Ruotsalaista kirjallisuutta
Ruotsista on nykyään jokseenkin turhan etsiä minkäänlaista vireämpää tieteellistä tai kaunokirjallista elämää. Jonkinlaisen poikkeuksen tästä yleisestä tilanteesta tekevät vain politiikka, kasvatustiede ja romaanikirjallisuus. Jos lisätään vielä kotimaisen draamakirjallisuuden orastava alku, niin ensinnä esitetty arvio näyttääkin menettävän jo paljon pätevyydestään. Mutta silloin on myös lisättävä, että Ruotsin poliittista kirjallisuutta tuskin voi vielä kutsua tieteelliseksi. Kasvatustieteellinen kirjallisuus taas on suurelta osin polemiikkia yksittäisten oppien puolesta tai niitä vastaan. Kasvatuksen ja opetuksen perusteisiin ei sen sijaan vakavasti yritetä paneutua. Näiden kahden alan uusi kirjallisuus on kuitenkin ilahduttava osoitus kansakunnan syvästä uudistumisprosessista. Tuskin mikään muu kansakunta on myöskään poliittisen uudistuksen jälkeen koettanut varmistaa sen jatkuvaa hyötyä osoittamalla selkeää halua opetuslaitoksen parantamiseen. Tässä kohden voisi tosin tuntea kiusausta arvostella harkintaa, joka ei ole päässyt sanoista tekoihin. Mutta jos perusteellinen harkinta on tarpeen kaikissa yhteiskunnallisissa uudistuksissa, niin erityisesti tämä pätee opetuslaitosta muutettaessa. Sanontaa, jonka mukaan kaikki kasvatus on hyvää, jos se vain on johdonmukaista, voinee tosin pitää liioitteluna. Mutta toisaalta mikään ei ole niin turmiollista kuin äkkijyrkät uudistukset ja epäjohdonmukaisuus kasvatuksen alalla. Yksikin ihminen on jo liian arvokas epäkypsien teorioiden koekappaleeksi, ja kokonaisen kansakunnan nuoriso on vielä paljon kallisarvoisempi asia.
Romaani puolestaan näyttää Ruotsissa jo eläneen ensimmäisen kukoistuksensa. Ilmeisesti pitäisi tarttua syvemmälle kansakunnan sisimpään kuin tähän asti on uskallettu. Vain siten kirjallisuus voi päästä siihen, mitä sen meidän aikanamme on tarkoituskin olla, kansakuntien eikä vain yksilöiden intohimojen, pyrkimysten ja kohtaloiden idealisoivaan kuvaamiseen. Millaiseksi kansallinen draamataide voi kehittyä, on vielä epävarmaa. Sen syntymisen tärkein ehto näyttää aina olleen kansakuntia ravisteleva voimakas henki, joka on antanut niille lujemman tietoisuuden itsestään. Tällä hetkellä voidaan kuitenkin sanoa, ettei draamallinen runo Ruotsissa juurikaan kuulu kirjallisuuteen, vaan pelkästään näyttämölle.
Poliittisen kirjallisuuden näkyvin ilmiö on viime aikoina ollut Geijerin ja laajalti tunnettujen ”Kertomusten” kirjoittajan Fryxellin kiista aristokratian merkityksestä Ruotsin historiassa. Vaikka kiista alkoi jo 1845, niin tahdomme sanoa jonkun sanan kiistakirjoituksista tämän vuoden alussa kirjakauppoihin tulleiden uusintapainosten johdosta. Samalla meillä on tilaisuus esitellä professori Bergfalkin osuvia arvioita mainituista Fryxellin teoksista.
Kiistan synnytti lähinnä Geijerin teos ”Tre Föreläsningar”. Fryxellin mielestä se Geijerin muiden teosten tavoin aliarvioi Ruotsin aatelisylimystön merkitystä maan kohtaloissa. Fryxell vastusti etenkin Geijerin Kristiina-kuningattaren ja Kaarle XI:n alaikäisyyden aikaisista holhoojahallituksista esittämiä arvioita. Geijer vastasi hyökkäykseen ja Fryxell julkaisi uuden vastineen. Siinä hän huomautti, että Geijer on jättänyt vastaamatta moniin ensimmäisen kirjoituksen huomautuksiin. Tämä taas antoi tunnetulle oikeustieteen professori Bergfalkille aiheen ottaa Freyn palstoilla kantaa Geijerin puolesta. Kuten tiedetään, nimet Geijer ja Bergfalk edustavat Upsalan yliopistossa uudistuksia ja edistystä, kun taas muu yliopisto on sanoutunut niin tyystin irti uuden ajan pyrkimyksistä, että ”nykyaikaa” vastaan saarnaamisesta on tullut sikäläisten keskustelujen merkittävä osa.
Fryxell on osoittanut joitakin asiavirheitä Geijerin kirjoituksista, mutta ne eivät vaikuta itse pääasiaan. Toisaalta sekä Geijer että Bergfalk ovat löytäneet Fryxelliltä vastaavanlaisia erehdyksiä. Varsinkin Fryxellin omista aiemmista teoksista on löydetty lukuisia todisteita Geijerin puolesta Fryxellin nykyisiä kantoja vastaan.
Etäisestä tarkastelijasta näyttää kummalliselta, että riitaa käydään tällä tavalla. Historiantutkimus näyttää nimittäin tehneen täysin selväksi, ettei kansakunta kykene käymään pitkällistä sotaa ilman vahvaa, maataomistavaa ylimystöä, jota sota puolestaan aina synnyttää. Ne monet, jotka saavat vain kärsiä sodan uhrauksista, pitäisivät ehkä mitä tahansa rauhaa parempana vaihtoehtona. Sen sijaan ne harvat, jotka sodan avulla voivat saada hyvitystä mahdollisista tappioistaan, kestävät helpommin myös tilapäistä ahdinkoa. Tästä todistavat kaikkien suurten valtakuntien kohtalot Rooman valtakunnasta aina Napoleonin Ranskaan saakka. Jokaisella kansakunnalla on nimittäin aikakausi, jolloin se ei taistele vain välitöntä vierasta ylivaltaa vastaan, vaan pyrkii vaikuttamaan kansakuntien suuressa neuvostossa, maailmanhistoriassa, ihmiskunnan asioiden ohjaamisessa. Mutta suuri valta tuo aina mukanaan sen väärinkäytön ja siksi aristokratia onkin aina rauhan saavuttamisen jälkeen ollut kansakunnille raskas taakka. Silloin tullaan toiseen vaiheeseen, aristokratian hajoamiseen ja rappeutumiseen. Se tapahtuu sisältä päin, kun ylimystön yhteiskunnallinen asema ei enää salli sen omistautua rauhan töille (tiede, taide, teollisuus, kauppa). Ylimystö ei enää tee työtä, vaan nauttii valmiista eduista. Ulkoa päin rappeutuminen tapahtuu siten, että rauhan työ lisää muiden yhteiskuntaluokkien valtaa ja vaatimuksia.
Tämä mielestämme yksinkertainen ja historian opetusten oikeaksi todistama käsitys antaa pohjan myös aatelisylimystön merkityksen ja ansioiden oikeudenmukaiselle arvioimiselle. Näyttääkin kiistattomalta, että vain Ruotsin silloin mahtava aatelisto teki Kaarle IX:n, Kustaa Aadolfin, Kristiinan ja Kaarle X:n suuret sodat mahdollisiksi. Ruotsi saa siis kiittää aatelia historiansa loistavimmista lehdistä. Jos nämä sodat halutaan selittää maan onnettomuuksiksi, voidaan niiden mukana hyvin tuomita ylimystökin. Mutta vaikka Ruotsi ei niiden kautta saavuttanutkaan tavoittelemaansa Itämeren herruutta, se pääsi kuitenkin joksikin aikaa vaikuttamaan Euroopan asioihin. Tämä taas nosti kansakunnan sivistyksen minkä tahansa Euroopan kansakunnan tasolle.
Pohjimmiltaan Geijerkään ei kiellä Ruotsin aatelilta tätä tunnustusta, vaikka hän tuokin terävästi esille myös asian toisen puolen. Hän on kiistattomiin tosiasioihin nojautuen osoittanut, että aatelisto koetti Kristiinan aikana muuttaa Ruotsin (ja Suomen) kaiken maan rälssimaaksi ja tavallaan saattaa voimaan Skandinaviassa tuntemattoman maaorjuuden. Aatelistolle läänitettiin sekä kruununmaan että verotalojen verot ja se pyrki muuttamaan maanomistajan, veroa maksavan talonpojan, rälssitalonpojaksi.
Ymmärrämme helposti, että tästä ei ole pitkä matka varsinaiseen maaorjuuteen. Fryxell puolestaan myöntää nämä seikat pohjimmiltaan tosiksi. Hän ei myöskään yritä kieltää sellaisten pyrkimysten onnettomia seurauksia. Molemmat ovat yhtä mieltä myös perinnöllisen aristokratian vahingollisuudesta nykyajan yhteiskuntajärjestykselle, kun sillä ei enää ole ansioita vaan pelkkiä vaatimuksia. Fryxellin taistelu ”aristokraattien tuomitsemista” vastaan näyttääkin varsin ontolta ja hänen esiintymisessään on paljon myös henkilökohtaista turhamaisuutta sekä huonosti salattua vastenmielisyyttä Geijerin nauttimaa suurempaa arvostusta kohtaan. Geijer taas on nerokkuudellaan ja syvällisillä näkemyksillään arvonantonsa varmasti ansainnut, vaikka hänen taipumuksensa syvämietteisiin oraakkelinpuheisiin paneekin hänet väliin lausumaan mitäänsanomattomia, jopa vääriä voimasanoja.
Mainitut kirjat ovat:
- And. Fryxell: ”Om Aristokratfördömandet i Svenska Historien, jemte granskning af tvenne blad i Prof. Geijers trenne föreläsningar”. Kolmas lisätty painos, Upsala 1846.
- E. G. Geijer: ”Svar till Professor Fryxell”. Toinen painos, Tukholma 1846
- ”Om Aristokratfördömandet i Svenska Historien”, toinen nide Upsala 1846 (kunkin kirjan hinta 28 killinkiä bankko).
Professori Bergfalk aloittaa arvionsa seuraavasti:
Ruotsin historian pragmaattinen käsittely saa kiittää syntymisestään ja kehittymisestään kahta vallankumousta, 16. vuosisadan alun uskonnollista ja 18. vuosisadan sarastuksen poliittista mullistusta. Olaus Petri, Jakob Vilde, Sven Lagerbring ja Anders af Botin ovat nimiä, jotka ovat tällä alueella hankkineet itselleen oikeuden maanmiestensä kiitollisuuteen.
Puhtain ja uskollisin näkemys oli Olaus Petrillä, selkein tietoisuus omasta päämäärästään Vildellä. Laajimmasta tutkimustyöstä saa kunnian Lagerbring ja seuraavana ehkä Botin. Kaksi viimeistä eivät, kenties juuri tutkimustensa laajuuden vuoksi, päässeet suurissa historiallisissa teoksissaan ajallisesti kovin pitkälle. Molempien kirjat päättyvät keskiaikaan. Tässä on kaksi yhtäläisyyttä näiden suurten miesten välillä. Eivätkä ne ole ainoat. Lagerbring ja Botin kirjoittivat molemmat vuoden 1719 ylimysvaltaisen hallitusjärjestelmän kaatumisen aikoihin tai pian sen jälkeen. He pyrkivät innokkaasti etsimään kaikkien vaikutusten syitä aikana, jolloin käsitys yhteiskunnallista kehitystä hallitsevasta välttämättömyydestä oli paljon kehittymättömämpi kuin nykyään. Itse asiassa molemmat käsittelivät noita syitä jokseenkin sattumanvaraisesti minkä seurauksena kukin aika ja sen hallitsijat saivat kontolleen myös sen, jonka perusta oli kaukana menneisyydessä ja jonka suhteen kansakunnan suunta oli siten jo määräytynyt. Kumpikaan ei välttänyt näiden seikkojen vaikutusta. Tämä näkyy siinä, että Lagerbring on taipuvainen syyttämään aristokratiaa ylipäänsä ja Botin erityisesti henkistä aristokratiaa melkein kaikesta, mikä Ruotsin keskiajan historiassa näyttää masentavalta. Vailla epäilystä he istuttivat itse saamansa vaikutelmat edelleen moniin lukijoihin, ja näin nämä kiitetyt kirjailijat ovat määränneet monien käsityksestä keskiajastamme.
Myöhempien aikojen arvioinnissa ei kummallakaan sitävastoin ole ollut sellaista vaikutusta kuin keskiajan kohdalla. Lagerbring esittää Ruotsin historian myöhemmistä ajanjaksoista vain jokseenkin kuivan ja värittömän yhteenvedon. Botin taas pystyi kirjassaan ‘Om Svenska hemman och jordagods’ arvioimaan vain tiettyjä myöhempien vuosisatojen ajankohtia ja niihin liittyviä hallituksen toimia.
Botinin ja Lagerbringin hengessä ei kasvanut myöskään seuraajaa, joka olisi laatinut laajemman esityksen viimeisimmistä vuosisadoista. Niistä ja niiden erityisistä osista laadittiin toki kuvauksia, yhtä erilaisia kuin kirjoittajansakin, mutta ne eivät juuri kohonneet keskitason yläpuolelle. Etevin niistä on epäilemättä Hallenbergin ‘Historia öfver den store Gustaf Adolfs regering.’
Tällainen oli Ruotsin historiankirjoituksen tila, kun uusi valtiollinen vallankumous vuonna 1809 synnytti uuden aikakauden. Sen varsinaisin ja paras edustaja on Geijer, joka ensimmäisenä toi Ruotsiin historiallisen taiteen. Hän on neroudellaan levittänyt aiemmin tuntematonta valoa kaukaisiin vuosisatoihin ja poistanut kaikenlaisia yksipuolisuuksia sekä ennakkoluuloja. Tehdessään puolueettomasti oikeutta jokaiselle, joka on saanut nimensä Ruotsin historiaan, hän on ensimmäisenä osoittanut sen sisäisen välttämättömyyden, jonka kautta Ruotsin kansa on tehnyt itsensä siksi, mitä se nyt on.
Geijerin lisäksi myös Strinnholmin kirjat pyrkivät samaan päämäärään. Ja jollei tunne pystyvänsä seuraamaan Geijerin rohkeaa kulkua kadonneiden vuosisatojen muistomerkkien keskellä, niin Strinnholmista saa yhtä jalon ja luotettavan saattajan, joka ei silti vaadi matkakumppaniltaan sellaisia ponnisteluja kuin Geijer toisinaan.
Vielä enemmän lukijoita kuin näiden kahden teokset ovat kuitenkin saaneet ne kertomukset Ruotsin historiasta, jotka on meille antanut Fryxell. Hänen taitonsa koota hajanaiset osaset kevyeksi ja viihdyttäväksi lukemiseksi ei luultavasti löydä Ruotsissa vertaa kuin Crusenstolpelta. Fryxellin lahjakkuus ei vain ole erilaista kuin Geijerin ja Strinnholmin, hän kirjoittaa historiaa myös eri hengessä.
Fryxell on kasvanut Ranskan vallankumouksen oppeihin kohdistuneen reaktion vaikutuspiirissä. Niinpä hän on jatkuvasti kirjoittanut kertomuksiaan rakkaudella ei vain ylimyksiin, vaan koko aristokratiaan, joka kestää lähes minkä tahansa kritiikin. Hänelle Geijerin ylevä oikeuden jakaminen ei tietenkään riitä. Jo kirjoituksissaan Kristiinan hallituksesta hän vuosina 1841-42 asettui selkeästi vastustamaan kiiteltyä edeltäjäänsä. Aika kulki siitä huolimatta kulkuaan. Mitään erityistä vaikutusta Fryxellin kirjoituksella Kristiinasta ja hänen ajastaan ei näy olleen. Ja kun Geijer syksyllä 1844 pitämissään ja myöhemmin painetuissa luennoissaan vielä kerran esitti Fryxelliä vastustavia käsityksiään, niin Fryxell joutui pohtimaan entistä vakavammin, mihin tuon vaarallisen viettelijän jatkuva kuunteleminen Ruotsin kansan lopulta johtaisikaan.
Arvostelija on lukenut kertomuksen, jossa joku huomautti kuuluisan kirjailijan Victor Hugon isälle siitä, että tämän nuori poika on saanut äidiltään viehtymyksen Bourboneihin. Vanha keisariajan soturi vastasi: ‘poika pitäytyy äitinsä poliittisessa uskossa, miehen ikään tultuaan hän kyllä päätyy isänsä käsityksiin’.
Mainituista Fryxellin kirjoista saa sen vaikutelman, että hän pelkäisi niille lapsille, jotka ovat hänen kertomuksistaan saaneet ensimmäiset tietonsa Ruotsin historiasta, tapahtuvan jotain samanlaista kuin mitä ranskalainen kenraali toivoi pojalleen. Hän pelkää, että nuo lapset nuoruusikään tai miehuuteen ehdittyään jättävät Fryxellin tarjoaman ravinnon niille, jotka haluavat tai voivat sitä nauttia, mutta itse etsivät tiedonhalulleen vahvempaa ravintoa ehkäpä Geijerin kirjoista. Niiden vuoksi he myös unohtavat Fryxellin suurella vaivalla ja taidolla laatimat kuvaukset.
Ikään kuin loitsuna sellaista vaaraa vastaan, varoituksena jumalattomien ja kunniattomien isien saastutukselta soivat Fryxellin sanat ensimmäisen niteen lopussa: ‘Kasvaa uusi sukupolvi, jonka sydäntä ei ole turmeltu ja jonka mielipiteitä osallistuminen näihin kiistoihin ei ole vääristänyt. Heidän totuuttarakastava mielensä kiirehtii tekemään oikeutta entiselle vastustajalle. Heidän nuoruudeninnokkaat mielensä iloitsevat nähdessään isänmaan muistojen kimmeltävän omassa loistossaan, jota mikään puolueviha ei himmennä. Raikas, nuorekas aamutuuli puhaltaa pian pois tomun, joka menneiden kiistojen aikana ja niiden jälkeen laskeutui monien muistojen kauneimpien kukkien päälle. Koittaa uusi aika, tulee uusi Ruotsin historia.’
Onkin vaikea selittää mitenkään muuten kuin tällaisen pelon avulla sitä, että juuri Geijerin, joka enemmän kuin kukaan muu on harjoittanut oikeudenmukaisuutta Ruotsin historiankirjoituksessa, väitetään asettuneen Ruotsin historian etummaisimmaksi aristokraattien tuomitsijaksi ja vieneen sen aikaisempaa pitemmälle. Tai että Geijer uusimmissa kirjoissaan olisi sellaisen koulukunnan uusin ja pisimmälle menevä edustaja, jonka juuri Geijer jokaisen näissä kysymyksissä pätevän arvioijan mukaan on tehnyt kerta kaikkiaan mahdottomaksi.
–––––
Poliittisen kirjallisuuden joukkoon voidaan tavallaan lukea myös runoilija Almqvistin uskonnollisia, poliittisia ja yhteiskunnallisia mielipiteitä käsittelevä kirjallisuus. Myös Suomessa tiedetään jotain ”Det går an” -teoksen aiheuttamasta kirjallisesta riidasta ja kirkkohallituksen sekä tämän novellin että muidenkin tämän kuuluisan miehen kirjojen johdosta käynnistämistä vainotoimista.
Myöhemmin herra Almqvist on kuitenkin Aftonbladetin avustajana esittänyt oppejaan positiivisemmassa muodossa. Hänen tärkeimmät lehtikirjoituksensa sekä kaikki konsistorille tehtyyn valitukseen liittyvät asiakirjat ovat ilmestyneet luultavasti Almqvistin itsensä kokoamina kirjassa ”C. J. L. Almqvist: Monografi, samlad och utgifven för att lätta översigten och bedömandet af vissa bland tidens frågor”.
On vaikea koota Almqvistin omintakeisia mielipiteitä yhden johtavan periaatteen alle. Itse asiassa emme tiedä, ovatko ne sittenkään niin kovin omintakeisia. Emme ainakaan löytäneet sellaista mistään muusta kuin Almqvistin vaatimuksesta puhtaasta, vilpittömästä ja todellisesta tunteesta kaikissa elämän tilanteissa. Hän osoittaa kuinka avioliitosta, uskonnollisuudesta ja valtiollisista asioista puuttuu harras, vakava ja avoin ajattelutapa. Tältä pohjalta hän julistaa kelvottomiksi kaikki yhteiskunnalliset muodot, joista puuttuu aito henki. Kukaan ei voine väittää tällaista menettelyä epäoikeutetuksi tai tällaista pyrkimystä alhaiseksi. Samoin on myönnettävä, että Almqvist monissa kohdissa tunkeutuu syvälle asian ytimeen. Mutta ensinnäkin hän puhuu niin kuin runoilija, toisin sanoen taivuttelee enemmän kuin todistelee, mikä heikentää hänen kirjoituksiaan. Toiseksi hänellä on harvoin minkäänlaista käsitystä siitä, mitä hänen hylkäämiensä muotojen tilalle tulisi asettaa. Hän on siis epäkäytännöllinen. Näiden seikkojen vuoksi hänen teoriansa saavat yhtä vähän yleisöä kuin hänen runonsakin ja onkin syytä luulla, ettei niillä tule olemaan suurempaa vaikutusta yleiseen mielipiteeseen.
Upsalassa näytetään kuitenkin olevan toista mieltä. Herra Almqvist kutsuttiin konsistoriin kuultavaksi. Hänen kirjoistaan haluttiin löytää kerettiläisiä oppeja. Kirjeenvaihto kääntyi kuitenkin täysin Almqvistin eduksi. Se osoitti yllinkyllin, ettei hän ollut vain nerokkuudessa, vaan myös teräväjärkisyydessä, oivalluksessa ja viisaassa tahdikkuudessa selvästi koko korkea-arvoisan kollegion yläpuolella. Konsistorin jäsenen professori Fahlcrantzin sanotaan olleen erityisen innokas ja toimelias syytteen nostamiseksi. Hänen intonsa ei näytä vieläkään laantuneen. Hän on nimittäin julkaissut teoksen ”C. J. L. Almqvist såsom författare i allmänhet och såsom teolog i synnerhet, skärskådad af C. E. Fahlcrantz.”
Kirjasta lukemiemme arvostelujen perusteella se näyttää olevan akateemisessa ja teologisessa kiihkossaan ylittämätön. Fahlcrantz ei itse ole tunnettu teologisena kirjoittajana, ellei oteta lukuun kahden Ullmanin ruotsiksi käännetyn kirjan varsin fanaattista esipuhetta. Sitävastoin hän julkaisi vuosia sitten runon ”Noakin arkki”, jonka Upsalan hallitsevat taiteentuomarit julistivat mestariteokseksi, mutta joka yhä on lukevalle yleisölle täysin kuollut aarre. Nimen perusteella sitä ei pidä luulla hengelliseksi runoelmaksi. Päinvastoin Fahlcrantz katsoi tarpeelliseksi huomauttaa esipuheessa: ”Mitä tahansa puutteita tässä runossa lieneekin, niin jokainen, joka voi ja haluaa ymmärtää sen hengen, huomaa kirjoittajan uskon pyhän suuruuteen niin suureksi, että juuri tietoisuus tämän vakaumuksen ilmeisyydestä saa hänet nähtävästi joskus unohtmaan, etteivät kaikki lukijat pysty näkemään sitä niissä leikeissä, joihin hän antautuu”. Sama mies oli nyt erityisen innokas asettamaan Almqvistin vastuuseen uskonnonvastaisesta tendenssistä. Kun tätä päämäärää ei saavutettu, Fahlcrantz on kahdessa paksussa niteessä koettanut osoittaa, ettei Almqvist ensinnäkään ole mikään nero ja että hänellä toiseksi on uskonnottomia, epäsiveellisiä ym. tendenssejä. Täytyy myöntää, että tämä on teologian professorilta jotain aivan uudentyyppistä kirjoittamista. Ja silti opus lienee Reuterdahlin Lundissa julkaisemia kirkkohistoriallisia teoksia lukuun ottamatta suurin teos, mitä Ruotsin teologiset tiedekunnat ovat vuosikymmeniin julkaisseet.
Ei ole muuten lainkaan kummallista, että Almqvist on vetänyt näiden teologien vihat päälleen. Onhan hän tunnustuskirjojen omilla sanoilla osoittanut, etteivät ne ole mikään uskonnollisen vakaumuksen laki. Ja tiedämme, että koko ”kirkollinen” teologia ei rakennu tieteelliselle todistelulle, vaan mainittujen kirjojen todistusvoiman varaan. Almqvist on vaatinut myös papeille vapautta tunnustuskirjojen pakkovallasta. Hänen mukaansa tunnustuskirjat, Augsburgin tunnustus ja Formula Concordiae asettavat selkeästi Raamatun uskon ainoaksi ohjenuoraksi ja jälkimmäinen nimenomaan kieltää tunnustuskirjojen oman pätevyyden tällaisena ”ohjenuorana”. Pappisvala velvoittaa papin tunnustamaan myös nämä sanat ja opettamaan niiden mukaan. Fahlcrantz sivuuttaa viisaasti tämän hankalan väitteen. Hän huomauttaa ainoastaan, että Almqvistin valan vastaanottajat, siis Upsalan konsistori, eivät ole ajatelleet asiaa näin vaan ovat katsoneet valan sitovan Almqvistin tunnustuskirjojen positiivisiin uskonoppeihin. Sen vuoksi Almqvistin, joka myös on tässä merkityksessä mennyt valalle, pitäisi sitä noudattaa jne. Eräs arvostelija on huomauttanut, että vala tehdään seurakunnalle eikä konsistorille. Ja mitä valalle menevän vakaumukseen tulee, niin useimmissa tapauksissa tunnustuskirjojen sisältö lienee hänelle salaisuus.
Sama arvostelija huomauttaa aivan oikein, ettei Fahlcrantz lainkaan osoita kohtia, joissa hän katsoo Almqvistin oppien poikkeavan kirkon opeista. Hän vain viittaa kirjoihin, joissa Almqvistin näkemykset hänen vakuutuksensa mukaan on kumottu jo etukäteen. Tästä näemme joka tapauksessa, miten mukavasti tämä teologi hoitelee tiedettään ja kirkonopin totuudellisuuden todistamista.
On selvää, että Almqvist ei ajattelevan yleisön silmissä voi tällaisen kritiikin vuoksi menettää yhtään mitään. Almqvist ei myöskään ole tässä käsitellyllä kirjailijantoimintansa osalla saattanut itseään mitenkään epäedulliseen valoon. Jos hän on jossain erehtynyt, niin juuri lehtien palstoilla Fahlcrantzin hengessä käymässään polemiikissa, joka ei ole ollut hänen nerokkuutensa arvoista. Aika lienee kuitenkin jo peittänyt tämänkin seikan. Muuten suuri osa hänen kirjoistaan on enemmän tai vähemmän sellaisen erinomaisuuden tavoittelua, joka kuuluu myös taiteen järjestyksen ulkopuolelle. Mutta niiden joukossa on myös kuolemattomia mestariteoksia, ja tulevaisuus ei juuri kiittäisi nykypolvea, jos tämä jättäisi niin merkittävän miehen kiihkoilijoiden vainojen saaliiksi.
–––––
Ruotsin uudemmalla kasvatustieteellisellä kirjallisuudella ei ole tarjottavanaan erityisen kattavia opetuksen teoriaa käsitteleviä teoksia. Yksi laajempi tämän alan teos on kuitenkin Oldbergin ”Hemskolan”. Eräs toinen saman kirjoittajan teos on tällä hetkellä erityisen huomionarvoinen, kun ajatus kansakoulujen välttämättömyydestä on meilläkin voimistunut. Kyseinen kirja on nimeltään
”Praktisk handbok i Pedagogik och methodik för Svenska Folkundervisningen”, Tukholma 1843.
Enimmäkseen uudempi kirjallisuus käsittelee niin kutsuttua kurssi- tai aineopetusmetodia, puolesta ja vastaan. Kuten tunnettua, Tukholmaan perustettiin kouluhallituksen suosituksesta uusi alkeiskoulu mainitun opetusmenetelmän käyttöönottoa varten. Menetelmän erityispiirre on se, että oppilaat käyttävät aikansa koulussa eri oppiaineiden lukemiseen opettajan valvonnassa. Tietyn laajemman oppimäärän lukemisen jälkeen opettaja pitää kuulustelun. Niinpä voi sattua, että oppilas edistyy jossain aineessa nopeasti ja ehtii koulun viimeiselle luokalle tai osastolle samalla kun hän yhdessä tai useammassa muussa aineessa on omaksunut vasta alimmalle osastolle kuuluvat yksinkertaisimmat alkeet. Vapaa opiskelu on johtanut siihen, että koulusta yliopistoon siirtyneet nuorukaiset ovat olleet selvästi vanhoista lukioista saapuvia etevämpiä. Mutta vain harvat ovat täyttäneet kaikki koulun päästötutkinnon vaatimukset, useimmat jättävät koulun ilman päästötodistusta.
Yksi tämän metodin selvä ja kiistaton etu on siinä, että oppilasta kehotetaan ankaraan, itsenäiseen työhön. Sitävastoin on syytä epäillä, eikö tämä työskentely helposti jää pinnalliseksi ja turhanaikaiseksi. Minkään oppiaineen alkeet eivät ole kyllin miellyttäviä vangitakseen oppilaan kiinnostuksen. Hän ei myöskään valitse sitä ainetta, joka eniten tyydyttää hänen tiedonjanoaan, vaan sen, jossa pääsee helpoimmalla. Jos siis kaikesta pakosta luovutaan, täytyy opetuksen useimmiten johtaa voimakkaaseen yksipuolisuuteen. Yksittäiset mallioppilaat ovat vain säännön vahvistavia poikkeuksia, eivätkä he korvaa monia väärin kasvatettuja.
Jos uutta metodia ehdottomasti suositaan, niin silloin on ainakin luovuttava yleisen humanistisen sivistyksen perusajatuksesta. Näyttääkin aiheelliselta vaatia päinvastoin sielunkykyjen harmonista kehittämistä tiettyyn oppiainejoukkoon kytkeytyvän opetuksen avulla. Toiseksi näyttää yhtä perustellulta väittää, että lapsen oma aktiivisuus saa vain lujemman pohjan silloin kun opettaja sitä jatkuvasti herättelee ja ohjaa. Mikään koe, on se kuinka tarkka tahansa, ei voi korvata opettajan päivien, viikkojen, kuukausien ja vuosien ajan jatkuvaa vaikutusta. Sanotaan tosin, että myös uuden metodin puitteissa oppilas ”voi, jos vain haluaa” pyytää opettajalta neuvoja ja tietoja opiskelussaan. Mutta tämä väite on pelkkä fraasi. Jokaisessa oppiaineessa on nimittäin tuhansittain sellaisia asioita, joita oppilas oman onnensa nojaan jätettynä ei ”voi” huomata ja joiden selvittämiseksi hän niin ollen ei pysty työskentelemään. Jokainen kokenut opettaja myöntää varmasti, että monta kertaa oppilas ei edes ”halua” sitä. Asiasta vähemmän kiinnostunut oppilas voi vain toivoa hyvää onnea kokeessa ja tämän toiveen varassa koettaa selviytyä mahdollisimman vähäisellä vaivannäöllä.
Mutta toisaalta voidaan helposti pitää nurinkurisena, että oppilasta johdatellaan sitä ankarammin, mitä vanhemmaksi hän tulee ja mitä enemmän hän tietää. Tämä on kuitenkin tilanne esim. Suomen alkeisoppilaitoksissa, joissa oppilaan edistymisen myötä käytetään yhä enemmän tunteja kuulusteluihin. Ehkä ajatellaan, että se panee lukemaan uutterammin.
On kuitenkin selvää, että asia ei voi olla näin. Neljän tunnin päivittäisiä kuulusteluja varten koulupoika lukee ehkä kuusi tuntia. Kun kirjoitusharjoituksiin ym. menee kaksi tuntia, niin työpäiväksi tulee kaksitoista tuntia. Mutta jos kuulusteluja on kuusi tuntia, niin oppilas tarvitsisi samassa suhteessa yhdeksän tuntia lukemiseen ja päivätyö olisi 17-tuntinen – luultavasti enemmän kuin kasvava nuorukainen kykenee kestämään. Kokemus lienee myös opettanut, että lukiossa oppilaan täytyy joka päivä jättää yksi tai useampia aineita hätäisen silmäilyn varaan ehtiäkseen valmistella toisia kunnolla.
Jos esim. lukiossa kuulusteluihin käytettävä aika supistettaisiin kolmannekseen, niin oppilas voisi lukea lopun ajan opettajan valvonnassa. Voidaan sanoa, että tämä aika ei riitä kuulusteluihin. Mutta on selvää, että kuulustelu voi olla sitä lyhyempi, mitä paremmin on luettu ja mitä pitemmällä oppilas on. Sitä paitsi kurssiluvun puitteissa voidaan kokeeseen ilmoittautunutta oppilasta kuulustella samalla kun muut lukevat. Niin ollen opettaja voi itse asiassa käyttää kuulusteluihin saman ajan kuin muutenkin, mutta oppilaat hyötyvät äskeisen laskutavan mukaan ainakin neljä tuntia päivässä. Myös heidän työaikaansa voidaan tehokkuuden kärsimättä lyhentää mahdottomasta 17 tunnista kolmeentoista tuntiin päivässä, mikä sekin on varsin rasittavaa.
Mutta entä mainittu yksipuolisuus? Se ehkäistään yksinkertaisesti siten, että lukutuntien aine on joka kerta määrätty, aivan kuten nyt kuulustelujen. Joka tunniksi ei kuitenkaan olisi syytä määrätä uutta oppiainetta niin kuin tällä hetkelläkään ei liene hyväksi, jos oppiaine vaihtuu joka tunti. Kurssiluvun puolesta puhuu ylipäänsä se kokemus, että kun oppilas suuremmalla työllä painaa pitemmän jakson mieleensä, niin se myös pysyy siellä paremmin. Myös yleiskatsaus laajempaan aihekokonaisuuteen auttaa asian ymmärtämistä. Pienet katkelmat opitaan ja unohdetaan yhtä nopeasti.
Tässä esitelty opetusmetodi sopisi lukioihin vielä paremmin, koska tavanmukainen läksynluku vastaa huonosti lukiolaisen sielullista kehitystä ja tietoisuutta omasta asemastaan. Ainakin puheet lukiosta koulun ja yliopiston väliportaana ovat vailla kaikkea merkitystä niin kauan kuin sekä kuri että opetusmenetelmät ovat täsmälleen samat kuin koulussa. Ei ole myöskään niin varmaa, että suurempi omatoimisuus tulee iän mukana ja etteikö suurempi vapaus koetella omia voimiaan voi olla hyödyllinen herättäjä silloin kun parempi edistyminen antaa varmat takeet sen käyttämisestä. Ainakin on mahdollista, että ylistetty sokraattinen metodi tekee oppilaan ajatuksesta vastauskoneen, toisin sanoen vie häneltä kyvyn panna ajatteluaan liikkeeseen, ellei sitä ensin herätetä kysymyksellä.
Luettelemme nyt osan tässä esitettyjä kysymyksiä, ylioppilastutkintoa ja ylipäänsä yliopiston ja koulun suhdetta käsittelevistä ruotsalaisista kirjoista.
1. Revisionens öfver Rikets Elementarläroverk Berättelse, Stockholm 1844.
2. P. G. Boivie: Enskildt betänkande till 1843 års Skolrevision. Upsala 1843.
3. J. A. Hazelius: Om studentexamen samt Elementarläroverkens brister. Stockholm 1843.
4. Några ord om Universitetets och elementarläroverkens inbördes förhållande. Uppsala 1843.
5. Om Svenska Elementarläroverket och dess förbättring mm. Stockholm 1843.
Kasvatustieteellisen kirjallisuuden uusin ja lupaavin ilmiö on kuitenkin ”Tidskrift för Lärare och Uppfostrare” (hinta 2 riikintaaleria bankko). Sitä julkaisee kuusi tukholmalaista lukion- ja koulunopettajaa, joista kolme uudesta alkeiskoulusta. Voidaan siis odottaa kirjoituksia sekä tuon koulun menetelmän puolesta että sitä vastaan. Lehden aihepiiriksi ilmoitetaan 1) psykologis-pedagogiset tutkielmat, 2) opetustaitoa käsittelevät kirjoitukset ja 3) historialliset artikkelit ja selvitykset opetuslaitoksen tärkeimmistä edistysaskeleista ja parannuksista ”yhtä hyvin omassa maassamme kuin muuallakin sikäli kuin niistä kertomisen voidaan arvioida myös meillä jotenkin edistävän kasvatuksen ja opetuksen asiaa”. Lehti ilmestyy kuutena noin neljän arkin laajuisena numerona vuodessa. Toistaiseksi sitä voi tilata ainoastaan kirjakaupoista, mikä estää suuresti lehden hankkimista Suomeen.
Mutta myös omaan maahamme on luvassa kasvatustieteellinen lehti, turkulainen ”Skoltidning”. Kukaan ei voi meitä lämpimämmin toivottaa hankkeelle menestystä. Toivoisimme kuitenkin samalla, että lehden julkaisumahdollisuudet on arvioitu riittävän tarkasti. Vaikka maan kaikki opettajat ja jokainen oppilaitos tilaavat lehden, ei siitä tule yhteensä kuin 200 kappaletta. Jos koulumaailman ulkopuolelta tulisi vaikkapa 100 tilaajaa, niin levikki olisi 300. Mutta niin pienellä tilaajamäärällä lehteä tuskin voi pitää pystyssä. Toiseksi haluamme kiinnittää herrojen julkaisijoiden erityistä huomiota kysymykseen lehden ohjelmasta. Mitä täsmällistä pedagogista näkemystä se tulee edustamaan? Minkä oppien äänenkannattaja se tulee olemaan? Julkisilla varoilla kustannettua tieteellistä lehteä lukee moni viran puolesta ja sillä on oma hyödyllinen paikkansa yleisissä kirjastoissa. Mutta yksityisenä yrityksenä ja ilman tieteellistä yleisöä se ei voi lyödä leiville. Ja missä ovat maamme tieteellisesti sivistyneet kasvattajat? Täällä, missä ei ole ainoatakaan pedagogista oppilaitosta ja missä kasvatustiede ehkä 30 vuotta takaperin oli tuntematon aine yliopistossa? – Toisin sanoen, jos lehti aikoo saada muitakin lukijoita kuin asiasta ennakolta kiinnostuneet, sen on tunnustettava jotakin ”väriä” niin että se pistää silmään, herättää huomiota ja kiinnostusta keskusteluun. Tämän kommentin olemme esittäneet hyvästä sydämestä, sillä yrityksen epäonnistuminen olisi masentavaa ja vahingollista.
