Ulkomaista kirjallisuutta
Sillä kirjallisuudella, jota seuraavassa lyhyesti esittelemme, ei ole tarjota mitään houkuttelevia otsakkeita. Eikä tarkoituksemme olekaan kiinnittää lukijan huomiota niihin muutamiin vihkosiin, jotka tässä mainitsemme. Pelkkä yleiskatsaus niiden sisältöön antaa melkeinpä saman kuin niiden lukeminenkin, sillä se antaa kuvan eräästä henkisestä liikkeestä, joka eri muodoissa ilmenee Euroopan sivistyneimpien kansakuntien keskuudessa. Tämä liike on varmasti vaikuttavampi kuin mikään edeltäjänsä kristillisen kulttuurin piirissä, sillä se kumpuaa kansakuntien sydänten sisimmästä. Sitä eivät häiritse ne ennakkoluulot, joilla sovinnaisuuden edustajat, poliittinen riippuvuus, pappisvalta ja skolastinen tiede ovat rasittaneet kaikkia tähänastisia uudistusliikkeitä.
Jos tarkastelemme kristillisten kansojen kulttuurin kehitystä, niin huomaamme että sikäli kuin sivistys on levinnyt kansan syviin riveihin, se on samalla tavoittanut niiden omimman hengen ja saanut siitä ravintoa. Tämä tekee sivistyksen kehityksen itsenäiseksi ja koko ihmiskunnalle niin hedelmälliseksi. Siksi ei voisi olla osuvampaa kuvaa kuin kaikkeen sivistykseen usein sovellettu kuva puusta, joka nuorena vesana istutetaan vieraaseen maaperään. Aluksi se vain vaivoin pysyy hengissä, mutta mitä enemmän se levittää juuriaan, lujittuu ja saa ravintoa, sitä tuuheammaksi se kasvattaa kruununsa. Sellaiset väitteet, että tieteen arvokkuus on jossain kansan käsityskyvyn ja arvostelukyvyn yläpuolella, ovat siis perätöntä tyhmänylpeyttä. Päinvastoin tieteen arvo kasvaa sen leviämisen myötä. Vai mitä onkaan koulun kuviteltu viisaus verrattuna siihen tietoon, joka valaisee miljoonia! Kuinka pientä onkaan oppineen yksinäinen toiminta verrattuna siihen maailmoja mullistavaan voimaan, joka aatteilla on niiden tunkeuduttua kansakuntien tietoisuuteen. Kuinka vähäistä onkaan tieteen edistyminen ja kuinka paljon on niitä sivuaskeleita, jotka johdattavat tutkimusta pois oikealta tieltä niin kauan kuin sitä tehdään vain tutkijankammiossa. Ja millä jättiaskeleilla tiede edistyykään silloin, kun se astuu julkisuuteen kansojen opettajaksi, kun miljoonat ihmiset seuraavat tarkasti sen jokaista liikettä siksi että he tietävät elämänsä sekä henkisesti että ruumiillisesti riippuvan tieteen edistymisestä. Heidän kiitoksensa palkitsee silloin väsymättömän tutkijan ja heidän myötätuntonsa suo nerolle keinoja toteuttaa suunnitelmansa tutkimuksen edistämiseksi ja sen tulosten levittämiseksi yhä laajemmalle.
Tiede onkin myöntänyt tämän, hylännyt yhä enemmän linnakkeitaan ja astunut myös oppimattoman yleisön pariin. Raskaasta varustuksesta lohkeaa joka päivä yhä useampia palasia. Uusi aika ja sen tietoisuus kiiruhtavat eteenpäin yhä nopeammin. Oppineilla oli vuosikausia aikaa kaivaa hyödyllinen ydin kovan kuoren alta; kansoilla ei ole hetkenkään aikaa koota tiedon kerääntyneitä hedelmiä. Akatemioiden skolastiseen muotoon sidotut tutkielmat pakotettiin hylkäämään nuo kahleensa, kun niitä alettiin julkaista yleisölle tiedonantoina ja aikakauskirjoina. Mutta tämäkin muoto oli nykyajan vaatimuksille liian suljettu. Kirjalliset lehdet muuttuivat päivälehdiksi, hetken tuotteiksi, joiden tarkoitus ei ole jäädä kirjastoihin oppineisuuden muistomerkeiksi ja lähteiksi, vaan levittää tiedon aarteita kansojen keskuuteen. Ja kun ne ovat antaneet sisältönsä yleisen sivistyksen käyttöön, ne itse katoavat ja unohtuvat. Mutta tämäkin asu on jo käynyt tieteelle liian raskaaksi ja tiedon valo kulkee nyt sen keskuksista kansan keskuuteen samaa tietä kuin muutkin päivänuutiset ja vaihtuvat mielipiteet. Se ei enää pelkää menettävänsä loistoaan poliittisten puoluekirjoitusten, kaupallisten ilmoitusten ja pienten novellien välittömässä läheisyydessä. Johtuuko tämä muutos pelkästään suurten joukkojen tiedontarpeesta? Ei, vaan se ilmentää myös tieteen omaa tarvetta hengittää julkisuuden ilmaa ja etsiä siitä voimaa nopeaan edistymiseensä. Tiede on jo muodostanut itsestään tietoisen käsityksen, jonka mukaan sen pitää olla ihmiskuntaa kohottavaa tietämistä, ei muutamien orjana raatavien tieteenharjoittajien taakka. Pian tiedemies etsiikin tutkimukseensa tarvittavat tiedot samasta lähteestä josta oppimaton saa kaiken tietonsa. Jokin Berzelius esittää yhteenkokoontuneille, tarkasti kuunteleville pohjoismaisille luonnontutkijoille samoja oppeja joita hän vielä taidokkaammin on jakanut Ruotsin talonpojille eräässä pienessä kirjasessa.
Luulekohan joku, että tämä pyrkimys ei saisi minkäänlaista vastakaikua suuren yleisön puolelta? Toistaiseksi tieteenharjoittajien yleisö koostuu vain elinkeinoelämässä toimivasta keskiluokasta ja valtion virkamiesten suuresta joukosta. Mutta juuri tällä yleisöllä on valta Ranskassa. Englannissa se tekee poliittisia uudistuksia, Saksassa taas uskonnollisia. Mutta sen takana tuntuu jo uuden yhteiskunnallisen voiman paine, Englannissa chartistiliikkeenä, Ranskassa ja Sveitsissä kommunismina. Nämä liikkeet tosin aiheutuvat hallitsevista luokista itsestään, pääomien, maaomaisuuden, teollisuuden ja kaupan keskittymisestä samoihin käsiin, joissa on myös poliittinen valta. Mutta jo työtätekevien joukkojen tietoisuus omista oikeuksistaan, niiden suuntautuminen poliittiseen vaikuttamiseen sekä lainkuuliainen ja systemaattinen toiminta osoittavat, että aikamme tieteellinen sivistys vaikuttaa jo niihinkin. Jos kaivataan lisätodisteita, niin niitä saadaan työläisten omista riveistä nousevasta kirjallisuudesta. Ranskassa, Englannissa ja Pohjois-Amerikassa on jo useita työläisten toisille työläisille julkaisemia sanoma- ja aikakauslehtiä. Työläiset käsittelevät itse omaa asemaansa, omia oikeuksiaan ja omia toivomuksiaan sadoissa lentolehtisissä. Onpa jo syntynyt erityinen työväenrunouskin, josta seuraavassa esitämme muutamia englantilaisia näytteitä.
Kirjoittajan, herra Philarete Chaslesin erinomaisiin ajatuksiin haluamme vain lisätä pari sanaa. Kirjoittaja nimittäin tarkastelee tutkimiaan ilmiöitä ensi sijassa esteettiseltä kannalta. Moni saattaa nähdä näiden runojen häilyvissä säkeissä koko eurooppalaisen sivilisaation tulevan hajoamisen enteitä. Tässä mielessä haluammekin vain muistuttaa siitä, että kaikki uudistukset niin kirkossa, valtiossa kuin kirjallisuudessakin lyövät itsensä läpi liioittelun ja ylilyöntien kera. Ja kuinka huonosti kirouksia ja tuomioita uusien pyrkimysten päälle vuodattavien varoitukset tuhosta ja hajaannuksesta ovatkaan toteutuneet! Historia osoittaa, että suurten joukkojen harhautumiset ovat olleet harvinaisia ja pikaisesti ohimeneviä silloinkin kun eurooppalainen sivilisaatio vielä oli kehdossaan ja itse tiede tuki monia pimeitä ennakkoluuloja. Kuinka paljon suuremmalla syyllä voimmekaan toivoa, että kansat nykyisellä sivistyksen tasolla tuntisivat itsensä järjellisen vakaumuksen sitomiksi. Mutta ohimenevänkin hairahduksen vaaran pitäisi opettaa sivistyneemmille yhteiskuntaluokille, että sellaisten välttämiseen on vain yksi tie – kansojen valistaminen, eikä minkään omahyväisen puolisivistyksen mitalla jaettu valistus, vaan paras mahdollinen. Sanomme puolisivistys. Tämä nimitys ei tarkoita sitä, joka omien tietojensa vähäisyydestä huolimatta toivoo tietoa ja valoa niin itselleen kuin muillekin. Tarkoitamme sitä, joka ei luota totuuden omaan voimaan korjata erehdys ja joka siten osoittaa olevansa tällaista tiedonrakkautta vailla. Jos rakastaa valoa ja totuutta, niin silloin myös uskoo vahvasti niiden voittoon. Kukaan ajatteleva ihminen ei voi milloinkaan kieltää itseltään sitä, että kaikki yksilöllinen nokkeluus ja kaikki poliittinen laskelmointi on joutunut ja tulee aina joutumaan häpeään, jos se ryhtyy ohjailemaan tietämistä, rajoittamaan tutkimusta jonkin ennalta asetetun päämäärän mukaan, estämään aatteiden leviämistä tai mittaamaan valistusta toisten aikojen ja olosuhteiden, tai jonkin erityisen säädyn tai yhteiskuntaluokan kuviteltujen tarpeiden mukaan. Valistuksella on yksi ainoa päämäärä – totuus. Tutkimuksella on yksi ainoa raja – inhimillisten kykyjen raja. Kansoilla on vain yksi tie sivistykseen – se, joka nopeimmin tuo niille ihmiskunnan korkeimman tiedon. Jokaisena aikakautena ja kaikissa yhteiskunnallisissa tilanteissa on vain yksi mittapuu – mahdollisuus täyttää sielun kaipuuta valoon. Totuus ei turmele, vaan erehdys. Ja se, joka käyttää valistusta johonkin muuhun kuin totuuden valtakunnan edistämiseen, pyrkii rajoittamaan tutkimuksen vapautta, johtamaan tietoisuutta syrjäpoluille, jakamaan siitä vähitellen vain itse tarpeelliseksi ja hyödylliseksi katsomaansa ainesta – hän on itse kietoutunut erehdykseen, omahyväisen itserakkauden pauloihin. Juuri hänen ja hänen kaltaistensa vuoksi erehdykset voivat hetkeksi sumentaa kansojen tervettä järkeä.
Tämän me halusimme lisätä. Katsomme, että juuri tässä on syy näistä runoista helposti löytyviin erehdyksiin, joihin kullakin kansalla on vain yksi parannuskeino – korkeampi valistus. Muuten Chaslesin artikkeli voi auttaa myös luonnehtimaan sitä kaunokirjallisuudessa tapahtuvaa mullistusta, jonka edustajina olemme aiemmin käsitelleet uusinta ranskalaista runoutta.
