Senaattori Snellman jätti näin kuuluvan kirjallisen vastalauseen:
Opetuksessa kuten kaikessa kasvatuksessa on yhtä turmiollista kuin tunnotontakin, että nuorisoon kokeillaan vielä kiisteltyjä tai kokeilemattomia teorioita. Kasvatuksessa pitää sen sijaan vieläkin tarkemmin kuin muussa yhteiskunnan toiminnassa ottaa ohjenuoraksi kansojen vuosisatojen aikana hankkima kokemus ja vakiintuneet tavat.
Kansakoulu on, kirkon opetuksen käytyä sekä tietämyksen että yhteiskuntajärjestyksen kehittyessä riittämättömäksi, kiistämättä tarpeen. Mutta sen kykyä antaa siveellistä kasvatusta ei voi pitää suurempana kuin opetuksen vaikutusta yleensäkään, mikä pääasiassa tapahtuu perheen välityksellä, niin että vanhempien saavuttaessa lisää tietoa ja heidän ymmärryksensä ja harkintakykynsä kehittyessä edistyy myös perheessä tapahtuva siveellinen kasvatus. Halu asettaa koulu perheen tilalle tai jäljitellä siinä perhe-elämää on takaperoinen pyrkimys, sillä koulusta puuttuu menestyksen pääasiallinen perusta, perheen rakkaus, eikä sitä luontonsa vuoksi voi millään keinoin korvata.
Sisäoppilaitokset kaikissa muodoissaan koetellaan ja saavat tuomionsa tämän perusteella. Ne onkin jo periaatteessa hylätty ylemmässä opetuksessa, mutta kansakoulun kohdalla niistä vielä kiistellään, joskin enemmistö pedagogeista on ne tuominnut, ja sielläkin ne varmasti tullaan hylkäämään.
Tämän vakaumuksen johtamana en voi äänelläni kannattaa ehdotusta, sikäli kuin se tarkoittaa sisäoppilaitosjärjestelmän ottamista kansakoulunopettajaseminaareihin, niiden yhteydessä toimiviin normaalikouluihin ja kansakouluihin yleensäkin, joten saanen alamaisimmin ehdottaa, että kaikkien tähän liittyvien säännösten pätevyys rajoitettaisiin ehdotettuun ja jo väliaikaisena toimivaan Jyväskylän laitokseen.
Kun edelleen havaitsen, että mies- ja naisseminaarien yhdeksi oppilaitokseksi yhdistämisen puolesta on puhunut vain yksi ääni, nimittäin kansakoulujen ylitarkastajan, kun taas asetetun komitean jäsenet ja seminaarin opettajat ovat yksimielisesti hylänneet tämän yhdistämisen, ja myös kaikki tässä maassa julkisesti asiasta mielipiteensä lausuneet ovat tietääkseni olleet samaa mieltä, sekä koska ylitarkastajan mielipide ei myöskään saa tukea ulkomaisilta kasvatusoppineilta, niin olisi minun pidettävä tuota yksimielisyyttä riittävänä perusteena mainitun mielipiteen hylkäämiselle, vaikka en itse, niin kuin asia on, omaan mielipiteeseeni nojaten sitä paheksuisi. Rohkenen myös alamaisimmin kiinnittää Hänen Keisarillisen Majesteettinsa armollista huomiota seminaarin opettajien tässä suhteessa hyvin perusteltuun mietintöön. Myös tällä kohden juuri periaate on tuomittava. Sillä kun opettajattarien ja naispuolisten oppilaitten läsnäololla laitoksessa halutaan jäljitellä perhe-elämää ja saada siellä aikaan keinotekoista seuraelämää, tekee juuri se hankkeen tuomittavaksi, edellisen osalta samoista syistä, jotka koskevat sisäoppilaitoksia yleensä, ja jälkimmäisen osalta siksi, että tarkoituksena ollut seuraelämän muodostuminen syntyy väkisin, mikä on vierasta yleiselle tavalle kaiken kaikkiaan ja myös niille oloille, joihin tulevat kansakoulunopettajat ja opettajattaret päätyvät. Näin ollen kyseisen keinotekoisen seuraelämän täytyy muodostua vihattavaksi ja tylsäksi kaikille niille, jotka pakotetaan siihen osallistumaan. Seminaarin opettajien lausunto todistaa sellaista jo tapahtuneen. Sen turmiollisuus sillä tavoin, että se johtaisi sukupuolten välisissä suhteissa ilmenevään karkeampaan siveettömyyteen, riippuu paljolti laitoksen johdosta, joka voi sen riittävällä huolenpidolla ehkäistä, jollei kokonaan, niin ainakin siten, että se jää varsin vähäiseksi. Mutta tässäkään suhteessa Jyväskylän seminaarin lyhyt kokemus ei vielä osoita mitään. Seminaarin hallitus on sitä paitsi saanut siellä tukea siitä, että naispuoliset oppilaat kuuluvat melkein kaikki sivistyneempiin yhteiskuntaluokkiin. Yhdistymisestä ei myöskään koituisi lainkaan säästöjä, koska samalle oppilasmäärälle tarvitaan aina sama määrä opettajavoimia, eikä suinkaan ole tarpeen, että sellaisten kysymyksessä olevien laitosten perustiedon opettamiseen olisi oltava opettaja tai opettajatar jokaista erityistä oppiainetta varten erikseen.
Koska kuitenkin lienee turha vaatia, että naispuolisten oppilaitten seminaari olisi erotettava Jyväskylän oppilaitoksesta, ja koska myös luotan siihen, että yhdistymisestä koituvat haitat ovat vähäiset niin kauan kun laitosta johtaa siitä niin innokkaasti ja vakaasti huolehtiva johtaja kuin ylitarkastaja Cygnaeus, niin saanen esitetyin perustein, ja vakuuttuneena siitä, että naisseminaarin irrottamista tullaan ennemmin tai myöhemmin välttämättömänä vaatimaan, nykyisen ylitarkastajan jäätyä pois oppilaitoksen johdosta, alamaisesti esittää, että naisseminaari ainoastaan väliaikaisesti säilytettäisiin nykyiseen tapaan miesseminaarin yhteydessä, ja että kaikki tähän liittyvät asetuksen säännökset saisivat sen mukaisen tulkinnan.
Minun ei uskoakseni myöskään tule jättää muistuttamatta miten varhaisessa iässä naispuoliset oppilaat otetaan seminaariin. Naimisissa oleva nainen, jonka on hoidettava lapsiaan ja talouttaan, ei voi toimia koulunopettajana. Seminaareissa ei siksi pitäisi käyttää varoja oppilaisiin, jotka tulevat lähtemään sieltä iässä, jossa he avioliiton solmimisen takia joutuvat luultavasti luopumaan opettajan toimesta. On tosin vaikea määrätä ikärajaa, joka antaisi takuun sellaista mahdollisuutta vastaan. Mutta se vaara on kuitenkin kaukaisempi, jos kahdenkymmenenviiden vuoden täyttämistä pidetään naisseminaariin pääsyn ehtona, ja saanen alamaisimmin esittää tätä koskevan säännöksen muuttamista sillä tavoin.
Edelleen on minun pidettävä kansakoululaitoksen menestymistä ajatellen haitallisena, että opettajan tutkinto tai seminaarin todistus antaa etusijan jokaisen valtion varoilla tuettavan kansakoulun opettajan virkoihin.
Sopivien kansakoulunopettajien puutteen lievittäminen seminaareja perustamalla on tarpeen. Mutta seminaareista saatavat opettajat eivät ole parhaita toivottavia. He ovat maalaisrenkejä, jotka ovat kolmevuotisella kurssilla saaneet itseensä istutetuksi välttämättömimmän toimessaan tarvitsemansa tiedon. Tietämyksen ja oman harkinnan puute opetusmenetelmän suhteen korvautuu opitulla, jäykällä metodilla. Heidän toimintansa ja opetustapansa on mekaaninen. Tämä on väistämätöntä. Se voi kuitenkin tuottaa hyvää hedelmää, koska kansakoulun tehtävä on lähinnä välittää ensimmäiset alkeet, lukeminen, kirjoittaminen ja laskeminen. Mutta jokainen varmaan myöntää, että jos opettajaksi voidaan saada oppia saanut henkilö, pappi, tutkinnon suorittanut pedagogi tai jopa asiasta kiinnostunut ylioppilas, niin kansakoululle se merkitsee voittoa. Sellainen opettaja hukkaa kuitenkin harvoin aikaa, vaivaa ja kustannuksia matkustaakseen satojen virstojen päässä olevaan seminaariin ja viettääkseen siellä useita kuukausia – johtajan harkinnan mukaan – siellä käytetyn menetelmän ja ehkä myös oppilaitten käyttämien oppi- ja lukukirjojen oppimiseen.
Kasvatuksessa ei ole mitään ainoaa autuaaksi tekevää menetelmää. On päinvastoin turmiollista, jos pelkästään yksi menetelmä pääsee opetuksessa vallitsevaksi. Sivistynyt ja ajatteleva opettaja voi kirjoista oppia tuntemaan jokaisen uuden menetelmän ja itse muodostaa oman menetelmänsä. Mutta ankaralla harjoittelulla opittu menetelmä on hätäkeino vähemmän sivistyneelle, jonka ei myöskään tule tai joka ei voi ylittää sen rajoja. Kansakoulu saa siis olla onnellinen, jos se voi saada opettajikseen seminaarien oppilaitten ohella muitakin opettajia, joilla on enemmän tietämystä ja sivistystä, kunhan vain heidän menetelmänsä, vaikka se olisi toinen kuin näillä, kantaa hyvää hedelmää.
Edellä sanottu pitää myös paikkansa, joskin vähemmässä määrin, mitä tulee sivistyneeseen rouvasväkeen kansakoulunopettajina. Tiedoista sekä jossakin hyvässä kaupunkikansakoulussa suoritetusta harjoittelusta saatujen todistusten pitäisi riittää pätevöittämään heidät valtion tukemaa koulua varten. Niin paikallinen kouluhallitus kuin ylihallituskin voivat toki arvioida ja arvostella heidän sopivuuttaan.
Säätyjen kansakouluille myöntämä määräraha on ainakin toistaiseksi siinä määrin riittävä, ettei varojen puute tule estämään seminaarin päättäneiden opettajien sijoittamista, joko niin, että tukea jaetaan jo olemassa oleville kansakouluille, tai uusille samanlaisille, ilman että sen tähden muut kelvolliset opettajat tarvitsisi sulkea pois.
Näillä perusteilla saanen alamaisimmin esittää, että ylihallituksen sallittaisiin ottaa opettajiksi tai opettajattariksi niihinkin kansakouluihin, joita tuetaan yleisillä varoilla, siihen kelvollisimmat, vaikka heillä ei olisi seminaarista saatua todistusta, ja että valtion tukemien kansakoulujen opettajat, jos he ovat pappeja tai ovat suorittaneet säädetyn alkeiskoulujen opettajantutkinnon, voisivat laskea hyväkseen kirkollisia virkavuosia, olkoonkin että ensiksi mainitussa tapauksessa myönnytys on hyödytön, koska seminaarien opettajat tulevat osallisiksi siviilivirkakunnan eläkekassasta.
Myös kansakoulunopettajaseminaareille on vahingollista, että niiden opettajat voivat ehdotuksen mukaan siirtyä alkeisoppilaitosten opettajiksi, mutta ei päinvastoin.
Luvatuilla suurilla palkoilla houkuteltiin joukko nuoria miehiä hakemaan nyt perustetun seminaarin opettajan paikkoja. Harvoilla heistä oli kasvatusopillista näkemystä ja vielä harvemmat olivat saaneet kasvatustyöstä kokemusta tai olivat tulleet tunnetuksi erityisestä oppineisuudesta ja älyllisestä kyvystä. Muutaman kuukauden oleskelun ulkomaisissa seminaareissa katsottiin olevan riittävä ansio ja valmistautuminen. On odotettavissa, että suunnilleen samalla tavoin menetellään jatkossakin. Ja kun ylihallitus sitten perustetaan, niin sen suorittamaa opettajien valintaa rajoittavat nyt ehdotetut säännökset, jotka sijoittavat seminaarien opettajat siviilivirkakuntaan, eivätkä siis muitten koulunopettajien lailla kirkollisvirkakuntaan, minkä seurauksena seminaariin siirtyvä koulunopettaja menettää virkavuotensa sekä osallisuutensa kirkollisvirkakunnan eläkekassaan. Tästä on myös seurauksena, että seminaarin opettaja pysyy paikallaan, vaikka hän ei omasta tai muitten mielestä siihen olisikaan kelvollinen. Nyt seminaarien opettajille annetut verrattain suuret palkkaedut pitänevät heidät joka tapauksessa oppilaitoksessa, vaikka päinvastoin olisi toivottavaa, että ainakin osalla seminaarien opettajista olisi sellainen palkka, että he tuntisivat halua hakea edelleen ylennystä alkeisoppilaitoksiin. Tästä seikasta seuraava käsitysten ja menetelmien jähmettyminen tulee vielä entisestään mekanisoimaan kansakoulujen opetusta.
Mutta koska havaitsen koko esityksen liittyvän niin tarkoin mainittuihin säännöksiin, ettei niiden muuttamisesta ole toivoa, voin ainoastaan esittää varaukseni ehdotusta kohtaan tältä osin.
Tarkoituksenmukaisena minun on pidettävä sitä, että seminaareissa oppipaikkaa hakevien käytännön opetusnäytteitä arvioivat ne opettajat, joiden keskuuteen hakija haluaa tulla. Harvoin näet he antavat arvionsa pelkästään näytteen menestyksen perusteella. Samoin ovat ehdotetut koevuodet, joihin hakijan kannalta liittyy oppilaitoksesta karkottamisen riski, keino sulkea pois miehiä, joilla on itsetuntoa.
Lopuksi en voi pidättäytyä esittämästä vastalausettani sitä käsitystä vastaan, johon koko kansakoulua koskeva esitys perustuu, nimittäin että opettajan viroista on tehtävä vakinaisia virkoja, joiden haltijat lähtevät virastansa vain eläkkeelle.
Tämän seurauksena nimittäin nähdäkseni muodostuu useita tuhansia yksilöitä käsittävä yhteiskuntaluokka, joilla ei ole heidän sivistyksensä ja asemansa muuten edellyttämää toimeentuloa. Kansakoulunopettaja tulee maassamme, jossa rahvaan älyllinen sivistys on vielä niin heikko, olemaan sen yläpuolella, ja inhimillinen itserakkaus saa aikaan, että hän itse pitää etäisyyttä vielä suurempana kuin se todellisuudessa on. Missään tapauksessa häneltä ei voida odottaa, että hän antaisi lastensa jäädä palveluskunnan luokkaan, joka on ainoa, johon hänen varansa sallivat heidän asettua. Hänen yrityksensä antaa lapsilleen muu kasvatus kuin rahvaan lapsille tavallinen, valmistaa heille parempi asema elämässä, tulee saattamaan hänet ja hänen perheensä köyhyyden rajoille, ja hänen elämänsä tulee sen seurauksena olemaan täynnä huolta ja hätää.
Ainoa keino välttää tällainen kehitys olisi mielestäni ollut velvoittaa jokainen seminaarin oppilas toimimaan opettajana esim. viisi vuotta, ja vain poikkeustapauksissa pitää häntä virassa pidempään. Koska silloin eläkkeet olisivat olleet tarpeettomat, olisi palkka voitu määrätä suuremmaksi – ja kokelaat olisivat pitäneet opettajien paikkoja siirtymäajan toimina, joista he säästöjä kerättyään olisivat voineet siirtyä johonkin teolliseen ammattiin. Yhdysvaltain kansakoulujen opettajien ja opettajattarien toimet hoidetaan tunnetusti tällä tavoin. Mutta siellä katsotaankin kansakoulun olevan sitä mitä se on, laitos, jossa kansan suuret joukot saavat tilaisuuden saada tiedon alkeet, eikä koneisto kansakunnan uudistamiseksi, jollaisen jotkut saksalaiset pedagogit katsovat sen olevan ja jollaista tässä maassa on määrä käyttää niin heiveröisten voimien kuin seminaarin käyneitten oppilaitten.
Alamainen esitys laaditaan senaatin yllä olevan päätöksen mukaisesti, ja kaikki asiaan liittyvät asiakirjat sekä tässä pidetty pöytäkirja lähetetään Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen.
