Kotimaista kirjallisuutta

Fosterländskt Album. Jokainen, joka selaa tämän aikakauskirjan nyt ilmestynyttä ensimmäistä vihkoa, tulee epäilemättä hämmästymään siinä vallitsevaa asennetta, sanokaamme vaikkapa miehistä kypsyyttä, vaikka sen kirjoittajat ovat nuoria aloittelijoita ja vaikka se käsittelee asiaa, joka yhä on varsin uusi ja siksi omiaan herättämään nuorekasta innostusta. Täytyy todellakin pohtia sitä, meneekö tällainen maltillisuus liiankin pitkälle. Mutta asiaa lähemmin ajatellessa oivaltaa myös sen, että yritys sinänsä on riittävä todistus oikeasta innostuksesta ja kunhan lukija pääsee kirjan loppuun, hän on löytänyt myös käsittelytavasta merkkejä kirjan aiheen mieluisuudesta.

Muistutamme kuitenkin uudelleen siitä, kuinka paljon kirjan arvo olisikaan kohonnut, jos sen kieli olisi isänmaan kieltä niin kuin sen sisältökin on isänmaallista. Nyt sisällön muodostavat virolaiset ja suomalaiset runot ruotsinkielisinä käännöksinä, virolainen Kalevipoeg -kansantaru, skandinaavisten sankarisaagojen kertomukset muinaisista suomalaisista sekä merkinnöt isänmaallisesta kaunokirjallisuudesta. Viimeksi mainittu tarkoittaa tässä kuvausta suomalaisen ja ruotsinsuomalaisen runouden yleisestä luonteesta sekä arviota ensin mainitun merkittävimmästä tuotteesta, Kalevalasta, kansalliseepoksena. Varmaankin tällainen antaa ulkomaalaiselle, joka haluaa tutustua suomalaiseen kansanrunouteen, jonkinlaisen johdatuksen sen ymmärtämiseen. Mutta tässäkin suhteessa ruotsin kieli on riittämätön työkalu. Jos ruotsalaisia pyydettäisiin innokkaasti tukemaan suomalaisten vapautumista ruotsalaisen sivistyksen ikeestä, vaadittaisiin heiltä itseltään sellaista ennakkoluulottomuutta, joka lähenee jo oman isänmaan eduista piittaamattomuutta. Päinvastoin voidaan varmuudella ennustaa, että he viimeksi tulevat tutustumaan suomalaiseen kansalliskirjallisuuteen ja sen edistämispyrkimyksiin. Muille kansakunnille ruotsin kieli taas on aivan liian tuntematon. Jos taas ajatellaan Suomen ruotsinkielistä väestöä, niin se osa heistä, joka ei osaa suomea ja jolla ei ole isänmaallista innostusta sen opettelemiseen, ei kyllä tämäntyyppisten kirjoitusten avulla pääse laimeaa ja passiivista välinpitämättömyyttä pitemmälle. Tiennäyttäjänä omiin opintoihin kirja voi hyödyttää vain niitä, jotka tuntevat rakkautta suomen kieleen ja kirjallisuuteen. Mutta hekin hyötyisivät kaksin verroin, jos se olisi kirjoitettu samalla kielellä, jonka kirjallisuuteen lukijaa on tarkoitus perehdyttää. Ja jos julkaisija onnistuisi käsittelemään isänmaan kielellä sellaisia aiheita, joihin sitä tähän asti on pidetty liian köyhänä ja sivistymättömänä, niin kirja saisi pysyvän sijan tässä kirjallisuudessa. Julkaisijat saisivat kunniaa ja tyydytystä siitä, että ovat siirtyneet sanoista tekoihin, edenneet suomenkielisestä kirjallisuudesta puhumisesta sen luomiseen. Viivyttely tässä asiassa voi lujittaa välinpitämättömyyttä paljon tehokkaammin kuin mitkään kauniit herätyskirjoitukset koskaan kykenevät sitä poistamaan, olkoot ne vielä nyt esilläolevaa paljon kauniimpiakin. Yksi askel eteenpäin osoitetulla tiellä vaikuttaa äärettömän paljon enemmän kuin tuhannet kehotukset ja houkuttelut sille astumiseen.

Toivomme, että julkaisijat ennemmin tai myöhemmin harkitsevat sen asian totuudellisuutta, jota tässä koetamme esittää. Itseltään he eivät voi kieltää sitä, että he kuuluvat sen nuoren sukupolven esitaistelijoihin, jossa nyt on herännyt innostus suomen kielen ja kirjallisuuden puolesta. Jos he itse kaihtavat niitä uhrauksia ja sitä vaivannäköä, jota tieteellisesti sivistyneelle yleisölle tarkoitetun suomenkielisen kirjallisuuden luominen alusta alkaen kieltämättä vaatii, niin kuinka he voivat odottaa, että heidän osoittamansa innostus ja heidän kehotuksensa johtaisivat mihinkään muuhun kuin mitä tämä into itse on tähän asti osoittanut olevansa, siis haluun opiskella Suomen historiaa ja suomenkielistä kirjallisuutta yhtenä monista oppiaineista. Tieteen kannalta tällainen halu voi tietysti olla hedelmällistä, mutta kansalliskirjallisuudelle ja kansalliselle sivistykselle se antaa varsin vähän.

Lukuun ottamatta tätä toivomusta, jonka aiheutti vain kirjan ilmestymisen ajankohta, tunnustamme mielellämme kirjan meidän maassamme osin epätavallisen suuret ansiot. Merkittävimpänä pidämme R. Tengströmin kirjoitusta ”Teckningar ur den fosterländska vitterhetens område” [Merkintöjä kotimaisen kaunokirjallisuuden alalta]. Jo johdanto osoittaa lyhyesti ja selvästi suomalaisen runouden aidon hengen ja muutamalla sanalla tekijä tekee selväksi sen, minkä me olemme joskus osin kiistäneet, että myös suomenruotsalaisilla runoilijoilla on tuulahdus tästä hegestä, joka selvästi erottaa heidän runonsa puhtaasti ruotsalaisen runouden tuotteista. Mielenkiintoista tässä on se, että tekijä on koonnut yhteen ruotsalaisen taidekritiikin samansuuntaisia arvioita mainittujen runoilijoiden luonteesta ja osoittaa, että näille kaikille on annettu yhteisiä, silmiinpistäviä ominaisuuksia vaikkei tätä yhdenmukaisuutta ole aiemmin havaittu.

Tengströmin Kalevala-kritiikki osoittautuu kuitenkin vielä osuvammaksi ja viimeistellymmäksi. Hän onnistuu siinä, missä kriitikot harvoin onnistuvat eli todella vakuuttamaan lukijansa arvioimansa taideteoksen kauneudesta. Myönnämme vilpittömästi, että vasta tämä kritiikki on antanut meille täsmällisen kuvan Kalevala-runoelman kauneudesta eeppisenä kokonaisuutena. Kritiikki kertoo selkeästi myös sen, mikä runoelman tekee kauniiksi. Myös tässä suhteessa pidämme hra Tengströmin artikkelia mittaamattoman arvokkaana. On helppo aavistaa, että tällainen lopputulos on vaatinut yhtä hyvin perusteellista käsitystä eeppisen runouden olemuksesta kuin hänen arvioimansa runon erityisen tarkkaa tutkimista. Myös hänen esityksensä kansanrunouden ja eeppisen runouden luonteesta kestää minkä vertailun tahansa. Meidän arviomme tässä suhteessa ei tosin perustu laajoihin esteettisiin opintoihin. Rohkenemme silti lausua tämän kantamme siksi, että tekijän esitys on niin selkeä ja vakuuttava ja se jättää tiedonhaluiselle niin vähän toivomisenvaraa. Hän esittää Kalevala-runoelman sisällön niin hartaasti ja osoittaa sen ykseyden niin yksinkertaisesti ja sujuvasti, että kirjoituksen tämä osa antaa ehyen kuvan itse runosta ja kiinnittää siihen kokonaisuutena sellaista mielenkiintoa, jota vain harva lukija varmaan on aiemmin tuntenut. On helpompaa arvostaa monien Kalevalan kohtien ylittämätöntä kauneutta, mutta myös tässä suhteessa kirjoittaja on selvittänyt paljon sellaista, jota useimmat lukijat lienevät vain hämärästi aavistelleet. Luottamusta kirjoittajan arvioon lisää se, ettei hän sivuuta runon puutteita ja antaa lukijalle tyydyttävän selityksen myös niiden syistä. Sanalla sanoen: taidekritiikki on harvoin yhtä opettavaista ja tyydyttävää kuin tässä tapauksessa. Ja kun lisäämme, että esitystapa on reipas ja lämmin, monin paikoin runollinenkin ja että kieltä yleisesti ottaen voi sanoa kauniiksi, niin lukija ei varmaankaan oudoksu sitä vakuutustamme, että tämän artikkelin voi lukea uudelleenkin ja nautinto vain kasvaa kerta kerralta.

K. Tigerstedtin islantilaisista saagoista kokoamat kertomukset muinaisista suomalaisista ovat arvokkaita lähinnä niiden vaatiman työn ja vaivan vuoksi. Tällä tavoin järjestetyssä kokoelmassa kritiikin tulisi puuttua vain sen tietojen tarkkuuteen, mikä taas vaatisi omat työläät tutkimuksensa. Mutta itse järjestämisestäkin voisi huomauttaa yhtä ja toista: hajanaisia tosiseikkoja ei ole koottu ehyeksi kuvaksi eikä niistä vedetä mitään lopputulosta, joka antaisi lukijalle selkeämmän käsityksen siitä, mitä uutta tietoa saagat suomalaisten menneisyydestä antavat. Kirjoittajan suuri vaivannäkö ja koruton esitystapa antavat silti tällekin artikkelille saman vakavan ja täysipainoisen työn leiman, joka on tyypillinen koko kirjalle.

Tarina Kalevi-pojasta on käännetty ”Das Inland” -lehdestä eikä esityksessä ole mitään erityisen merkittävää. Itse tarina on arvokas lähinnä niiden vertailukohtien ansiosta, joita se tarjoaa Kalevalaan. Herra Tengström asettaa perustellusti Kalevalan näistä kahdesta etusijalle myös kertomuksen historiallisen säilymisen puolesta. Kalevi-pojassa myöhemmät tapahtumat ja lisät ovat täysin muuttaneet runon alkuperäistä luonnetta. Virolaisten keskuudessa säilyneet Kalevala-runon hajanaiset osat tarjoavat muuten hyödyllisen lisän määriteltäessä Kalevala-runon syntyä. Se voidaan tällä perusteella, kuten myös herra Tengström huomauttaa, varmuudella palauttaa aikaan, jolloin virolaiset ja karjalaiset eivät vielä olleet asettuneet nykyisille asuinpaikoilleen.

Runomittaiset virolaisten ja suomalaisten kansanrunojen käännökset eivät ole lainkaan yhtä tyydyttäviä. On vaikea sanoa, missä on vikaa – mutta useimmat niistä eivät kosketa. Selitykseksi voisimme tarjota moniakin syitä. Esim. suomalaisissa lyyrisissä runoissa on varsin vähän sellaisia, jotka koskettaisivat läheltä aikamme romantiikan ruokkimaa mieltä. Sellaiset runot ovat etupäässä naisten tekemiä, mutta tässä kokoelmassa niitä on varsin vähän. Kääntäjä H. Kellgrenin valinnat eivät tunnu parhailta mahdollisilta. Rajoitamme tämän arviomme kuitenkin vain suomalaisiin runoihin, koska emme tunne virolaisia runoja ja niiden tarjoamia valinnanmahdollisuuksia. Viime kädessä kääntäjän on aina valittava sanatarkkuuden ja siitä poikkeamisen, yleisön sivistyksen, sen ajattelu- ja tuntemistavan mukaan sovelletun käännöksen välillä. Ensimmäisessä tapauksessa hän työskentelee kielentutkijoita ja lingvistisesti sivistynyttä tulkitsijaa varten; jälkimmäisessä tapauksessa suurta yleisöä varten, joka ei juuri kunnioita alkuperäisiä runoja, jos käännös ei anna mitään runollista nautintoa. Tämänkaltaisessa kirjassa asettaisimme suuren yleisön vaatimukset ilman muuta etusijalle. Monet suomalaisten kansanrunojen ilmaukset tai kielikuvat ovat sellaisia, että ne nykyajan ihmisen korvaan tuntuvat jopa epämiellyttäviltä. Mutta niiden vuoksi ei tule kiistää kokonaisuuden kauneutta. Jotta lukija taas voisi nauttia tästä häiriintymättä, niin käsiteltäköön sivistyneelle ihmisille liian proosallista tai hänen hienostuneisuuttaan loukkaavaa ainesta vapaasti. Alkusointu antaa sitä paitsi runolle niin suuren viehätyksen, että kun se käännetään tavalliseen mittaan, niin muodon kauneus voidaan katsoa suurelta osin menetetyksi. Siksi kääntäjän tulee paneutua sitä enemmän sanontaan ja kieleen. Mahdollisimman pehmeä ja sointuva käännös sopii mielestämme parhaiten yhteen suomalaisen kansanrunouden sisällön kanssa. Kääntäjän voi sanoa vain muutamassa harvassa tapauksessa paneutuneen tähän puoleen tarpeeksi ja näin onnistuneen tuottamaan runoutta, joka saa kiittää tästä nimestä muutakin kuin mittaa. Useimmat käännökset ovat jokseenkin kuivia harjoitustulkintoja.

Esimerkit ovat ehkä turhia, koska se, mitä olemme näistä käännöksistä väittäneet, on pikemmin mielipide, eikä sitä voida vastaansanomattomasti todistaa. Antaaksemme sille kuitenkin jonkinlaista perustetta mainitsemme lähes merkityksettömät virolaiset runot, liettualaisen kansanlaulun ”Salme” ja suomenkielisten joukosta runot ”Svanen och Vildgåsen, ”Den hemlängtande”, ”Hvarför gråter du min fågel” ym. Mitä me sitten tarkoitamme käänteillä, jotka eivät ole sivistyneen mieleen, selviää esimerkeistä. Sellaisia ovat mielestämme mm.

”Snart vi koka oss en välling,

Smör vi skola smälta öfverst,

Skola talkkuna oss bulta.” –

tai

”Rifver sedan i hufv’et,

Rifver hufv’et, skrapar, klöser, krafsar,

Bakom örat rispar, raspar.”

tai

”Ej min mun en skolklädd yngling

Ej en strumpklädd gosse sluter.” –

tai

”Ej ordentligt än jag badat

Sedan i min moders badstu”. –

tai

Hemtar dig en linneskjorta

Och en ann af fina lärftet,

Som ej kännes hård mot höften,

Som ej sidorna besvärar.

Vastustamme selkeästi sitä tulkintaa, että me pitäisimme joitakin näistä ilmauksista epäsiveellisinä. Pelkkää sovinnaisuutta emme runossa pidä huomion arvoisena, jos se on teeskentelevää ja onttoa. Mutta äskeisenkaltaiset säkeet ovat epämiellyttäviä ja rumia. Kääntäjällä tulee olla vapaus korvata ne sellaisilla kielikuvilla ja määrityksillä, jotka miellyttävät sekä mielikuvitusta että korvaa, ilman että ne kuitenkaan muuttavat ajatuskulkua. Muuten ei onnistuta siinä, mitä me pidämme käännöksissä tärkeimpänä, herättämään lukijan kiinnostusta alkuperäisiin runoihin ja koko siihen runouteen, johon ne kuuluvat.

Emme esitä toisia, käännösten kankeudesta kertovia esimerkkejä, sillä kääntäjä itse huomaa varmasti parhaiten, että varsin harvat runot pääsevät ilmaisun kauneudessa ja kielen sointuvuudessa samalle tasolle kuin esim. ”Den älskades spår” ja ”Skulle jag ej längta”. Saimassa on julkaistu käännökset näistä samoista runoista, mutta me tunnustamme herra K:n käännökset paremmiksi. Kenelläkään ei siis ole syytä epäillä meidän esittävän mielipiteitämme vain puolustaaksemme oman lehtemme käännöksiä. Sitä, että me kannatamme edellä esitettyä ja viimeksi mainituissa käännöksissä myös noudatettua linjaa, ei kenenkään luulisi panevan pahakseen.

Huomautamme vielä, että herra K. käyttää toisinaan sanoja, joita ruotsin kieli ei tunne, esim. ”såman”, po. ”såningsman” [kylväjä], tai ”strömmig” kuvattaessa vuolasta virtaa. Edelleen ”Fremman”, po. ”fremmand”, ”töan”, ”rosk” jne.

Finsk anthologi eli valikoima suomalaisten kirjailijoiden vanhempia ja uudempia runoja lyhyeiden luonnehdintojen sekä elämäkerrallisten tietojen kera. Julkaissut R. Tengström. Ensimmäinen osa: käännöksiä suomalaisista kansanlauluista.

Viivyttelymme edellä arvostellun kirjan käsittelyssä on saattanut meidät sikäli mukavaan tilanteeseen, että voimme samalla kertaa arvostella tämän toisenkin kirjan, jonka tarkoitus ja osin sisältökin on sama kuin ensiksi esitellyn. Mainitsemmekin tästä kirjasta lähinnä kertoaksemme sen olemassaolosta, emme niinkään arvioidaksemme sen sisältöä.

Meidän on kuitenkin sanottava jokunen sana itse hankkeesta ja kaavailuista sen toteuttamiseksi.

Kun julkaisija on ensin muistuttanut siitä, että Suomella ei ole omaa poliittista historiaa, hän sanoo muun muassa:

”Suomalaisen kaunokirjallisuuden suhteen tilanne on sama. On totta, että Suomelta puuttuu itsenäinen kansallinen kaunokirjallisuus ja sen kirjallisuuden historia lankeaa pääpiirteissään yhteen Ruotsin kirjallisuudenhistorian kanssa. Mutta meiltäkään ei puutu kansallisia piirteitä, jotka oikeuttavat Suomen kirjallisuuden tarkastelun erikseen, itseään varten. Jos tarkastelemme niitä suomalaisia runoilijoita, jotka ovat esiintyneet ruotsalaisen kirjallisuuden piirissä, niin huomaamme, että heitä kaikkia leimaa omintakeinen henki, jonka alkuperää kukaan aitoa suomalaista kansanrunoutta tunteva ei epäile. Lisäksi koko muinaisuutemme täydessä itsenäisyydessään esiintyy sekä poliittisessa että kirjallisessa perinteessämme, mutta jälkimmäinen tarjoaa siitä verrattomasti enemmän aineistoa.”

Kokoelman järjestämisestä hän sanoo:

”Haluamme vain huomauttaa, että runoudessamme näyttää olevan kolme selvästi toisistaan poikkeavaa jaksoa, joiden mukaan myös tämä kirja on jaettu eri osiin. Ensimmäinen osa esittelee valikoiman kansanrunoutta, toinen suomalaisten runoilijoiden runoja Suomen ja Ruotsin yhteyden ajalta ja kolmas esittelee tällä hetkellä eläviä runoilijoita.”

Julkaisija lupaa, että viimeiseen osaan sisältyvät eri periodien luonnehdinnat tulevat lähemmin oikeuttamaan sekä järjestelyn että runojen valinnan.

Tässä on ilman muuta huomautuksen paikka. Julkaisija lupaa suomalaisten ”kirjailijoiden” runoja. Mutta koko ensimmäinen osa sisältää vain kääntäjän runoja. Tästä julkaisija ei sano sanaakaan. Ja on todellakin tyypillistä niin kutsutuille suomalaisille pyrkimyksille ylipäänsäkin, ettei hän näytä edes huomanneen, kuinka heikosti toteutus vastaa lupausta. Vai ovatko nämä käännökset se rikas materiaali, jonka julkaisija mainitsee ja jossa esiintyy koko muinainen kaunokirjallinen itsenäisyytemme? Voivatko käännökset esittää tätä itsenäisyyttä paremmin kuin alkuperäiset runot? Vastaus on itsestään selvä. Miksi sitten käännökset? – Siksikö, että suomen kieltä taitamattomille annettaisiin jokin aavistus mainitusta itsenäisyydestä? Mutta heille asia on jokseenkin yhdentekevä. Siksikö, että löydettäisiin yleisö, joka kykenee vertaamaan eri aikakausien kirjallisuutta? Mutta sellainen yleisö löytyy niiden joukosta, jotka osaavat suomea. Vain täällä Suomessa voidaan vielä epäillä sitä, että tällainen suomenkielisten kirjailijoiden antologia on julkaistava suomenkieliselle yleisölle, ainoalle, joka kykenee ymmärtämään, mitä suomalaiset ”kirjailijat” ovat kirjoittaneet.

Koko antologia pitäisi julistaa Suomenniemellä pannaan, kun se tällä tavoin halveksii oman maan kieltä ja niitä, jotka sitä rakastavat ja kunnioittavat. Julkaisijan olisi pitänyt edes hävetä sen verran, että olisi liittänyt alkuperäiset runot käännösten mukaan. Tämä olisi sopinut sitä paremmin, mitä kirjavampia ja työläämpiä jälkimmäiset ovat. Ja jos vain löytyy joku, joka tuntee kaikkien eri aikakausien suomalaisen kaunokirjallisuuden, niin kehotamme häntä lyömään uuden valikoiman avulla tämän laudalta. Julkaisijan suopeutta kansalliskirjallisuutta kohtaan ei tietenkään voida vähätellä ja kaikki rehelliset pyrkimykset ovat oikeutettuja. Niinpä tämäkin kokoelma saakoon vaikuttaa, mihin pystyy. Ja julkaisijan äskettäinen Kalevala-kritiikki saa odottamaan luvatuilta luonnehdinnoilta paljon.

Vielä voisi kysyä, miksei julkaisija ole sijoittanut luonnehdintojaan ensimmäiseen vihkoon ja miksei hän voi esittää kolmen eri aikakauden runoja yhdessä? Se olisi antanut lukijalle sekä hyötyä että huvia ja kirjan käyttökelpoisuuden paraneminen olisi helpottanut myös julkaisemisen taloudellista puolta. Kustantajan, herra Öhmanin, jonka viimeaikainen toiminta ansaitsee kaiken tunnustuksen, luulisi ymmärtävän tällaisen järjestelyn edut.

Emme ole vielä maininneet sitäkään, että vihon mukana seuraa runoilijoita Makkonen, Kymäläinen ja Puhakka esittävä vinjetti. Kasvot on piirretty hyvin ja ryhmittely on onnistunut, mutta itse hahmoista ei ole vaikea löytää virheitä.

Ulkomaista kirjallisuutta

”Bibliothek i populär naturkunnighet”. Kuten useimmat lukijamme tietävätkin, ei nyt käsiteltävä teos kuulu aivan uusimpaan kirjallisuuteen. Mutta se kuuluu siihen kirjallisuuteen, joka ei kovin nopeasti vanhene. Toki luonnon ilmiöitä koskevat teoriat ja selitykset vaihtuvat, mutta ottaen huomioon sen jopa pikkumaisuuksiin menevän tarkkuuden, jolla näitä ilmiöitä nykyään tutkitaan ja sen, miten huolellisesti jokaisen tiedon oikeellisuus kontrolloidaan, kuluu varmasti vuosisatoja, ennen kuin luonnontutkijoiden kaikkein yleisimmistä ja tärkeimmistä luonnonilmiöistä antavat tiedot merkittävästi muuttuvat.

Siksi ei ole myöhäistä muistuttaa tästä teoksesta vuonna 1845, vaikka sen ensimmäinen osa on painettu jo 1837. Painavin peruste kirjan käsittelemiselle on se käsityksemme, että perheenisä, joka haluaa viihdyttävää ja opettavaa lukemista niin itselleen kuin perheenjäsenilleenkin, ei juuri voi parempaa kirjaa löytää. Laajuutensa puolesta se on jo itsessään pieni kirjasto ja sisältö on sellaista, että sen voi ja se on usein syytäkin lukea moneen kertaan, jotta siitä saisi irti kaiken huvin ja hyödyn. Emme tunne ainuttakaan ruotsinkielistä kirjaa, joka tarjoaisi rikkaampaa, monipuolisempaa ja sivistävämpää luettavaa kuin tämä teos.

Mutta on myös eräs yleisempi syy, jonka vuoksi olemme halunneet kiinnittää lukijan huomiota tähän kirjaan. Tieto luonnosta ja sen ilmiöistä on maassamme niin harvinaista, että tätä seikkaa voitaneen pitää koko tieteellisen yleissivistyksemme pahimpana puutteena. Kirjan julkaisija sanoo tilanteesta Ruotsissa näin:

Kulttuurihistoriallisena omituisuutena, joka ei suinkaan ole vailla yhteyttä koko kasvatuksemme historiaan Kustaa I:n ajoista alkaen, voidaan huomauttaa, ettei juuri mikään maa ole suhteessa väkilukuun tuottanut ja tuota niin paljon merkittäviä luonnontieteellisiä neroja kuin Ruotsi. Missään maassa ei myöskään ole ollut eikä ole yhtä paljon tämän alan luonnonlahjakkuuksia, myös vähiten sivistyneiden joukossa. Siitä huolimatta näiden aineiden osuus yleisessä humanistisessa alkeissivistyksessä ei missään itseään sivistyneenä pitävässä maassa ole yhtä vähäinen. – Näyttää kuitenkin siltä, että erehdytään raskaasti, jos kuvitellaan, että se humanistinen yleissivistys, jota edellytetään kaikilta niin kutsuttuun sivistyneeseen, johtavaan ja yhteiskunnassa suuntaa näyttävään luokkaan kuuluvilta, olisi täydellinen ilman ainakin yleisiä tietoja luonnontieteistä ja ilman ainakin historiallista tietoa niiden tuloksista.

Se, mitä julkaisija sanoo luonnontieteiden laiminlyömisestä yleissivistyksessä, pätee vielä paremmin Suomessa kuin Ruotsissa. Maamme kouluissa ja lukioissa opetetaan näitä tieteenaloja niin vähän, ettei siitä maksa vaivaa juuri puhuakaan. Yliopistossa tulevat lääkärit ja ylipäänsä filosofisen tutkinnon suorittajat opiskelevat jotakin niistä. Kuitenkin vain harvat perehtyvät tarkemmin edes yhteen alaan, kun taas melkoinen joukko jää vaille kaikkea tietoa. Kadettikoulun oppilaiden tiedot näistä aineista ovat luultavasti laajemmat ja paremmat. Mutta maan muiden asukkaiden, virkamiesten ja liikkeenharjoittajien tietämättömyys on täydellistä, niin että vain ne viimeksi mainituista, jotka tarvitsevat ammatissaan esim. kemiallisia tietoja, ovat hankkineet välttämättömimmät perustiedot. Selvä osoitus yleisen sivistyksemme vinoutumisesta tässä suhteessa on se, että vain harva häpeää suurinta tietämättömyyttään luonnontieteissä, vaikka muuten haluaisikin käydä sivistyneestä miehestä. Ja kuitenkin voisi ajatella, että on hävettävää, jos niin sanottu sivistynyt mies ei tiedä esim. sitä, mistä eri vuodenajat johtuvat, mihin lämpömittarin tai kiikarin toiminta perustuu, mitkä ovat ilmakehän ainesosat ja miksi eläimet ja ihmiset hengittävät ilmaa. Naisten sivistyksestä tässä suhteessa emme voi edes puhua, koska tämä sivistys opetuksen muodossa on kaikilla aloilla niin retuperällä, että jonkinlainen poikkeus luonnontieteiden eduksi olisi hämmästyttävää.

Tämä asia voidaan sanoa lyhyesti, sillä suurin osa kunnioitettavista lukijoistamme tunnustaa varmasti, että esitettyihin kysymyksiin vastaaminen on heille ylivoimaista. Yleinen tietämättömyys helpottaa tätä tunnustamista. Mutta toisten heikkous on huono selitys omalle välinpitämättömyydelle, eikä kenenkään pitäisi tarkemmin ajatellen olla tyytyväinen jäädessään sanattomaksi tällaisten kysymysten edessä.

Seuraavassa julkaisija koettaa selittää, mitä humanistiseen sivistykseen kuuluvilla luonnontieteellisillä tiedoilla sitten tarkoitetaan:

Tästä humanistisen yleissivistyksen näkökulmasta ei tule kysymykseen mikään tietylle käytännön alalle sovellettu tieteellinen tieto, joka käsittelee jonkin ammatin yksityiskohtia. Mutta kysymys ei myöskään ole siitä tutkimuksen kautta tapahtuvasta todistamisesta, jota tiedemiehet harjoittavat, vaan sellaisesta luonnonlakien yleisestä tuntemisesta, jota ilman ihminen ei koskaan ymmärrä oikein paikkaansa tässä maailmassa ja kutsumustaan kohti jotakin korkeampaa. Ilman sitä ihminen ei koskaan saavuta luonnontutkijan laajaa ja rikasta, uskonnollisen hartauden pohjattoman lähteen ruokkimaa käsitystä elämästä. Ilman tätä tietoa ihminen ei koskaan kykene arvostamaan runoilijan luomuksia tai filosofin ajatuksia. Hän ei siis koskaan opi arvostamaan elämää niin kuin sitä itseään pitäisi ja niin kuin sivistyneen ihmisen kuuluu. Eikä hän myöskään, oli hän sitten ajatteleva tai toimiva henkilö, koskaan pääse oikealla tavalla kokemaan elämän syvyyttä, sen vakavuutta ja sen rikkautta.

Siitä, että tällaista luonnon tutkimista humanistisesta näkökulmasta pidetään yleissivistykselle tärkeänä, todistaa myös se, että useat aikamme etevimmistä tiedemiehistä eivät uusien löytöjen suoman kunnian ohessa pidä liian vähäisenä myöskään sitä, että he yleisölle suunnattujen, helppotajuisten esitysten avulla hankkivat tieteelle uusia harrastajia ja ihailijoita. – Littrow, nero ja eräs aikamme suurimmista astronomeista, kirjoittaa artikkelin ’Taivas, sen maailmat ja sen ihmeet’. Hän haluaa kaikkien sivistyneiden ihmisten pystyvän ymmärtämään häntä ja tuloksena on mestariteos, jota tiedemiehet ihailevat yhtä paljon kuin harrastajatkin. Oken, joka on ollut jo kauan kuuluisa yhtä lailla nerokkuudestaan ja syvällisyydestään kuin suunnattomasta oppineisuudestaan ja väsymättömästä tutkimusinnostaankin, päättää kirjoittaa ”Luonnonhistorian kaikille säädyille”, ja tämä teos tulee varmasti kauan olemaan ainoa lajissaan. – Englantilainen kreivi Bridgewater jättää kuollessaan (1829) Lontoon tiedeakatemian presidentin käyttöön 8 000 punnan pääoman, jotta tämä tuottaisi kirjan ’Jumalan mahdista, viisaudesta ja hyvyydestä sellaisena kuin se luomakunnassa ilmenee’. Kahdeksan maan etevintä tiedemiestä onkin jo julkaissut yhdessä kirjan ’Bridgewater Treatises’, joka itsenäisen aiheen käsittelynsä vuoksi kiinnostaa tiedemiehiä ja samalla se sisältää niin paljon, osin aivan uutta, tietoa luomakunnasta, että se on opettavainen myös asiaan vihkiytymättömille. Kaikki sivistyneet luokat ovat Englannissa ottaneet tämän kirjan vastaan mieltymyksellä, joka on ulottunut aina äänekkääseen innostukseen saakka.

Nämä julkaisijan sanat ilmaisevat myös kirjan tarkoituksen, luonnontieteiden eri alueiden esittämisen yleistajuisesti mutta samalla tarkasti ja luotettavasti. Tätä suunnitelmaa hän on toteuttanut julkaisemalla ensin Sommerin ”Luonnonkuvauksia erityisestä fysiikasta” 11 vihkona ja Brandesin ”Yleisen fysiikan” 12 vihkona. Vihot 24–29 sisältävät Littrovin ”Taivaan ihmeet” ja 30. vihko on Herschelin artikkeli ”Luonnontieteellisestä tutkimuksesta”. Nämä 30 vihkoa muodostavat vielä ilmestymättömän yleistajuisen kemian kanssa kirjaston ensimmäisen osaston, ja niihin liittyy 41 erillistä piirrossivua, joiden kuvioiden yhteismäärä nousee satoihin. Koska Sommerin teos käsittelee pääasiassa fysikaalista maantiedettä ja kun tähän osastoon kuuluvat myös fysiikka, kemia ja astronomia, niin erityisten luonnontieteiden piiri on kuljettu läpi lukuun ottamatta kasvien ja eläinten anatomiaa ja fysiologiaa, joiden perusteita käsitellään kuitenkin seuraavassa osastossa. Tämän kirjoittaja on näistä teoksista lukenut kunnolla vain Littrowin tähtitieteen ja myöntää, ettei hänellä ennen sen lukemista ollut aavistustakaan siitä, miten kevyeksi lukemiseksi ja kauniiksi tuotteeksi ankara matemaattinen tiede voidaan popularisoida. Ne, jotka meidän maassamme kirjoittavat tavalliselle kansalle, voisivat oppia paljon tämän kirjan selkeydestä ja yksinkertaisuudesta.

Kirjaston toisen osaston muodostavat edellä mainitut Bridgewaterin tutkielmat. Niihin kuuluvat Chalmersin ”Ulkoisen luonnon yhdenmukaisuus ihmisen moraalisen ja intellektuaalisen luonnon kanssa”, Kiddin ”Ulkoinen luonto ja ihmisen fyysinen koostumus”, Whewellin ”Astronomia ja fysiikka tarkasteltuna siten kuin nämä tieteet todistavat Jumalan kaikkivaltiudesta, viisaudesta ja hyvyydestä”, Bellin ”Miten käden rakenne ja toiminta todistavat jumalallisesta suunnitelmasta” sekä Roget’n ”Luonnonelämän merkillisimmät ilmiöt kasvi- ja eläinorganismeissa suunnitelman ja tarkoituksen kannalta katsottuina”. Nämä teokset muodostavat vihot 31–39 ja niihin liittyy 26 piirrossivua. Tästä osastosta puuttuvat vielä Bucklandin, Proutin ja Kerbyn tutkielmat, mutta julkaisija on johdannoksi edellä mainittuihin ottanut 49. vihkoksi Mantellin ”Geologian ihmeitä”, jossa on 14 piirrossivua.

Bridgewaterin tutkielmat kuten kaikki teologinen luonnonkuvaus eivät mielestämme oikein hyvin sovi kypsälle miehelle, vaikka hänkin voi nauttia ja oppia yhtä jos toistakin silloin kun kuvaus on niin asiantuntevaa ja nerokasta kuin tässä tapauksessa. Ne sopivat paremmin sivistyneelle naiselle ja nuorisolle, joka ei halua pelkkää ajattelun aihetta vaan myös tunnetta. Yleisesti ottaen tämä osasto täydentääkin edellistä ja osoittaa juuri sen, mitä hyötyä luonnontieteiden tutkimuksesta on humanistislle sivistykselle, Mantellin ”Geologia” on puhtaasti tieteellinen teos, joka mestarillisuudessaan vetää vertoja Littrowin edellä mainitulle teokselle.

Kolmanteen osastoon on luvassa Okenin ”Luonnonhistoriaa kaikille säädyille”. Me emme kykene tätä valintaa arvioimaan. Okenin suuri oppineisuus ja terävyys tunnetaan. Mutta mainitun teoksen johdannon kosmogonia ja ylipäänsä hänen taipumuksensa schellingiläisiin konstruktioihin eivät anna kuvaa selkeästä ja yleistajuisesta historioitsijasta. Whewellin ”Induktiivisten tieteiden historia”, ehkä sellaisena kuin Littrow on sen Saksassa julkaissut, sopisi muuten hyvin niin tämän osaston kuin koko sarjankin lopetukseksi.

Tämän kaltainen teos, jonka sisältöä olemme vain lyhyesti käsitelleet, ansaitsisi varmaan paljon enemmän kiitosta ja suosittelua kuin mitä olemme tässä katsoneet oikeudeksemme esittää. Huolellisuus, josta julkaisijaa, herra Z. Häggströmiä on kiitetty ja josta myös tämä teos todistaa, tekee sen vielä arvokkaammaksi. On tietysti itsestään selvää, ettei tällaista kirjakokoelmaa saa aivan ilman uhrauksia. Hinta on silti mahdollisimman halpa. Yksi painoarkki samoin kuin neljännesarkin piirrossivu on arvioitu kahden Ruotsin pankkikillingin hintaiseksi. Koko ensimmäinen osasto maksaisi siten tilaajalle 13 riikintaalaria 16 killinkiä ja toisen osan tässä luetellut kirjat 12 riikintaalaria 24 killinkiä. Erikseen ostavalle teos tulee noin 50 prosenttia kalliimmaksi. Valitettavasti Ruotsista tuoduista kirjoista menee yhä 20 prosentin tulli niin että jo ilmestyneiden vihkojen hinta nousee Suomessa myös tilaajalta 16 riikintaalariin hopeaa. Tämä ei ole aivan pieni summa, mutta se, joka vuodessa käyttää niin paljon kirjoihin, löytää harvoin mitään, joka yhtä varmasti antaisi mukavaa ja sivistävää lukemista koko vuodeksi. Jos tämä muistutuksemme saisi aikaan parinsadan kappaleen levikin tässä maassa, niin olisimme varmoja, että tämä artikkeli on edistänyt sivistystä enemmän kuin mikään muu vähäisen lehtemme kirjoitus.