Lyyrisiä runoja
Viimeksi kuluneet kaksi vuotta ovat olleet hyvin tuottoisia lyyrisen runouden alalla – tai pikemmin sen riimittelyn alalla, joka väärinkäyttää runouden nimeä. Jo näiden runojen ja niiden alla olevien nimimerkkien paljous osoittanee riittävän selvästi, että kaikki nuo loppusointulähteet eivät voi olla todellisia runosuonia.
On hemmottelevaa näennäiskritiikkiä opettaa, että kritiikin tulee kohdella aloittelevaa kirjailijaa, ja riimittelijää eritoten, lempeästi ja anteeksiantavasti. On vaikea ymmärtää, mistä tällainen käsitys on peräisin, ellei sen taustalla sitten olen asianomaisten kirjailijoiden oma heikkous ja turhamaisuus. Muutoinhan voisi luulla, että todella eteenpäin pyrkivälle hengelle olisi kaikkein masentavinta, jos kritiikki kohtelisi häntä säälivästi, mikä jo sinänsä kertoo kyseessä olevan nerontuotteen vähäpätöisyydestä. Tällainen kritiikkihän noteeraa tuotteen niin heikoksi, ettei sen vähättely tarvitse edes todisteita. Esimerkkinä mainitsemme kritiikin suhtautumisen ”Kadetten” -kalenteriin. Siitä on sanottu tähän tapaan: kirjailijat ovat nuoria ja kalenterin julkaisemisella on hyvä tarkoitus, joten kritiikin tulee vaieta sen sisällöstä. Sietäisi kysyä näiltä nuorilta kirjailijoilta, kuinka rohkaisevaa ja tyydyttävää tämä säälittely on ollut.
Luultavasti ei löydy ainoatakaan esimerkkiä tapauksesta, jossa todella kyvykäs uusi kirjailija olisi kärsinyt vakavasta ja oikeudenmukaisesta kritiikistä. Jos lahjakkuuksia on menetetty, se on tapahtunut siksi, ettei yhteiskunta ole millään lailla huolehtinut heidän ulkoisesta olemassaolostaan, ei siksi, että kritiikki olisi jo varhaisessa vaiheessa puuttunut heidän tuotteisiinsa koettaen vakavasti osoittaa niiden ansioita ja puutteita. Sitä vastoin useimpien nousevien kykyjen heikkous on kritiikin puuttuminen. Moni on joutunut oikkujensa tai kirjallisen turhamaisuutensa johdattamana hakoteille siksi, että itse ei ole ollut kyllin vahva harkitsemaan omaa toimintaansa, eikä vakavaa kritiikkiä ole tarpeeksi ajoissa tullut muualtakaan.
Joskus kuulee väitettävän sellaistakin, että kyvykkyydellään leikittely olisi kunkin yksityisasia ja että kenellä tahansa tulisi olla oikeus ”joutohetkinään” huvitella väsäämällä värssyjä, joita sitten ilman mitään kriteerejä ja vailla moitteen sijaa saisi tarjota myös yleisölle.
Edes ensimmäiseen näistä väitteistä ei kuitenkaan voi yhtyä. Runotaiteen harjoittaminen ei koskaan ole leikkiä. Se kysyy ihmisen kalleimpia henkisiä voimia. Runoilijan sielu ei toimi vain sinä hetkenä, kun hän kirjoittaa teostaan. Ajatus, jonka hän haluaa runoissaan ilmaista, ponnistelee kauan hänen sielussaan saavuttaakseen sen selkeyden ja muodon, joka voi muuttaa sen pelkästä mietiskelystä ihmismieliin voimalla iskeväksi tuotteeksi. Vain typerys pitää taidetta yhdentekevänä leikkinä. Sen vuoksi sellainen kyky, joka ei suuntaudu runouteen mutta joka silti turhaan yrittelee runouden alalla, on yhteiskunnan ja kanssaihmisten kannalta hukkaan heitetty kyky.
Ja eikö runoilijalla ja runoudella muka ole minkäänlaista tehtävää? – Kuka voisi epäillä sitä, että runous on vaikuttanut ihmiskuntaan paljon enemmän kuin yksikään tieteellinen oppi, enemmän kuin mikään muu inhimillinen instituutio. Kansojen lapsuudessa runous on miltei kaikki; se on niiden uskonto, moraali ja historia. Kansakunnan kehittyessä sen runoudessa kuvastuu kaikki, mitä kansakunta pitää totena, jalona ja suurena. Uudet sukupolvet omaksuvat runoista kaikki ne aiempien polvien niille jättämät muistot ja opetukset. Niinpä se, mikä runoudessa on kehnoa ja tuomittavaa, vaikuttaa turmelevasti myös kansakunnan tietoisuuteen. Joka haluaa korostaa omaa oikeuttaan viattomaan keskinkertaisuuteen, leikkiin, haluaa pitää myös kansakunnan keskinkertaisuuden tilassa. Hän haluaa kansakunnalta ponnetonta itsetyytyväisyyttä ja hailean piittaamatonta suhtautumista totuuteen ja oikeuteen.
Yleisöllä on siksi ehdoton oikeus vaatia jokaiselta yleisölle suunnatulta tuotteelta vain parasta: kritiikin velvollisuus on torjua huono ja lyödä keskinkertaisuuteen sen oma hylkäysleima. Sitä vastoin kenelläkään yksilöllä ei ole oikeutta omaksi ”huvikseen” tarjota yleisölle pelkkää katinkultaa silloin kun yleisö vaatii ja odottaa jaloa metallia. Kenelläkään ei ole oikeutta valittaa, jos kritiikki ei anna tunnustusta julkisuuteen tarjottavalle yhdentekevälle yksityiselle nautiskelulle. Nimipäivälaulut ja tilapäisrunot virkistävät seuraelämää, sitä ei voi eikä pidäkään kieltää. Mutta jos tilapäisrunot eivät ole mitään muuta, jos niiden satunnaisessa muodossa ei ole yleispätevää sisältöä, niin ne eivät kuulu julkisuuteen. Sitä paitsi on selvää, että tällainen vaatimus kirjallisesta vapaudesta, joka muuttaa kirjallisuuden yksityiseksi nautiskelualueeksi, on myös protesti kaikkea kritiikkiä kohtaan. Myös tunnustetulta nerolta olisi holtitonta sanoa: ”minä kirjoitan näin, koska minua huvittaa kirjoittaa näin”, jos hän haluaisi asettaa tämän yleiseksi laiksi eikä vain yksinkertaisesti kertoa, kuinka nero luo. Tosi taiteilija voi luoda kauneutta ilman pitkälle kehittynyttä tietoisuutta taiteen laeista. Mutta myös neron suhteen mainittu valinnanvapaus pätee vain niin kauan kuin hän tiedottomasti työskentelee noiden lakien mukaisesti. Vielä vähemmän tällainen luomisen vapaus oikeuttaa ketä tahansa, joka kynästään tekstiä suoltaa, esiintymään taiteilijana. Mutta se, joka asettaa tuotteensa julkisesti nähtäville, päästää runonsa julkisuuteen, tekee juuri niin.
On varmaa, että näiden periaatteiden soveltaminen kaunokirjallisuuden arvosteluun on ristiriidassa monien vaatimusten ja nykyisten tapojen kanssa. Meidän maamme kaunokirjallisuus ei tosin kärsi siitä liiallisuudesta, joka on ollut sivistyneempien kansakuntien vitsauksena. Päinvastoin, köyhyys on kovaa ja vain kaksi viimeistä vuotta ovat tuottaneet muutaman kymmentä mittaa ja riimiä käyttävää nimeä ja nimimerkkiä. Mutta tämä äkkinäinen ilmiö tuntuu jo liialliseltakin, kun niin monet tuotteet kertovat siitä, että taiteen vaatimuksia ei juuri tunneta tai arvosteta. Mitään todellista kritiikkiä ei ole olemassakaan. Toisessa tilanteessa voisi sallia sen, että pieniä runokokoelmia ja kalentereita ei arvostella lainkaan, koska niitä pidetään vain hetkellisinä tuotteina. Mutta meidän maamme koko runouden rikkaus on nyt tässä pikkukirjallisuudessa, ellei maamme ainoaa tunnustettua runoilijaa oteta huomioon. Tämän vähäpätöisen alistaminen tarkemman kritiikin kohteeksi on siksi asianmukaista. – Tällä tavoin asiaa ei kuitenkaan ole käsitetty, vaan yleisölle on muutamalla sanalla, tavallisesti hyvää yritystä sääliväisesti kiitellen kerrottu kunkin uuden niteen ilmestymisestä.
Lyyrinen runous, josta nyt on kysymys, vaatii ennen kaikkea selkeästi ajateltua tai vahvan tunteellisen vaikutelman leimaamaa sisältöä. Sanoimme tarkoituksella ”tai”, vaikka onkin selvää, että pelkkä ajatus ei anna runolle sisältöä vaan päinvastoin selkeä ajatuksellinen käsittäminen jo edellyttää vahvaa tunnevaikutelmaa. Mutta usein näkee lyyristä runoa, joka on välitöntä tunteen vuodatusta ilman että refleksio on vielä tehnyt työtään ja joka silti vaikuttaa lukijassa niin tunteeseen kuin ajatuksiinkin. Ja päinvastoin nähdään joskus mitä kirkkaimpia ja hiotuimpia ajatuksia turhamaisesti runouden lainavaatteisiin puettuina. Mutta silti käy lähes aina niin, että refleksion puuttuessa runo lavenee enemmän tai vähemmän väsyttäväksi harhailuksi, jonka aikana pohjalla oleva ajatus ikään kuin etsii omaa rajaustaan sitä kuitenkaan löytämättä. Niin kuin lyriikka kansakunnan kehityksessä kuuluu myöhäisempään vaiheeseen, niin aivan samoin luonnonrunoilija on harvoin lyyrinen runoilija ja silloinkin kun hänen tunteensa virittyy lyyriseen vuodatukseen, hän mielellään säilyttää eeppisen muodon. Ja samoin varsinainen lyyrinen runo on sitä häilyvämpi ja hajanaisempi, mitä kauempana runoilija on aikansa sivistyksestä ja mitä heikompaa hänen refleksionsa tästä syystä on.
Jos asiaa haluaisi valaista esimerkein, niin mielestämme Schillerillä näkyy mainittu refleksion ylivalta kun taas monissa Rückertin töissä ilmenee refleksion työn, välttämättömän keskittämisen puutetta. Goethen lyyriset runot sitävastoin ovat hyvä esimerkki viimeistellyn ajatussisällön yhdistymisestä varmaan ja voimakkaaseen tunteeseen. Se, että kaikki nämä runouden suuret nimet ylivoimaisten ansioidensa vuoksi silti ovat todellisia suuruuksia, ei mitenkään kiistä tekemämme sovellutuksen oikeellisuutta. Eikä kysymys ole myöskään siitä, etteikö Schiller olisi runoillut paljon täydestä sydämestä tai etteikö Rückertillä olisi monia loppuun asti hiottuja runoja.
Ja sitten siirrymme suuresta verrattain vähäpätöiseen. – Lukija on ”Neckenin” kahdessa vuosikerrassa, Lärkanissa, Fosterländskt Albumissa sekä R. Tengströmin julkaisemassa antologiassa nähnyt koko joukon nimimerkin H. K. (Herman Kellgren) runoja ja käännöksiä. Omien runojen joukossa on monia, jotka on syytä panna merkille viimeistellyn ja keskitetyn sisältönsä ansiosta. Ne kaikki kertovat myös kirjoittajan innostuksesta ja jaloista pyrkimyksistä. Mutta moni lienee kanssamme yhtä mieltä siitä, että useimmissa runoissa on sellaisia puutteita, joiden vuoksi ne eivät pysty vaikuttamaan lukijan tunteeseen. On helppo nähdä, mistä tässä puutteessa on kysymys. Se, mikä kumpuaa voimakkaasta tunteesta, puhuttelee myös vastustamattomasti tunteita. Tällainen valtava ja inspiroiva tunteellinen vaikutelma Kellgreniltä puuttuu ja siksi ajatus jää vaille todella runollista muotoa. Päinvastainen puute, refleksion ja kiinteyden puuttuminen taas näkyy tunnetulla runoilijalla F. Berndtsonilla, joka silti tunteen elävyydessä ylittänee kaikki nuoren polven runoilijat – Lars Stenbäckiä lukuun ottamatta. Sillä jos joltakulta nuorista voidaan etsiä tunteen syvyyttä tiiviiseen ajatussisältöön yhdistyneenä, niin sitä löydämme juuri viimemainitulta, jonka yksipuolinen maailmankatsomus tähän voimakkaaseen tunteeseen yhdistyneenä tekee lukijaan syvän mutta synkän vaikutuksen. Sitä vastoin Berndtsonin parhaimmissakin runoissa kuten satiirisessa ”I Mörkret” linjaton ajatuksenjuoksu ja liiallinen pituus latistavat iskevyyttä, jota monissa muissa hänen runoissaan sentään on enemmän. Ajatuksellisen varmuuden puute näkyy ylipäänsä selvimmin juuri satiirissa.
Jos kotimaisista runoilijoistamme haluttaisiin löytää vielä parempi esimerkki siitä muodottomasta laveudesta, johon refleksion puute voi johtaa, niin jokainen myöntänee, että F. Cygnaeuksen runot ovat tässä suhteessa vertaansa vailla. Olemme miltei valmiit ottamaan takaisin äsken esittämämme kannan syvästä ja palavasta tunteesta, koska sitä Cygnaeuksella kyllä riittää. Eräs vielä korkeamman henkisen kutsumuksen merkki, nimittäin omaperäinen asioiden käsittäminen, voi kuitenkin johtaa panemaan tunteen tiliin enemmän kuin kuuluisikaan. Toisaalta nerollinen omaperäisyys ei näytä edes riittävän Cygnaeukselle, vaan hän pyrkii myös viittausten, vertausten ja kuvien omaperäisyyteen, mikä hämmentää kaiken tämän alta kuultavaa tunteen vaikutusta. On tuskallista joutua julistamaan niin loisteliaan kyvyn epäonnistuneen runoilijana itsehillinnän puutteen vuoksi – kaksinverroin tuskallista, kun isänmaan kirjallisuutta rakastavan miehen pettymys tässä yhdistyy kaksikymmenvuotisen ystävyyden aiheuttamaan haluttomuuteen sanoa sitä julki.
Sitä ilahduttavampaa on löytää yhtä hyvin Cygnaeukselta kuin Berndtsonilta ja Kellgreniltäkin runoja, jotka tekevät poikkeuksen tästä yleisarviosta. Mutta me säästämme sekä niiden että meidän käsitystämme tukevien runojen tarkemman käsittelyn tuonnemmaksi.
Tässä kohdassa on vielä syytä sanoa sananen runoilijan, ja jokaisen todellisen taiteilijan tärkeimmästä varustuksesta, nimittäin omaperäisyydestä, neron varsinaisesta tuntomerkistä. Olemme puhuneet ensin tunteen ja refleksion suhteesta, koska näiden sisäinen yhteys luonnehtii erityisesti lyyristä runoilijaa. Myös eeppisen runon rakentaminen vaatii refleksiota, mutta vilkas mielikuvitus on sen kannalta kuitenkin paljon tärkeämpi tekijä ja etenkin kaikenlaiset tunteenpurkaukset vain häiritsevät kuvauksen tasaista kulkua. Draamarunoilijan taas on enemmän kuin kenenkään muun oltava ajatuksen mies, jotta hän pystyisi osoittamaan inhimillisten intohimojen harhapolut ja punnitsemaan syiden ja vaikutusten suhdetta toiminnan maailmassa. Tunne voi tässä tapauksessa olla tehokas vain silloin kun draamaan sisältyy lyyrinen momentti. Mutta lyriikka, joka on ensi sijassa tunteenpurkausta, on samalla myös tunteeseen sisältyvän yleisen ajatuksen hetkellinen ilmaus. Sellaisena se vaatii ajatuksen ankaraaa työtä antamaan sisällölle ja ilmaisulle oikeat suhteet, joita ilman ne eivät kuulu kauneuden piiriin.
Mutta kuten sanottu, tunne ja refleksio eivät yksin tee runoilijaa. Mielikuvituksen jumalainen lahja antaa molemmille vain materiaalia jota ne muokkaavat ja muodon, jossa materiaalista tulee runoutta. Alastoman todellisuuden uskollinen jäljentäminen ei vielä ole taidetta. Vapaimmankin mielikuvituksen on tosin lainattava muotonsa todellisuudelta. Mutta mielikuvituksen käsissä todellisuus lakkaa olemasta sitä, mitä se on ollut ja muuttuu taiteiljan hahmotteleman ideaalin kuvaksi. Tässä toiminnassaan mielikuvitus käyttää niin tunnetta kuin refleksiotakin, edellistä taiteellisen runoilijan käyttövoimana, jälkimmäistä voiman säätelijänä. Etenkin lyyrisessä runossa tunteen voima on välttämätön melikuvituksen ennalta asettaman tavoitteen saavuttamiseksi.
Kun mainittujen runoilijoiden teoksia arvioidaan tällä mittapuulla, niin olemme sitä mieltä, että kritiikin on pidettävä Cygnaeusta kaikkein kiistattomimpana runoilijalahjakkuutena. Hänen suurta omaperäisyyttään ja hänen mielikuvituksensa kepeää lentoa ei käy kiistäminen. Ja silti hänen nerontuotteiltaan puuttuu täysin idealisoitu muoto. Tälle ristiriidalle emme löydä mitään muuta selitystä kuin jo esitetyn, että refleksio on Cygnaeuksen tapauksessa jättänyt mielikuvitukselle vapaat kädet niin että se nauttii vain omasta toiminnastaan eikä sen ole pakko suuntautua kohti ideaalia ja etsiä ainoaa nautintoaan sen toteuttamisesta.
Berndtsonin katse ja mieli suuntautuvat ulos elämään. Hän asettaa todellisuuden terävästi ideaalia vasten eikä voi olla pitämättä edellisen tilaa surkeana. Tämä tekee hänen esitystapansa suorasukaiseksi ja tuoreeksi ja siinä on meidän mielestämme myös hänen omaperäisyytensä. Hän tekee joko satiiria, kuvaa maailmaa päälaelleen käännettynä, tai sitten hän runoilee jossain kaukaisuudessa näkemästään ihanteesta, jonka hänen taipumuksensa yleiseen skeptisyyteen saa näyttämään tavoittamattomalta. Häneltä puuttuu yhtäältä se korkeampi luottamus, joka idealisoi todellisuuden ja näyttää ikuisuuden olemassaolon todellisuuden äärellisissä hahmoissa. Toisaalta häneltä puuttuu se rakkaus, jolle äärellisen välttämättömyys ikuisuuden ilmenemismuotona antaa syyn hymyillä sovittavasti inhimilliselle heikkoudelle ja joka siten muuttaa satiirin huumoriksi.
Haluamme uskoa, että tämä kanta on Berndtsonille siirtymävaihe, koska muuten hänen kiistatta osoittamansa runollinen kutsumus kariutuu sovittamattomiin ristiriitoihin. Olemme aiemmin pitäneet hänen ironiaansa keinona vapautua siitä epäitsenäisestä Runebergin jäljittelystä, joka leimasi hänen ensiesiintymisiään. Mutta tämä ironia on mielestämme ilahduttava merkki ainoastaan suuremman itsenäisyyden toteuttamiskeinona.
Berndtsonin runoissa näkyy eräs elementti, joka lupaa suomalaiselle runoudelle ylipäänsäkin tulevaisuutta, nimittäin innostus suomalaista kansallisuutta kohtaan. Berndtsonin asema osoittaa, että siinä täytyy olla kysymys enemmän refleksiosta kuin välittömästä tunteesta, ja se onkin kauneinta esiintyessään ylipäänsä valon ja henkisen vapauden rakastamisen muodossa. Emme epäröi sanoa Berndtsonin parhaiksi runoiksi niitä, joissa nämä kaksi elementtiä esiintyvät. Ne antavat hänen runoilleen oman luonteensa, jonka seurauksena Berndtsonin runotar pyrkii korkeammalle kuin useimpien nuorten runoilijoiden. Hän ei tavallisten tusinarunoilijoiden tavoin kuvaa jokaista satunnaista sieluntilaa, hän ei omista muutamia riimejä jokaiselle lähteelle, jokaiselle ruusulle tai kenelle tahansa viisitoistavuotiaalle neidolle. Hän esittää pikemmin variaatioita yhdestä teemasta, jota hänen sielunsa jatkuvasti himoitsee. Hänen runoutensa lisäansiona on pidettävä sitä, ettei hän tällöin vajoa kaihoisaan usvaan, vaan esittää pyrkimyksensä selkeästi ajateltuna, usein katkerana vallitsevaa todellisuutta kohtaan. Hänen kielensä ja riimittelynsä on samalla tavalla karkeaa ja rivakkaa, ja se kuulostaakin heti joltain muulta kuin tavanmukaiselta helkyttelyltä. Kenties liian varhain hän on julkaissut kokoelman ”Dikter”.
H. Kellgren on Berndtsonin sukua mainitussa vakavamielisessä suuntautumisessa. Voidaan kuitenkin sanoa, että se mikä Berndtsonilla piilee pohjalla ja minkä päällä hänen suurempi runollinen lahjakkuutensa pääsee niin vapaana ja vivahteikkaana leikittelemään, täyttää Kellgrenin mielen ääriään myöten. Hänen runoutensa onkin sen vuoksi yksinkertaisesti vaatimusta valosta ja isänmaasta. Olemme lausunnossamme hyvin varovaisia, jos ilmaisemme epäilymme siitä, onko Kellgrenillä todellista runollista lahjakkuutta. Hänen runojensa sisältö on punnittua ja reflektoitua, ja vaikka sitä kannattaakin jalo tunne, niin se ei ole kyllin vahva eikä hänen runoissaan näy vapaan mielikuvituksen lentoa. Tästä syystä hänen kielensä on väkinäistä ja kylmää ja hänen säkeensä jäykkiä.
Olemme maininneet Berndtsonin satiirisen runon ”I Mörkret”. Se osoittaa hänen ilmeiset ansionsa tällä alalla. Mutta siinäkin jäämme kaipaamaan hiottua ja järjestelmällistä ajatuksenjuoksua. Myöskin sovittavaa huumoria siitä on turha etsiä. Se on viiltävän sukkelaa ja terävää, ehkä juuri sellaista kuin meidän aikamme vaatii, muttei sellaista kuin taide vaatii. Seuraavassa esitämme toisen runon, jossa ei ole ironiaa, mutta joka ei silti ole edellämainittua vakavampi. Vaikka runo on kaunis ja kuuluu Berndtsonin parhaisiin, siitä löytyy runsaasti merkkejä reflektoinnin ja kritiikin puutteesta. Luonnonkuvaus on pitkäveteistä ja laimeaa eikä pääajatus tule esiin kyllin varmasti ja terävästi.
II [nro 8, 11.10.1846]
Ehkä meidän pitäisi osoittaa esimerkein, mitä kritiikin laiminlyömisestä johtuvia puutteita tässä Berndtsonin runossa on. Mutta riittäköön, jos kiinnitämme tekijän huomion epäonnistuneeseen luonnonkuvaukseen joka alkaa säkeestä ”Och glädjen, rodnande behagen” – punastuvasta halusta, joka kevyesti kuin länsituuli tanssii kumpujen keskellä, missä hopeapurot virtaavat rauhallisina ja lintujen musiikki soi. Myös lukija jää miettimään, pitäisikö tämä Suomen pojan kehottaminen etsimään joen kirkasta vettä ymmärtää kuvana. Vai kehottaako se häntä vain yksinkertaisesti peseytymään, pyyhkimään pois pimeyden ja nokisen kurkihirren alla nukutun yön jäljet kädeltä, poskelta ja otsalta? Ja jos on kysymys vertauksesta, niin eikö se kaikessa seikkaperäisyydessään ole varsin vastenmielinen? Ja minkälaisen kuvan tämä kuuraaminen valistuksesta oikeastaan antaa? Myöskään appositiot ”sivistys”, ”valo” ja ”järki” eivät tee ”valistusta” sen selvemmäksi. Samoin edellisessä kohdassa kevään ”hengen” vertaaminen aalloilla hyppelehtivään kevään ”tuulahdukseen” istuu huonosti.
Kaikki tämä on tietysti pelkkää yksityiskohtaa, jonka rinnalla pääajatus tulee esiin selkeästi ja osuvasti. Mutta asia on niin, että pääajatuksen ei tule ilmetä yksityiskohtien ohessa, vaan juuri niissä. Se tulee esittää havainnollisesti ja tunteella, ei pelkästään ymmärrettäväksi. Eihän ymmärrys tarvitse taidetta ja runoa, sitä ruokkii parhaiten kaikkein kirkkain proosa.
Parempia ovat mielestämme sellaiset runot kuin ”Vemod” (Surumielisyys), ”I farans stund” ja ”I stormen”. Kahdessa jälkimmäisessä näkyy myös luottamusta, jonka puuttumisesta muista Berndtsonin runoista olemme huomauttaneet. Kun lukee näitä ja Berndtsonin satiireja, niin tajuaa paremmin kuin hyvin, että runoilijan henkeä liikuttaa aikamme korkein tietoisuus. Tämä antaa hänen runoihinsa koko uudemmassa ruotsinkielisessä runoudessa harvinaista raikkautta. Henki, joka Berndtsonin runoissa raivaa itselleen tietä, vahvistaa jokaista tavanmukaiseen kaihoisaan ja idylliseen lepertelyyn kyllästynyttä. Emme halua riistää lukijalta iloa nähdä tässä vielä yksi näistä runoista, ja koska palstatilamme estää meitä valitsemasta ensiksi mainitsemaamme, esitämme toisen.
I farans stund
O låt den röst, som ur ditt inre ljuder, / I farans stund din ledning bli! / Ty veta lyda, hvad den rösten bjuder, / Det är att kunna allt, att vara fri! / Att kunna lugn se lifvets gång och tidens / Med sina (deras?) skiften utaf sorg och fröjd, / Och veta, att en evig makt, en fridens, / I seklers och i stjernans banor röjd, / Igenom strider till försoning kallar; / En makt, som gläds, när vredgadt verldshaf svallar / Att menskan se, hur hon sin julle styr, / Och blixtens hot och vågen icke skyr / I farans stund. / Haf mod att älska, att med kärlek sluta / Allt stort och herrligt till ditt varma bröst; / Haf mod att höja till dess låf din röst, / Att för dess ära glad ditt hjertblod gjuta / I farans stund! / Se tiden mörkt emot en framtid pekar, / Och stormar bådar han och hårda lekar. / Välkomne strider! Luft skall anden få, / Och friska pulsslag tidens hjerta slå / I farans stund!
Välittömästi tämän jälkeen esitämme näytteeksi yhden Kellgrenin runon, kenties kauneimman hänen julkaisemistaan. Runon syvällinen merkitys sopii hyvin siihen henkeen, joka edellä esittämämme mukaan ylipäänsä elähdyttää Kellgrenin runoja:
Näktergalen i den stora staden / Lilla näktergal / Som i natten sval / Sjunger fängslad vid den kalla muren; / Der du sjunger nu, / Säkert tänker du, / Att du sjunger fri uti naturen. / Tror, att lundens sus / Eller bäckens brus / Är det dofva buller, som dig hinner, / Och att lyktans brand / Invid gatans rand / Är en glimt af månens milda skimmer. / Tror, att doften ljuf / Som dig smeker nu, / Som ur krukan sprider sig i sunden, / Att en doft det är, / Som dig fläkten bär / Tyst ifrån violerna i lunden. / Och att muren der / Blott en molnsky är, / Som en stund dig himlens stjernor döljer, / Men att snart igen / Hädan flyktar den, / Och att klarhet, sen den flyktat, följer. / Säkert tänker du, / Att din klagan ljuf / Höres af din älskarinna trogen, / Och att pinnen, der / Nu du sitter, är / Späd en telning uti mandelskogen / Sjung i natten, sjung, / Att din boja tung / Ej må kännas, sjung i ljufva toner! / Sjung du lilla, öm / Och dig fjerran dröm, / Dröm dig fjerran bort till andra zoner. / Kommer dagen sen, / Och du då igen / Buren trång och bojan plågsam finner, / Glöm din smärta, glöm, / Tro en plågsam dröm / Blott det är, som snart igen försvinner.
Tähän hartaasta tunteesta nousevaan ja miellyttävästi toteutettuun runoon ei kritiikillä liene juuri huomauttamista. Myöskin ”Den Första Frostnatten”, joka äskeisen tavoin on julkaistu vuoden 1845 Necken-kalenterissa, on muodoltaan erinomainen, vaikka siitä varsin yllättäen puuttuu johtava ajatus. Se on kuvaus eräästä pakkasyöstä, ei ensimmäisestä. Tekijä kuvaa auringon valaisemia jääkristalleja, muttei edes vihjaa loistavan ihanuuden pikaisesta katoamisesta eikä sen Suomelle monta kertaa synkästä merkityksestä. Nämä puolet olisivat antaneet runolle kärjen, sen iskevään muotoon sopivan ajatussisällön. Tämä olisi vielä toivottavampaa siksi, että Kellgrenin runoista sellaista usein löytää. Mutta myös kauniin ja hiotun ajatuksensa ansiosta arvokkaat runot on puettu asuun, joka selvästi kertoo refleksion saaneen korvata tunteen ja mielikuvituksen myös muodon suhteen. Vielä selvemmin tämä näkyy muutamassa kuvailevassa pikkukappaleessa, joita luonteensa mukaisesti ei kanna mikään syvällisempi ajatus. Esimerkiksi mainitsemme runon ”Morgonen” (Necken 1845), jonka säkeet lähes kauttaaltaan ovat samaa tasoa kuin seuraavat:
– – –
Siskan slår i skogen, / Dufvan suckar trogen, / Bonden går till plogen / Och i tömmen tar. – / Vågen sakta plaskar, / And’ i gräset snaskar, / Kråkan nära traskar, / Vinden fjerran flyr. / Gubben uti båten / Far den kända stråten / Kastar ut försåten / Och kring grunden styr. – –
– – –
Tällaiset riimit sisältävät proosaa, puhtaampaa kuin runollisessa kalenterissa on edes sallittua ja tavallista. Kukapa ei tätä lukiessaan ajattelisi Bellmanin ihania luonnonkuvauksia, kuten:
”Och på ängen ren / Lutad mot en sten / Dalkarln i sin skyffel tar” -
Vertailu niihin osoittaa parhaiten, mitä Kellgreniltä puuttuu ja havainnollistaa myös meidän väitettämme, että hänen runoistaan puuttuu lämmin tunne ja mielikuvitus. Lisäämme vielä vuoden 1846 Neckenissä julkaistun ”Den döende ynglingen” -runon alun. Se on hyvin ajateltu, mutta karkea muoto antaa uuden todisteen väitteemme tueksi.
Tag stilla afton i ditt milda ljus / Af vandraren de sista orden, / Jag känner det, o verld, ifrån ditt grus / Min ande snart är friad vorden. / Jag irrat länge, stunden nalkas nu, / Min sista suckan, afton, mottag du! / En tomhet har jag kännt uti mina barm, / Och velat frid för hjertat vinna; / Jag rätt och sanning sökt med hågen varm, / Men har dem aldrig mäktat finna. / Jag funnit blott en murken öde verld, / Med kärnan tom, på ytan smink och flärd.
Runoon sisältyy myös vapaamittaisia kuvauksia, joista kaikki ovat luullaksemme näitä riimiteltyjä jaksoja parempia.
Useimmat Kellgrenin Fosterländskt Albumissa ja Antologiassa julkaisemat suomalaisten ja virolaisten kansanrunojen käännökset kärsivät samasta muodon kovuudesta, joka muutoinkin leimaa hänen runollisia tuotteitaan. Silti niiden joukossa on myös monta kaunista ja onnistunutta käännöstä.
Moni pitänee tätä Kellgrenin runojen erityistä käsittelyä tarpeettomana, koska meidän on kuitenkin arvioitava hänen pyrkimyksiään tällä alalla ylipäänsä kielteisesti. Mutta hänen muuten niin ansiokas kirjallinen toimintansa samoin kuin hänen nuorten runoilijoiden keskuudessa nauttimansa arvostus velvoittavat meitä näin tekemään. Olisimme epäoikeudenmukaisia, jos arvostelisimme monien muiden nuorten runoyritelmiä ilman että asettaisimme Kellgrenin runollisia pyrkimyksiä ankaran kritiikin kohteeksi. Ensinmainitut eivät myöskään tunne tätä ankaruutta niin kirpeästi, kun he kohtaavat sen näin hyvässä seurassa.
Niin kuin sanoimme, pidämme myös Cygnaeuksen runojen arvostelua velvollisuutena, emme ilona. Cygnaeus ei ole ottanut opikseen aiempien runojensa saamista murskaavista arvosteluista. Tässäkin olisi yksi syy vaieta niistä niin kuin eri yhteyksissä on tehtykin. Mutta nyt käsiteltävät Cygnaeuksen tuotteet kuuluvat tämän artikkelin aiheena olevaan kirjallisuuteen. Sitäpaitsi Cygnaeus on kuitenkin merkittävä henkilö vähäisessä kotimaisessa kirjallisuudessamme, ja kuten kohta osoitamme, ei häneltä suinkaan puutu jäljittelijöitä. Lisäksi hänen maneerinsa on niin loistava todiste taiteellisen isehallinnan puuttumisesta, että se on jo sinänsä huomionarvoinen.
Haluamme kuitenkin jättää sikseen Cygnaeuksen viimeisimmän runovihkosen nimeltään ”Ljus och skugga”, josta kaikki arvostelijat ovat löytäneet vain yhden valopilkun, runon ”Erin har sorg”. Tämän runon olemassaolon on katsottu tekevän sitä ympäröivän synkän varjon käsittämättömäksi. Samalla kun ilman sen enempiä perusteluja yhdymme tähän arvioon, otamme tarkasteltavaksi vain ne viisi runoa, jotka on julkaistu vuoden 1845 Neckenissä nimimerkillä C. Tästä rajauksesta kirjailija toden sanoaksemme hyötyy, sillä ainakin kahta näistä runoista voidaan pitää hänen parhaimpiinsa kuuluvina. Ne ovat ”Den sanna Våren” ja ”Ro i Natten”. Edellinen kuuluu näin:
Herrligt ler naturens unga vår / I dess skönsta lustgård uppå jorden, / Och ren letar fogeln dock de spår, / Som uppå dess landsflyktståg till norden / Vingen lemnat i molnen / Hvad väl söker han, som icke här / Finnes rikare, än förr han drömde? / Och han längtar dock till öde skär, / Hvilka höstens töcken undangömde / För den flyendes afsked. / Sök uti din egen barm. Ett svar / I dess djup uppå din fråga finnes: / Fogeln ju sitt bo i norden har / Och sin enda sanna vår han minnes / Lifvets flyktade första.
Emme toki luule, että kaikki lukijat ymmärtävät tämän runon ilman selityksiä. Mutta kun sanomme, että ilmaus kevään ”skönsta lustgård” (kaunein paratiisi) tarkoittaa etelää ylipäänsä tai kenties Italiaa, niin lukija ymmärtää, miksi lintu ”kuitenkin” kaipaa takaisin pohjolaan, vaikka on kevät. Samoin toisen säkeistön alussa pitäisi olla ”der” eikä ”här”, sillä missään ei ole selvästi sanottu, että tekijä on kirjottanut runonsa etelässä. Edelleen tavallisesti kuvitellaan, että lintu tulee pohjoiseen nimenomaan tekemään ”pesänsä”. Mutta tekijä tarkoittaakin sitä pesää, jossa lintu kuoriutui munasta, siis oikeastaan sen vanhempien pesää. Tällaisia huolimattomuusvirheitä ei voi pitää merkityksettöminä, koska ne vaikeuttavat suuresti runon tarkkaa ymmärtämistä eikä niitä Cygnaeuksella ylipäätään ole paljoa. Jollemme siis puutu niihin, niin on myönnettävä, että pääajatus on kaunis, tosi ja hyvin valitun ilmiön avulla ilmaistu. Harvat pohjoismaiset runoilijat ovat unohtaneet pohjolan kauneutta arvostavat muuttolinnut. Monet ovat ylistäneet niiden rakkautta lapsuudenkotiinsa. Mutta se ajatus, ettei niitä houkuttelekaan kevät eikä pohjolan kesä, vaan muisto niiden omasta keväästä, ja että tämä muisto saa ne rakastamaan pohjolaa, vaikka sen luonto ja kevät eivät olekaan etelän veroisia, tämä ajatus on uusi ja omaperäinen. Merkittäväksi tämän ajatuksen tekee kuitenkin vasta sen tarkoitus, psykologisen perustan antaminen pohjolan asukkaan koti-ikävälle. Se on toki tunnettu aiemminkin, mutta sen esittäminen muuttolinnun elämän kautta, jolloin myös elämän keväästä tulee ainoa todellinen kevät – siinä on runon omaperäisyys. Muutamassa rivissä on paljon annettavaa niin ajatukselle kuin tunteellekin.
Olemme äskettäin esittäneet erään ranskalaisen kriitikon sanat, joita hän soveltaa neron luomuksiin: ”Luominen on koossapitämistä, hajoittaminen on tuhoamista”. Juuri tämä koossapitäminen on Cygnaeuksella kovin harvinaista, mutta esitetyssä pikku runossa sitä on ja siksi se on meistä arvokas. Itse ilmaisussa ja runomitassa voi huomata jonkinlaista jäykkyyttä, mutta ajatuksen keskittäminen on tehnyt myös muodon tavallista sujuvammaksi.
Toinen mainitsemamme runo kuuluu näin:
Mellan molnen stormen viner / Likt en grafsång ibland ruiner, / Ingen stjerna ännu skiner, / Fast det redan blifvit natt. / Och fast molnen undanjagas, / Fast af ljusa skyar tagas / Deras plats, det dock ej dagas; / Tyst de hviska: det är natt. / Fast på fästet strålar leka, / Lik ett löje omkring bleka, / Döda munnen, ej de neka, / Att den likväl blott är natt. / Men du lugnas dock betryckta / Barn, som kände dagen flykta, / Och vid månens matta lykta / Ro du söker i din natt. / Tror du, att, sen dagen svunnit, / Sen dess glädjes sol förbrunnit, / Du har äntligt målet hunnit / För förluster i din natt? / Vill du vakta dig för våda, / Får du ens ej vänligt skåda / På de stjernor, som bebåda, / Att din dag sig bytt i natt. / Den, vid hvilken du bland alla / Hellst dig fäste, först skall falla, / Och likt hemska hånskratt skalla / Dessa läror i din natt: / Ro fins ej fö blick, som tåras, / Ej för panna, som än fåras, / Ej för barm, som än kan såras – / Ro blott göms i grafvens natt.
Pelkäämme, että vain harvat yhtyvät kanssamme kiittämään tätä runoa. Myös siinä on kuitenkin omaperäisesti kehitelty runollinen perusajatus. Yö lupaa rauhaa, mutta ei annakaan sitä: jos voisitkin lentää johonkin sen tähdistä, et voisi välttää katoamista ja onnettomuutta, sillä juuri tähti on se aurinkojärjestelmä, joka ensinnä häviää. ”Ro finnes ej för blick, som tåras – – – ro blott göms i grafvens natt” (Rauhaa ei saa kyyneleinen katse – – – Rauha on vain haudan yössä). Tämä kaunis loppusäe vastaa montaa edeltävien säkeiden virhettä. Siinä nimittäin ilmenee enemmän kuin selvästi Cygnaeuksen keskeisin puute. Voidaan kysyä, mistä tämä raskas ”fast” kolmessa ensimmäisessä säkeistössä? Vaikka on yö, ei yksikään tähti loista – siinä on vielä kuvattuna koko runon ajatuskulku. Mutta jälleen: vaikka pilvet katoavat, vaikka säteet leikkivät, yö vain pysyy. Tähän voisi perustellusti huomauttaa, että yönhän on oltava. Mutta ehkä pitäisi viitata siihen, että tähdet, joita onneton katselee, tulevat esiin vähitellen. Näyttäisi kuitenkin selvältä, että olisi ollut parempi sanoa ”dock” kuin ”fast”. On myös selvää, että tähtien pitää kuudennessa säkeistössä vain loppusoinnun vuoksi ”asuttaa” (bebåda) yö, sillä yöhän on valmis ilman että yksikään tähti loistaa. Myös neljännessä säkeistössä on väärin puhua rauhoittumisesta (”du lugnas”), kun merkitys on: turhaan etsit rauhaa. Samanlainen ristiriita on viidennessä säkeistössä, jossa puhutaan ”ilon” päivästä, mutta yö on kuitenkin (päivän) ”tappioiden” raja.
Luemme nyt tämän runon. Siitä vilahtava kaunis ajatus ja selventävät rohkeat vertaukset viehättävät. Silti siihen ei voi olla tyytyväinen, sillä kokonaisuutta ei pysty ymmärtämään kyllin selvästi, kieli on raskasta ja säkeet soinnuttomia. Vasta viimeisessä säkeistössä vapaudutaan ahdistavasta tunteesta. Selkeä, kauniissa muodossa ilmaistu ajatus on yksittäinen mietelmä, jonka voi kätkeä sydämeensä samalla kun kaikki sitä edeltänyt saa sen kannalta merkityksettömänä jäädä sikseen. Saman tilanteen löytää Cygnaeuksen runoista usein. Jos teemme kuten edellä ja etsimme pahimpia virheitä, niin hämmästymme huomatessamme, kuinka silmiinpistäviä ne ovat ja kuinka helposti ne olisivat vältettävissä. Lyhyesti sanoen, löydämme syvän tunteen ja voimakkaan mielikuvituksen yhdistyneenä suureen ajattelemattomuuteen, tai oikeammin, suureen halveksintaan vähäisintäkin ajatustyötä kohtaan.
Tiesimme etukäteen, että nämä huomautuksemme eivät kykene vakuuttamaan Cygnaeusta, jos ne koskaan hänen silmiinsä sattuvatkaan. Hän tulee esim. osoittamaan, että se on juuri ilon päivän menetys, siis yön tulo, johon turhaan etsii yöltä lohtua. Hän on sitä mieltä, että koko runon kauneus perustuu juuri noihin kolmeen ”fast” -sanaan eikä mikään inhimillinen voima saisi häntä poistamaan niistä ainuttakaan. Toivomme kuitenkin, että tämä hänen runojaan kiroava katsauksemme saa jonkun lukijan etsimään kauhistuttavan kuoren alta niitä syvän tunteen ja palavan mielikuvituksen helmiä, joita sieltä yleensä kuitenkin löytyy.
Kolmas runo, ”Aftonrodnaden”, on alun alkaen sen keinotekoisen ja kummallisen omaperäisyyden tulosta, jota Cygnaeus aivan suotta tavoittelee. Hän valittaa sitä, että iltarusko on pelkkä päivän jälkikajastus, joka ei itse ”ole päivä eikä yö”. Jokaisessa säkeistössä on varsin omaperäisiä käänteitä. Niinpä esim. päivän osa on kaunis, koska se ”välttää pimeyden maailmassa, jota se runsaana ja lämpimänä kultaa”. Päivä on siis sikäli onnellinen, että sen ei tarvitse meidän kuolevaisten tavoin kokea yötä, ja aurinko on onnellinen siksi, ettei sen tarvitse asua pimeässä! Säkeistöt ovat verrattoman kankeita, esimerkiksi tähän tapaan:
”Ej sjelf helst skådar jag, / Fastän ljuflig du är ock: / Skönare som minne af den dag, / Som gick hän, du blommar dock,”
Runot ”Tvenne vägar” sekä ”Runoskalden ute” muodostavat tässä järjestyksessä siirtymän Cygnaeuksen tyypillisimpään maneeriin, mielikuvituksen löytöretkiin, joista runoilija sen paremmin kuin kukaan muukaan ei voi sanoa, mihin ne oikeastaan päättyvät. Ensinmainitun kaksi tietä ovat surun ja ilon taivaaseen astuminen, jälkimmäinen hartauden siivillä, edellinen epäilyn. Tämä sinänsä epätosi asioiden yhdistely jää kuitenkin sivuasiaksi yllättävien ja Cygnaeuksen runoissa poikkeuksellisen kauniiden kuvien ja vertausten ketjussa. Jälkimmäisessä runossa pääasia jää vielä enemmän sivuun. Runoilija on vieraassa maassa ja näkee sumua. Hän uneksii Suomen järvistä rantoineen ja paljosta muustakin niihin liittyvästä. Mielikuvitus saa vapaat siivet, mutta niinpä se lentää myös rennommin kuin noilla kahdella määrätyllä tiellä. Kutsuimme tätä Cygnaeuksen omimmaksi maneeriksi siksi, että hän käyttää kekseliäisyyttään vain yksityiskohdissa, ei kokonaisuuden rakentelussa. Riimittömät säkeet, joita hän rakastaa ja mielellään käyttää, vievät runosta kaiken keskittämisen. Väsymättä hän sitoo vertauksen toiseen ”joka”, ”niin kuin”, ”samoin kuin” tai ”kuten” -sanoilla. Jokainen tällainen sana on syrjäpolku ja näillä harharetkillä sisältö ja muoto sotkeutuvat kumpikin yhtä pahasti. Tällaisina useimmat hänen runonsa kelpaavatkin retoriikan tutkimuskohteiksi, yleisölle tarkoitettua taidenautintoa ne eivät tarjoa. Mutta runoilijalle tällainen päämärä on virheellinen. Olemme toistuvasti sanoneet, että vika on refleksion, kritiikin ja taiteellisen itsehillinnän puutteessa. Cygnaeukselta on vaikea löytää mitään maailmankatsomusta tai muita voimakkaampaa tunnetta, joka johdattelisi hänen runollista purkaustaan. Emme saa kuitenkaan sivuuttaa sitä, että ne kaikki henkivät lämmintä ihmisrakkautta, ja usein ne kertovat myös elävästä isänmaanrakkaudesta.
Moni lukija kenties ihmettelee, miksi siirrymme Cygnaeuksesta ”Finska Kadetten” -kalenteriin. Eikä se tapahdu siksi, että kalenteri alkaa eräänlaisella Pultavassa 1841 päivätyllä omistuksella Cygnaeukselle:
”Ifrån Suomis klippbeströdda stränder / Förd på ödets snabba jättevåg / Långt, ack långt bort till de länder, / Der sin ära Svea mörkna såg – / Har jag nu stått på den graf, som döljer, / I sin kalla, dystra, djupa famn / Fädrens stolt, som ärans lager höljer, / Fastän glömdt är redan månget namn. / Du, som uti ynglingshjertan väckte / För allt stort och ädelt känslans ljus” jne.
Teemme näin siksi, että Finska Kadetten saa melko tavalla kiittää Cygnaeusta olemassaolostaan. Hän oli muutamia vuosia opettajana Kadettikoulussa. On tunnettua, että nuoriso kiintyi häneen lujasti. Ja kukaan tuskin epäilee sitä, että hän tuon nuorison edessä ”uskollisesti ja hellästi kohotti historian jumalattaren huntua” ja herätti, ellei tunteen ”valoa” niin ainakin innostusta ”kaikkeen suureen ja jaloon”. Ei ole liian rohkeata päätellä, että Cygnaeuksen innostuneet ja mielikuvitusrikkaat luennot yhdessä hänen myöhempien kirjojensa kanssa herättivät näissä nuorissa runollista harrastusta. Kalenterissa näkyy monia merkkejä tästä vaikutuksesta. Kukapa Cygnaeuksen runoja tunteva ei luulisi, että hän on itse jonain heikkona hetkenä kirjoittanut äskeiset säkeet: ”kohtalon nopea hyökyaalto”, ”kylmä, synkkä, syvä syli”, epämääräinen ”moni nimi”, kaksiselitteisen ”jonka kunnian laakerit kätkevät” samoin kuin usein toistuvat sanat ”der” tai ”som”. Omistuksen laatinut nimimerkki Lrt on kirjoittanut suurimman osan ”Suomen kadetin” sisällöstä ja lisäksi melkoisen määrän runoja myös muihin tässä mainittuihin kalentereihin sekä eri sanomalehtiin. Miltei kaikissa runoissaan hän osoittautuu Cygnaeuksen oppilaaksi. Mutta kaikkien jäljittelijöiden tavoin tälläkin nimimerkillä on esikuvansa viat, muttei hänen ansioitaan. Hänen tunteensa menee usein yli muuttuen teeskennellyksi paatokseksi. Cygnaeuksen rikkaan kuvakielen sijasta häneltä löytää vain haettujen epiteettien tulvan. Ja jos hänen ajatuksensa usein tuleekin esiin selvemmin kuin Cygneuksella, niin se johtuu vain arkipäiväisemmästä sisällöstä, jota ei luo Cygnaeuksen mielikuvitus. Samantapaista paatosta ja runsasta epiteettien käyttöä on tässä kalenterissa myös nimimerkkien **, A-’l, -’s ja -st runoissa. Näistä nuorista runoilijoista vain C. B. tavoittaa runossaan ”Slagfältet” jonkinlaisen runollisen tunnelman, vaikka tämäkin runo todistaa saman koulukunnasta.
Mutta jos nämä runot eivät olekaan taiteellisesti kiinnostavia, niin monet niistä ilahduttavat silti isänmaanystävää kaikkeen suureen ja jaloon kohdistuvalla lämpimällä tunteellaan sekä puhtaalla isänmaanrakkaudellaan. Kirjoittaja tunnustaa, että hän laski tämän pienen kokoelman kädestään syvän liikutuksen vallassa. Sen tunne on väliin niin lapsellista ja neitseellisen puhdasta, että sellaisen löytäminen kasarmielämän keskeltä hämmästyttää. Nämä runot vahvistavat myös moninkertaisesti sen, että isänmaasta poissaolo vahvistaa isänmaanrakkautta, ellei se sitten ole tullut jo elämäntavaksi. Olemme kuitenkin varmoja, että näiden nuorten soturien olisi ollut parasta nimimerkkien O. B–n. ja O. M. tavoin vaihtaa riimit ja mitat yksinkertaiseen proosaan. Edellisen yksinkertainen ja koskettava ”Jäähyväiset Suomen Maalle” ja jälkimmäisen yhtä yksinkertainen ”Hågkomster ifrån Kadettkorpsen” (Muistoja kadettikunnasta) ovat aidompaa runoutta kuin yksikään kokoelman monista runoista. Niiden äänilaji näkyy jälkimmäisen kauniista loppusanoista: ”Finska Kadettenin julkaisemisen tarkoitus saakoon kainosti puhua halustamme elää sen maan hyväksi, jonka puolesta meidän olisi ihana myös kuolla”. Kukaan lukijoistamme ei varmasti ole unohtanut sitä, että julkaisemisen tarkoitus oli Suomen Kirjallisuuden Seuran rahavarojen kartuttaminen. Kunpa mainittu tarve vain ei loppuisi nuoruuden innostuksen hiipuessa, vaan sen voima vain kasvaisi miehen lujan halun mukana.
Necken-kalenterista löydämme kaksi vanhempaa, varsin tuttua nimerkkiä: Lll (Lille) ja Ndr (Nervander). Nervander on voittanut Ruotsin Akatemian kuuluisan ”toisen palkinnon”. Se on meidän maassamme yhtä harvinaista kuin kilpailuun osallistuminenkin, vaikkei Ruotsissa taida olla yhtään riimittelijää, joka ei olisi yhden tai useamman kerran saanut tätä epävarmaa sinettiä runouteensa. Nervanderin palkittu runo ”Jephtas Dotter” on kyllä parempi kuin monet muut palkitut runot, mutta siinä on moitteettoman kauniiden säkeistöjen rinnalla monta heikkoa kohtaa. Nervanderin kalenteriin antamat runot ovat nuoruudentuotteita, jotka vasta nyt näkevät päivänvalon ja joissa siten on kaksinverroin otettu varteen Horatiuksen ohje nonum in annum [viimeisteltävä vielä pitkän aikaa]. Useimmat ovat tilapäisrunoja, tosin sanan tavanomaista laajemmassa merkityksessä. Ei ole epäoikeudenmukaista väittää, että niissä on enemmän kritiikkiä ja makua kuin tulista tunnetta ja mielikuvitusta. Vain harvoin ne tarjoavat edes yhden kuvan tai vertauksen. Ne ovat kirkkaita ja kauniisti ilmaistuja, väliin oivaltaviakin ajatuksia vailla sen kummempaa runollista asua. Runomuotoa ei esim. seuraavassa voi sanoa kepeäksi tai sujuvaksi.
Jag vet, jag vet, du hatar mig; / Jag har ej minsta hopp – / Men likväl jag älskar dig; / Jag kan ej höra opp. / Och skulle jag det kunna ock, / Så ville jag det ej; / Min kärlek är mitt allt ändock. / – Nej! Tusen gånger nej!
Huomautamme ohimennen Neckenin vuosikerrassa 1846 esiintyvästä nimimerkistä –ng, jonka runot ovat hämmästyttävän samanlaisia kuin Nervanderin enemmän kuvia käyttävät kappaleet.
Lillen runoista voidaan sanoa samaa kuin Nervanderinkin, vaikkakin ne väliin ovatkin herkempiä ja niitä voi paremmin sanoa runoiksi. Kumpikaan ei voine pitää itseään minään erityisenä runoilijalahjakkuutena. Heidän runonsa vaikuttavat pikemmin näppärien ajatusleikkien tavoin, eivät niin kuin runollisen inspiraation tuotteet. Lille on kirjoittanut suppealle piirille omassa lajissaan erinomaisia runoja, jotka erityisen tarkoituksensa vuoksi eivät kuitenkaan sovi julkaistavaksi. Olemme sitä mieltä, että myös tässä julkaistut runot, niin kuin useimmat Nervanderinkin, ovat liian tilapäisluonteisia ollakseen taiteellisessa mielessä julkaisukelpoisia. Tekijöidensä muiden tuotteiden rinnalla niillä on tietenkin elämäkerrallinen arvonsa.
Toinen uudempi nimimerkki, Tgn, on julkaissut Lärkan-kalenterissa joitakin runoja, joiden tilapäisluontoinen alkuperä näyttää olevan tuo useimpien riimittelijöiden, yhtä hyvin tosi runoilijoiden kuin muidenkin, herättäjä, ensirakkaus. Elävyydellään ja täyteläisyydellään nämä runot kuitenkin eroavat selvästi monista muista. Ne todistavat hehkuvaa tunnetta ja niiden kielen herkkä sointi tuo joskus mieleen Stagneliuksen:
Mins du månskensnatten än? / Månens ljusblick mins du den, / Då du blef mitt hjertats vän? / Fläkten susade i natten, / Dimman svann från land och vatten, / Jorden doftade i natten; / Mins du månskensnatten än? / Mins du, ljuft hur af min arm / Säll du stöts emot min barm? / Minns du famnen än så varm? / Lockomskuggad panna böjde / Mot mitt bröst du, blicken höjde, / Öga uti öga dröjde – / Minns du famnen än så varm?
– – –
tai:
Matta hand på darrande strängar lek! / Svaga röst i tonernas vågsvall sjunk! / Bröst af qvalen genomstungt / Sucka nu fritt i natten vid cittrans barm! / Sköna lund, der sjunken på gräsgrön bädd, / Löfomhöljd, jag sommarens högtid njöt, / Säll af kärlek, säll af längtan! / Dig genombäfvar dystert min klagosång. / Helga ö ljuft speglad i nattdjop våg, / Fristad du för kärlekens fröjd och qval! / Kring bland dina klippor, lunder, / Irrar min suck en klagande höstvind lik.
– – –
Näissä säkeissä on dityrambinen sointi. Kalenterissa on vielä samalta runoilijalta, samassa äänilajissa mystinen runo ”Den svarta taflan”. Ellei ulkomuoto petä ja jos nämä runot ovat enemmän kuin satunnaista – ja joka tapauksessa merkittävää – hetkellistä, eroottista inspiraatiota, niin runoilijan kyvyt kannattaa huomata. Olisi hyvä, jos hän voisi nousta siitä hennosta unimaailmastaan, josta nämä runot kertovat. Se on riuduttavaa. Runoudella on jalompikin ja korkeampikin päämäärä, kahdessakin mielessä. Myös totuus ja oikeus, valo ja vapaus vaativat rakkautta, ja sitä tulkitaan kauneimmin äidinkielellä, isänmaan kielellä. Siinä työ, joka karkottaa hennon tunteellisen haaveilun.
Sama kehotus koskee myös nimimerkki Q:ta. Hän ei näytä vielä löytäneen sitä, mikä häneltä puuttuu, vaan laulaa vaihtelevissa äänilajeissa epämääräisestä ja muodottomasta kaipauksestaan. Edellisestä runoilijastamme hän eroaa sekä sisällön että muodon katkelmallisuuden puolesta. Tgn:llä molemmat ovat niin hiottuja, ettei niissä juuri huomauttamista ole. Q kärsii ilmeisesti sairaalloisesta tunteesta, joka ei pysty vapautumaan omasta minästään – huono enne aloittelevalle runoilijalle. Sillä kun ihminen tähän noidankehään kerran joutuu, ei siitä helpolla pääse ulos. Sanomme suoraan, että tämä Q:n runojen ominaisuus tekee arviomme niistä hyvin epäröiväksi, vaikka hän on julkaissut niitä jo melkoisesti.
Puhtaan objektiivisia sitä vastoin ovat nimimerkin T *** runot. Saiman lukijat kenties muistavat hänen kauniin runonsa ”Fångens sång”, jonka poimimme lehteemme Neckenin ensimmäisestä vuosikerrasta. Se ja pari muutakin hänen runoaan osoittavat balladien ja romanssien olevan hänen alaansa. T *** hallitsee kielen poikkeuksellisen hyvin ja hänellä on tarkka runollinen korva, joten voimme odottaa häneltä erittäin merkittäviä tämän alan tuotteita.
Olemme tarkoituksella säästäneet viimeiseksi Z. Topeliuksen runojen arvioinnin. Me kylläkin arvostamme lyriikkaa, joka kohottaa mieliä kohti suurta ja jaloa toiminnan maailmassa ja niinpä pidämme erityisesti esim. Berndtsonin runojen edustamasta linjasta. Mutta emme silti lainkaan väheksy runon oikeutta hakea aiheensa luonnosta ja ihmiselämän pienistäkin asioista. Olemmekin valinneet artikkelimme päätepisteiksi Berndtsonin ja Topeliuksen runot, sillä ne edustavat mielestämme tässä käsitellystä joukosta parhaiten näitä kahta tendenssiä. Taide ei ole taistelun airut, vaan sovituksen. Silloinkin kun runoilija kertoo taistelusta, hän koettaa sovittaa sen ihmisvihamieliset pyrkimykset korkeampiin päämääriin, kunniaan, isänmaanrakkauteen, oikeaan, ylipäänsä aatteeseen. Mutta niin kuin taistelusta ja voitosta kertova runo rauhan isänmaalle ja ihmiskunnalle suomista kultaisista hedelmistä tietoisena viittaa kuoleman suomaan rauhaan, niin aivan samoin runo etsii myös elämän päivittäisissä taisteluissa sitä, mikä antaa väsyneelle sielulle levon. Luonnon ja hengen valtakunnassa ei ole mitään näennäisesti niin vihamielistä suhdetta, etteikö runo kykenisi luomaan siihen tyyntä harmoniaa. Eikä ole mitään niin vähäpätöistä, etteikö runo löytäisi siitä katoamattoman kauneuden heijastusta. Minne tahansa runoilija meidät mielikuvituksen siivin viekin nauttimaan ikuisen ilmenemistä äärellisessä, sinne me häntä kiitollisina seuraamme unohtaen elämän tuskat ja vaivat.
Topelius on sitä runoilijatyyppiä, joka rakkaudella etsii elämän pikku asioista idealisoitavia puolia. Siksi on täysin hänen luonteensa vastaista yritellä eräänlaisia runollis-poliittisia tarkasteluja. Olisi ollut toivottavaa, että hän olisi myös lehtimiehenä pysynyt pois tältä alueelta. Hänen taipumuksillaan varustetusta miehestä tulee vain epätoivoon joutunut optimisti, kun hän katsoo asioita sinänsä sillä tavoin kuin pitäisi katsoa vain ideaalia, asioita runollisen mielikuvituksen muokkaamina. Hän ei onnistu myöskään almqvistilaisessa mystiikassa, johon eräät hänen runonsa kallistuvat, mutta johon hänellä ei ole riittävästi ajatuksen eikä mielikuvituksen voimaa. Mutta muuten Topeliuksen etevämmyys suhteessa moniin muihin samoista aiheista runoileviin näkyy jo siinä, että hän ei pue runon muotoon vain omaa, pitkäaikaisempien tai hetkellisempien yksilöllisten olosuhteiden tuottamaa sieluntilaansa. Hän osaa panna mielikuvituksensa leikkimään objektiivisissa ja yleisinhimillisissä, hänen omalle elämälleen vieraissa tilanteissa. Samalla kun tämä todistaa runoilijan lahjoista, se antaa runoille myös omaperäisyyttä ja vapautta.
III [nro 9, 17.10.1846]
Topeliuksella ei tosin puutu tunnetta, mutta se ei silti ole syvää eikä koskettavaa. Hän ei ole kirjottanut lämpimiä runoja. Hänellä tunnetta ei silti kahlitse ajatuksen ylivalta. Päinvastoin hänen runoistaan puuttuu täsmällisyyttä ja varmuutta. Mutta hänen mielikuvituksensa leijuu jossakin sokean uskon ja selkeän oivalluksen välimaastossa, ja tästä johtuva eräänlainen mystisyys sekä viilentää tunnetta että estää mielikuvituksen lentoa. Jos vahvempi tunne murtaisi tuon mystisen taikapiirin rajat, ja jos se tavoittaisi aavistuksenomaisissa kuvissa sen, mitä ajatus huomaa olevansa kyvytön käsittämään, niin silloin Topeliuksen runot tekisivät mielestämme paremman vaikutelman. Nyt mystiikan tavoittelu sekoittuu usein kaikkein yksinkertaisimpiin ja muuten viehättäviin kuvauksiin ja kuvitelmiin. Niin pian kuin Topelius kykenee vapautumaan tästä pakosta ja antaa jonkin pikkusievän kuvauksen vain puhtaana ilmaista itselleen ominaista lempeää tunnetta, niin hänen runottarensa kykenee tuottamaan todella suloisia ja rakastettavia tuotteita. Näyttää siltä, että juuri tämä resignaatio tekee hänen iloisetkin runonsa surunvoittoisiksi – ellei se johdu hänen runottarensa suomalaisesta luonteesta. Muutoin mainittu lempeä, kaihoisa tunne yhdessä erittäin huolitellun tyylin ja sujuvan riimittelyn kanssa tekee kaikista Topeliuksen runoista omaperäisellä tavallaan miellyttäviä.
Jottei arviomme jäisi täysin vaille todistelua, mainitsemme esimerkkeinä epäonnistuneesta Almqvistin jäljittelystä runot ”Kärlekens Dualism” sekä ”Natten”. Nämä edustavat sen pimeän mystiikan huippua, joka hämärtää myös sellaisia runoja kuin ”Blomman om Julaftonen”, ”De tvenne foglarne i dalen”, ”Fogelns visa” ym. Esimerkiksi ensinnä mainitussa alun monologi ”Är det o Gud din verld alltså” jne. sotkee sen kauniin ajatuksen kuvan, joka ilmaistaan sanoissa ”Och väck ej hjertats ros till lif, / att dö förgäten sen!”
Joulukukan katkera kohtalo on se, että se heräsi elämään vain kuollakseen tehtäväänsä täyttämättä. Runoilijan ei pitäisi tämän yksittäisen ilmiön yhteydessä valittaa elämän yleistä kohtaloa, mutta hän turvautuu silti kukan toivoon kauniimmasta maailmasta ja sen pettyneeseen odotukseen. Tässä on muistuma eräästä Topeliuksella usein esiintyvästä ajatuksesta – maallisen elämän kurjuudesta. Mutta näin hän rikkoo vaikutelman ja estää runon äsken esitettyä pääajatusta yksin tavoittamasta lukijaa. Toisessa runossa kahden linnun välinen ristiriita on erittäin epäselvä. Kolmannessa syvällinen merkitys, jollainen siinä kuitenkin pitäisi olla, valuu tyhjiin. Sanomme suoraan, että tällainen hämärä syvämietteisyys niin arkipäiväisen materiaalin yhteydessä tuntuu haetulta. Runon totuudellisuus vaatii harrasta, kaiken uhraavaa tunnetta uskonnon, isänmaan tai muun sellaisen puolesta, tai sitten pelkkää voimakasta elämän nautintojen ja sen tuskista pääsemisen kaipuuta. Topeliuksella tätä näyttää olevan vain taipumuksena, jota maailman turhanpäiväisyydet häiritsevät. Luulemmekin, että juuri sen vuoksi myös hänen runonsa ovat usein ”vain” sieviä ja herttaisia. Näyttää kuitenkin siltä, että syvämietteisyyden tavoittelu on viime vuosina yhä enemmän väistynyt. Valloittavan kauniita ovat sellaiset kappaleet kuin allaoleva, jossa vain ”taivaansiniset” sanat viittaavat mystiikkaan.
Eden
Han satt vid stranden / Och såg i vågen / Och qvällen led, / Och bortom viken / I aftonmolnet / Gick solen ned. / Hon log så himmelskt / Hon var så sorgsen, / Så säll ändå; / I morgon, hon / Vid sin älsklings sida / Som brud skall stå / Han stod vid tallen / Och såg i hennes / Blå ögon ned / Och kysste locken, / Som vestanfläkten / Dref gyckel med. / Han sad i qvällen / Så ljufva ord / Och så himmelsblå; / Hon sade intet / Men hennes blick / Var så vacker då. / Då kom der fjerran / Ett barn af synden, / En sorgens mö; / Hon såg de unga, / De sälla båda / Vid spegelsjö. / Hon gret så bittert / Hon såg så djupt / I sitt hjerta då / Och svor så heligt, / Att bättre vägar / I lifvet gå. / Och aftonviden / Som gick i lunden, / Han hörde det, / Och for med eden / Till Gud i himlen, / Och Gud förlät.
Ja kun me kerran olemme lämmenneet tästä runosta ja monesta sen kaltaisesta Topeliuksen kokoelmassa, niin meidän on sanottava, että Topeliuksen kahden viime vuoden aikana kalentereissa ja runokokoelmissa julkaisemista runoista voisi solmia pienen seppeleen yhtä kuolemattoman kauniita runoja kuin minkä hyvänsä muun maan lyriikka on tuottanut. Emme pelkää, että tämä tunnustus on enemmän tunteen kuin tarkkaan ruotivan kritiikin puhetta. Sillä runoilijan lahja – muistutamme siitä lukijaa – on suuri hengen lahja. Runoilija ei ole mikään syytetty, joka on velvollinen tulemaan kritiikin tuomioistuimen eteen. Kritiikki sen sijaan on koululapsi, joka koettaa käsittää taiteen luomuksia. Ja meidän tottumaton kritiikkimme suorittaa velvollisuutensa ja istuutuu kernaasti koulun viimeisille penkeille.
Ja jos tätä hyvän tuulen aihetta ei olekaan niillä nuorilla kirjailijoilla, joiden tuotteita me olemme moittineet tai jotka olemme kokonaan sivuuttaneet, niin heillä on kuitenkin toinen, vielä varmempi lohtu. Muistettakoon, että runouden lahja on yhtä harvinainen kuin arvokaskin. Runoilijat ovat vuosisadan miehiä, eivät joka joulun ja uudenvuoden. Ihminen voi olla jotakin, vaikkei hän olekaan runoilija. Runolliset pyrkimykset, jotka eivät ole täysin epäonnistuneita, todistavat tavallisesti sielun suuremmasta virkeydestä ja usein tavallista merkittävämmistä älyllisistä lahjoista. Mutta isänmaamme kirjallisuuden kenttä on milteipä autiomaa, jossa muinoin aloitetusta viljelystä on vain merkkejä jäljellä. Sen viljelemisessä ovat arvokkaita monet sellaiset voimat, jotka muuten haaskaantuvat turhiin yrityksiin. Eikö siis pidä toivoa, että monet nousevat kyvyt koettaisivat yhtä hanakasti hankkia palkintoa jalosta ja vakavasta uurastuksesta tällä saralla kuin he nyt ostavat kaksimielisen ilon tulla pelkästään siedetyksi Ruotsin runoudessa. – Toivomme ainakin, että tulevaisuudessa tunnistamme Suomen kirjallisuuden perustajien joukosta monta nimimerkkiä, jotka nyt täysin merkityksettömästi loistavat ruotsalaisissa kalentereissa.
