, tapaa sellaisenaan – perinteistä tahtoa traditiona. Kaikki nojaa kuitenkin vanhempien käskyihin – ylipäänsä toisten auktoriteettiin.

En ole tehnyt jaottelua etukäteen, sillä aihe on niin laaja.

Kaikki, mitä olen sanonut vanhempainrakkaudesta ja sen merkityksestä siveelliselle kasvatukselle, on johdatusta tämän tarkasteluun.

Olen sanonut, että siveellisellä toiminnalla on kolme aluetta, perhe, yhteiskunta, valtio.

Kasvatus jatkuu niissä itsekasvatuksena myös perheen ulkopuolella.

Mutta lastenkasvatus kaikkia näitä kolmea ajatellen tapahtuu perheessä – kuitenkin niin, että kaksi jälkimmäistä ovat mukana vaikuttamassa niitä koskevaan kasvatukseen. Esityksen kannalta on kuitenkin selkeintä sanoa näin: Siveellinen lastenkasvatus

I perheen kannalta – perheen tapaan

II kansalaisyhteiskunnan kannalta – kansalaistapaan

III valtion kannalta – isänmaalliseen tapaan.

I A. Kasvatus tapoihin tottumuksena

a) siveellisiin taipumuksiin ja intresseihin

b) siveellisiin tarkoituksiin

c) tapaan tietoisena oikeana

B. Moraaliseen mielenlaatuun – omatunto

C. Tietoisuuteen siveellisesti oikeasta yleispätevästi järjellisenä.

–––

Miten vanhempainrakkaus suhtautuu tapojen istuttamiseen näissä momenteissa: taipumuksen muovaaminen (sivistäminen?) tarkoitusten määrittäminen – oikeustietoisuus tavoissa – tapa oikeana.

Nämä taipumukset, tämä tarkoituksenmukainen toimintatapa – tämä oikeasta tietoinen tapa, joka lapseen juurrutetaan – ne ovat olemassa vanhempien tekemisissä ja tekemättä jättämisissä.

Mutta lasten toiminta on toisenlaista kuin vanhempien ja se määräytyy monessa mielessä eri tavoin.

Ravinto on osin erilaista, pukeutuminen, harrastukset jne. ovat erilaisia.

Tässä merkityksessä ei siis ole kysymys siitä, että vanhempien tapa juurrutetaan lapsiin. Se tapahtuu vasta, kun he ovat kasvaneet – työssä – ruumiillista työtä tekevissä yhteiskuntaluokissa – myös elinkeinonharjoittajat yleensä – tehtaissa, konttoreissa jne. Myös tapa lähenee tässä elämäntapaa. Varsinaisen lastenkasvatuksen päätepiste.

Lapsilla, lapsuusvuosina kaikki on toisin. Lapsi opastetaan tekemään sitä, mitä vanhemmat eivät itse tee.

Mutta taipumukset ovat samoja – niiden pitäisi olla olemukseltaan samoja – puhtainta ja jalointa mitä vanhemmissa on – ei mitään saastaista. Myös päämäärät ovat viattomia, lapsi jäljittelee kykyjensä mukaan, todellisen elämän kuvaa – olemukseltaan identtistä. Ja lopulta: suhde vanhempiin, sisaruksiin, palvelijoihin vieraisiin – myös siinä toisin kuin vanhempien tavassa osoitetaan nöyryyttä, kuuliaisuutta, itsestään selvää luottamusta auktoriteettiin; mutta olemus löytyy vanhempien tavoista, on oltava nöyrää mieltä, oman vähäpätöisyyden tunnustamista, vallitsevaan oikeaan alistumista jne.

Vanhemmat ottavat siis kaiken tämän, mitä lasten tulee omissa toimissaan pitää oikeana, oman tapansa merkityksestä. Heidän täytyy asettaa itsensä lapselle esimerkiksi, josta tämä ilmenee.

–––

Huom. Edellä B) C) II III

 

Hyvä herrat. Jaottelu edellä

Esittelimme merkitykset I A, a) b) c). Siis sen, miten taipumuksia muokataan halujen ja viettien tyydyttämisessä kasvattajan määräämään muotoon; tyydyttämisen välineet, ihmisen aikaansaannokset, saavat tässä lapselle merkityksensä jonkin päämäärän kannalta olemassa olevina, ja näin lapsen toiminta vapautetaan halujen tyydyttämisestä vapaiden päämäärien toteuttamiseen.

Huom. Tässä on momentin b) merkitys. Pienestä pitäen lapsi syö, nukkuu, käyttää ruumiinsa elimiä, näkee esineitä, tarttuu niihin ilman tietoisuutta päämäärästä, tarkoituksettomasti. Mutta perästäpäin se oppii tietämään, että esineet ovat välineitä, lähinnä ihmistyössä (kaupunkilaislapset, maalaislapset) ja se oppii käyttämään niitä taipumustensa ja kiinnostuksensa mukaisiin päämääriin. Se oppii siis täsmentämään esineet suhteessa ajateltuihin päämääriin ja toteuttamaan niitä niiden merkityksen mukaisesti.

Ja kolmanneksi miten vanhemmat sekä opettavat välineiden merkitykset että osoittavat kuhunkin tarkoitukseen luvalliset keinot, jolloin nämä lapsen kannalta tulevat oikeiksi (auktoriteetin mukaisesti), ja päämääränä ovat oikeutetut taipumukset sekä intressit.

Kaikki nämä momentit sisältyvät tapoihin totuttamiseen. Kasvatustiede, pedagogiikka on tiedettä, käsittämistä. Kasvattaminen, pedagogia on kokemuksen tarjoamaan oppiin perustuvaa taitoa.

d) On nähty niitäkin, jotka sanovat, että lapsen pitää saada syödä silloin kun se itse haluaa, nukkua kun se haluaa, maistaa kaikkea ja tarttua kaikkeen mitä se näkee. Lasta ei pidä tehdä ahneeksi eikä ärsyttää kieltämällä sitä. Toisin sanoen sen halut tulee tyydyttää, jotta siinä ei herätettäisi mielipahaa ja sen myötä huonoja taipumuksia.

Mutta tämä on yksinkertaisesti egoismiin, välinpitämättömyyteen ja piittaamattomuuteen kasvattamista. On muitakin viettejä ja haluja kuin nälkä. Noudatetaanko niiden suhteen samaa sääntöä. Pääasia on, ettei ole voimaa kieltäytyä. On totta, että halujen valtaa sammutetaan tyydyttämällä ne ja halu on tyydyttämistä varten. Mutta sillä tulee olla oma mittansa – se on hengen tarkoitusten väline. Jos sillä ei ole muuta mittaa kuin se itse, siitä tulee myös päämäärä itsessään.

Jos toiselta puolen lapsi alistetaan ärsytykselle ja kieltäydytään tyydyttämästä sen haluja, tilanne on yhtä paha. Näin ruokitaan haluttomuutta, ahneutta, pahaa mieltä ja muita huonoja taipumuksia. Mutta kun lapsi alistetaan heti annettuun järjestykseen, se mukautuu siihen, oppii erottamaan omat päämääränsä ja keinonsa vanhemmistaan ja tulee tietoiseksi niiden oikeudesta. Jos kaikki on sallittua, mikään ei ole oikeaa eikä väärää.

Tapojen täytyy opettaa se, mikä on sallittua ja mikä ei. Rikas voi ruokkia lapsensa vehnäleivällä – talonpojan lapselle se on makeinen. Edellinen voi antaa paljon rikottavaksi. Jälkimmäiselle paperipalakin tai raudanpala on arvokas.

Siis määrätty halujen tyydyttämisen järjestys ja mitta. Sitä kautta ne alennetaan välineiksi – ja syöminen, juominen ym. on oikein tai väärin. Aluksi lapsen elämä on leikkiä ja lepoa ja tässä elämässä sen taipumuksia tulee ruokkia, asettaa päämäärät sekä herättää tietoisuus oikeasta ja väärästä.

Taipumuksia ruokkivat mielihyvän ja mielipahan tunteet. Ylipäänsä on suosittava mielihyvää = iloa, iloista mieltä. Sen mukana tulevat hyvät taipumukset. Mutta sitä ei ylläpidetä niin, että kaikki tyydytetään. Välinpitämättömyys ei ole mielihyvää. Se, että on jotain mitä haluta ja saavuttaa, tuottaa mielihyvän tunteen. Jos lapsi on todella nälkäinen, se syö iloisesti ja jos se on oikein väsynyt, niin lepo on hyvä ja iloinen asia. Kun se sitten saa, se oppii laajentamaan toimintapiiriään – ryhtyy mielihyvin uusiin asioihin. Edelleen: lapsen tiedot ovat vähäiset ja siksi se on valinnassaan epävarma. Lapsi luottaa mielellään auktoriteettiin. Iloisimpia lapsia ovat ne, joilla on täsmällinen järjestys elämässään. Ei mitään epäröintiä, ristiriitoja eikä vastarintaa. Siinä syntyy tyytyväisyys, kuuliaisuus, hyväntahtoisuus, mieltymys järjestykseen ja sääntöihin. Ja jos keinot ovatkin rajalliset, kasvattajalla on mahdollisuutensa laajentaa niitä ja tuottaa lapselle iloa, mistä syntyy nöyryys ja kiitollisuus.

Tunnettu berliiniläinen psykologi F. E. Benecke tarkastelee teoksessaan ”Erziehungs und Unterrichtslehre” [Kasvatus- ja opetusoppi] sielua substanssina, johon kaikki liikutukset jättävät ”jäljen” – protestoiden materialismia vastaan. Ilmeisesti pelkkä samankaltaisuus. Taipumukset, tahdon liikkeet ovat syntynyt jälki – mielihyvän ja mielipahan tunteineen. Me sanomme: henki tahtomisena on tätä tekemistä ja tekemättä jättämistä, tämä toiminnan mielihyvä ja mielipaha itse. Sen palaaminen, tottumus, on sitä mitä kutsutaan ajatuksen assosiaatioksi; mielikuvissa kuvalliset mielleyhtymät (ajattelussa käsitteellinen yhteys) – jota tukevat ruumiin ja ulkoisessa ympäristön säännöllisesti toistuvat ilmiöt. Mielenlaatu = mielihyvä näissä tällä tavoin toistuvissa taipumuksissa ja intresseissä. Esimerkiksi hyväntahtoinen ja sovinnollinen mielenlaatu nousee kiinnostuksesta elää rauhanomaisesti muiden ihmisten kanssa – mielihyvä tulee siitä. Kuvalliseen mielleyhtymään sisältyy vaikutus toisiin ja sen vastavaikutus omaan tilanteeseen – ajattelu käsittää asiayhteyden, että tällä tavoin edistetään yleistä rauhaa ja vapautta – yleispätevä kristillinen velvollisuus. Taipumusta ja intressiä ruokkii tässä jo riippuvaisuus halujen tyydyttämisessä; lapsi on riippuvainen hyväntahtoisuudesta ja siitä nauttimisesta.

Halujen ja synnytettyjen intressien tyydyttämisen keinot. Tyydyttämisen järjestys ja mitta = se järjestys ja määrä, jossa välineitä pidetään tarjolla. Ihmistyön merkitys on siinä, että jokaisella asialla on oma aikansa, paikkansa ja käyttämisen tapansa. Kun lapsi opastetaan tähän järjestykseen, sen tulee järjestää päämääränsä välineiden mukaan.

Syömisen ja levon lisäksi lapsen toiminta on leikkiä. Leikkiä, koska päämäärät ovat tekaistuja, ne ovat kuvitellusti vakavia, kuviteltua todellisuutta. Leikki lähtee halusta hallita omaa ruumista ja esineitä, tarkemmin ottaen ruumiin elinten käyttämisen vietistä, jonka tulee toteutua – suhteessa esineisiin. Se on pelkkää ruumiin harjoittamisleikkiä, jossa mukana kuitenkin ovat myös välineet. Se on erilaisten kansallisten tapojen, ilmaston, luonnon ja vanhempien yhteiskunnallisen aseman määrittämää – erilaista maaseudulla ja kaupungissa jne. Mutta erityistä siinä on valta esineisiin ja jäljittely – kuviteltu tosi. Siinä on tietoisuus päämäärästä.

Jos järjestys ja kohtuus johtaa alituiseen valvontaan, se on painostavaa – ja ruokkii välinpitämättömyyttä eli haluttomuutta. Ruoan ja levon järjestystä ja määrää ei voida jättää lapsen fantasian varaan – jo fyysisen kasvatuksen kannalta. Mutta leikeissä lapset voivat tietyissä rajoissa olla täysin vapaita. Jäljittelyleikeissä on katsottava, ettei seurata huonoja esimerkkejä. Valinta määräytyy lähinnä vanhempien töiden mukaan. Korkeammissa yhteiskuntaluokissa työ on henkistä – yleisten asioiden puolesta – ja siinä on se huono puoli, ettei se anna esimerkkiä vaan esimerkki on lainattava. Siksi leikit eivät ole yhtä rauhallisia ja tyytyväisiä.

Miksi vapaus. Koska tarkoitusten toteuttamiseen ei muutoin liity mielihyvää.

Muistettakoon vielä, että tämä ei ole mikään uusi asia vaan sisältyy taipumusten muovaamiseen.

Välineistä huolehtimalla synnytetään lapsessa tietoisuutta päämääristä, kiinnostus täsmentyy ja saa merkityksensä sen mukaan. Näin luodaan perusta suuntautumiselle, ei mielihalujen mukaan, sillä kasvattajan vallan lisäksi tähän vaikuttavat monenlaiset asiat: opit, esimerkit, luonnolliset ja keinotekoiset ympäristöt.

Suuntautuminen tulee esille varsinaisesti vasta opetuksessa. Mutta ei ole siveellisesti vailla merkitystä, pyritäänkö jotain sinällään luvallista harrastusta vastustamaan ja tukahduttamaan vaiko tukemaan. Päinvastoin siveellinen luonne tulee sitä lujemmaksi, mitä päättäväisemmin ihminen syventyy objektiiviseen maailmaan ja energia lisääntyy kiinnostuksen rajaamisen myötä.

Jos keinot hyväksytään, päämäärä saa oikean leiman, kieltäminen tekee sen vääräksi. Päämäärän oikeuttamista ei voi lapselle osoittaa. Jos lapsi saa puukon vuoleskellakseen, se tietää, että veistely on luvallista. Kirja, jossa on kertomuksia, osoittaa että lukeminen on hyvä asia ja edelleen, että se mitä kirjassa moititaan, on pahaa, se mitä kiitetään taas hyvää. Tämä oikean leima perustuu yhä kiistattomaan auktoriteettiin. Tämä kohtaan A a) b) c).

B. Hyviin tapoihin tottuminen muovaa moraalista mielenlaatua, tietoisuutta oikeasta ja väärästä, omaatuntoa. Se on Jumalan antama, sillä vain ihmisellä on se. Mutta sen tuomiot ovat kasvatuksen työtä. Sen sisältö on erilainen eri aikoina, kansakunnissa, perheissä. Etelämeren saarten asukkaat varastavat. Intiaanit tappavat hyvällä omallatunnolla – herkkyyden astetta emme tosin tiedä.

Tässä suhteessa ja tästä syystä kasvatuksen tulee olla torjuvaa. On hyvä pitää lapsi kotona, ja toisten seurassa vain silloin kun se on täysin turvallista. Ensimmäiset vuodet ovat turvallisimmat perheen piirissä. Samoin äidin jatkuvassa valvonnassa. Kolmen, neljän vuoden vaiva ja huoli palkitsevat itsensä, sillä silloin muodostuu moraalin, moraalisen mielenlaadun, perusta, omatunto.

C. Mutta moraalinen mielenlaatu ja omantunnon tuomio ovat vailla perustetta. Auktoriteettiin perustuvan oikean ja väärän tilalle on tosin tullut lapsen oma ratkaisu. Mutta myös se on perusteeton.

Siksi uskonnollinen pyhyys. Oikea on jumalallinen, yleispätevä laki. Tämä suojelee vanhempien käskyjen tai oman omantunnon sattumanvaraisuuksilta.

On hölmöä väittää rukousta ja jumalanpalvelusta lapsille sopimattomiksi. Päinvastoin ne ovat heille ainoa oikea uskonnollinen kasvatus. Yhtä väärin on ajatella, etteivät lapset ymmärrä mitä Jumala on. Se on helpompaa kuin ymmärtää, mitä kivi on. Henki todistaa hengestä. Järjen ensimmäiset siemenet.

–––

Seuraavaksi yhteiskunnalliseen ja isänmaalliseen tapaan kasvattamisesta.

 

Hyvät herrat. Perheen tapaan kasvattamiseen sisältyy A. Tapoihin totuttaminen. B. Moraalisen mielenlaadun, omantunnon muodostaminen. C. Tapojen oikeuttaminen uskonnollisen kasvatuksen kautta.

Huomattakoon, että kolmas momentti ei kuulu pelkästään kristilliseen kulttuuriin. Uskonnolla on kaikilla kansoilla sama merkitys toiminnan sanktioijana, joka antaa vallitsevalle tavalle yleispätevän leiman. Kaikilla kansoilla tämä sanktio liittyy ensi sijassa perheen tapaan.

Sanon ”perheen tapaan”, sillä tämä kasvatus koskee lapsen elämää perheessä. Tapa tottumuksena on perheen tapaa. Sen luonne oikeana perustuu vanhempien auktoriteettiin. Perheen ulkopuolella lapsi kohtaa toisenlaiset tavat. Yksityisessä kanssakäymisessään lapsi siirtää jotain perheessä omaksumaansa sen ulkopuolelle, mutta siinäkin perheen tavat on kätkettävä sovittujen käyttäytymissääntöjen puitteisiin. Varsinaisessa kansalaistoiminnassa perheen tapa sitä vastoin jää kokonaan taustalle. Se jätetään kotiin. Teollisuusmiehellä, kauppiaalla ja virkamiehellä on muuta tehtävää. Häntä sitoo laillinen järjestys ja yhteiskunnan yleinen tapa. – Mutta moraalinen mielenlaatu, omantunnon ratkaisut ja tietoisuus oikean yleispätevyydestä on perheen ja sen uskonnollisen sanktion synnyttämää – ja ne seuraavat häntä myös yhteiskunnallisessa elämässä. Momentit B ja C.

Eri sukupuolten kasvatus on tässä suhteessa erilaista. Naisen kasvatus jää perheen tavan piiriin. Mies tulee kasvattaa myös yhteiskunnan tapoihin. On kuitenkin virheellistä luonnehtia miehen kasvattamista tällä tavoin – sanoa, että hänet tulee kasvattaa kansalaisyhteiskuntaan. Tämän kasvatuksen tulee perustua perheen tapaan. Vain jälkimmäinen kasvattaminen muovaa omaatuntoa ja siinä oikea saa sen merkityksen, että sen tulee sinänsä ja itselleen olla – se sanktioidaan.

Kuten vanhempien ja lasten välinen suhde, niin myös perhe-elämä on yleisinhimillistä. Sen tapa on jonkin kansakunnan tapaa, eli sillä on jokin kansallinen muoto. Mutta lapsen elämä on kuitenkin kaikkina aikoina ja kaikkien kansojen keskuudessa samaa. Perhe-elämä kuuluu kansakunnan elämään, mutta sen oikeutus ei riipu kansakunnasta vaan se on sinänsä ja itselleen oikeutettua, kaikkina aikoina ja kaikkien kansojen keskuudessa. Yhteiskuntaelämä sitä vastoin on leimallisesti tietyn kansakunnan elämää ja sellaisena tässä maailmassa oikeutettua. Samat taipumukset ja intressit, samat omantunnon ratkaisut, oikeuden jumalallinen luonne pätee kaikkialla. Mutta vallitsevien lakien ja tiettyjen yhteiskunnan tapojen mukainen elämä on oikein siksi, että yksilö kuuluu tähän kansaan tänä aikana.

Vapaus perheen tavassa ja sen luominen. Perhe-elämä on vapautta suhteessa kansalaisyhteiskunnan pakkoon. Siinä luodaan tapaa, ja tapa on joka hetki vallitseva, annettuna olemassa oleva. Perhe on katoavainen, se hajoaa ja jokainen uusi perhe luo täysin vapaasti oman tapansa – oman oikeaa ja väärää koskevan tietoisuutensa, omantuntonsa pohjalta – mutta jokaisella yksilöllä on yhteiskunnan laki ja tavat valmiina edessään ja hänen on ilman muuta noudatettava niitä.

Vanhemmat elävät yhteiskunnassa. Lapsi johdatetaan siihen jälkikäteen. Kasvatus koskee siksi myös tätä perinteistä tahtoa, osallisuutta siihen. Mutta siveellisenä kasvatuksena, toiminnassa ja toimintaan kasvattamisena. Ja koska tämä lankeaa yhteiskunnan piiriin, sama koskee myös itse kasvattavaa mahtia, kuria. Yleisen tavan kuri ei ole rakkautta vaan itsestään selvää pakkoa. Se pakottaa kunnioituksen tai halveksunnan kautta, ja tietyissä rajoissa myös yhteiskunnallisen arvovallan sekä mahdin kautta.

II. Lapsi kasvatetaan tottelemaan yhteiskunnan tapaa.

A. Ihmisen välisessä seuraelämässä – sovitut tavat.

B. Työssä – lainkuuliainen tapa.

C. Yhteiskunnallisen uran valinnassa – itsenäinen, kunnioittava tapa.

A. Tämä on Rosenkranzilla siveellisen kasvatuksen teorian ensimmäinen momentti ”Die soziale Bildung”. Oivalletaan, että se ei ole vanhempien määräämää. He itse taipuvat siihen. Kasvatus siihen tapahtuu kodissa suhteessa palvelijoihin – etsien; kodin ulkopuolella.

Tämän tulee lähteä hyväntahtoisuudesta – sydämen hyvyydestä. Palvelijoihin suhtautuminen on tärkeää harjoitusta. Nöyryys – kohtelias käytös. Sitä vastoin varhainen prässääminen tervehtimisseremonioihin, kumarruksiin jne. on enemmän haitaksi kuin hyödyksi, koska se ruokkii vain pintaa. Sovittujen tapojen tulee olla olemassa enemmänkin kehnon ja pahan, ei hyvän vuoksi – rikoskaarena.

B. Työ – siirtymä leikistä. Myös kotona tapahtuvaan työhön liittyy isännän ja palvelijoiden suhde. Lapsi ei ole enää pelkkä lapsi. Se työskentelee hankkiakseen ruokaa ym. Sivistyksen noustessa tilanne muuttuu vaikeammaksi. Vanhempainrakkaus nimittäin saa rikkaamman siveellisen sisällön – mutta kilpailussa menestyminen ja kansallisvarallisuuteen osalliseksi pääseminen vaatii suurempaa tietoa ja tekee riippuvaisemmaksi yhteiskunnan laeista sekä tavoista. Siksi palvelijan asema on vapaampi. Ja tämä pojan tai tyttären vapaus suhteessa vanhempiin joutuu ristiriitaan lapsen riippuvuuden kanssa. Siksi on parempi lähteä varhain pois vanhempien kodista.

Koulu on tätä yhteiskunnan tapoihin kasvattamista. Tässä on ero, kun puhumme koulusta kasvattamislaitoksena. Siinä kasvatus on yhteiskunnan tapoihin kasvattamista. Se on perheen ulkopuolista järjestystä – valmista, ennalta määrättyä, opettajien ja opettajien töissä ja toimissa todellista; jokainen, joka tulee siihen mukaan, alistuu tähän ilman muuta.

Kaikki yritykset asettaa kasvattamislaitoksia perheen tilalle ovat erehdyksiä – usein suunsoittoa. Hätätapaus silloin, jos hoitavia vanhempia ei ole. Mutta silloinkin on parempi olla kasvatusvanhempien hoidossa, koska heidän taholtaan ja lapsen taholta vielä paremmin voi edes jossain määrin syntyä sitä rakkautta, siveellistä omaatuntoa, joka luo tapaa, muovaa moraalista mielenlaatua ja uskonnollista vakaumusta, tietoisuutta tavan yleispätevyydestä.

Sopimuksenvaraiseen tapaan ihmisen suhde on yleisesti passiivinen. Annamme sen olla ja toimimme sen mukaan. On vaikea sanoa, kuka sen muodostaa. (Pariisissa, mutta myös eri tavoin eri kansoilla ja eri yhteiskuntaluokissa – lähinnä kuitenkin jäljittelyä). Huom. Nainen lainsäätäjänä.

Työssä ihminen on aktiivinen, koska siinä on kysymys omista tarpeista ja eduista. Siinä hän astuu mukaan lailliseen järjestykseen, ja hänen tulee alistua siihen. Mutta laki on yhteiskunnan julkilausuttu tapa, yhteiskunnan oikea, jonka olemassaolo ja mahti on tässä yhdenmukaisessa tavassa. Käsitämme siksi lainkuuliaisuuden laajemmassa merkityksessä – kuuliaisuutena yhteiskunnan tapoja kohtaan. Tämä kuuliaisuus on pakkoa. Mutta sitä vähemmän, mitä enemmän ihminen on perhekasvatuksessa omaksunut hyviä taipumuksia ja harrastuksia, luvallisia päämääriä sekä kyvyn valita oikeat keinot, ja mitä kehittyneempi hänen omatuntonsa on, ja mitä paremmin hän tuntee velvollisuutensa noudattaa sen ääntä. Silloin hänen on helppo liittyä yhteiskunnan tapaan, koska mikään ei sodi tätä vastaan.

Esimerkki: lain käskyt kaiken tekemisen ja tekemättä jättämisen suhteen – kadulla käveleminen, ajaminen, tulen käsittely, mitä saa ostaa ja myydä – millainen oikeus on harjoittaa tätä tai tuota ammattia, miten omaisuutta saa hankkia, käyttää, luovuttaa – miten tehdään sopimukset jne. Jos lakia ei ole, niin tapa täydentää sitä, ja jollei ole rangaistusta, niin on halveksuntaa.

Mutta se, joka elää siivosti, perhe-elämän hyvien tapojen mukaisesti, joutuu varsin vähän tekemisiin lain kanssa. Rikoslait ovat hänen kannaltaan tarpeettomia. Samoin poliisilait, taloudellinen lainsäädäntö ym. – siviililaki harvemmin. Hänen tapansa ovat jo etukäteen sellaiset, etteivät ne sodi yhteiskunnan ulkoista järjestystä vastaan, ja tämä järjestys on luonteeltaan lähinnä negatiivinen, se määrittää keskinäisten oikeuksien ja velvollisuuksien rajat.

Työhön tottuminen on tämän järjestyksen tarvittavaa noudattamista. Kun ihminen valitsee itselleen uran, tietynlaisen työn, niin tämän ammatin oikeudet ja velvollisuudet – yhteiskuntajärjestys – saavat vallan yksilön tavassa, mutta samalla ne vapauttavat hänet vielä jäljellejäävästä pakosta, sillä tehtävän omantunnontarkka täyttäminen on lain puuttumisen ja yhteiskunnan tavan vaatimusten yläpuolella. Se, joka tehtävässään täyttää yhteiskunnan tavan asettamat mitat, on moitteeton eikä häneen voida puuttua. Se, joka on erinomainen, tekee enemmän kuin mitä tapa vaatii.

C. Tässä mielessä voimme sanoa, että yhteiskunnallisen uran valinta on yhteiskunnalliseen tapaan kasvattamisen kolmas momentti. Kasvatuksen tulee johtaa tähän valintaan ja kutsumukseen, jonka mies voi kunniallisesti täyttää. Rakkauden herättäminen siihen, ymmärryksen ja toimintatarmon antaminen, herkkyyden herättäminen kunnian vaatimuksille – se luo pohjaa itsenäiselle elämänasenteelle.

Suurelle enemmistölle elämäntehtävä on määrätty ennalta. Kasvatus on tämän tehtävän pitämistä kunniassa, sen täyttämistä ja myös kunnian tekemistä sille, oman säädyn kunnioittamista. Harvoin tulee kysymykseen jokin muu valinta. Liberaali kasvatus perustuu ensisijassa opetukseen, älylliseen sivistykseen, jättää valinnan vapaaksi ja siksi se onkin vapaamielistä. Tämä on välttämätöntä, sillä toiminta yleisen puolesta – yleisen säädyn olemassaolo – perustuu juuri tähän.

Elämäntehtävän valinta on osittain vanhempien asia. Heillä on paremmat edellytykset kykyjen arvioimiseen. Mutta haluun vaikuttavat ulkopuoliset kosketukset. Vanhempainrakkaudella ei ole oikeutta toimia vastoin tahtoa – se ei enää tässä ole se siveellinen omatunto, joka tietää mikä on oikein. Mutta kun valinta on tehty, kasvattajan tulee huolehtia valmentautumisesta, kelvollisuudesta. Ajatus oman paikan täyttämisestä kunniallisesti on oikein – koska silloin se tarkoittaa hyvää omaatuntoa. Vaihtoehto on se, että koettaa etsiä lapsille näkyvää paikkaa omien tulojensa tai saavutustensa avulla katsomatta siihen, onko heillä kykyä täyttää tuota paikkaa.

 

Hyvät herrat. Siveellisen kasvatuksen III momentti on isänmaalliseen tapaan kasvattaminen.

Olemme ilman sen enempää esittäneet nämä kolme kansallisen tavan muotoa, perheen tapa, yhteiskunnallinen tapa ja isänmaallinen tapa, koska kaikki ihmisen toiminta voidaan sijoittaa johonkin näistä kolmesta. Esittämäämme todisteluun nojaten esitämme kantanamme, ettei ole olemassa yleisinhimillistä toimintaa vaan että kansakuntien maailmanhistoriallinen toiminta on myös yleisinhimillistä.

Mutta tässä on se ykseys, että perheen olemassaolo ei vain edellytä yhteiskuntajärjestystä, joka muodostuu valtiollisen toiminnan kautta. Valtion sisäisten lakien ja laitosten säätäminen, lukuun ottamatta perheentapaa, joka sinänsä kylläkin kuuluu kansakuntaan, ei ole luonteeltaan tällaista eli sillä ei ole oikeutusta sellaisenaan kun taas yhteiskunnallinen tapa, joka kantaa juuri kansallisena oikeutetun tavan leimaa, on pakottavaa tapaa, yksilön kannalta välittömästi annettua pakkoa.

Olemme sanoneet, että yksilön kasvattaminen johonkin yhteiskunnalliseen tehtävään ja sen kunnioittamiseen, päteväksi tuohon tehtävään ja kyvykkääksi sitä kunniakkaasti täyttämään, on vapauttava momentti. Yhteiskunnassa toiminnasta tulee hänelle näin vapaaehtoista – se saa tunnustuksensa ja kunnioituksensa sellaisenaan.

Yksilö vapautuu siten työn taakasta ja pakottavuudesta – joka tarkoittaa lähinnä toimintaa omien intressien tyydyttämiseksi. Tämä pakko ilmenee siinä, että työ johtaa lainkuuliaisuuteen, yhteiskunnan tapaan alistumiseen annettuna. Ihmisten kasvattaminen työteliäiksi on heidän kasvattamistaan lainkuuliaisiksi.

Mutta kun työ saa jonkin kutsumuksen hyväksi työskentelemisen merkityksen, niin tämä tarkoittaa kutsumusta yhteiskunnassa – siis toimintaa yhteiskunnan parhaaksi. Siitä tulee tuon kutsumuksen ja siihen kelvollisuuden kunnia.

Kasvatus tähän tehtävään on kuitenkin samalla kasvatusta omien etujen toteuttamiseksi – tämä on toisin sanoen siinä yhä mukana. Lainkuuliaisuuden muoto säilyy – toiminta on tapaan ja lakiin sidottua. Tämä objektiivinen pakko seuraa omien tarpeiden pakkoa.

Kun tämä toiminta muuttuu isänmaalliseksi – silloin oma etu katoaa siitä. Ihmisen tulee uhrata elämänsä isänmaan hyväksi – siinä kaikki. Perheside hajoaa – kansalaistoiminta lakkaa – ja oikea, siveellisesti oikea on siinä, että näin tapahtuu. Ei ole sanottua että mitään muuta isänmaallista toimintaa onkaan. Kaikki toiminta voi ja sen tuleekin saada tämä luonne – uhrautuminen yleisen hyväksi. Siinä raukeaa yhteiskunnassa toimimisen pakko. Sen paremmin laki kuin tapakaan ei nimittäin opeta, millainen teon tulee olla, jotta se olisi isänmaallista. Yksilö saa ja hänen täytyy siksi ottaa tässä asiassa lakinsa omasta sydämestään. Mitä on isänmaan etu, ja kuinka sitä on edistettävä, siitä vastaa se, jonka käsissä nämä asiat ovat, vain itselleen.

Isänmaallisessa toiminnassa palataan siis samaan vapauteen oikean määrittelyssä, joka pätee myös perheen tavassa – mutta tietoisena siitä, että määrittelyn tulee tapahtua kansakunnan hengessä ja sen nimissä.

Nyt sanommekin: siveellisen kasvatuksen tulee viime kädessä olla isänmaalliseen tapaan kasvattamista. Perheen tapa on kansallista, mikä on ulkoinen havainto. Se kumpuaa isien perinnöstä ja tieto, yleisinhimillinen tieto muovaa sitä, mutta kansallisessa muodossa. Tämä, joka tässä on meidän pohdintaamme, lausutaan isänmaalliseen tapaan kasvattamisessa julki kasvatuksen päämääränä. Oikea on sitä, että tavalla tulee olla tämä kansallinen luonne.

Mutta vaikka puhumme isänmaalliseen tapaan kasvattamisesta niin on selvää, ettei lasta voida opastaa varsinaisesti isänmaalliseen toimintaan. Yhteiskunnallista tapaa sopimuksenvaraisena tapana voidaan juurruttaa jo sangen varhain. Mutta työhön lapsi voidaan opettaa vasta varttuneemmalla iällä. – Tietoisuus yhteiskunnan tavoista liittyy kuitenkin suhtautumiseen palvelusväkeen, naapureihin jne. Enkä tarkoita vain opettamista vaan sitä, että käytännön teoissa kunnioitetaan toisten oikeutta persoonaan ja omaisuuteen. Sama koske isänmaallista kasvatusta. Kun työhön ja kutsumukseen valmistautumisen aika tulee, voi syntyä tietoisuus siitä, että työtä tehdään isänmaan hyväksi. Mutta aikaisemmin vain leikeissä, ei toisten lasten teoissa. Tarkoitan poikien leikkejä, sotaleikeissä ollaan isänmaan sankareita. Mutta siveellisen kasvatuksen tehtävä on sitä enemmän valmistaa siihen aikakauteen, jolloin isänmaallisuus voi ilmetä toiminnassa, ja tämä tapahtuu herättämällä tunnetta ja ruokkimalla harrastusta. Sen juuret ovat taipumuksessa isänmaan ja äidinkielen rakastamiseen. Edelleen rakkaudessa itse perheen tapaan isien tapana. Kaikki tämä, ja erityisesti viimeksi mainittu, on läsnä myös tietoisuutena lapsen toiminnassa – ei erityisesti, mutta yleisesti. Jos lapsi kasvatetaan vieraassa maassa vieraaseen kieleen ja vieraisiin tapoihin, siltä riistetään tämä lähtökohta. Lisäksi tulevat jo varhain kertomukset oman maan historiasta. On suunnaton onnettomuus jäädä ilman niitä. Runoja, jotka ylistävät luontoa ja kansaa, mutta satunnaisesti myös opettavat jotain olennaista kumpaisestakin – vanhempien sanojen ja esimerkkien isänmaallista sävyä.

Isänmaallisen kasvatuksen arvosta olemme puhuneet. Yksilön kannalta se on vapautumista yhteiskunnan tapojen pakosta. Se, jonka tekoja ohjaa isänmaallisuus – todellisuudessa, valitsemassaan kutsumuksessa, perheessä, hän ei voi siveellisesti turmeltua. Tietoisuus tavan oikeutuksesta yleensä, oikeasta tavoissa, yleispätevänä, ja tämä tietoisuus toiminnan motiivina ja päämääränä (yleispätevä, oikeutettu tahto) toiminnassa todellisena.

Sanoimme, että yhteiskunnassa toiminta on varsinaisesti miehen asia. Selvää kuitenkin on, että myös nainen puolison ja äidin tehtävässään kuuluu kansalaisyhteiskuntaan. Myös hänen teoissaan on tietoisuus toisten oikeutuksesta, sekä laillisista oikeuksista ja velvollisuuksista. Ennen muuta hän on perityn tavan säilyttäjä. Ja itse äidintehtävässään hänen tulee olla tietoinen velvollisuudestaan isänmaata kohtaan. Tämä on niin tärkeä seikka, että jos kansakunnan naisilla on isänmaallista tietoisuutta, niin kansakunnassa on isänmaallisia miehiä ja siellä, missä naiset rakkaudellaan käsittävät kansakunnan tilanteen, se ei voi heikentyä. Nainen ei vaikuta vain lapsiin vaan puolisoon ja miehiin yleensä. Tämä välillinen, miehen kautta tapahtuva isänmaallinen toiminta – on naisen toimintaa.

–––

Vielä on käsiteltävä kurin luonnetta kaikissa näissä suhteissa. Vanhempien suhteen on yksinkertainen sääntö: lapsen rakkaus tulee herättää ja säilyttää. Ankara, järjestelmällinen kasvatus ruokkii tätä, koska siinä tulee ilmi, että kaikki tapahtuu lapsen vuoksi. Mittapuu on siinä, että lapsen iloa ei saa häiritä ja lapsen rakkaus tulee tämän seurauksena. Edellisessä tapauksessa pedanttisuus, jälkimmäisessä tyrannia. Puhuimme hemmottelevasta kasvatuksesta. Siinä lapsella ei ole mitään iloa sillä yltäkylläisyys, vaihtelevat halut, omapäisyys, epävarmuus tekemisessä ja tekemättä jättämisessä tuhoavat sen. Rakkautta ei ole, sillä vanhempien toiminta on egoismia – he etsivät omaa iloaan.

Perheen tapa on yksinkertaisesti totuttautumista – vieraiden vaikutteiden karttamista. Oikeutus yleisesti – uskonnollinen. Yhteiskunnan tapa on yksinkertaisesti käskyä. Näin pitää olla. Jälkeenpäin voidaan esittää perusteita – työlle: itsenäisyys, kelvollisuus kutsumukseen. Isänmaallisessa tavassa tietoisuus on oikeutettu. Sitä herätellään ja ruokitaan, vaikutus jätetään itsekasvatuksen varaan.

Siirrymme pedagogiikan kolmanteen osaan, didaktiikkaan eli opetusoppiin. (Aikaa on mennyt arvioitua enemmän, ensimmäinen kerta luultavasti viimeinen.)

Oivallamme, että siveellistä kasvatusta ei voi perheessä olla ilman opetusta. Kävelemisestä ja puhumisesta alkaen – puhumisen myötä ajattelu – kuvien merkitykset eli niiden yhteys.

Yleisesti tämä opetus on oppia päämääristä ja keinoista. Opitaan tuntemaan esineiden luonne ja laatu – tiedetään mihin ne kelpaavat ja mihin ei. Luonnon olioita koskeva tieto suuntautuu hyötyyn – mitä ihminen voi niillä tehdä – välineiden merkitykseen toiminnalle, keinotekoiset tuotteet, ihmisen tekemät, kantavat itsessään tätä leimaa.

Lapselle on ikävää oppia tuntemaan vain nimeltä suuri joukko esineitä. Se on tyhjää muotoa. Mikä se on?, on toisen luokan kysymys. Mitä sillä tehdään? – se on pääasia ja lapsella tämä kysymys aina sisältyy jo edelliseen. Palaamme tähän niin sanottujen havainnonharjoitusten kohdalla.

Teoria on lapselle yhdentekevää. Käytäntö on pääasia. Aivojen käyttäminen ei suuresti huvita, mutta silmien, korvien, käsivarsien ja jalkojen kylläkin.

Tämä asia perustuu esittämäämme tietämisen kaksoisluonteeseen – se on olemassa toimintaa varten mutta se myös kohottaa ihmisen toiminnan maailman yläpuolelle. Tämä on teoriaa. Tässä korkeammassa merkityksessä yksilöllinen henki nojaa tietämisessään omaan itseensä, on vapaa. Se ei koske mitään muuta kuin häntä.

Mutta jotta voisi tuntea tämän tarpeen, täytyy olla olemassa tietoa. Mitä suurempi on tiedon määrä, sitä vastustamattomampi on sen tarve.

Teoria oikeuttaa käytännöllisen elämän, toiminnan. Mutta lastenkasvatuksessa toiminta on ensisijainen, oikeutus tulee sitten.

Perheen tavassa uskonnollinen sanktio on kolmas momentti. Yhteiskunnan tavassa kutsumuksen kunnia ja sen merkitys yleisen kannalta. Yleensä tavan oikeutus: isänmaallisessa tietoisuudessa toiminta on kaikki.

Mutta teoria ylipäänsä on toiminnan maailman yläpuolella – se oikeuttaa tämän kohtalot ja ihmisen rajoitetun mahdin oikeaan – sekä hänen puutteensa tuon mahdin käyttämisessä.

Siksi varhaisimmalla lastenkasvatuksella, perheessä annettavalla opetuksella on tämä luonne, päämäärä ja keinot.

 

Hyvät herrat. Sanoimme – opetus perheessä koskee päämääriä ja keinoja. Tieto tästä ei ole teoriaa, systeemiä, se on tietoa toimintaa varten, käytännöllistä, diskursiivista. Myöskään käytännön mies ei tarvitse teoriaa. Hän oppii ojittamaan maansa, lannoittamaan ja muokkaamaan, kylvämään ja korjaamaan sadon. Maan suolankierron kemiallinen teoria tai kasvin kehittymisen fysiologinen teoria ovat hänelle tuntemattomat – ja voivat ollakin. Lapsi on vielä selkeämmin tässä tilanteessa. Hänet totutetaan tavoille luonnollisten viettien tyydyttämisessä. Ruoansulatuksen teoria on hänen kannaltaan samantekevä – samoin kuin ilmaan heitetyn pallon lentoradan teoria. Vielä vähemmän lapsi kykenee käsittämään mitään teoreettisia perusteluja sille, missä määrin, millä tavoin ja missä järjestyksessä tarpeita tulee tyydyttää – mitään eettistä teoriaa. Mutta hänen on opittava tuntemaan tyydyttämisen keinot – sallitut ja ei-sallitut – ja tämä tieto välineistä johtaa hänet tietoon päämääristä. Lapsen halut ja intressit mielletään päämääriksi. Esimerkki. Omistamisen ja hallussa pitämisen halu täsmentyy haluksi omistaa veitsi, jotta voisi tehdä puusta rekiä, kärryjä, mailoja – näiden tavoiteltujen asioiden omistamisen halu – halu käyttää kärryä ajurin tai maanviljelijän työn jäljittelyyn – sillä voi ajaa hiekkaa, kiviä, ruohoa ym., ruohoa leikkihevosten ja karjan ruoaksi jne. Tai kun kasvattajan opetus ja esimerkki osoittaa, että omaisuus on Jumalan lahjaa myös lähimmäisten parhaaksi, niin halu omistaa raha, jotta voisi antaa sen köyhille – lähin päämäärä, edelleen köyhän ruokkimiseen ja vaatettamiseen. Tässä on uusi intressi – sääli taipumuksena, auttamisen harrastus täsmentyneenä tähän tai tuohon tarkoitukseen, jonka kautta se tyydytetään. Huom. Avuliaisuus – palvella – johdattaa, omaksua, passata – näyttää tietä jne. mutta tämän keinon avulla, tämä omaisuus (keino) tarkoitettuna nimenomaan ruoan hankkimisessa auttamiseen jne.

Tätä opetusta laajennetaan lapsen toiminnalla. Monien kansojen keskuudessa tämä opetus on ollut lähes yksinomaan suullista. Meidän aikanamme kirjoista annettava kirjallinen opetus on Euroopassa yleistä. Lukeminen ei silti muodosta älyllistä ja siveellistä sivistystä. Sanotaan esimerkiksi: meillä kaikki osaavat lukea – Ranskassa ja Englannissa eivät. Mutta kulttuuri, viljelys on siellä toista kuin kaskiviljely, tehtaita, kaupunkeja, kauppaa. Englannissa kunnalliselämä ja valtiollinen vapaus, oman maan ja Euroopan asiat, joista hallitsijat ja ministerit keskustelevat päivittäin, siellä sivistystä on myös niillä jotka eivät osaa lukea. Mitä merkitsee tätä vasten se, että meillä joku lukee sunnuntaisin virsikirjaansa – ja tuskin edes tietää että keisari tai Ruotsin kuningas on hänen hallitsijansa. Muutoin hän ei ole nähnyt muuta kuin metsän puita ja härkiä kyntämässä – korkeintaan nähnyt voudin kääsit ja frakin sekä haukotellut mykkänä pitäjänkokouksessa.

Lukutaito on toki joka tapauksessa plussaa – tietyissä yhteiskunnallisissa tilanteissa se on välttämättömyys.

Meillä on pantu painoa siihen, että ”lukemaan oppiminen” tapahtuu perheessä, talonpojan kotona. Sinänsä asia on yhdentekevä. Mutta on tärkeää, että lapsi saa lukea perheessä. Myös tämä lukeminen on päämäärä ja keino – toimintaa ajatellen: sadut, opettavat historialliset kertomukset – etenkin muinaisuudesta, jolloin yksilö oli olennaista, ei joukko.

Tämä opetus tähtää ja sen tulee tähdätä toimintaan – ja siveelliseen toimintaan. Se kiinnostaa lasta. Kasvattaminen on sitä, että luonnosta tehdään hengen tarkoitusten välikappale – ruumiista ja esineistä. Lapsen henki kasvatetaan tässä tietoisuuteen itsestään, itsetietoisuuteen. Siksi lasta kiinnostaa hengen maailma – luonto vain välineenä, palvelijana. Tieto ihmisen töistä kiinnostaa enemmän kuin luonnon asiat.

Aloitimme tästä, sillä kokemus on osoittanut, että tieto teoriana ei ole lasta varten – sillä on merkitys vain toiminnan kannalta.

Kasvatustieteessä yksilöllistä henkeä tarkastellaan luonnontuotteena. Sen katsotaan olevan olemassa siemenenä syntymästä saakka, ehkä edeltävästä vaiheesta tai munasta lähtien. Sielu on tämä siemen, eläimessä ja ihmisessä. Olemme kuvanneet sen erkanemiskohdaksi – tietoisuuden siirtyminen kuvallisesta tietämisestä tietoon kuvien merkityksestä – toisin sanoen siihen, että tieto kuvasta on tietoa yleisestä, ei yksilöllisestä, tietoisuus muuttuu yleisen tietämiseksi yleisenä. Esimerkki. Tässä siirtymässä traditio on välttämätön. Sana traditiona. Kuten sanottua, jätämme sikseen sen, mitä oli ennen traditiota. Nykyhetkessä ei ole mitään inhimillistä tietoa tradition ulkopuolella. Sen vastaanottamisessa syntyy henki.

Samoin käytännössä: kiinnostus siirtyy päämäärään.

Siksi olemme sanoneet, että lastenkasvatuksessa lapsi tulee tehdä osalliseksi tiedosta traditiona – traditionaalisesta tiedosta.

Siksi opetus ei ole mitään luonnollisesti annetun hengen muodollista harjoittamista tai kehittämistä vaan annetun tiedon juurruttamista, minkä kautta sielusta vasta tulee henki.

Sanottakoon mitä sanotaan, mutta kokemus ei milloinkaan ole osoittanut, että vastasyntyneellä lapsella on itsetietoisuus – eikä ajatus voi käsittää pelkästään mahdollisen hengen olemassaoloa – mahdollisuutta olemassaolona ylipäätään. Se on abstraktio – todellinen ajateltuna kahteen kertaan. Mutta mahdollisuus on reaalinen mahdollisuus – esimerkiksi vietti on halun, halu päämäärän mahdollisuus. Siksi myös sielu yleisesti hengen mahdollisuus. Tietämisessä havainto kuvan, kuva mielteen, tämä ajatuksen mahdollisuus.

–––

Tarkkaan ottaen havainto, kuva, vietti ja halu ovat jo hengen momentteja. Eläin on tässä merkityksessä henki. Mutta ihmishenki sitä, että kuva saa merkityksen, halusta tulee päämäärä.

Sielu siellä taustalla on itsetunne, elämän tunne itsestään. Sen määritykset ovat aistimuksia – sielu on joka heti itsetuntoa tunteena jostain muutoksesta elimistössä. Tunne jostain vaikutuksesta aisteihin – teoreettisessa mielessä – ja käytännössä elämäntunteen vaihtelut elimistössä. Sen ymmärtämisenä, että muutos on. Ja lopulta mielihyvän ja mielipahan uutena aistimuksissa. Affekti.

Mutta mitä aistimukset ovat – tietoisuus niiden täsmällisestä sisällöstä – tämä havainnossa, kuvassa – viettinä, haluna sekä ihmiselle mielteenä (kuva, jolla on merkitys) ja päämääränä.

–––

Siksi sanomme, että henki mahdollisuutena on sielu – todellisuus. Ihmishenki mahdollisuutena on eläinhenki. Havainto, kuva – vietti – halu – traditio kasvatusta päämäärään ja mielle tekee tämän mahdollisuuden todellisuudeksi, luo ihmishengen.

Se, mitä sanoimme siveellisestä kasvatuksesta samoin kuin perhekasvatuksesta sisältää oikein ymmärrettynä tämän todistamisen. Todistus on se, että tietoisuuden antaminen päämääristä ja keinoista on tietoisuuden antamista sisällöstä. Se ei ole jo esilläolevan hengen kehittymistä – tai tiettyjen henkisten voimien harjoittamista, vaan henki tulee ihmishengeksi, joka on tämä tiedon ja tahdon sisältö – tarkkaan ottaen sisällön prosessi – itse sisällön etenemistä muodosta toiseen, määrityksestä toiseen. Esimerkki edellä – tieto on samaa siirtymistä mielteestä toiseen kuin tahto on siirtymää päämäärästä toiseen.

–––

Mutta niin kuin siveellinen kasvatus alkaa vietistä, niin älyllinen opetus alkaa havainnosta.

Nimittäin: havainnot ihmisen työstä opettamisena. Ne ovat lapselle ensimmäinen asia. Luonnonilmiöt tulevat sitten. Myös eläin näkee niitä ja tietää ne kuvina. Kuva yleinen (esim. hevoselle piiska, vasikalle ämpäri). Kuvien yhdistäminen on tottumusta (näkee piiskan, odottaa iskua – ämpärin ja haluaa juoda). Samoin ihmisellä. Mutta ihmisellä on lisäksi sana. Kuva saa yleisen merkityksen (piiska on hevosta varten – yleisesti, millä tahansa piiskalla on tämä yleinen merkitys mille tahansa hevoselle – tai vain laiskoille – ämpäri on astia yleensä nestemäisiä tavaroita varten yleensä – niiden säilyttämiseen ja kuljettamiseen, tätä yleistä tarkoitusta varten). Nämä esimerkit ovat triviaaleja. Mutta yhtä hyvin ne voidaan ottaa lapsen elämästä (lusikka, palli, tuoli pöytä, sänky jne.). Tätä tietoisuutta ei eläimellä ole. Sen kuvat ovat yleisiä mutta sillä ei ole tietoisuutta niiden yleisestä merkityksestä.

Kun siis lapselle annetaan esineiden kuvia (ennen muuta ihmisen tekemien), se on opetusta, mutta opetusta sen kautta, että lapsi oppii tuntemaan kuvien merkityksen – havainnoista tulee mielteitä. Puhumme esineiden kuvista – sillä havainto tulee vasta kuvassa tietoiseksi.

Näkeminen – kuuleminen – tunteminen – se on aistimusta, jokin tiedostettu muutos, määritys jossain aistinelimessä, elimistössä. Havainto on tämä aistimuksen mitä, mutta loputtomiin yksilöityneenä, ajan ja paikan täsmentymisenä, josta kuva muodostuu. Vasta kuvassa se on tietoinen.

Mutta kuvassa ei ole itsetietoisuutta. Eläimen henki on kuva. Eläimellä ei ole kuvia. Vasta kuvien merkityksen myötä itsetietoisuus. Eläimellä on itsetunne, se tietää itsensä ruumiissa ja oliot itselleen ulkoisina. Mutta se ei voi tietää kuvia sen omina kuvina, olioiden olemisesta erillisinä – koska se ei tiedä niitä yleisinä – ja kuva eroaa kuvattavasta juuri yleisen luonteensa nojalla. Tämän luonteen tulee olla tietoinen. Huom. Ei kannata sanoa, että kuva on täällä aivoissa, esine tuolla. Kuva ei ole missään paikassa. Maailma on kuvan myötä tilallisesti aivan sama kuin sitä ennenkin.

Kun siis kuva saa merkityksen yleisenä, on olemassa itsetietoisuus. Henki tietää kuvan silloin omana kuvanaan – olion toisena, tiedon kohteena. Silloin hengellä on itsetietoisuus, minä = minä.

Tämä todistaa, että henki ei ole luontoa, luonnostaan annettua. Mutta merkitys opitaan. Henki = henki, koska se on tehty hengen maailmasta osalliseksi.

Vielä on muistettava, että sana ei ole kieli. Sana on kuvan merkitys. Sitä varten voidaan käyttää myös merkkejä ilman ääntä – kuuromykkä. Mutta kieli on se merkki, jossa traditio jatkaa elämäänsä – se on yleisinhimillinen.

Siis tulos, johon olemme halunneet päästä on se, että opetuksen ei tule olla muodollista, muodollista harjoitusta, kehittämistä. Saksalainen pedagogiikka on tällä harhatiellä. Mutta käytännössä se ei sillä tiellä saa mitään aikaan. Havainto- ja ajatusharjoitukset = silkkaa roskaa. Yleinen kielioppi on köyhä läksy. Latina muodollisena sivistysvälineenä – menetetty paikka. Reaktio tätä naturalismia kohtaan näkyy jo vahvana. Meillä se tekee vasta tuloaan, kun se siellä on jo painumassa alaspäin.

 

Hyvät herrat. Viimeksi pääasiana oli osoittaa, ettei opetusta pidä määritellä luonnollisen hengen muodolliseksi harjoittamiseksi. Todistuksen saamme elämästä – psykologiasta.

Kun ihminen tehdään osalliseksi sanasta, tämä tekee hänen hengestään inhimillisen hengen ja kun, älyllisesti, hänet tehdään osalliseksi oikeasta, hänen hengestään tehdään siveellinen inhimillinen henki.

Mutta eikö kuitenkin ole olemassa jokin mahdollisuus, kyky tähän? Kyllä – yleisesti sieluna ja edelleen eläinhenkenä, todellisena mahdollisuutena. Mutta miksi eläintä ei tehdä osalliseksi sanasta? Koska tämä mahdollisuus, ihmisen sielu, on toisenlainen. Sielu = elämän itsetunne elimistössä – ihmisen elimistössä se on erilainen ja itsetunne erilainen. Siinä on ihmisen lajinomainen, luonnollinen kyky.

Lisäksi tulee kansanheimon organisaatio. Tässä tulee jo mukaan historia, joka hajottaa ja kokoaa yhteen. Tässä kyse on järjestymisen ja itsetunteen erityisestä muodosta.

Edelleen sukupuoliero – josta seuraa elimistön erilaisuus – esimerkiksi naisella hermosto on suhteellisesti ottaen merkittävämpi – tunneherkkyys. Miehellä veri ja lihaksisto. Siksi itsetunne on erilainen.

Lopulta sukuominaisuudet. Myös ulkoisten piirteiden muovautuminen. Vaihtelu ja yksilöllinen järjestyminen. Yksilöllisesti muovautunut itsetunne. Historia ja kulttuurin vaikutus molemmissa suhteissa: suvussa sukupolvien ketjun, yksilössä kasvatuksen kautta.

Kaikki tämä muodostaa luonnolliset taipumukset. Ne kootaan yhteen luonteenlaatujen eroissa kansojen, sukujen ja yksilöiden kohdalla. Ne voidaan ymmärtää luonnollisten viettien voimakkuuksien ja niiden keskinäisten suhteiden eroina. Määrällinen ero.

Mutta kasvatus ja sivistys asettavat luonnollisen tilalle toisen luonnon – hengen määritys tulee sielun sijaan, historia luonnon sijaan. Sanomme että tahto ja tieto traditiona juurrutetaan. Mutta voimme myös sanoa: yksilö juurrutetaan tietoon ja tahtoon traditiona, hän saa paikkansa ihmiskunnan historiassa, hengen maailmassa, hänestä tulee lenkki tässä kehityksen ketjussa, yksi momentti tässä prosessissa, jonka olemassaolo on yksilöiden tietämisessä ja tahtomisessa. Ihmiskunta, henkisenä, sen historia on olemassa tässä yhden yksilön tiedossa ja tahdossa. Sen kautta ja siksi se on ihmishenki – ei muutoin. Historia, traditio, on siksi hengen henkinen mahdollisuus: koska se olemassa nyt elävän sukupolven tiedossa ja tahdossa, tämä hengen todellisuus mahdollistaa sen, että ihmisyys voi olla olemassa uutena sukupolvena. Jokainen olemassaolija kantaa siten tietämisessään ja tahdossaan ihmiskunnan menneisyyttä ja tulevaisuutta.

Tämä on meidän käsityksemme luonnollisista taipumuksista. Se, mitä muutoin kutsutaan taipumuksiksi, on kasvatuksen työtä. Emme kiistä, etteikö luonnollinen taipumus määrää henkeä. Mutta se on erilaisuutta – ei vain suvullista vaan myöskin jo historian määrittämää: kansanheimon, suvun, yksilön mukaan. Ja yksilöllinen jää täysin merkityksettömäksi, koska se vaihtelee loputtomasti – on miljoonia erilaisia muunnelmia. Luonnossa ei ole mitään normaaliorganismia. Suvun tyyppi on mielikuvituksen kuva. Täydellisempi tai vähemmän täydellinen organismi on tämän keinotekoisen tyypin, ideaalin lähentymistä tai loitontumista. Mutta luonto ei idealisoi – ihminen se idealisoi luonnon kuvia. On toki elimellisiä poikkeuksia – se on luonnollista – joilla on suuri merkitys. Kuuromykkä, synnynnäisesti sokea tms. Silloin ei ainoastaan itsetunne ole erilainen vaan hengen päämäärien ja aistimusten, ja siten myös havainnon ja kuvan tarvitsema työväline puuttuu. Se on luonnollisten taipumusten puutteellisuutta = poikkeuksellinen yksilöllinen luonnontaipumus. Jonkin kansan luonnollinen suuntautuminen, luonteenomaisena hahmona, on vielä selvempi kuin yksilölliset erot. Mutta ihmisessä se on historiallista – sivistykseen perustuvaa luontoa.

Yksilöllinen sielunlaatu on oikeastaan kasvatuksen vaikutuksesta muodostunutta intressiä. Kiinnostuksen myötä tulee kyky ja päinvastoin. Sanotaan tosin esim. että on hyvä pää, mutta ei ole kiinnostusta johonkin. Sillä tahdotaan sanoa, että oppii ja ymmärtää helposti, mutta kiinnostuksen puuttuessa jää pinnalliseksi, tarttuu ensimmäisenä käsiin sattuvaan. Sellaisesta sanotaankin ”hän ei välitä siitä mitä tekee” – hän toisin sanoen tyytyy siihen mitä eteen tulee kunhan jotenkin selviytyy. Siinä on hänen intressinsä – selviytyä. Kyky ilman innostusta = kevytmielisyyttä. Samoin sanotaan ”hyvä tahto, heikot kyvyt”. Silloin kyse ei ole kiinnostuksesta asiaan, vaan osoitetusta, pakotetusta velvollisuuden, turhamaisuuden tai muun vieraan motiivin synnyttämästä intressistä. Todellista kiinnostusta on silloin kun motiivina on vain päämäärä. Samoin se, että puuttuu edellytyksiä – tietoa. Tämä aiheuttaa myös kykyjen puutteellisuuden. Mutta myös kiinnostuksen puute. Oikein vahvana kiinnostus toteuttaa itseään ilman resursseja ja välineitäkin – löytämällä uusia. Se on neroutta.

Tämä synnytetystä taipumuksesta, joka on yhtä lailla siveellistä kuin intellektuaalistakin. Huom. siveellinen luonnontaipumus kielletään, intellektuaalinen myönnetään. Mutta edellä esitetyssä merkityksessä myös kumpainenkin.

On tärkeä erottaa se, mikä on ”hengen luontoa” eli hengelle annettua, siitä mikä on synnytettyä ja oppia oivaltamaan, että se mikä tietämisessä ja tahtomisessa kehittyy, on tätä, ei edellistä.

–––

Tämä tietoisuuden kehitys suhteessa kuviin on jukstapositiota – yksittäinen kuva on sitä täydellisempi, mitä useampia muita kuvia vasten se asettuu. Esimerkiksi omenapuun lehden kuva vertautuu muihin puihin, havupuiden neulasiin, ruohojen ja kasvien lehtiin. Ensiksi mainittu on yksi kokonaiskuva, ja vertailussa syntyy kokonaiskuva lehdistä ylipäänsä. Tämä on empiriaa, joka alkaa aistimuksesta ja etenee havaintoon – sekä kuvaan.

Mutta tietoisuus kokonaiskuvista on vain ihmisellä, siksi että hän ajattelee – tarkemmin ottaen oppii antamaan kuvalle merkityksen ja löytää sille sanan. Lehti, puunlehti, kasvinlehti, ruohonlehti – merkitykset vastaavat kokonaiskuvia, tyyppejä. Tyyppi ei ole yhdenlainen – se vaihtelee, se on eri hetkinä erilainen. Kukaan ei voi äkkiä sanoa, millainen on se kuva, joka hänellä on koivuista. Kaikki kuvat ovat tällaisia yleisiä kuva. Mutta ne saavat yleisyyden merkityksensä sanan, ajattelun kautta.

Jokainen merkitys (sanallinen), on sitä mitä se on yhteydessään toisiin. Esimerkiksi koivunlehti – lehti yleensä, laji muiden joukossa, koivun osa juuren, rungon ja oksien ohella – ”koivun”, siis tämän puun, ja edelleen lajin, lajien – organismi jne. Mutta lisäksi tulee merkitys välineinä ja päämäärinä (sisäinen, ulkoinen, syy, vaikutus jne.). Lehdessä suonet, nesteet, huokoset – valon ja tuoksun vaikutus. Tämä moninainen yhteys on ajatuksen, ei kuvien yhteyttä. Kuvien liittyminen toisiinsa on tottumusta – siirtymää kuvasta toiseen niiden merkityksen yhteyden mukaisesti (tietoisena merkityksestä) on miellettä.

Pelkän yhteyden selvittäminen sitä vastoin on ajattelua (arviointia, arvostelmia). Tässä tietämisessä kuva tarkkaan ottaen katoaa, se on sanallista tietoa. Lopulta todistaminen, systematisointi eli teoria.

Neljä selvittämäämme kohtaa:

1. Opetus ei ole eikä sen pidä olla muodollista harjoitusta – vaan tiedon sisältöön, traditioon osalliseksi tekemistä.

2. Luonnollinen taipumus ei ole hengen vaan sielun luontoa. Temperamenttina se on otettava kasvatuksessa (myös opetuksessa) huomioon – kasvattamisen tavan suhteen. Mutta henkinen taipumus on synnytettyä. Tätä, sinänsä ja itselleen hyvään ja sallittuun kohdistuvaa kiinnostusta on myös opetuksessa edistettävä.

3. Tietämisen momentteja ei voi erottaa toisistaan. Tietoisuus havaintojen sisällöstä tulee vasta kuvassa ja inhimillinen tieto tulee vasta kuvan merkityksessä, mihin sisältyy tieto merkitysten yhteenkuuluvuudesta. Ajattelu.

Mitään erityistä havaintojen opettamista ei siis tarvita. Voidaan osoittaa esineitä, antaa niitä lapselle käteen jne. Lapsi muodostaa itselleen kuvia niistä ja kuvat yhdistyvät toisiinsa tottumuksen kautta. Tärkeää tässä on vain siveellinen kasvatus – lapsen mielihyvää ja iloa pidetään yllä mutta niin, että sitä ei totuteta omapäisyyteen, voimakkaisiin haluihin ja niiden tyydyttämiseen, vaan vaatimattomuuteen. Edelleen lapselle voidaan ja pitääkin opettaa, että esineitä on katsottava tarkasti, lapsen aisteja on harjoitettava niin että aistimus on täydellinen eivätkä muut aistimukset sotke sitä – ja tällä tavoin myös kuvat tulevat täsmällisemmiksi. Mutta tämä koskee päämäärää ja keinoja perheessä. Se on harjoitusta, ei opetusta – tradition välittämistä.

Vasta kun sana tulee mukaan, kun lapsi ymmärtää ja puhuu, havainnosta tulee opettava – kuvat saavat merkityksen: mielteet.

Siksi nykyään ei puhuta havainto-opetuksesta vaan puhe- ja ajatusharjoituksista. Huom. Formalismi.

4. Varhaisin lastenkasvatus tapahtuu ja sen tulee tapahtua niin että tiedon merkitys on olla tietoa toimintaa varten. Vanhempien antama opetus. Päämäärät ja keinot. Ihmisen tekemiset ja tekemättä jättämiset.

–––

5. Tästä opetuksen tulee myöhemmin siirtyä tiedon perinteen välittämiseen teoriana – siinä tiedon merkityksessä, että tieto on olemassa itseään varten, ei toiminnan vuoksi.

Tämä on luonteenomaista julkisessa opetuksessa. Se ei voi perustella omia tapojaan lapselle (samalla tavoin kuin yhteiskunnallinen elämä), eikä se voi myöskään perustella siirtämäänsä tietoa millään muulla päämäärällä – kuin tiedolla itsellään, ja tämän tiedon korkeamman merkityksen lapsi käsittää vasta perästä päin, tiedosta tulee intressi.

Tätä on tietämisen humanistinen luonne. Reaaliaineet ovat toimintaa, hyötyä varten – ja tähän kuuluvat myös opettavaiset, historialliset kertomukset, sillä niiden tarkoitus on herättää ja ravita moraalista, isänmaallista mieltä. Perheessä opetus on realistista. Mutta tietämisen tulee olla yleisinhimillistä – humanistista. Sitä se on teoriana teorian vuoksi.

Myös luonnontieteitä on opetettava tällä tavoin, ei tuloksina, tosiasioiden kertomisena, vaan teoriana. Luonnon lait ja niiden yhteys. Tiede pyrkii siihen. Siitä tulee teoriaa tässä merkityksessä, kun se yhdistetään tietoon hengestä, luonnonfilosofiaan.

Vasta oman tutkimisen ja oman opiskelun kautta ihminen saavuttaa tällaisen kaiken kattavan teorian – maailmankatsomuksen. Lastenkasvatuksen tulee kohdistua eri oppiaineiden teoriaan – eri tieteisiin – ilman niiden keskinäistä yhteyttä (muutoin kuin aputieteinä).

Tämä opetus on kansojen lapsuudessa ollut pelkästään suullista, runollisten kosmogonioiden perinnettä, joka on ollut enemmän tai vähemmän kytköksissä uskontoon.

Mutta tiedon edistyessä ja kansojen kanssakäymisen lisääntyessä tämä tieto kristinuskon universaaliuteen perustuessaan on muuttunut yhä enemmän yleisinhimilliseksi – universaaliksi, mutta korkeimmalla tasollaan sillä silti on kansallinen muoto, kansalliskirjallisuudessa – maailmankatsomuksena.

Tämä tarkoitus tulee julkisella opetuksella olla, se välittää kansakunnan tiedon ja yleisinhimillisen tiedon. Ja tämä tapahtuu teoreettisessa tietämisessä. Teoria – todistelun yleispätevyys – sinänsä ja itselleen pätevä, järjellinen. Tästä näkökulmasta valtiovallan (kansallisen toiminnan) oikeus ja velvollisuus on opetuslaitosten kautta ylläpitää tätä kansakunnan yhteyttä ihmiskuntaan. Kaikki koulutus, joka ei perustu tähän, on väärällä pohjalla – niin kansakoulu kuin oppikoulukin.

Jos käymme tästä näkökulmasta käsin määrittelemään eri oppiaineita, niin me emme siis lainkaan arvioi niiden oletettua soveliaisuutta tämän tai tuon sielullisen kyvyn harjoittamiseen. Ainoa, mihin opetuksen tulee suuntautua, on ajattelu.

Tämän riippuvuus kuvallisesta tiedosta – mielikuvituskyky – tulee kysymykseen opetusmetodin suhteen.

Eri oppiaineiden merkitys on niiden merkitystä teorian, yhtenäisen inhimillisen tiedon kannalta.

Tärkeintä on kieli – sen teoria. Lähinnä ja yleisimmin äidinkieli. Kieli sanan ilmaus ja sana = ajatus. Sanan yhteys kielessä. Teorian muodollinen puoli: muoto-oppi ja lause. Mutta konkreettinen yhteys on merkitystä – leksikaalinen yhteys. Kun ymmärretään se, mitä luetaan ja opitaan, vasta silloin tulee merkitys – mutta merkitys on yhteyttä, ja siksi merkitykset itse riippuvat lauseesta. Sitä on käsite ja arvostelma. Merkitys on lapselle annettuna, ja viittaa kuvaan. Siten myös kielen perusta on aistillinen. Mutta julkilausuttu yhteys on merkityksen perusta. Vieras kieli lingvistisesti: teoria laajenee ja syvenee vertailun kautta.

Toiseksi tulevat kaikki hengen maailmaan, historiaan, kuuluvat aineet: maantiede ja kulttuurimaantiede – maa ja kansa valtiollisesti. Varsinainen historia – molemmat ensi sijassa isänmaan käsittely, ja tässä sen lakien opettaminen kansallisen tietoisuuden ilmauksena. Ei vain kuvausta ja kertomusta, vaan asiayhteys. Kansallisen ja yleisinhimillisen kehityksen järjestys. Edelleen oikeusoppi, moraali, yhteiskuntaoppi, uskonoppi.

 

Hyvät herrat. Eilen koetin osoittaa, että 5. perheen ulkopuolella tapahtuvassa opetuksessa, kouluopetuksessa, tiedolla tulee opetuksen kohteena olla se korkeampi merkitys, että se ei ole vain toimintaa varten vaan itseään varten. Se on tietoa jossa ihminen kohoaa toiminnan maailman yläpuolelle, tietoon totuutena.

Kaikki tieto tässä merkityksessä on humanistista. Se on teoriaa – systeemiä, todistamista. Yleispätevää.

Opetuksen tehtävä ei siksi ole jakaa tietoa vain faktoina vaan tieteenä.

Edelleen, ensimmäinen opetuksen kohde on kieli – sen teoria. Sillä opetus koskee vain ajatusta, ajattelua. Ajatuksen ruumis on sana – ja kieli on tämän ilmaus.

Kielen sisältö (sana) muodostaa abstraktin, yleisen, henkisen joka systematisoi kielen ja siksi tämä sisältö on tärkein opetettava asia – historiallinen ja filosofinen tieto, hengen maailma. Uskonoppi.

Lopulta teoria luonnontietona perustuu tietoon hengen maailmasta, siis tässä järjestyksessä, laki, järki, ja ihminen etsii järkeä luonnosta. Tähän kuuluu luonnontieteen ohella matematiikka, niin sanotusti luonnontieteen kielenä.

Tämä käsitys on idealistinen. Mutta vain sellaisena opetus voi olla humaania. Yleisinhimillisenä tieto saa ilmaisunsa tieteessä. Ja kaikki tiede on idealistista – se pyrkii teoriaan.

–––

Voidaan sanoa, että tämä on ymmärrettävää oppineemman opetuksen suhteen. Mutta meillä on kansakouluja, reaalikouluja, tyttökouluja – pitääkö opetuksella myös niissä olla tämä idealistinen luonne? Epäilemättä. Eihän yhdelläkään ihmisellä ole oikeutta määrätä vertaisilleen poikkeuksia sen enempää siveellisen kuin intellektuaalisenkaan kasvatuksen suhteen.

Kokemus ainoastaan neuvoo tässä suhteessa rajoittamaan opiskeluaikaa ja sen myötä oppiaineiden määrää.

Mutta myös kansakouluissa ja siten myös muissa mainituissa kouluissa kielen opiskelu on tärkein asia. Ja sen täytyy tähdätä teoriaan. Ei niin, että nurinkurisesti ajattelisimme teorian olevan annettuna, niin sanottuna yleisenä kielioppina. Ei myöskään niin, että opettaisimme sanaluokkien, muotojen, lauseenjäsenten ja lauseiden määritelmiä. Mutta lukemisen, ymmärtämisen, puhumisen ja kirjoittamisen harjoittelussa on teoreettinen järjestys ja yhtenäisyys, ja tämän yhtenäisyyden välttämättömyys on selvitetty – niin tätä kautta syntyy sääntö ilmaisemaan sitä.

Oppikoulussa tulee aloittaa samalla tavalla. Mutta siinä määritelmiin voidaan siirtyä pikemmin – opetus perustellaan tieteellisemmin. Se voi lähentyä tieteellisyyttä sitä enemmän, mitä enemmän on mahdollisuutta vertailevaan kieltenopetukseen.

Historiallisen tiedon kohdalla asia on samoin. Oppikoulussa on kronologinen runko, jota sitten tuonnempana täytetään. Kansakoulussa seikkaperäinen historia, ensiksi kuvailevana ja fragmentaarisena – isänmaan historia pragmaattisesti. Samoin maantieteessä – maa ja kansa – kulttuuri jne.

Luonnontiede jakautuu luonteensa vuoksi monelle eri alueelle – teoriat ovat toistensa rinnalla. Mutta se, mitä oppikoulussa luetaan, on hyödytöntä, jos se ei ole systemaattista. Kansakoulussa tälle ei ole paljoa tilaa, ellei sitten maantieteen sisällä.

Ylipäätään kansakoulussa sisällön rajaaminen ja eri aineiden käsittely perustuu siihen, että koulu on oppilaalle samalla kertaa koulu ja yliopisto. Aina on kuitenkin pidettävä silmällä kokonaisuutta, teoriaa.

Kansakoulussa ensinnä isänmaan kieli (luonto), kulttuuri, historialliset seikat. Tämä on humaania ja humanisoivaa.

Kun näin tarkastelemme sitä tietämistä, joka on traditiona, niin huomaamme, että se sisältää toiminnan maailman perustelun ylipäänsä.

Olemme sanoneet, että yhteiskunnan tapa on pakkoa. Se on yleispätevää, sillä on tämä luonne. Mutta se on annettua, perusteetonta. Isänmaallisessa tavassa ihminen tulee tietoiseksi tämän oikeutuksen perusteista: se on oikeutettua, koska kansakunnalla, isänmaalla, on absoluuttinen oikeutus (kansakunnan maailmanhistoriallinen toiminta). Mutta myös isänmaallinen toiminta nojaa tapaan – tavan kautta syntyneeseen tietoisuuteen oikeasta ja väärästä. Omatunto tunnistaa sen ilman muuta.

Mutta tiedossa – erityisesti historiallisessa tiedossa läsnä oleva saa korkeamman oikeutuksen, se on järjellisen kehityksen tuote, maailmanhistorian järjellisesti välttämätön momentti. Omantunnon tuomio saa oikeutuksen tiedossa – välittömän vakaumuksen ratkaisu todisteluun perustuvan näkemyksen kokonaisuudessa.

Yksilö oppii näin näkemään elämänsä järjelliseen maailmanjärjestykseen kuuluvana. Sitä kautta se on kohotettu toiminnan maailman vaihteluun, sen kohtaloiden yläpuolelle.

Uskonoppi – uskonto teoriana – antaa yleisesti tämän oivalluksen – Jumalan kaitselmus, jumalallinen maailmanjärjestys. Mutta kristinusko universaalina, ja ollakseen universaalia, oikeuttaa ainoastaan siveellisen toiminnan yleensä. Ei kansallista tapaa sellaisenaan.

Siihen tarvitaan lisäksi välttämättä historiallista ymmärrystä. Siitä tullut sitä enemmän tarpeellinen, mitä enemmän historia on käsitetty maailmanhistoriaksi ja todellisuudessa on siirrytty siihen eri kansakuntien tietämyksen välisten yhteyksien ja niiden tapojen toisilleen välittymisen kautta. Tämä on tapahtunut kristinuskon omalta pohjalta – oppi kaikkien yhdenvertaisuudesta ja yleisestä ihmisrakkaudesta. Tästä voidaan löytää syyt siihen, että uskonnollinen tietämys pelkästään on riittämätöntä – nykyajan kansakoulu tavoittelee jotain enemmän – lisäystä siihen.

Uskonopille teoriana jää sen oma alue – oppi yksilöllisten puutteiden ja syntien sovituksesta. (Ja, kuten perhekasvatusopissa mainitsimme, uskonoppi antaa tavoille ja omantunnon todistukselle, moraaliselle mielenlaadulle vahvistuksen – mutta tässä ei teoriana, vaan yksinkertaisesti uskonoppina.)

–––

Tämä on opetuksessa olennaista, sen pääasia ja päätarkoitus.

Mutta niin kuin tietojen laajuus määräytyy säädyn ja edellytysten mukaan – niin myös opetuksessa tätä kaikkea on sovellettava suhteessa tulevaan ammattiin. Koulun tulee tässä suhteessa jatkaa perheen antamaa opetusta edelleen. Tämä on käytännön viisautta – sillä ei ole mitään systemaattista perustelua.

Koulu harjoittaa tässä suhteessa taitoja ja opettaa päämääriä ja keinoja.

Niihin kuuluvat kirjoittaminen ja laskeminen, ei teorian ymmärtämisen harjoitteluna, vaan todellisessa elämässä käytettäviksi tarkoitettuina. Tähän kuuluu maaseudun kansakouluissa maanviljelyksen ja puutarhanhoidon opetus, kaupunkien kansakouluissa ja reaalikouluissa tekninen opetus. Myös oppikoulussa harjoitellaan käytäntöä varten, vieraan kielen ääntämistä, puhumista ja kirjoittamista.

Kaikki tämä on toissijaista. Realistinen opettaminen. Siihen on tähdättävä. Mutta sen ei tule olla opetuksen järjestämisen periaate.

–––

Takaisin pääasiaan. On selvää, että teoreettinen oivallus, johon opetuksen tulee johdattaa, pysyy itseopiskelun kohteena läpi elämän. Huomautimme, että eri tiedonalojen teoriat eivät siksi ole yleinen maailmankatsomus. Siihen vaaditaan itseopiskelua, omaa tutkimista, omaa vakaumusta. Lastenopetuksen ja ylipäätään kouluopetuksen rajat – kun kiinnostusta ja kykyä omaan opiskeluun on olemassa. Mutta tämän ehtona on luja pohja erillisissä aineissa. Oppineemmassa opetuksessa siirtyminen omaan opiskeluun tapahtuu yliopistossa. Muissa kouluissa opetus perustuu omaan opiskeluun sitä enemmän mitä vähäisemmät tiedot ovat. Siksi niissä tarvitaan lukukirjoja, ei oppikirjoja.

Tieteelliseen vakaumukseen liittyy epäily, auktoriteetin hylkääminen, oma ratkaisuvalta. Siihen on helppo jäädä, jollei ole tottunut ankaraan teoriaan, systemaattiseen tietoon ja sitoutunut johonkin tiukasti todistettuun.

Kansakouluissa ym. uskonnonopetus on siksi erityisen tärkeää – koska uskonnollinen vakaumus antaa lujan pohjan sille, milloin auktoriteetti hylätään ja oma harkinta astuu tilalle. Mutta on myös selvää, että mitä enemmän reaaliopetus ja humanistinen aines jätetään sivuun, sitä epävarmemmalla pohjalla ollaan ja sitä heikommat ovat perusteet, vaikka herääminen johdattaakin pohdintaan ja omaan harkintaan. Silloin on hyvä, että se, mitä on opittu, antaa jotain pohjaa tätä varten.