Vastine
Eräs quidam on anonyymina niin kuin aina esittänyt Helsingfors Tidningarissa joukon vastalauseita meidän eräistä kotimaisista runoista esittämiemme arvioiden johdosta. Huomautuksiksi niitä ei oikeastaan voi kutsua, koska kirjoittaja on katsonut todistelun turhanpäiväseksi ja sanoo puhuvansa ainoastaan ”makunsa” perusteella. On selvää, että tämän ”maun” täytyy olla hyvin tietoinen omasta varmuudestaan, sivistyneisyydestään ja totuudellisuudestaan, kun se on tuntenut velvollisuudekseen astua tällä tavoin yleisön eteen. Me taas ihmettelemme sitä naiiviutta, jota ”maku” osoittaa vakuutellessaan ettei ”sillä ole mitään esteettisiä teorioita tarjottavana”. Ei juolahda mieleenkään, että kirjallisuuskritiikki ilman teoriaa ei ole kritiikkiä lainkaan. Tai jos tällainen aavistus onkin olemassa, niin ainakin tällä kertaa ”maun” luottamus omaan varmuuteensa on vaientanut sen täysin. On pikkujuttu, että se uskoo ”Kallaveden ainakin osittain korjaavan arvioitaan” näiden vastalauseiden seurauksena. Ihmettelemme todellakin, kuinka voimme pysyä ainoassakaan väitteessämme näin korkealle asetettua, ratkaisevaa ”makua” vastaan. Mutta olemme tietoisia omasta epävarmuudestamme kaunokirjallisuuden arvostelemisessa, jossa olemme aivan vasta-alkajia. Siksi koetammekin mielellämme perustella arvioitamme paremmin, ja toivomme ettei verraton ”maku” kokonaan halveksu teoriaa ja todistelua – siis toisia.
Meillä on siihen aihetta myös siksi, että herra makuneuvos nuhtelee meitä nimimerkki Q:n [Emil von Qvanten] runojen ”perustelemattomasta” tuomitsemisesta. Makuneuvos koettaakin johdatella yleisöä luulemaan, että me olisimme menetelleet yhtä mielivaltaisesti kuin hän itse ja vedonneet ainoastaan omaan makuumme ja mieltymykseemme. Mutta ensinnäkään ei ole totta, että olisimme lausuneet mitään hylkäystuomiota Q:n runoista, Olemme sanoneet, että hänen runonsa ”ovat sisällöltään ja muodoltaan hajanaisia” ja että hän ”näyttää kärsivän sairaalloisesta tunteesta joka ei kykene vapautumaan omasta minästään”. Herra makuneuvos myöntää molemmat seikat, mutta hän esittää vain kolme niistä lähes kolmestakymmenestä runosta, joissa Q. hänen mukaansa on objektiivinen ja vapautunut omasta minästään. Me olemme luonnollisesti voineet todistaa oman väitteemme ainoastaan esittämällä Q:n runoja ja osoittamalla jokaisesta erikseen, mitä siinä moitimme. Mutta herra Makuneuvoksen oma myöntö näyttäisi osoittavan tällaisen todistelun tarpeettomaksi. Ja vielä turhempaa se oli siksi, että me ”epäröintiimme” viitaten nimenomaan kieltäydyimme esittämästä mitään täsmällistä arviota Q:n runoista yleensä. Varoitimme ainostaan äärimmäisestä subjektiivisuudesta pahana enteenä, koska ”siitä ei helpolla pääse, jos ihminen on sen pauloihin kerran joutunut”. Olemme sitä mieltä, että meillä oli epäröintiimme täysi syy. Kenenkään ei liene vaikea ymmärtää, että sen pohjalla olivat myös Q:n runojen ansiot. Vain herra Makuneuvos voi nähdä siinä hylkäystuomion.
Herra Makuneuvoksen maku on todella löytänyt Q:lta tällaisen ansion, tämän välistä kauniit luonnonkuvaukset. Hänen olisi vain pitänyt valita esimerkikseen suuresta epävarmuudesta kertovan ”Flickans Nattsång” -runon sijaan paljon täydellisempi ”I månens skimmer”. Se on kirjoitettu pari vuotta myöhemmin ja todistaa runoilijan kiitettävästä edistymisestä. Meillä on ilo esittää tässä jälkimmäinen runo. Vertailun edelliseen (Necken 1845) jätämme lukijalle, jotta hän voisi itse arvioida herra Makuneuvoksen makua.
Öfver nejdens tystnad glimmar / Mild, högtidlig qvällens stund; / Bleknad aftonrodnan simmar / Slockande kring våg och lund; / Ren de nalkas nattens timmar / På det vida hvalfvets rund.
Stilla ur det blåa blicka / Fram de klara stjernors brand, / Och sin sista hviskning skicka / Böljorna emot sin strand; / Blott i lundens skuggor nicka / Blomstren för en flägt ibland.
Och der ofvan skogen träder, / Blek i skönhet, nattens brud, / Och sitt sken kring natten breder / Tyst. Ej hörs en suck, ett ljud. / Berg och dal sig stilla kläder / Uti nattens högtidsskrud.
Och ur dunklet sakta sväfvar / Nu de dolda dagrars dans, / Och en skönhet, ljus, framsträfvar / Der den förr blott anad fanns; / Jorden lik en ljusalf bäfvar / I den milda månskensglans.
Sund och vikar stilla skälfva / Holmen dyker ur sitt bad; / Silfverlunder fjerran hvälfva / Tempel för hvar blyg najad; / Och den vana skogens elfva / Vattnar hvarje ängens blad.
Mellan holmar, sund och lunder / Styr jag ifrån fjärd till fjärd; / Högre skrida nattens stunder, / Längre sträcker jag min färd; / Öfverallt mig möta under, / Lik en ny, förtrollad verld.
Och jag undrar sjelf och tiger, / Lik den tysta midnattstid; / Dröm på dröm till hjertat stiger, / Syn på syn, så mild, så blid; / Hvarje tanke sjelf sig viger / Till en verld af ljus och frid.
Tähän asti ei tässä kauniissa runossa ole juuri huomautettavaa. Pari turhaa tai säerytmiin huonosti sopivaa epiteettiä ovat pikkuvirhe kauniissa kokonaisuudessa. Mutta Q:n runoudentaju sanoo hänelle aivan oikein, että pelkkä luonnonkuvaus idealisoivan mielikuvituksen kohottamanakin on vielä sangen vähäpätöinen taideteos. Tämä on jotakin, jota herra Makuneuvos ei ymmärrä puhuessaan H. K:n runosta ”Den första frostnatten”. Siksipä maisemamaalari elävöittääkin tauluaan niin sanotuilla ”täytekuvilla”, hän maalaa siihen eläimiä tai vielä mieluummin joukon ihmisiä, ihmiskäden töitä, rakennuksen, raunion jne. – Siksi esim. Ruysdal eräässä kauneimmista töistään panee vuorenvieremän halkaisemaan rappeutuneen kirkkotarhan. Tällaisessa taideteoksessa on ajatus, joka ei jätä tunnetta pelkän luonnon ylivoiman synnyttämään tyhjään hämmästyksen tilaan. Runoilija ajaa saman asian refleksiolla, ajatuksella, jossa hän purkaa kuvauksen ja antaa sille merkityksen. Meidän mielestämme tällaiseksi lopetukseksi olisivat riittäneet äskeisen katkelman viimeiset säkeet. Mutta kirjailija halusi jotain enemmän ja runo sai vielä yhden säkeistön:
Hur de skifta lifvets vågor / Underligt i menskans barm! / Andens djerft förvägna frågor, / Säg, hvart flydde deras larm? / Denna verld i milda lågor, / Hvarfrån stod den fram så varm?
– – mutta tästä loppuajatuksesta – ei tullut ajatusta lainkaan. Sen merkitys on arvoituksellinen ja muoto jyrkässä ristiriidassa edeltävän kuvauksen tasaisena sointuvan rytmin kanssa.
Juuri nämä ”ajatukset”, joita Q. liittää luonnonkuvauksiinsa ja joita herra Makuneuvos pitää ”melankolisina ja kaihoisina”, muttei kuitenkaan ”sentimentaalisena valituksena”, saavat tarkastelijan epäröivälle kannalle. Lisäämme vielä, ettemme ole ainoassakaan näistä Q:n runoista nähneet kaihon, jota niissä pitäisi olla, kehittyvän omaperäiseksi ajatukseksi. Sama tilanne toistuu niissä runoissa, joiden koko sisältö koettaa ilmaista ”runoilijan” kaihoa, hänen sielunsa levottomuutta ja kohtalonsa karvautta. Olisi raakaa ivata näitä yrityksiä, jotka kauttaaltaan todistavat lämpimästä tunteesta. Mutta runolta on sittenkin syytä vaatia jotain muutakin kuin huutamista eikä voi olla väärin varoittaa nuorta runoilijaa tällaisesta hämäryydestä. Vain pari Q:n runoa ovat kiitettävinä poikkeuksina vapaat tästä virheestä, ennen kaikkea ”Skaldens klagan” jossa sentimentaalisenakin on ajateltu sisältö ja jonka kaiuttama valitus on todellista.
Hvarför sjunga, ständigt sjunga, / Och min själ i toner gunga? / Hur jag sjunger, ej min röst / Äger svar i något bröst. / Fogelns sång i skogens salar / Älskas utaf berg och dalar; / Lunden gläds åt vindens smek, / Stranden lyss till böljans lek; / Allt har språk som hörs och talas, / Allt har ljud, som älskas, svaras; / Endast skalden okänd går, / Intet bröst hans röst förstår. / O hvi bodde ej min moder / Bredvid ödemarkens floder, / Hvarest Suomi än har qvar / Eget språk från fordna dar / Då jag känt den ton som talar / Ljuft kring fosterjordens dalar, / Och ej gått med bröst i brand / Ensam i mitt eget land. / Och om nu en stund jag drömmer, / Och min sorg i sången glömmer; / Sen när jag ej mera finns, / Ingen skalden mera mins. / Ja ty snart den dag skall randas, / Då det Finska lifvet andas / Och, der förr blott mörker fanns, / Stråla i ungdomlig glans. / Men då ligger jag i mullen / Under tysta blomsterkullen; / Och mitt namn, min lyras slag / Bleknat för en högre dag. / Spörjen toner skaldens öde, / Sjungen hur hans lif är öde! / O, hvi fick jag sångens verld, / Ensam blifven på min färd.
Jokainen lukija huomaa helposti, että tässäkin kolme ensimmäistä säkeistöä, ehkä myös viimeinen, edustavat kaikkein valittavinta sentimentaalisuutta. Koko runossa voisi myös nähdä aloittelevan runoilijan aivan liian voimakasta itsetuntoa. Mutta kuten sanottua, tämä kaikki voidaan sivuuttaa loppujen viiden säkeistön koskettavan totuudellisuuden vuoksi.
Meidän herra Makuneuvoksemme pitää Q:lle tyypillisenä yön ylistämistä. Kaikki huomaavat, että tämä aihe todellakin esiintyy hänellä usein. Mutta herra Makuneuvoksen olisi pitänyt samalla osoittaa se uusi, oma ja omaperäinen, mitä Q:n yössä on. Runoilijalle olisi luultavasti hyödyllistä asettaa tämä kysymys itselleen. Olemme osoittaneet, ettemme vähättele kuvauksen kauneutta siellä missä sitä on. Äskeisessä kuvauksessa omaperäistä on siinä hengittävä rauha ja yön kuvien tyyni kirkkaus. Mutta se ei ole Q:n runoissa yleistä, mikä ei kaivanne todisteita.
Emme voineet millään muulla tavalla osoittaa hyvää tahtoamme tehdä nuorelle runoilijalle oikeutta. Hänen runoistaan näkyy kutakuinkin selvästi, että hän on yhä arvoitus itselleen. Siksi ei pitäisi tuntua kummalliselta, että hän on sitä myös kritiikille. Ja siksi herra makuneuvoksen olisi mielestämme pitänyt sallia kritiikkimme tyytyä täysin epämääräiseen ”epäröintiinsä”.
Mutta niin kuin syytökset perusteettomuudesta pakottivat meidät näihin sanoihin nimimerkki Q:sta, niin makuneuvoksen syytteet panevat meidät puolustamaan myös arvioitamme Ndr:n runoista. Sen me voimme kuitenkin onneksi tehdä lyhyesti. Olemme sanoneet, ettei herra Ndr:n pidä kuvitella olevansa suuri runoilijalahjakkuus ja huomauttaneet useimpien hänen runojensa olevan tilapäisrunoja, joissa harvoin on edes yhtä kuvaa tai vertausta. Makuneuvoksemme ei puutu tilapäisrunouteen, mutta muusta hän sanoo:
Tämä on kuitenkin liian paljon sanottu sellaisten runojen kuin ”Skalden”, ”Ynglingen” ym. kirjoittajasta ja haluammekin Kallaveden laskuun lainata osan runosta ”Ynglingen”:
Och fjerran dagas för min syn / Den vida banan opp. / Den har ej gräns, nej öfver skyn / Och stjernan går dess lopp. / Allt – flickans kyss och drufvans saft, / Och spiran af en verld, / Allt tillhör mig – mig vid min kraft / Och vid mitt goda svärd! / Och min är faran, skön och varm, / På dödar der hon går – / Mitt bröst vid hennes glada barm, / Hur lätt, hur fritt det slår.
Kysymme Kallavedeltä, eikö tässä muka ole palavaa tunnetta. Kuvien tai vertausten puuttumisesta moittiminen on vikapisto, ja sitä pahempi, koska kukaan näiden kauniiden säkeiden innostunut lukija ei tule ajatelleeksi sellaista puutetta.
Meistä on todella hupaisaa nähdä makuneuvoksen ottavan koulumestari-ilmeensä tukistaakseen Kallavettä. Voisimme jatkaa lainausta.
Och Störtade en verld och sig / Uti min väg med hot: / Jag tvekar ej – jag stämmer mig / Med lugn och fasthet mot!
tai:
Och trygg i känslan af mig så / Jag står och fruktar blott / De krafter, som i bröstet slå, / Och deras öfvermått.
Mutta makuneuvoksemme ei ymmärtäisi tätä vihjausta. Hän, joka pitää kuvien tai vertausten vaatimista runossa vikapistona ja Kallaveden tyhjänä päähänpinttymänä, ei varmasti pystyisi koskaan selvittämään, miksi hänen makunsa valitsi mieluummin hänen lainaamansa säkeistöt eikä esim. äskeisiä. Hänen kunniakseen on kuitenkin sanottava, että valinta todistaa makua, jos kohta äskeiset säkeistöt olivatkin ainakin yhtä kauniita kuin hänen esittämänsä, poljennossaan ehkä sujuvampiakin. Mutta mitä on sanottava hänen teoreettisesta ymmärryksestään, kun hän vakuuttaa lukevansa niin ”innostuneesti”, ettei lainauksessaan edes huomaa kuvien ja vertausten puutetta? Mitä tästä pitäisi sanoa, kun jokainen sivistynyt lukija voi huomata, että nuo kolme säkeistöä ovat alusta loppuun kauniiden kuvien, symbolien ja vertausten kudelmaa!
Makuneuvoksemme mielestä ”bana”, josta Ndr puhuu, tarkoittaa varmaankin lujaa venäläistä liukumäkeä (rutschbana), jonka pienen sievän huipun kohoamista ”taivaan ja tähtien yläpuolelle” hän ei lainkaan epäile. Vai kuinka hän voi muuten olla näkemättä tässä vertausta? Edelleen hän uskoo, että nuorukainen ei ole tyytyväinen meidän maapalloomme, vaan haluaa ”maailmaa”, vähintäänkin kokonaista aurinkokuntaa. Tai että nuorukaisen viininhimo – tietenkin hän haluaa sitä niin paljon kuin jaksaa juoda ja vähän enemmänkin – olisi tämän runon varsinaista kauneutta. Makuneuvos ei pysty ymmärtämään, että maailma kuvaa nuorukaisen rajoittamatonta halua suuriin tekoihin, ja että tyttö ja rypäle symboloivat hänen kaipaamiaan elämän iloja. Niinpä ei ole ihmeellistä, että Makuneuvos ottaa tosissaan pelon ”kaunista ja lämpimää” naista kohtaan, joka on opettanut nuorukaisen ”gå på dödar” ja näkee kauneuden siinä, että nuorukainen haluaa tulla näin merkillisen neidon luo. Muutenhan hän kai olisi nähnyt koko tässä säkeistössä rohkean ja kauniin vertauksen. Makuneuvos parka! Outoa innostusta on sellainen, joka ei näe metsää jaloilta puilta. Sellaista voisi erehtyä kutsumaan sokeudeksi. Makuneuvoksen pitäisi ymmärtää, ettei koskaan pidä ryhtyä järkeilemään arvioitavasta asiasta samalla tavalla kuin sokea väristä, ja että pieni teorian ripe ehkä olisi makuneuvoksellekin tervetullut asia.
Muuten haluamme vielä muistuttaa, että suuri runollinen lahjakkuus ei ole niin kovin yleistä ja että vielä voimakkaampien ilmausten käyttäminen merkitsee jo sitä, että runoilija asetetaan välittömästi kaikkein suurimpien tuntumaan.
Loput herra Makuneuvoksen väitteet voimme sivuuttaa, sillä muut syytökset epäoikeudenmukaisista moitteista koskevat merkityksettömiä yksityiskohtia ja soimaukset liiallisesta kiittelemisestä taas eivät saa meitä perumaan sanojamme. Tässä esitetty osoittanee sitä paitsi, että sellaisen kommentoijan kuin herra Makuneuvoksen edessä ei voi todistaa yhtään mitään.
