Kotimaista kirjallisuutta

Fosterländskt Album II [Isänmaallinen albumi] Helsingfors 1845 (Hinta 60 kopeekkaa hopeaa).

Vaikka yllä mainittu teos onkin ollut kirjakaupoissa jo pitkään, haluamme silti täyttää tähän asti laiminlyömämme velvollisuuden kertoa sen olemassaolosta.

Fosterländskt Albumin toinen nide on huomionarvoinen monessakin mielessä. Kuten ensimmäisessäkin vihossa, sen sisältö on kauttaaltaan omiaan herättämään mielenkiintoa kansakuntamme kieleen ja kirjallisuuteen. Tässä suhteessa merkittävin on kuitenkin herra Kellgrenin artikkeli ”I hvad förhållande står Nationalitetet till Språket”. Tutkielma on sekä sisällöltään että muodoltaan erinomaisen viimeistelty, se puhuttelee samalla kertaa järkeä ja tunnetta ja sitä onkin pidettävä omassa lajissaan täydellisenä. Tekijä on onnistunut popularisoimaan myös artikkeliinsa sijoittamat oppineisuuden näytteet niin hyvin, että lukijan mielestä ne ovat aivan paikallaan. Kokemuksesta tiedämmekin, että myös naiset ovat kiinnostuneina ja hartaina lukeneet tätä tutkielmaa. Suosittelemmekin sitä kaikille niille, joiden tunteet heidän kielellinen elinympäristönsä on sekoittanut ja saanut heidät kuvittelemaan, että ihmiselle on samantekevää, millä kielellä hän puhuu ja ajattelee. Antaisimme mielellämme näytteen tekijän esityksestä, mutta pelkäämme sen menettävän tehoaan yhteydestään irrotettuna.

Saman tekijän toinen artikkeli ”I hvad mån uppfyller Finska språket fordringarne af ett språkideal” ei ole yhtä hyvin tehty. Tekijä koettaa siinä tunkeutua eräälle ruotsinkielisessä kirjallisuudessa aiemmin tuntemattomalle kielentutkimuksen alueelle, nimittäin sanan­muodostuksen ja sanan ilmaiseman käsitteen vastaavuutta sekä äänteiden ja sanojen rytmistä harmoniaa koskeviin kielen lakeihin. Hän tekee vertailuja muihin kieliin, jopa kiinaan, ja suhteuttaa niitä tällaisen vertailun tuloksena syntyneen kieli-ihanteen käsitteeseen. Tekijä lienee tässä nojautunut lähinnä Wilhelm von Humboldtiin ja hänen teoksensa ”Über die Kavi Sprache” johdantoon. Näiden periaatteiden soveltaminen suomen kieleen on kuitenkin erittäin kiinnostavaa varsinkin kieliopin alalla. Tässä suhteessa artikkeli sisältääkin huomioita, jotka toisesta näkökulmasta valaisevat herrojen Lönnrotin ja Akianderin esittämiä sananmuodostus- ja taivutussääntöjä.

Lisäksi tämä nide sisältää käännöksen Grimmin kuuluisasta tutkielmasta ”Om det Finska Epos”, nimimerkki S. E:n [Elmgren] puheen sekä Kellgrenin mitallisia käännöksiä suomalaisista runoista. Ensiksi mainittu kirjoitus ei meidän mielestämme ole yhtä sisällyksekäs eikä yhtä varmasti toteutettu kuin Fosterländsk Albumin ensimmäisen niteen kirjoitus ”Teckningar ur den fosterländska vitterhetens område”, mutta Grimmin laaja oppineisuus ja ymmärrys takaavat kyllä opettavaisen sisällön. Kirjoitus on lisäksi erittäin merkittävä siksi, että se on ensimmäinen merkki ulkomaalaisen pitemmälle menevästä mielenkiinnosta suomen kieltä kohtaan. – S. E:n puhe on tilapäispuheeksi kaunis, tämän Morgonbladetin monista artikkeleista tunnetun kirjailijan tavallista, rauhallisen kirkasta tyyliä. Herra Kellgrenin käännöksistä meillä on ilo sanoa, että ne ovat huolitellumpia kuin edellisessä niteessä. Mutta vieläkin niistä usein puuttuu se muodon kauneus, joka yksin voi tehdä hyvin ajatellusta ja syvästi tunnetusta sisällöstä runoutta. Selitykseksi kelpaavat osin Kellgrenin omat sanat: ”Voisi melkein sanoa, että kääntäminen on mahdotonta: se kuuluu aina toiseen kieleen ja on toisen hengen lapsi, joten sen täytyy aina jäädä vain pyrkimykseksi, enemmän tai vähemmän epäonnistuneeksi yritykseksi saavuttaa alkuteksti. Tämä on kaikkien käännösten kohtalo ja ne jäävät aina vieraiksi siinä maaperässä, johon ne istutetaan”.

Kirja esittelee paljon kiitettävää ja hyödylllistä kirjailijantyötä, mutta silti sen tarkasteleminen johdattaa kysymykseen, jota ei voi liian usein toistaa. Mitä tämä kaikki lopultakin merkitsee suomalaiselle kirjallisuudelle? Tietysti se on valmistelua, mutta sellaista valmistelua, jota oikeammin voisi kutsua pelkäksi kehotukseksi. Ja kukapa ei ymmärtäisi, että tällä tiellä jatkaminen tekisi kansalliskirjallisuudesta ikuisen haaveen. Jäljellä on vielä pitkä askel suomen kielestä kirjoittamisesta suomen kielellä kirjoittamiseen.

Sama huomautus voidaan tietysti esittää myös tästä meidän arvostelustamme. Mutta se ei olisi yhtä hyvin paikallaan. Omasta puolestamme voimme vain vedota siihen, että vaikka yhteiskunnallinen asema sallisikin vakavamman kirjailijantyön, niin jo miehen ikään ehtineen sukupolven ei ole helppo tottua uusiin olosuhteisiin. Jo kauan sitten aloittanut kirjailija ei tavallisesti enää luo itselleen uutta tyyliä ja vielä vähemmän ilmaisee itseään aivan uudella kielellä. Mutta aloittelevan kirjailijan tilanne on aivan toinen. Vaaditaan tietysti ponnisteluja, jotta voisi liikkua vapaasti jonkin muun kielen puitteissa kuin sen, jolla on omaksunut oman tietämisensä. Ja vaikeudet ovat vielä suurempia, kun tämä kieli on niin vähän viljelty kuin suomi. Mutta se ei silti ole täysin vieras niille nouseville kirjallisille kyvyille, joista nyt on kysymys. Ja heille sellainen askel on helpompi, kun heidän on samaan aikaan taisteltava itselleen vakaumus, tyyli ja kieli.

Tai mitä he voivat odottaa, jos he menettelevät toisin? He jättävät tulevalle sukupolvelle sen työn, josta he itse kieltäytyvät. Mutta tällainen tulevaisuuteen kohdistuva toivo on perusteltua vain silloin, jos tuleva polvi voi saada sivistyksensä kansalliskielellä. Ja tässä suhteessa näkymät ovat toistaiseksi heikot. Ruotsin kieli pysyy luultavasti vielä kauan yleisenä opetuskielenä. Ja mitä vähemmän nyt vaikuttava sukupolvi antaa tuleville polville mahdollisuuksia hankkia itse sivistystä suomenkielisen kirjallisuuden avulla, sitä varmemmin ne tulevat toimintansa vuosina olemaan samassa vaiheessa kuin nykyinenkin polvi. Otettakoon myös huomioon, että jollakin kielellä täytyy jo olla melkoinen kirjallisuus, jotta se voisi yleisessä opetuksessa ilman vahingollista taaksepäin menoa korvata toisen, jolla on pitkä kirjallinen sivistys takanaan. Kukaan taas ei voine kieltää sitä, että suomalainen kirjallisuus on vielä kaukana siitä tasosta, joka oikeuttaa sen tekemisen korkeamman opetuksen kieleksi. Mutta koska ja kuinka muutos tapahtuu? Pelkäämme todellakin, että puheet ja kirjoitukset suomen kielestä ja kirjallisuudesta eivät nykyään vie askeltakaan eteenpäin. Niin kuin aina, tullaan välttämättä siihen vaiheeseen, jossa tyhjät sanat eivät enää kiinnosta.

Sitä vastoin olemme sitä mieltä, että nyt jos koskaan olosuhteet suosivat suomenkielistä kirjailijantoimintaa. Aiheellisesti valitetaan myös vakavasisältöisen ruotsinkielisen kirjallisuuden saavan vähän lukijoita. On luultavaa, että esim. nyt esittelemämme teos kiitettävästä sisällöstään huolimatta ei saa suurta lukijakuntaa. Toisaalta ei ole yhtään vähemmän varmaa, että suomenkielisenä se saisi yhtä suuren yleisön. Ensinnäkin useimpia sen kirjoituksista voi ymmärtää vain jonkin verran suomea osaava lukija. Sitä paitsi on monia syitä olettaa, että suomenkielinen kirja tunkeutuu syvemmälle kansan keskuuteen kuin ruotsinkielinen, etenkin maan pohjois- ja itäosissa. Sillä papiston, siviilivirkamiesten ja liikemiesten joukossa on monia, joissa vain suomenkielinen kirjallisuus voi herättää ylipäänsä kiinnostuksen kirjallisuuteen.

Lukijan tilanne on siten sama kuin aloittelevan kirjailijankin. Jälkimmäisen on tosin helpompi valita kirjallinen kielensä, mutta myös lukuhalu on yleisön keskuudessa jotain niin uutta, ettei suomalainen kirjallisuus ole sille sen oudompaa kuin ruotsalainenkaan. Lisäksi yleisön kiintymys suomen kieleen on voimakkaampaa. Tämän rakkauden yleisyydestä kertovat maan sanomalehdissä viime vuosina julkaistut monet suomenkieliset kaunokirjalliset yritelmät sekä monien kirjallisuudessa muuten tuntemattomien nimien suomeksi tekemät käännökset. Myös monen aikakauslehden toimitus lienee saanut kokea, että tällaista hyvää tarkoittavaa pyrkimystä on runsaasti. Se ei vain ole päässyt suuren yleisön tietoon juuri siksi, että riittämätön lukeneisuus estää sen menestymistä.

Muistutamme vielä, että on perusteltua odottaa suurinta vaivannäköä niiltä nuorukaisilta, joiden asema yliopistossa on suonut heille suuremman tietomäärän ja jotka kaiketi juuri kykynsä tuntien ovat valinneet tällaisen aseman.

–––––

Urkunder upplysande Finlands öden och tillstånd i slutet af 16:de och början af 17:de seklet. [Suomen vaiheita ja tilaa 1500-luvun lopussa ja 1600-luvun alussa valaisevia asiakirjoja] Sarja 1., toinen vihko. Helsinki 1846, hinta 65 kopeekkaa hopeaa.

Tämä jatko-osa sisältää peräti 127 eri kirjettä ja muistiinpanoa nuijasodan ajoilta. Suurin osa niistä tosin koskee Savoa, kun ensimmäinen vihko käsitteli saman ajan liikkeitä Pohjanmaalla. Ne on paria poikkeusta lukuunottamatta jäljennetty niin kutsuttuun Kankaisten kokoelmaan kuuluvasta asiakirjaniteestä Ruotsin valtionarkistossa. Suuri osa on Gödick Fincken, Olavinlinnan tuolloisen käskynhaltijan kirjeenvaihtoa. Hänen ainoa tyttärensä naitiin eräälle Hornille Kankaisten säteriin, jonne myös Fincken kirjekokoelma siirrettiin. Sieltä ne tulivat Kaarle XII:n sotien aikana Turun hovioikeuden arkistoon, josta ne pian siirrettiin tämän mukana pysyvästi Tukholmaan.

Meillä ei ole mitään lisättävää siihen, mitä sanoimme tämän asiakirjakokoelman ensimmäisestä osasta. Sikäli kuin tiedämme, tämä toinen vihko sisältää enemmän ennestään tuntemattomia seikkoja kuin ensimmäinen. Ensimmäisen vihkon riittävä menekki näyttäisi osoittavan, että yleisö on suhtautunut herra Grönbladin hankkeeseen sen ansaitsemalla suopeudella. On syytä olettaa, että myös jatko otetaan vastaan yhtä lämpimästi, sillä ei kai kukaan isänmaataan ja sen kohtaloita rakastava hevin anna kirjastonsa jäädä vaille tätä kokoelmaa.