Kotimaista kirjallisuutta

Eräs suomenkielisen kirjallisuuden kauneimpia puolia on viimeksi kuluneiden vuosikymmenien jatkuva ponnistelu suomen kieliopin selvittämiseksi.

Ensimmäisen tämänsuuntaisen yrityksen teki Eskil Petraeus teoksessaan Linguae Fennicae Institutio, Abo 1649. Noin puolen vuosisadan välein ilmestyivät Mathias Martinuksen Hodegus Finnicus, Holm. 1689, ja Barth. G. Vhaëlin Grammatica Finnica, Abo 1733.

Lähes vuosisadan ajan kaksi viimeksi mainittua kirjaa olivat ainoa johdatus isänmaamme kieleen. Vuodesta 1733 vuoteen 1816 ei sen rakenteen selvittämiseksi tehty mitään. Juslenius julkaisi 1745 Tukholmassa ensimmäisen suomalaisen sanakirjan, nimeltään Suomalaisten Sana Lugun Coetus. Kesti aina vuoteen 1826 ennen kuin tällä alalla tehtiin seuraava yritys. Kun viimeksi kuluneiden kolmenkymmenen vuoden aikana on ilmestynyt peräti kahdeksan eri kielioppia ja kaksi sanakirjaa, niin jo tämä todistaa rakkauden isänmaahamme kasvaneen suuresti. Kyseiset teokset ovat ilmestymisjärjestyksessä lueteltuina seuraavat:

- Johan Strahlman: Finnische Sprachlehre. St. Petersburg 1816.

- Jakob Judén: Försök till utredande af Finska Språkets Grammatik. Viborg 1818.

- Reinhold v. Becker: Finsk Grammatik. Turku 1824.

- M. V. Vikström: Försök till en Finsk Grammatica. Vasa 1832.

- Gustaf Renvall: Finsk Språklära enl. den rena Vestfinska dialekten. Ensimmäinen vihko: Formlära. Åbo 1840.

- Gustaf Leonh. Stenbäck: Sammandrag af Finska Språkets Formlära. Borgå 1844.

- H. R. Corander: Suomalainen Kieli Oppi. Viipurissa 1845.

- C. A. Finelius: Finsk Språklära för L. Elementarskolor. Vasa 1845.

Näistä kieliopeista von Becker on epäilemättä kielitieteellisesti rikkain. Vasta-alkajalle taas sopinee parhaiten Renvall, joka tosin pitäytyy yksinomaan raamattusuomessa, mutta jonka säännöt on järjestelty täsmällisemmin. Myös Judénin, Vikströmin ja Coranderin teoksissa on paljon tutkijankin kannalta huomionarvoisia tietoja ja selvityksiä. Stenbäckin tekemä tiivistelmä nojautuu kokonaan v. Beckerin työhön, jota se soveltaa lähemmin Savon murteeseen. Teoksen olennaisena puutteena voidaan pitää sitä, ettei siinä ole käytetty Lönnrotin Suomi-aikakauskirjassa julkaisemaa yksinkertaisempaa teoriaa suomen kielen muoto-opista. Herra Finelius on kyllä kiitettävästi turvautunut viimeksi mainittuun teoriaan, mutta hänen kirjaansa rasittavat varsin pahat laiminlyönnit, kuten Helsingfors Tidningarisa hiljan julkaistu asiantunteva arvostelu osoitti. Vaikka tänä aikana on siis tehty paljon ansiokasta työtä äidinkielemme kieliopin hyväksi, niin kilpailun kunnollisen koulukieliopin laatimiseksi voidaan yhä sanoa olevan avoinna. Myös perinpohjaisempaa, kriittistä kielioppia tarvittaisiin kipeästi varsinkin kun v. Beckerin teos on loppunut kirjakaupoista jo aikoja sitten.

Mainitut kaksi sanakirjaa ovat:

- Gustaf Renvall: Lexicon Fennicum 1. Suomalainen sanakirja. Aboa 1826.

- C. Helenius: Suomalainen ja Ruotsalainen Sanakirja 1. Finsk och Svensk samt Svensk och Finsk ordbok. Åbo 1838.

Ensimmäinen näistä kirjoista painettiin, erikoista kyllä, venäläisen aatelismiehen, kirjallisista mieltymyksistään tunnetun kreivi Rumentsoffin kustannuksella. Toisin kuin Juseleniuksen merkityksetön ensiyritys suomen kielen sanakirjan laatimiseksi, Renvallin teos on ansiokas ja suuren vaivannäön tulos. Mutta sen julkaisemisaikaan ei juuri tunnettu sitä kirjallisuutta, joka sisältää puhtaimman ja rikkaimman suomen kielen, nimittäin eeppisiä ja lyyrisiä muinaisrunoja. Niinpä Renvallin kirja jää välttämättä puutteelliseksi ja mainitun kirjallisuuden kannalta hyödyttömäksi. Se on sitäpaitsi tehty vain ulkomaalaisia ja tieteellistä tutkimusta ajatellen, latinaksi ja saksaksi, niin että kotimaassamme sanakirjan tarve oli sen ilmestyttyä lähes yhtä kova kuin ennenkin. Helenius koetti auttaa tilannetta julkaisemalla Renvallin teoksen vähäisin muutoksin ruotsinkielisenä käännöksenä ja laatimalla sen pohjalta ruotsalais-suomalaisen sanakirjan. Raamattusuomen kannalta tämä kirja täyttää tarkoituksensa ja se on siten hyvä apuväline tuleville papeille. Mutta se jakaa Renvallin teoksen puutteet. Nyt odotamme Lönnrotilta laajaa kriittistä sanakirjaa, jota varmaankin seuraa myös kaiken suomenkielisen kirjallisuuden suhteen käyttökelpoinen pieni sanakirja.

Merkittäviä kielitieteellisiä tutkimuksia ei suomeksi ole julkaistu. Keckmanin, Reinin, Gottlundin ja Ståhlbergin väitöskirjat ovat tietenkin huomionarvoisia, mutta me sivuutamme ne tässä, koska niitä ei saa kirjakaupoista. Sitävastoin tältä alueelta on ensimmäisenä mainittava seuraavat Suomi -aikakauskirjan sisältämät ansiokkaat tutkielmat:

- Castren: Anmärkningar rörande några ljud i Finskan. 1841, toinen vihko.

- Lönnrot: Bidrag till Finska språkets Grammatik. Suomi 1841, vihot 3 ja 4 sekä Suomi 1842, vihko 4.

- Castren: Om Savolotschesskaja Tschud sekä Om accentens inflytande i Lappskan.

- Lönnrot: Muukalaisuudesta Suomessa.

- Ingman: Om fremmande namns skrifning på finska.

- Kilpinen (Schildt): Muutama sana Suomen kielen rikastumisesta. Kaikki nämä sisältyvät vuosikertaan 1844.

Myös Otava ja Mehiläinen sisältävät yhtä ja toista näihin kysymyksiin liittyvää.

Varsinaisesta suomenkielisestä kirjallisuudesta on nyt ja aina asetettava etusijalle suomenkieliset muinaisrunot. Joku voi pitää näiden paljon puhuttujen, arvioitujen ja kiitettyjen teosten mainitsemista tässä tarpeettomana. Mutta kuinka moni lukijoistamme onkaan vielä tänä päivänä tietämätön niistä, jopa niiden määrästä ja laajuudesta? Ne tulivat päivänvaloon kuin taivaan lahja antamaan tälle kovia kokeneelle kansalle perustan, jolle se voi jälleen rakentaa pirstoutuneen kansallisuutensa. Mitä voisi tällä hetkellä toivoa suomenkieliseltä kirjallisuudelta, ellei niitä olisi? Ja minkä rikkauden tämä kirjallisuus niiden kautta tarjoakaan yhtä hyvin tieteelliselle tutkimukselle kuin kauneudentajullekin. Nämä ”Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia” -sarjassa Helsingissä ilmestyneet kirjat ovat:

- 2. osa: Kalevala taikka Vanhoja Kalevalan Runoja. Vihot I ja II, 1835.

- 3. osa: Kanteletar taikka Suomen kansan vanhoja Lauluja ja Virsiä – ensimmäinen kirja 1840, toinen kirja 1840, kolmas kirja 1841.

32-lauluinen Kalevala on laajuudeltaan 28 painoarkkia, kolmiosainen Kanteletar 40 arkkia. Lisätodisteena suomalaisten runollisesta maailman­kat­somuksesta ja muinaisesta viisaudesta on mainittava myös

- 4. osa: Suomen Kansan Sanalaskuja. 1842. 39 arkkia oktaavo.

- 5. osa: Suomen Kansan Arvoituksia. 1843. 12 arkkia oktaavo.

Jo näissä teoksissa meillä on kirjallisuus, joka ylittää useimmat muiden maiden vastaavat ja kestää vertailun parhaimpienkin kansakuntien kirjallisuuden kanssa. Kalevalan lisäksihän tunnetaan vain kaksi varsinaista eeppistä kansallisrunoelmaa, Homeroksen runot sekä saksalainen Nibelungenlaulu. Ja vaikka mukaan otettaisiinkin myös skandinaaviset jumalsaagat sekä Ossianin nimellä kuuluisaksi tulleet gaelinkieliset runot, niin suomenkielinen kirjallisuus on silti tässä suhteessa kaikkein onnekkaimpien joukossa. Harvalla kansakunnalla on sellaista lyyristen kansanrunojen rikkautta kuin on Kantelettaressa. Osa sen runoista kestää kilpailun kaiken sen kanssa, mitä muilla kansoilla on tässä lajissa tarjota. Ruotsalaisessa kansanrunoudessa ei ole mitään siihen verrattavaa. Suomalaisten sananlaskut ovat osin yhteisiä muiden kansakuntien kanssa, mutta suurin osa niistä samoin kuin arvoitukset ovat aidosti suomalaisia.

Joitakin fragmentteja näiden kokoelmien sisällöstä tuli julkisuuteen jo ennen kuin Lönnrot saattoi ne täydellisiksi. Ensimmäisen kokoelman suomalaista kansanrunoutta julkaisi tri Z. Topelius. Hänen intomielinen rakkautensa isänmaan kirjallisuutta kohtaan ansaitsee vielä suuremman tunnustuksen siksi, että hän johdatti Lönnrotin niille Venäjän Karjalan seuduille, joilla kansanrunot yhä elivät kansan suussa. Lönnrot sanoo tästä: ”Kuka tietää, miten pitkäksi ajaksi Venäjän Karjalassa elävät suomalaiset runot olisivat jääneet kokoamatta, ellei tätä kirjaa olisi ilmestynyt. Aiemminhan ei yksinkertaisesti tiedetty, että siellä sellaisia on”. Topeliuksen kokoelman nimi on

- Suomen Kansan vanhoja Runoja ynnä myös nykyisempiä Lauluja, koonnut ja pränttiin antanut Z. Topelius. 5 vihkoa, ensimmäinen vihko painettu 1822.

Lönnrot itse aloitti työnsä julkaisemalla kokoelman, joka nyttemmin on jäänyt täysin myöhemmän ja täydellisemmän kokoelman varjoon. Kyseinen teos on

- Kantele taikka Suomen Kansan sekä vanhoja että nykysempiä Runoja ja Lauluja. 4 vihkoa, ensimmäinen vihko painettu Helsingissä 1830.

Näiden kokoelmien yhteydessä lienee paikallaan mainita joitakin sisällöltään sekalaisia teoksia, joihin sisältyy myös vanhoja runoja, sananlaskuja, arvoituksia ja uudempia kansanlauluja. Sellaisia ovat mm. Gottlundin parhaat teokset. Tämän maanmiehemme innokasta, epäitsekästa rakkautta isänmaamme kieleen ja kirjallisuuteen ei kenenkään käy kiistäminen. Hän toimi aikana, jolloin niitä kohtaan ei vielä tunnettu laajaa ja voimakasta kiinnostusta ja hänen tarkoituksensa oli nimenomaan tehdä suomenkieli sekä tieteen että kaunokirjallisuuden kieleksi. Olisi vain suotavaa, että tieteellinen mielenlaatu olisi johdattanut hänen kirjailijantyötään yhtä paljon kuin runollinenkin. Ankarampi kritiikki olisi silloin vapauttanut hänen kielensä sitä nyt häiritsevistä kielioppivirheistä, epäjohdonmukaisuuksista ja turhista kasvannaisista. On kuitenkin selvää, että hänen kielensä varsinkin Suomalainen-lehden kirjoituksissa on rikkaampaa ja raikkaampaa kuin useimpien ruotsinkielisen sivistyksen saaneiden suomalaisten kirjoituksissa.

Myös Gottlundin merkittävimmät kirjat ovat sisällöltään sekä lukemisen arvoisia että helppolukuisia. Hän on käyttänyt suomen kieltä mm. laajoissa tutkimuksissa ja artikkeleissa, historiallisissa kertomuksissa, elämäkerroissa, runoissa ja niin vanhemman kuin uudemmankin runon ja proosan käännöksissä aiemmin kuin kukaan muu. Hän on tehnyt sen myös sellaisella tavalla, että hänen seuraajiensakin on syytä turvautua hänen kirjoihinsa. Lisäämme vielä vilpittömän toivomuksemme siitä, että herra Gottlund voisi nykyistä kiinteämmin liittää vilpittömän harrastuksensa monien muiden ponnisteluihin isänmaallisen kirjallisuuden luomiseksi. Tässä hän voisi olla varma maanmiestensä kiitollisesta tunnustuksesta. Silloin Gottlund luultavasti arvostaisi enemmän myös kieliopillista tutkimusta eikä pitäytyisi niin yksipuolisesti sellaisessa kielessä, josta kukaan ei tunnu tietävän, missä sitä käytetään. Sillä vastoin Gottlundin omia vakuutuksia näyttää täysin selvältä, että hän ei kirjoita Savon murteella. Tämä ei kuitenkaan kumoa äskeistä arviotamme, että jokaisella tulevalla suomalaisella kirjailijalla on paljon opittavaa Gottlundin sanavarastosta ja elävästä esitystavasta. Gottlundin kirjoista kannattaa mainita ensimmäisenä Otava eli Suomalaisia Huvituksia. Tukhulmisa I osa 1831 (1828); II osa 1832.

Sitä ennen Gottlund oli julkaissut suomenkielisen runokokoelman Pieniä runoja Suomen pojille ratoksi I. ja II osa (1818?). Tämä kokoelma sisältyy myös valikoimaan Finnische Runen, Finnisch u. Deutsch von Dr. H. R. von Schröter, 1819, sekä teokseen Väinämöiset, yksi kokous meijän nykyisten Runojoin Virren-teoista. Tukhulmisa 1828.

Lönnrot kirjoittaa kieliopillisesti virheettömämmin ja myös huolitellummin. Hänen suurten kokoelmiensa esipuheet tai hänen julkaisemansa aikakauslehti Mehiläinen siihen liittyvine historiallisine kertomuksineen kelpaavat malliksi sääntöjen mukaisesta suomenkielisestä proosasta.

Mehiläisestä ilmestyi neljä vuosikertaa, 1836, 1837, 1839 ja 1840, kaikki Oulussa painettuja. Myös tämän lehden julkaisemat alkuperäisrunot olivat lähinnä uudempia kansanrunoja. Muuten lehden sisältö oli varsin sekalainen: pieniä artikkeleita isänmaallisista aiheista, satuja, sananlaskuja, arvoituksia, joitakin Lönnrotin omia runoja sekä runo- ja proosakäännöksiä muista kielistä. Kun Otava on suunnattu lähinnä oppineelle yleisölle, on Mehiläisen sisältö rahvaallekin ymmärrettävää ja sen nimenomainen tarkoitus on kitkeä pois vallitsevia ennakkoluuloja. Tyypillistä Lönnrotin kirjailijantyölle tässä lehdessä on hänen oma hyväntahtoinen huumorinsa, joka kuvastaa tarkoin hänen luonnettaan.

Vielä on mainittava yksi suomalainen, joka on kokoajana, kääntäjänä ja kirjailijana lähes 40 vuotta työskennellyt suomenkielisen kirjallisuuden hyväksi ja siitä ajasta suuren osan lähes yksin. Puhumme Jakob Judénista. Gottlund on Otavan esipuheessa kertonut, että juuri Judén herätti hänessä rakkauden äidinkieleen samalla tavalla kuin Lönnrot sai Topeliukselta sen kipinän, joka johdatti hänet suuriin löytöihin. Jos Judénin monia kirjoja ei leimaa sen paremmin ylivoimainen tieteellinen sivistys kuin suuri runollinen lahjakkuuskaan, niin niillä on silti Suomen kirjallisuuden ensimmäisten tuotteiden joukossa kiistatta oma tärkeä paikkansa. Luettelemme tässä kronologisessa järjestyksessä ne hänen kirjansa, jotka tiedämme, vaikka sisältönsä puolesta monet kuuluisivatkin johonkin muuhun yhteyteen ja vaikka ne edustavat hieman varhaisempaa aikakautta kuin tässä varsinaisesti käsiteltävää. Ne kaikki ovat pikkukirjasia, joiden sisältö näkyy nimestä. Kieli ei ole aivan säännönmukaista, mutta jokseenkin puhdasta, ja esitys on kaikkialla, niin runoissa kuin proosassakin, kepeää ja sujuvaa.

- Kirjoituksia Jac. Juteinilda Åbo, 1810.

- Muistopatsas Suomessa Alexanderille I mm., Åbo 1815.

- Pila Kirjoituksia. Viborg 1816.

- Vaikutuksia Suomalaisten syämmessä. Vib, 1816.

- Suomalainen eli Ahkeruudesta Suomessa. Vib. 1816.

- Lasten kirja Vib. 1816-2 painos Vib. 1819.

- Lyhyt neuvo lapsen Opettajille. Vib. 1816.

- Vilpittömiä kirjoituksia.

- Puhe lapsen kasvatuksesta.

- Tutkindo Kuolevaisuudesta.

- Tutkinnon Aineita, kaikki Vib. 1817.

- Lausumia ja muita vakaisia Runokirjoituksia. Vib. 1817.

- Uusia Sananlaskuja, Vib, 1817..

- Ajan Viete eli moninainen Runokokous Vib. 1817.

- Pila Pahoista Hengistä, Vib. 1817.

- Perhekunda Pilakirjoitus Epäluulosta, Vib. 1817.

- Valittuja Suomalaisten Sananlaskuja. Vib 1818.

- Lähtölaulu eli Hyvästijättö Väinämöiseldä, Vib 1819.

- Kummituksia eli luonnollisia Aavis juttuja. Vib 1819-27, käännös saksankielestä.

- Huvitus Sanomia, Vib. 1819.

Tietoja kirjailijan myöhemmistä kirjoituksista meillä ei tässä ole käytettävänämme.

Muita kaunokirjallisia alkuperäisteoksia ovat seuraavat:

- J. Fr. Lagervall: Ruunulinna Murhekuvaus, Shakespearen (Macbeth) mukaan. Helsinki 1834.

- Emeleus (pappi Porvoon hiippakunnassa): Haaksirikko. Novelli, Helsinki 1836.

- Malakias Kostianter: Jaako Kyröskosken Poltissa Kerran (?) Novelli.

- Uusia Wirsiä etc. 2 osaa, Turku 1836

- Huvilauluja Hämehestä, 1 vihko. Helsinki 1842.

Ensimmäinen näistä, Ruunulinna, on ainoa suomeksi kirjoitettu tragedia. Sen jäsennyksessä ja kielessä on paljon hyvää, vaikka toteutuksessa olisikin toivomisen varaa. Molemmat novellit kestävät kyllä vertailun useimpien ruotsinkielisten kanssa ja Lönnrot kiittelee varsinkin Kostianterin heksametreillä kirjoitetun novellin kieltä. Huvilauluja on kokoelma rahvaanmiesten kirjoittamia ja painattamia runoja. Maineikas virsikirjaehdotus on yhtä tunnettu runollisen hengen puutteesta kuin raa’asta kielestään. Paljon parempi on Lemin kirkkoherran Jakob Roschierin käännös Nya Svenska Psalmbokenista eli Psalmi-kirja. Ruotsista Suomeksi käätty. Turku 1836.

Käännöksiä ovat lisäksi

- Lauluja Anakreonilta ynnä myös laulu Sapfolta, Suomentanut Alex. Ingman. Helsinki 1834.

- Ensimmäinen Purjehtia Salomon Gessneriltä, suom. Otto Tarvanen (O. Tandefelt) Helsinki 1835.

- Muutamia käännöksiä C. M. Bellmannin Lauluista. Turku 1837.

- Runoelmia J. L. Runebergiltä, suom. A. Oksanen (Ahlqvist) Helsinki 1845.

- Annikka taikka suomennoksia ulkomaalaisten Kauniista Kirjallisuudesta. Ensimmäinen vihko, Almqvistin ”Kapellet” ja toinen vihko, Oehlenschlägerin ”Eremiten”. Suom. Ahlqvist, Helsinki 1846.

Myös Gottlund on Otavassa julkaissut suomennoksia Anakreonin lauluista, mutta Ingmanin suomennokset ovat sekä runollisesti, kielellisesti että mitaltaan paljon parempia. Lönnrotin mukaan jälkimmäisissä on ”ensimmäisiä kertoja käytetty viimeisteltyä runomittaa, sellaista josta suomenkielisessä runoudessa ei aiemmin ollut aavistustakaan”. Ingman on myös eräässä väitöskirjan muotoon laatimassaan suomennoksessa Iliaasta asettanut ensimmäiset selvät säännöt suomen kielen heksametrille. Myös Alhlqvistin suomennokset ovat onnistuneita. Hän on suomentanut hyvin myös Runebergin ”Pilven veikot”, joka on ilmestynyt teoksessa Lukemisia S. Kansan II, toinen vihko. Kirjasen ensimmäisessä vihossa on Tikkasen suomennos runosta ”Hauta perhossa”. Vaikka sen kieli on puhdasta ja kaunista, niin mitassa on pahoja puutteita. Myös Saimassa on julkaistu lähinnä Ahlqvistin ja Hanénin (Kanavan päätoimittaja) runosuomennoksia, joista monet ovat täysin kelvollisia. Kieleltään erityisen kauniina haluamme mainita Runebergin ”Bönen” (numerossa 18/1844, suom. Lönnrot), Schillerin ”Hektors Abschied” (40/1844, suom. Hanén) ja ”Amalia” (n:o 47), suom. Schröder (?). Runebergilta on L. P. Kiljander suomentanut myös runon ”Seitsen­toistavuotias” (5/1845) ja E-s (Europaeus?) runon ”Idylli ja epigrammi 21” (23/1846). Tämä luettelo osoittaa, että vaikka maassamme on niukasti käännöskirjallisuutta, meillä on kuitenkin kykyjä, jotka tulevaisuudessa voivat rikastuttaa kirjallisuuttamme muiden maiden kauneimmilla tuotteilla. Nämä runot osoittavat myös sen, että suomen kieli tarjoaa korvia hivelevää kauneutta myös muunlaisissa säkeissä kuin kansanrunomittaisissa. Muuten on valitettavaa, että suomeksi on yhä käännetty niinkin vähän kirjallisuutta, sillä tätä kautta suomenkielinen kirjallisuus pääsisi parhaiten leviämään maan sivistyneistön keskuuteen. Se on myös ainoa tie, joka voi johtaa todellisen oman kirjallisuuden syntymiseen. Mutta sen innokkuuden perusteella, jota suomenkielisen kirjallisuuden tällä saralla on viime vuosina osoitettu, voidaan kuitenkin toivoa jo lähitulevaisuuden suovan meille melkoisia rikkauksia.