Kotimaista kirjallisuutta
Suuren yleisön keskuudessa ”Suomen” artikkeleista kiinnostavin on epäilemättä Castrénin ”Om Savolotscheskaja Tschud”. Castrén selvittää siinä niitä merkkejä suomalaisten muinaisista vaelluksista, joita hän on löytänyt Euroopan puoleisen Venäjän pohjoisosista. Hänen todistelunsa antaa uutta tukea sille käsitykselle, että tsuudit eivät asuttaneet vain niitä seutuja, joilla yhä elää suomensukuisia heimoja, permiläisiä, votjakkeja, syrjäänejä, samojedeja, vepsäläisiä ja karjalaisia (Arkangelin kuvernementissa), vaan he elivät myös niillä seuduilla, jonne slaavit olivat aiemmat asukkaat tunkeneet. On myös todennäköistä, että nämä tsuudit ovat osaksi olleet karjalaisia ja siten varsinaisia suomalaisia. Historia on nimittäin säilyttänyt muistoja yhdestä heimosta, Savolotsheskajan tsuudeista, jotka asuivat Vienajoen alajuoksulla ja jotka siten ovat sama kansa kuin se, jota skandinaavit kutsuvat bjarmeiksi. Castrén koettaa osoittaa, että he ovat olleet samaa heimoa kuin nykyiset savolaiset ja karjalaiset. Kirjallisen, historiallisen tradition lisäksi hänen todistelunsa nojautuu niihin suomen kielen jäänteisiin, yhtä hyvin paikannimiin kuin esineiden ja ilmiöiden nimiin, joita hän on näillä seuduilla onnistunut keräämään.
Jotkut esimerkkeinä esitetyistä yhtäläisyyksistä tuntuvat varsin haetuilta, mutta on myös sellaisia, jotka selvästi paljastavat nimityksen suomalaisen etymologian. Edelliseen ryhmään kuuluvat esimerkiksi nimet Lamposhenkaja ja Tetragorskaja, jotka Castrén johtaa sanoista ”lampi” ja ”tetri”. Edelleen hän johtaa nimen Asapolskaja sanasta ”asua” yhdessä venäjänkielen sanojen ”gora” (vuori), ”polje” (kenttä) ja samassa kielessä tavallisen paikannimilopun ”lja” kanssa. Meidän mielestämme voitaisiin siinä tapauksessa myös muinaiset Lampsakus, Thermopyle ja Asov aivan yhtä hyvin johtaa samoista suomalaisista kantasanoista. Jälkimmäiseen ryhmään taas kuuluvat venäjän kieleen omaksutut sanat ”maksa”, ”salma” (salmi) ja ”lochta” (lahti) sekä paikannimet Ischma (sanasta iso-maa) ja Lodma (luoto-maa), joiden alkuperä on selvästi suomalainen.
Itse nimen Savolotsheskaja Castrén johtaa venäjästä toisten antamien tietojen mukaan. Tämä johtaminen sanoista ”za volod” (pieni maakaista jokien välillä tai metsäinen seutu) näyttää todennäköiseltä vaikka nimeä ovat käyttäneet lähinnä venäläiset. Castrén mainitsee kuitenkin, että Virgiliuksen kommentaattori Jul. Pomp. Sabinus, on maininnut ”Savolocenses” permien ja ugrien naapurina. Se, että savolaiset ovat antaneet itselleen tämän nimen, näyttäisi tekevän suomalaisen etymologian sanoista ”savu” ja ”lahti” tai ”maa” luonnollisemmaksi. Yhtä hyvin voidaan kuitenkin ajatella heidän omaksuneen ulkomaalaisten heille antaman nimen, samoin kuin nimi Russia johdetaan ruotsin sanasta ”Roslagen”, koska Rurik ja hänen kumppaninsa tulivat Ruotsista. Vielä epäluotettavammalta tuntuu tsuudi-nimen venäläinen etymologia sanasta ”tsulo” (ihme), sillä tämän kansan ihmetöistä kertovat laulut ovat luultavasti syntyneet myöhemmin kuin nimi, vasta silloin kun itse kansa on jo kadonnut aiemmilta asuinpaikoiltaan ja vain laulut ovat jäljellä. Tuntuu kuitenkin kummalliselta, ettei nimestä, jonka venäläiset ovat alkukansan nimestä vähitellen ulottaneet tarkoittamaan kaikkia suomalaisia heimoja, löydetä suomalaisten itsensä keskuudesta minkäänlaista merkkiä. Suomalaisille nimi on yhtä vieras kuin sen ensimmäisen tavun sointi on heidän kielelleen vieras. Toisaalta sama asia koskee myös nimityksiä ”Finne” ja ”Finland”, sillä vain nimet ”Kainu” ja ”Kainun-maa” tarjoavat yhteyden ruotsalaisten Quenlandin ja Finlandin välillä. Molemmat esimerkit todistavat vain, että alistetulta kansalta on viety oikeus jopa antaa nimi omalle maalleen.
Artikkeliin liittyy kartta Venäjästä 9. vuosisadalla. Maan historiasta ei kuitenkaan kerrota sen enempää eikä karttaankaan liity mitään historiallista selostusta. Siitä näemme kuitenkin, että suomalaiset heimot asuttivat tuolloin pohjoista Venäjää Volgan eteläpuolelta, Oka-joen tienoilta aina Jäämereen saakka. Eteläisimmät heimot ovat mordvalaiset ja tseremissit, joita yhä elää Volgan varrella. Heistä pohjoiseen asuvat permiläiset, näistä koilliseen samojedit ja länteen lähinnä vepsäläiset ja karjalaiset. Mutta nimi tsuudi esiintyy ainoastaan Suomenlahden eteläpuolella, nykyisessä Virossa, liiviläisten pohjoispuolella. Castrén kannattaa sitä yleistä käsitystä, että suomalaiset heimot ovat vaeltaneet kaakosta luoteeseen ja hän uskoo voivansa seurata sen jälkiä aina Altaille, Keski-Aasiaan, jossa Klapprothin mukaan pitäisi yhä asua samojedeja. Ja siinä on nyt reippaan ja oppineen maanmiehemme päämäärä hänen matkoillaan halki Siperian erämaiden. Tässä esiteltyä kirjoitusta voidaankin siksi pitää vain lyhyenä johdantona niihin laajempiin tutkimuksiin, joita tulevaisuudessa voimme Castrénilta odottaa.
Emme varmaankaan poikkea liian kauas asiasta, jos esitämme tässä katsauksen Suomen kansan sukulaissuhteisiin. Se ei tällä kertaa perustu kielentutkimukseen vaan luonnonhistoriallisiin, anatomisiin ja psykologisiin tutkimuksiin ja teemme sen ennen muuta siksi, että useimmille lukijoille tämä asia lienee aivan tuntematon. Ihmisroduthan on tunnetusti haluttu jakaa kaukasialaiseen, mongolialaiseen, etiopialaiseen ja malaijilaiseen rotuun. Viimeksi mainitun tilalle on sittemmin otettu kaksi siirtymärotua, amerikkalainen ja australialainen. Mutta uusi käsitys ei vielä ole vakiintunut eikä näytä kyllin kehittyneeltä tullakseen pian yleisesti tunnustetuksi. Se ei myöskään kysymyksessä kansojen sukulaisuussuhteista näytä merkittävästi poikkeavan tähänastisesta käsityksestä, joten meillä ei ole mitään syytä olla pitämättä tätä pääpiirteissään pätevänä. Seuraavan esityksen pääkohdat on lainattu Studier, Kritiker och Notiser -lehden laajemmasta tätä asiaa käsittelevästä artikkelista, joka taas perustuu Tholuckin ja Wagnerin kirjoihin.
Kaukasialainen rotu, jota kautta aikojen on pidetty jaloimpana sekä ruumiinrakenteensa että kykyjensä puolesta, levittäytyy melkein koko Eurooppaan, Länsi-Aasiaan Belurille ja Himalajalle saakka sekä Pohjois-Afrikkaan Saharan autiomaahan saakka. Se jakautuu kuuteen kansa- ja kieliheimoon: indoeurooppalaisiin, seemiläisiin, galloihin, Pohjois-Afrikan alkukansaan, suomalais-tataarilaisiin ja malaijilais-polyneesialaisiin kansoihin. Ensimmäistä nimitetään tavallisesti indogermaaniseksi ja on syytä huomauttaa, että nimen muuttuminen johtuu lähinnä siitä, että myös slaavien katsotaan nyttemmin kuuluvan siihen. Galleihin luetaan samannimisen Afrikan itärannikolla asuvan kansan lisäksi myös damakilit ja somalit Abessiniassa kun taas varsinaiset abessinialaiset luetaan juutalaisten, syyrialaisten ja arabien kanssa seemiläisiin kansoihin. Gallien traditio kertoo myös sukulaisuudesta juutalaisten kanssa. Neljänteen heimoon kuuluvat koptit, nuubialaiset ja berberit. Kuudennen muodostavat, kuten nimikin sanoo, Etelämeren mantereen ja saarten asukkaat.
Viidenteen näistä heimoista taas on järjestetty meidän poloinen kansakuntamme. Ja jos me siten joudumme olemaan vailla fyysistä yhteyttä moniin vielä köyhempiin kansoihin, jotka kuitenkin kuuluvat kanssamme samaan kieliheimoon, niin kenties saamme kuitenkin hitusen tyydytystä siitä, että meillä on kunnia kuulua ”jaloimpaan” ihmisrotuun. Älköön kukaan, joka on lapsuudesta asti yhdistänyt tataarit ja mongolit toisiinsa, hävetkö tataarien heimon nimeä. Meidän tarvitsee vain lyhyesti muistuttaa tämän rodun yleisistä eduista, jotta tietäisimme suomalaisten olevan ainiaaksi vapautetut mongolien serkkuudesta. Kaukasialainen rotu on nimittäin ”koko ihmissuvun kantaheimo ja alkuperäisen kulttuurin vaalijatar, joka on määrätty kantamaan valistuksen soihtua kansakuntien kärjessä. Tämän suuren tehtävänsä leimaa se kantaa myös ulkoisessa hahmossaan: pään ääriviivat muodostavat kauniin ovaalin sekä horisontaalisessa että vertikaalisessa suunnassa, otsa on korkea ja jyrkästi ylöspäin nouseva, silmät ovat suuret ja vaakasuorat jne. Vain tämä rotu kykenee punastumaan.” Luultavasti lukijamme tällä kohdalla punastuvatkin – kainoudesta.
Tiedämme, että rotujen määritteleminen on viime aikoina tukeutunut voimakkaimmin pääkallotieteeseen eli kraniologiaan. Se on kirjoittajalle paljolti tuntematonta. Mutta pikaisinkin katse kraniologiseen kokoelmaan kertoo, että tämä ruumiinosa muuttuu sivistyksen myötä. On olemassa villejä heimoja, joilla on pieni otsa tai ei otsaa lainkaan. Heidän pääkallonsa menee silmistä pienessä tylpässä kulmassa kohti päälakea, kun taas takaraivo on kooltaan huomiota herättävän suuri. Myös vanhimmat löydetyt Euroopan nykyisten kansojen pääkallot ovat miltei saman muotoisia. Kaukasialaisen rodun ulkoiset piirteet eivät siten kaikkialla ja kaikkina aikoina ole olleet yhtä ehyet. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö piirteissä olisi kaikkialla havaittavissa yhtäläisyyttä. Ja juuri tähän me halusimme kiinnittää lukijan huomiota hänen etsiessään suomalaisten ulkomuodosta jalon rodun tuntomerkkejä.
Suomalais-tataarilaisen heimon toinen päähaara ovat suomalaiset tai tsuudit. Edellä mainittujen eurooppalaisten asuinpaikkojensa lisäksi tämä haara on asuttanut koko Pohjois-Aasiaa aina Ob-lahden ja Altain väliselle linjalle saakka, kuten Castrén Klapprothia seuraten esittää. Lähteemme kertoo, että sieltä on löydetty merkkejä ikivanhasta tsuudien harjoittamasta vuorityöstä, jonka harjoittajat ovat kuitenkin jo kauan sitten kadonneet. Samoin kerrotaan, että tsuudien haudoista, joita Uralin itäpuolella pitäisi olla hyvin paljon, on löydetty kulta- ja hopeakoruja sekä pronssisia ja kuparisia aseita. Castrén pitää näitä myös Euroopan puolella esiintyviä hautoja tsuudien asuinpaikkojen merkkeinä ja sanoo, että niistä on löydetty myös rautaesineitä, minkä meidän lähteemme nimenomaan kieltää. Permiläisten, syrjäänien, votjakkien ja samoin jo mainittujen mordvalaisten ja tseremissien lisäksi tsuudilaisen heimon jäännöksiksi katsotaan myös Aasiassa elävät ostjakit ja vogulit sekä ugrit ja ”Suomi”-lehden kartassa nimellä Jugra kulkevat kansat.
Ainoastaan näiden aasialaisten suomensukuisten kansojen katsotaan olevan jotain sukua mongoleille. Ne muodostavat välirenkaan näiden ja kaukasialaisen rodun välillä. Näistä kansoista, eli tarkkaan ottaen ugrilaisista polveutuvat myös unkarilaiset, joiden kielikin paljastaa läheisen sukulaisuuden aasialaisen haaran kanssa ja jotka ovat 9. vuosisadan puolivälissä vaeltaneet Tonavalle. Myös tämän seikan selvittämiseksi olisi kartan lisäksi tarvittu myös historiallisia tietoja. Unkarilaisten nykyiset lähinaapurit, bulgaarit, ovat luultavasti lähtöisin Volgan ja Uralin välistä. Luulemme, että juuri tämä ugrilaisten ja unkarilaisten välinen yhteys johdatti meidänkin lehdissämme joskus mainitun unkarilaisen, Regulyn, Siperiaan. Ja siksi hänen tutkimuksensakaan eivät liiku kovin kaukana Suomen kansan historiasta. Lopuksi suomalaiseen haaraan kuuluvat varsinaiset suomalaiset, virolaiset ja liiviläiset, joista viimeksi mainittuja on jäljellä enää hyvin vähän.
Tataariseen haaraan taas kuuluvat tataarit ja turkkilaiset, keskiajalta tutut osmaanit ja seldshukit kuten myös turkomaanit, turkestanilaiset, bashkiirit, kirgiisit, uzbekit ja Jäämeren rannalle viskatut jakuutit. Näiden kansojen kielet, ja joskus myös ulkomuoto, osoittavat sukulaisuutta mongoliheimojen kanssa. Tataari-nimitystä käytetään joskus sekä mongoleista että turkkilaisista, koska eräs mongoliheimo on käyttänyt tätä nimeä. Turkin kielen kautta katsotaan siis myös suomen kielellä olevan yhteyksiä mongolikieleen. Lähitulevaisuutta ajatellen luotettavin suomen ja turkin kielen sukulaisuuden arvioija on Castrén, joka on opiskellut myös turkkia. Jos hän olisi löytänyt jotain lähempää yhtäläisyyttä, hän olisi luultavasti jo ilmaissut käsityksensä siitä. Tällainen käsitys perustunee Raskin tutkimuksiin, onhan hän ainoa varsinainen kielentutkija, joka koskaan on lähemmin perehtynyt suomen kieleen.
Suomensukuisten kansojen luettelosta lukija on luultavasti jäänyt kaipaamaan samojedeja ja ennen kaikkea uskollisia naapureitamme lappalaisia. Mutta juuri nämä sukulaiset eivät kuulu ”jaloimman” rodun yhteyteen ja ne lasketaan mongolirotuihin. Mongolirotujen päähaarat ovat kiinalaiset, japanilaiset, varsinaiset mongolit, tunguusit ja napapiirin kansat. Viimeksi mainittuun kuuluvat samojedien ja lappalaisten lisäksi myös jukagiirit, tshutshit, korjakit, kamtsakit, aleutit, eskimot ja grönlantilaiset.
Kukaan ei tosin kiellä sitä, etteikö lapin kieli ole sukua suomenkielelle. Mutta tämä selitetään niin, että tämä kieli on vähitellen syrjäyttänyt alkuperäisen lapin kielen aivan samoin kuin suomalaiset ovat tunkeneet lappalaiset äärimmäiseen pohjolaan. Myös Rask uskoo löytäneensä yhtäläisyyttä lapin kielen ja grönlantilaisten kielen välillä, vaikka viimeksi mainittu ei kuulu suomalaiseen kieliheimoon. Lappalaisten pallomainen pääkallo ja muukin ruumiinrakenne sitä vastoin erottaa heidät selvästi pitkäkasvuisista suomalaisista. Tarkat antikvaariset tutkimukset toisivat lisävaloa tähän asiaan. Etenkin Nilsson on löytänyt lappalaisten haudoista samanlaisia esineitä ja tarvekaluja joita on löydetty runsaasti myös Etelä-Ruotsista ja jopa Tanskan saarista ja Juutinmaalta. Näiden ja itse hautojen muodon avulla hän on todistanut lappalaisten muinoin oleskelleen näillä alueilla. Toisaalta hän on osoittanut heidän sukulaisuutensa eskimojen kanssa, joiden asumukset ovat samanlaisia ja jotka yhä käyttävät samanlaisia aseita ja tarvekaluja. Ellemme erehdy, ei näissä haudoissa ole lainkaan metallisia aseita ja työkaluja, vaan ainoastaan kivestä tai eläinten luusta tehtyjä. Tsuudien haudoista on sitä vastoin, kuten jo mainitsimme, löydetty pronssi- ja kupariaseita sekä kulta- ja hopeaesineitä. Itse hautojen muodon ja rakenteen vertailu antaisi epäilemättä lisää valoa asian ratkaisemiseen. Myös tässä suhteessa meidän on odotettava apua Castrénilta. Hänhän on nimenomaan väittänyt, että samojedit ovat suomensukuinen kansa ja tähän käsitykseen hän perustaa myös uskonsa siihen, että Altailta yhä löytyisi eläviä merkkejä suomalaisten elämisestä siellä. Tämä hänen käsityksensä perustuu taas siihen, että Klapprothin mainittu kanta koskee samojedeja. Mutta jos näiden sukulaisuus suomalaisten kanssa saadaan todistettua, niin tämän täytyy vaikuttaa myös käsityksiin suomalaisten ja lappalaisten sukulaisuudesta. Castrénin kirjoitus ”Om accentens inflytande i Lappska språket” antaa lukijalle riittävän kuvan näiden kahden kielen läheisestä sukulaisuudesta.
Jos tehtävämme olisi ”Suomi”-aikakauskirjan arvostelu, niin meidän olisi sanottava jotain myös sen muusta sisällöstä. Mutta koska tarkoituksemme on ollut vain herättää lukijan uteliaisuutta sitä kohtaan, luulemme nyt valitsemamme tavan sopivan siihen parhaiten. Niin ollen voimmekin lopettaa kirjasen käsittelyn tähän. Toivomme, että olemme antaneet asiaan perehtymättömällekin lukijalle osoituksen suomen kielen ja muinaistutkimuksen yhteydestä yleiseen eurooppalaiseen tieteeseen. Aiomme kuitenkin toisessa yhteydessä sanoa vielä jotakin Reinin artikkelista ”Försök till utredande af Fornfinnarnes Mythologi”.
