Kotimaista kirjallisuutta

Suomennettua runoutta

Saimme Lönnrotin Suomi 1845 -kirjassa julkaisemista käännöksistä aiheen tähän artikkeliin, jota varten olisimme kovin kaivanneet parempaa isänmaamme kielen taitoa. Toivomme silti, että taitavammatkin suhtautuvat vaivannäköömme niin suopeasti kuin voivat. Mielestämme on erittäin tärkeää, että nouseva suomenkielinen kirjallisuus alistetaan tarkan kritiikin kohteeksi, ei vain kielen vaan myös sisällön suhteen. Pelkästään kielentutkijoille ja kieliopin tuntijoille kirjoittaminen olisi samaa kuin jättää kakki toiveet suomenkielisestä kirjallisuudesta sikseen. Jos sellaiseen taas pyritään, niin se voi tapahtua vain siten, että suuri yleisö etsii itselleen kirjallista sivistystä suomenkielisistä teoksista. Sen vuoksi me toistamme kantamme ulkomaisen kaunokirjallisuuden kääntämisen tärkeydestä, sillä se sopii parhaiten suurelle yleisölle. Ja siksi on erittäin tärkeää, että kaikki tässä suhteessa tehtävät yritykset jollain tavoin vastaisivat niitä vaatimuksia, joita taiteelle on totuttu asettamaan.

Jos katsomme ensin teoksia, joiden suomentaminen tuottaisi parhaimmat tulokset, niin näyttäisi selvältä, että on valittava erityisesti sellaisia kirjoja, joita ei vielä ole ruotsin kielellä. Ruotsista kääntäminen sitä vastoin on tarpeen vain silloin kun kysymys on tavalliselle kansalle sopivasta kirjallisuudesta. Onhan selvää, että maan sivistyneet asukkaat lukevat mieluummin ruotsinkielistä alkuperäisteosta kuin suomennosta. Mutta Saksan ja Tanskan kirjallisuus on jo eri asia ja ranskalainen, englantilainen tai italialainen kirjallisuus sopivat suomennettaviksi vielä paremmin. Lyhyesti sanoen: mitä vähemmän lukijoita alkuperäisteoksella voidaan olettaa olevan, sitä hyödyllisempää sen kääntäminen on ja sitä enemmän lukijoita käännös saa. Esimerkiksi Tasson, Oehlenschlägerin, Schillerin, Berangerin, Hugon, Shakespearen tai Byronin runot eivät jäisi vaille lukijoita – jos kääntäjä edes jossain määrin pystyisi välittämään alkuperäisen runon henkeä ja kauneutta.

Olemme valinneet tarkoituksella nämä esimerkit. Sillä kukapa rohkenisi kääntää näiden mestarien teoksia tuntematta runollista kutsumusta, joka tekee hänestä heidän edes kaukaisenkin sukulaissielunsa. Mutta ketään muita ei kannata siirtää niin köyhään kirjallisuuteen kuin suomenkielinen, jossa jokaisesta käännöksestä on tultava lajissaan täydellinen mallikappale. Niinpä luulemmekin, että kuka tahansa voi jo etukäteen myöntää useimpien tähän asti julkaistujen runosuomennosten olevan pikemmin tyyliharjoituksia kuin teoksia, jotka ansaitsisivat pysyvän paikan isänmaan kirjallisuudessa.

Mutta ne vaikeudet, jotka estävät runokäännöksen onnistumista, siis estävät sitä olemasta runoutta, jäävät suurimmaksi osaksi pois käännettäessä proosaa. Myös nykyajan kirjallinen maku lupaa tämän tien yrittäjille menestystä. Onhan romaani sanomalehtikirjallisuuden jälkeen nykyaikaisen yleissivistyksen tehokkain levittäjä. Romaaneista taas ranskalainen ja englantilainen kirjallisuus tarjoavat runsaimman valikoiman. Muistutamme vain siitä, että esim. monia Dickensin niin miellyttävistä ja suosituista romaaneista ei ole saatavissa ruotsiksi. Olemme varmoja siitä, että tällä alueella suomen kieli pystyy helpoimmin tavoittamaan kirjallisesti sivistyneiden enemmistön, ja kieli myös parhaiten taipuu ilmaisemaan modernin sivistyksen ajatuksia ja tunteita. Mutta palatkaamme runokäännöksiin.

Sinänsä kiitettävä kunnioitus on saanut useimmat kääntäjämme koettamaan Runebergin runojen suomentamista. Mutta jos kysytään, miten nämä käännökset tällä hetkellä hyödyttävät suomenkielistä kirjallisuutta, niin vastaus jää vähintään epävarmaksi. Kukaan ruotsinkielinen ei niihin perehdy, ellei uteliaisuudesta tai jo aiemmin heränneestä mielenkiinnosta suomen kielen viljelyä kohtaan. Toisaalta vain harvat Runebergin runot voivat vaikuttaa rahvaaseen, koska niiden koko ajatuskulku on niin kaukana kansan sivistyksestä. Niinpä luotettavien miesten sanoman mukaan ”Hauta Perhossa” on puutteellisena käännöksenäkin tavoittanut lukutaitoisimmat rahvaanihmiset, kun taas ”Pilven veikko” on kaikkialla jäänyt rahvaalle käsittämättömäksi. Ja pahinta tässä, niin kuin kaikessa kansalle tarjotussa lukemisessa on se helposti ymmärrettävä seikka, että rahvas ei ymmärrä kieliopillisesti oikeaa kirjakieltä. Toistaiseksi näiden käännösten vaikutuksen täytyy siis jäädä vähäiseksi. Mutta nyt emme puutu näihin syihin, vaan tutkimme, tyydyttääkö mainittujen runojen suomenkielinen asu kauneusaistia ja voivatko niistä nauttia muutkin kuin kielimiehet.

Minkä tahansa käännöksen ainoa ehdoton vaatimus on tietysti uskollisuus, yhdenmukaisuus alkutekstin kanssa. Mutta silloin on muistettava, että tämä vaatimus koskee myös muotoa, ei vain sisältöä. Ja koska kaunokirjallisuus eroaa muusta kirjallisuudesta lähinnä juuri muodon suhteen, niin vaatimus sen säilyttämisestä on olennainen. Kääntäjän ei pidä olla uskollinen alkutekstille vain tehdäkseen oikeutta kirjailijalle, vaan siksi, että millään muulla tavalla käännöksestä ei tule taideteosta. Sillä vaikka kääntäjä itse olisi taiteilija, jolla on runollista lahjakkuutta, niin hän ei saa aikaan taideteosta antamalla lainatuille ajatuksille runollisen muodon. Muodosta kun ei tule kaunista, jolleivät ajatus ja sen asu kumpua samasta päästä, jollei edellinen synny samasta sydämestä kuin jälkimmäinenkin ja tule ensi kertaa päivänvaloon yksin sille kuuluvassa puvussa, jonka myötä se vain on, mitä on. Näin ollen käännös voi onnistua välittämään runon hengen ja sisällön vain jos se säilyttää myös muodon. Vain silloin siitä voi tulla taideteos. On tietysti selvää, että käännöksen täytyy jäädä aina jälkeen alkuperäisestä, sillä kyvykkäinkään kääntäjä ei pysty synnyttämään itsessään samaa inspiraatiota, joka on luonut alkuteoksen. Mutta pyrkimys uskollisuuteen muodon suhteen on silti ainoa tapa saada käännös lähenemään sitä, mitä sen pitäisi olla.

Ei ehkä olisi niin välttämätöntä puhua tässä siitä, mitä runomuoto on, ellei niin usein näkisi käännöksiä, joissa ainoastaan säemuoto muistuttaa alkuteoksesta ja ylipäänsä runoudesta. Siksi ei voi olla täysin hyödytöntä muistuttaa siitä, että runo pukee ajatuksen, käsitteen ja aatteen sanoiksi, joita ei voi tavoittaa harkinnalla ja ymmärryksen ponnisteluilla. Ne luovat mielikuvituksella tavoitettavan kuvan tai tunteella koettavan tilanteen ja siten antavat kirkkaamman tai hämärämmän käsityksen siitä, mitä runoilija on tahtonut ilmaista. Ajattelu voi tietenkin edelleen ruotia asiaa ja selvittää, mitä totta ja kaunista runo sisältää, mutta se ei silloin ole tekemisissä runoilijan sanojen, vaan niiden lukijalle välittämän vaikutelman kanssa. Olemme sitä mieltä, että tarkinkaan tutkimus ja terävinkään ymmärrys ei kykene käsittämään runon sisältöä, ellei runon esittämien kuvien katseleminen ja sen synnyttämien tunteiden kokeminen ole jo antanut ajattelulle materiaalia, jonka kanssa mitellä voimiaan. Siksi runoilija puhuukin epiteeteillä, kuvilla ja vertauksilla, jotka tekevät lukijalle havainnolliseksi sen, mitä hän on sielussaan kokenut. Emme halua sanoa, mitä hän on ”ajatellut”, sillä hän ei itsekään ole löytänyt runossa esittämäänsä sisältöä ymmärryksen ponnisteluilla, vaan hän on tarkastellut sitä mielikuvituksessaan ja tuntenut sen sydämensä liikkeissä. Näitä kuvia ja näitä tunteita hän runossaan ilmentää.

Kääntäjän tulee siten säilyttää runon muoto, runoilijan omat vertaukset, kuvat ja epiteetit rikkumattomina. Mutta myös jokainen sana ja jokainen ilmaus on tärkeä. Tiedämme, että kieli ylipäänsä on runoutta siinä mielessä, että useimmat sanat alunperin tarkoittavat aistillisia ilmiöitä, havaitsemisen kohteita, joihin abstrahoiva ymmärrys on sitten kiinnittänyt yliaistillisen merkityksen. Sellaisilla sanoilla kuin ”rätt”, ”brott”, ”känna” tai ”framställa” on niin sanoaksemme käsinkosketeltava merkitys ja runossa ei ole lainkaan yhdentekevää, käytetäänkö niiden tilalla abstraktisempia sanoja ”sedligt”, ”synd”, ”tanka” ja ”tala”. Jos ensin esitettyjen sijaan käytetään jälkimmäisiä niin ilmaisu kadottaa kuvallisuuttaan ja havainnollisuuttaan. Se ei kykene enää samalla tavoin vaikuttamaan mielikuvitukseen ja tunteeseen. Jokaisella yksittäisellä sanalla on runossa suuri merkitys ja erityisen merkittäviä ovat runoilijan nimenomaan henkisten asioiden kuviksi, ikään kuin niiden pysyviksi vertauksiksi valitsemat sanat. Runoilija esim. kuvaa nuoruutta ruusun puhkeamisella, nuoruuden huolettomia nautintoja perhosen elämällä. Tällaisten ilmausten vaativuutta lisää se, että runoilijan omaperäisyys näkyy yleensä paremmin juuri kuvien ja vertausten kuin yksittäisten ilmausten valinnassa.

Tällä kaikella emme halua vaatia, että kääntäjän tulisi orjallisesti jäljitellä alkutekstiä. Hänen tulee tosin perehtyä siihen niin että hän elää hetken sen hengessä ja juuri siksi ilmaisee sen muodossa osuvimmin myös itseään. Mutta juuri tämä inspiraatio, josta myös kääntäjän tulee olla osallinen, edellyttää tiettyä vapautta, eikä siihen sovi orjallinen jäljittely tai sidonnaisuus. Kaksi näyttelijää voi esittää draamakirjailijan luomuksia eri tavoin, kumpikin oman näyttelijänlaatunsa mukaan, mutta silti kumpikin ilmaisee täydellisesti sen mitä kirjailija on tahtonut sanoa. Tai kaksi musikaalista lahjakkuutta voi esittää saman sävellyksen kumpikin omalla tavallaan yhtä täydellisesti. Aivan samoin kaksi kääntäjää voi tulkita samaa alkutekstiä yhtä taitavasti ilman että kumpikaan uhraa ominaislaatuaan. Jo se seikka, että kääntäjä siirtää runon kielestä toiseen, suo hänelle tällaisen vapauden. Luonnonolot, kasvatus, tunteet, ajattelutapa ja tavat liittävät runoilijan omaan kansakuntaansa. Toisaalta runon kauneus on tiiviisti sidoksissa kieleen, jota se puhuu. Edellisessä suhteessa kääntäjä voi ja hänen pitääkin jossain määriä vapautua omista kansallisista lähtökohdistaan ja asettua alkutekstin runoilijan asemaan. Mutta hänen tehtävänsä on silti sanoa se kaikki jollain muulla kuin alkutekstin kirjoittajan kielellä. Siksi kääntäjän on omista mieleenjohtumistaan etsittävä jälkimmäisen ilmauksille sellaisia vastaavuuksia, jotka välittävät alkuperäisen runon kauneutta käännöskielen henkeen sopivalla tavalla, sen sääntöjen mukaisesti kauniissa ja runollisessa muodossa.

Kun tätä punnitsee mielessään, vakuuttuu helposti siitä, että käännöksen tulee mukautua myös oman aikansa sivistykseen. Kielihän ei ole sellaista kuollutta materiaalia, joka säilyisi muuttumattomana kansakunnan sivistyksen muuttuessa. Päinvastoin kaksi samasta runosta eri aikoina tehtyä käännöstä ovat aina myös muodoltaan erilaisia. On mentävä vielä pitemmälle ja väitettävä, että korkeammalle ehtineen sivistyksen oloissa jokainen lukija ja siten myös kääntäjä ymmärtää koko runon aivan toisin kuin suhteellisesti alhaisemmalla kulttuuritasolla. Runon tulkinta ei siis riipu vain kielestä, jolla tulkinta tapahtuu, vaan myös sen kansakunnan koko ajattelu- ja toimintavasta, jonka kielelle runo käännetään. Mutta tämä kaikki suo kääntäjälle myös vapauden siitä pakosta, jonka alkuperäistekstin kirjain hänelle muuten asettaisi. Hän voi ja hänen täytyy vaihtaa ilmauksia, kuvia ja muitakin alkutekstin aineksia sellaisiksi, jotka soveltuvat paremmin hänen kansakuntansa ja hänen omaan käsitykseensä runon kauneudesta kuten myös sen kielen luonteeseen, jolla hän haluaa luoda tätä kauneutta vastaavan muodon.

Juuri tämä kääntäjän kaksoisvelvollisuus, olla samalla kertaa uskollinen alkutekstille ja oman kielensä hengettärelle tekee kääntämisen taidon vaikeaksi. Onkin selvää, että vain runoilija voi menestyksellisesti uudelleentulkita runoilijan luomuksia. Ainakaan runon kääntäminen ei onnistu siltä, jolla ei ole melkoista runouden tajua. Näin ollen täytyy tuntua hämmästyttävältä, että niin suomesta kuin suomeksikin kääntäjiä on runouden alalla ilmaantunut niinkin paljon, kun taas uskonnollista kirjallisuutta lukuun ottamatta hyvin harvat kääntäjät ovat rikastuttaneet suomen kieltä proosateosten käännöksillä. Etukäteen arvellen tämä tuntuisi oikeuttavan sen oletuksen, että moni on lähtenyt ensin mainitulle saralle vailla todellista kutsumusta.

Mielestämme tämä oletus ei todellakaan jää perusteettomaksi. Emme suinkaan pidä tämänkaltaista esiintymistä vain turhamaisuuden tuloksena. Mutta toisaalta jokaisen ihmisen elämässä on ajankohta, jossa tunne ja mielikuvitus hallitsevat ja jossa jokainen henkisesti herännyt ihminen tuntee halua ilmaista sisintään runoissa. Toisaalta suomen kieli taas on useimmille edelleen verrattain outo kieli, koska heidän koko sivistyksensä on ruotsinkielistä. Sen vuoksi heidän ei olekaan yhtä helppoa arvioida suomenkielisen kuin ruotsinkielisen runon kauneutta. Heidän ei ole helppo ratkaista, antaako ensin mainittu toivotun vaikutelman ja oikeuttaako sen muoto ja sointi sanomaan sitä kauniiksi. Niinpä on helppo ymmärtää, että he halutessaan kartuttaa suomenkielistä kirjallisuutta ja rakkaudessaan jonkin vieraan runoilijan tuotteisiin ovat ryhtyneet kääntämään niitä suomeksi vakuuttuneina siitä, että he näin rikastuttavat sekä kirjallisuutta että kieltä. Samasta sinänsä kiitettävästä vaikuttimesta nouseva into tutustuttaa myös ruotsinkieliset suomalaisen runouden kauneuksiin on tuottanut koko joukon epäonnistuneita ruotsinnoksia, mistä todisteita löytyy useimpien sanomalehtiemme palstoilta.

Punnitkaamme väitteitämme jonkun Lönnrotin käännöksen avulla. Olemme valinneet esimerkiksi Runebergin runon ”Svanen” (Joutsen), jonka Lönnrot kääntää näin:

”Kesäisen illan kullasta

Tuo joutsen tultuaan,

joen lähelle laskihen

Ja loihen laulamaan.”

Suloa Suomen lauloi hän,

Kesiä Pohjolan,

Kuin halkiöisin aurinko

Valaisee maailman.

Kuin varjopujen suojassa

On hetket herttaiset,

Ja aallot uia armahat,

Ja rannat rauhaisat.

Ja kuin suloista siellä on

Syleillä kultoa,

Ja kuinka vilppi, viekkaus

Siell’ uppo outoja.

Niin souti salmi salmelle

Se Joutsen joikuen,

Ja kultansa kohattua

Syleili lausuen:

Vähänpä tuosta kuinka jo

Ikäni määrän sain,

Olen uinut Pohjan aalloilla,

Syleillyt kultoain.

Kun käymme käännöstä läpi säe säkeeltä, huomaamme sen poikkeavan alkuperäisestä ei vain ilmaisuiltaan ja kuviltaan vaan joskus myös ajatuskulultaan. Ja mikä vielä pahempaa, huomaamme että nämä poikkeamiset myös hävittävät alkuperäisen runon ansiot.

Ensimmäinen säe alkaa Runebergilla:

”Från molnens purpurstänkta rand / Sjönk svanen lugn och säll” – –

Tässä on ensinnäkin se pieni virhe, että Lönnrot on jättänyt pois joutsenen epiteetit, vaikka ne ilmaisevat linnun iloa sen elämästä pohjolassa. Tätä voidaan kuitenkin pitää varsin merkityksettömänä seikkana, sillä koko runo kehittelee samaa asiaa. Pahemmin töksähtää vielä merkityksettömämpi ”tuo”, jolla Lönnrot täyttää säkeen mitan. Ilmaus ”kesäisen illan kullasta” taas on kaunis vaikkei se vastaakaan ilmausta ”molnens strand”, ellei sitten pidetä uskallettuna sanoa: joutsen tuli iltaruskosta. Tämä merkitys olisi kai ainoa, johon ”illan kulta” voisi käydä. Muutenhan ”illan kultaa” löytää pikemmin sen joen pinnalta, johon joutsen ui, kuin ilmasta, josta joutsenen sanotaan tulleen. Jo tämä tulkinnanvaraisuus osoittaa, kuinka paljon havainnollisempi alkuperäinen ”molnens rand” on. Joutsenen lentoa ei siinä voi erottaa linnun merkityksestä pohjolan kauneudelle, joka sen tänne houkutteli. Mutta tätä voidaan pitää pikkuasiana. Mielestämme ensimmäinen säkeistö on käännöksen onnistunein. Toisessa säkeistössä, jonka alun ”Om nordens skönhet var hans sång” Lönnrot on kääntänyt isänmaallisemmin ”Suloa Suomen lauloi hän”, jatko menee näin:

”Hur glad dess himmel är, / Hur dagen glömmer natten lång / Att gå till hvila der.”

Tässä on taas hukattu kaunis ja havainnollinen kuva, kun Lönnrot korvaa pohjolan ”glada himmel” puhumalla pohjolan ”kesästä”. Vielä selvemmin siirrytään runosta proosaan, kun hän antaa joutsenen laulaa sitä tunnettua tosiseikkaa, että aurinko paistaa koko yön. Lönnrot sivuuttaa kokonaan Runebergin pohjolan kauneudesta iloitsemista kuvaavan ”dagen glömmer att gå till hvila”.

Pidämme todellakin viimeksi mainitsemaamme kömmähdystä anteeksiantamattomana, siinäkin tapauksessa ettei käännöksessä muuten olisi vastaavia virheitä. Mutta niitä on joka säkeistössä. Niinpä kolmannessa säkeistössä alkuteksti vain maalailevasti kuvailee pohjolan järvien koivujen ja leppien varjostamia rantoja, Lönnrot muuttaa tämän ajatukseksi siitä, kuinka hetket tässä varjossa kiitävät iloisesti ja aallot ovat ”uida armahat”. Myöskään neljännen säkeistön ”syleillä kultoa” ei ole sopiva ilmaisu joutsenen rakkaudelle. Originaalissa onkin ”att ega der en vän”. Vielä huonommin sama sana sopii viimeisessä säkeistössä. Aiheellisesti on huomautettu, että myös alkuperäisen runon

”Du älskat har på nordens ström / Och sjungit i dess vår”!

pitäisi mieluummin olla

”Du sjungit har på nordens ström / Och älskat i dess vår.”

Mutta kun Lönnrot panee joutsenen laulamaan: olen uinut pohjolan aalloilla ja syleillyt (suudellut) rakkaimpaani, niin huomaamme helposti runollisen usvan kadonneen alkutekstin sanojen myötä. Vielä kerran Lönnrot puhuu ”syleilemisestä” viidennessä säkeistössä, jossa alkuteksti kuuluu ”Och snart han smög till makans bröst.”

Lopuksi voisi huomauttaa, että alkutekstin neljännen säkeistön viimeiset rivit

”Hur troheten är hemfödd der / Och längtar dit igen”

viittaavat selvästi joutsenen omaan kaipuuseen pohjolaan, eivät vain vääryyden puuttumiseen sieltä. Samoin seitsemännen säkeistön alun

”Hvad mer, om än min lefnadsdröm / Ej sekler tälja får”

olisi pitänyt muistuttaa Lönnrotia siitä, että runo ja rakkaus ovat jotain muuta kuin ”uja” ja ”syleillä”.

Vastapainoksi lainaamme vielä Lönnrotin käännöstä Runebergin tunnetusta runosta ”Vid en källa” (Lähteellä). Siinä hän todella onnistuu alkuperäisen runo välittämisessä. Viimeisen säkeistön Lönnrot kääntää näin:

”Och spegelns ljus och mörker skall

Likväl af dem bero!

O källa, när blir leken all,

När får din bölja ro?”

”Ne mieli raukan kuitenki

Moneksi muuttavat

Voi koskastapa varjojen

Valehet loppuvat!”

Tässä tapauksessa poikkeaminen on luvallista, osin oman runollisen arvonsa vuoksi ja osin siksi, että tällainen koko runoa selittävä loppu toimii paremmin, vaikkei sitä olekaan puettu kuvan muotoon. Huomautamme erityisesti siitä, että Lönnrot on tässä suonut pilvelle elämän ja henkisen toiminnan, vaikka hän edellisessä runossa sivuutti Runebergin vastaavan kuvan ”Hur dagen glömmer natten lång, att gå till hvila”

Sanomme suoraan, että Lönnrotin säkeiden kieli on vain harvoin niin sointuvaa kuin lyyriseltä runolta toivoisi. Tähän on lisättävä, että olemme epävarmoja suomenkielen korvastamme ja siksi tämä mielipiteemme kaipaa toisten vahvistusta kipeämmin kuin muut arviomme.

Vertailun vuoksi esitämme tässä kaksi käännöstä Runebergin runosta ”Den sjuttonåriga”. Toinen on Lönnrotin, toinen on julkaistu Saimassa 1845 nimimerkillä L. P. Jälkimmäinen seuraa alkutekstiä uskollisemmin. Edellisessä on kuitenkin sellaisia poikkeamia, jotka eivät mielestämme ole tuomittavia, kuten esim. kolmannessa säkeistössä. Meidän tunteeseemme ja korvaamme jälkimmäinen soi kuitenkin runollisemmin.

Lisäämme näytteeksi siitä, kuinka sujuvasti Lönnrot käyttelee suomenkielen muotoja, kaksi Runebergin ”Vårvisanin” säkeistöä alkuperäisenä ja käännöksenä:

Mutta nämä rivit osoittavat myös sen, kuinka vaikeaa on suomenkielen muotopaljoutta käyttämällä ja ilman niin kutsuttuja svetisismejä välittää uutta eurooppalaista runoutta. On kiistatonta, että sivistyneiden kielten yksi-, kaksi- ja kolmitavuisia sanoja, joissa paino määrää tavujen metrisen arvon, on helpompi sovittaa mittaan kuin suomen neli- ja viisitavuisia johdettuja ja taivutettuja sanoja. Mutta nämä muodot ovat yleensä, kuten äskeisissäkin tapauksissa, osuvampia kuin niiden purkaminen yksinkertaisempiin muotoihin ja määrääviin partikkeleihin. Niinpä Lönnrot kääntää seuraavat Runebergin rivit (Idyll och Epigram, 1.)

”Ty de rodnat mellan älskans händer.

– – – – –

Ty de rodnat under älskarns läppar.

näin:

– – – käet punaiset,

Kauan kultoa käteltyänsä

– – – suu punainen,

Suueltua sulhokaista liion;

Ahlqvist kääntää samat rivit ”Runoelmissa” näin:

Sillä kullan käit punannut oil ne.

– – – – –

Sillä kullan suu punannut oil sen.

Toisessa kohdassa, jossa alkuteksti kuuluu seuraavasti:

”Men du vårdar ej den hulda bilden,

Du förvarar ej min flickas anlet,

När hon bortgått, flykter även bilden.”

Lönnrot kääntää näin: Ja Ahlqvist:

Et sä kätke kuitenkan kuvaista, Vaan kuvaansa sie et korjaellut,

Kasvojen kuvoa kaunokaista, Etkä muodostaan mitään pitännä,

Kuvanensa lasket kulkemahan. Mentyään, kuvai katoopi kohta.

Kun vertailemme näitä käännöksiä niin pitkälle kuin voimme, huomaamme mainitsemamme eron: Ahlqvist käyttää enemmän partikkeleja läheten näin raamatunsuomea ja moderneja kieliä. Tällä tavoin hän pystyy myös tekemään käännöksensä äärimmäisen uskolliseksi. Ehkä juuri tämä seikka yhdessä tottumuksen kanssa tekee kielen sujuvammaksi ja saa sen kuulostamaan korvissa pehmeämmältä. Lönnrot sitävastoin käyttää enemmän yhdistettyjä muotoja ja pyrkii ylipäänsä kieliopillisesti korrektiin ilmaisuun, mikä pakottaa hänet uhraamaan yhtä ja toista sekä sisällöstä että muodosta.

Mutta myös Ahlqvistin kieli voi kuulostaa korvaan kovalta ja lyhyidenkin sanojen käytössä tarvitaan jonkinmoinen kohtuus. Koetamme havainnollistaa tätä seuraavien kahden näytteen avulla:

Näistä kahdesta ensimmäinen on mielestämme sointuvampi. Kuten sanoimme, tiuhempi tai harvempi paino vaikuttaa selvästi säkeen sointiin. Ahlqvistin runokielen puutteena voi pitää kesuuran harvinaisuutta, vaikka se meidän mielestämme onkin kaunis vain silloin kun se ei tee väkivaltaa painotukselle. Kenties käännös on paikoin liiankin orjallista niin että se estää kielen vapaata kulkua. Varmaa on, että koko ”Runoelmia”-kokoelmassa ei ole yhtään niin sujuvaa ja lämmintä runoa kuin Ahlqvistin Saiman numerossa 21/1845 julkaisema Stagnelius-käännös ”Laulu Anakreonin tapaan”. Kehotammekin suomenkielisen runouden harrastajia tutustumaan tähän runoon, jossa paino säemitan ansiosta tavallisesti osuu yhteen keston kanssa, kuten esim.

Runsahan riemun

Löyvät sä kyllä

Kukkasen kauniin

Hiemu hajuista

Vaahosta viinan

Soiton helosta

Neitosen nuoren

Nännistäkin.

Niitä arvon lukijoita, jotka eivät ole perehtyneet suomenkielen runomitan lakeihin, pyydämme lukemaan nämä rivit niin kuin samat sanat sanottaisiin proosana, arkipuheessa. Huomaamme, että vain sanat ”hajuista” ja ”helosta” menettävät säkeessä tavallisen ääntämyksensä niin että ensimmäisen tavun painotus on molemmissa sanoissa kadonnut ja jälkimmäisen sanan toisesta tavusta on tullut pitempi kuin miksi se tavallisesti lausutaan. Jos käymme samalla tavalla läpi edellä esitettyjä runoja, huomaamme Lönnrotin käännösten poikkeavan proosapuheesta paljon useammin kuin Ahlqvistin. On selvää, että tämä ei ole moite Lönnrotia kohtaan, kun vanhoissa runoissa näemme saman asian esim. seuraavissa säkeissä:

Kuules neito, kuin sanelen

Kuin sanelen, kuin puhelen

Olit kukka ollessasi

Kasvaessasi kanerva.

Kun tätä lauletaan runotahdissa, on unohdettava sanojen proosallinen lausuminen kokonaan. Onhan tunnettua, että kreikankieliset runot ainakin sellaisina kuin ne nykyään luetaan, eivät piittaa painosta ja niiden mitta perustuu kokonaan tavujen pituuteen. Niillä on kuitenkin se etu suomenkieleen nähden, että niissä yksinkertainen lyhyt vokaali ei voi yksin muodostaa pitkää tavua, mistä tässä esitetyissä runoissa on paljon esimerkkejä. Myös suomenkielessä on kesto asetettu mitan perustaksi. Tarkempien sääntöjen suhteen viittaamme erääseen Lönnrotin artikkeliin Litteraturblad till Saimassa 1845 sekä Eurénin kielioppiin. Mutta Akiander on nyttemmin esittänyt Suomi-kirjassa toisenlaisen näkemyksen. Hänen mukaansa painon pitää antaa runomitan laki, minkä vuoksi äsken esittämämme runokatkelma pitäisi hänen mukaansa lukea proosapuheen tapaan. Hänen mukaansa laulun melodia järjestää säkeiden rytmin toisin kuin paino, siitä tai kestosta riippumatta. Herra Akianderin käsityksellä on vahvat perustelut ja se tekisi suomenkielen runomitan samanlaiseksi kuin nykykielissä ylipäänsä. Lukija ymmärtää helposti, miten tärkeä tämä kysymys on koko suomenkielisen kirjallisuuden tulavaisuuden kannalta.

Jätämme eräiden muiden kääntäjien yritysten käsittelyn toiseen kertaan.