Kotimaista kirjallisuutta
Suomi.Tidskrift i Fosterländska ämnen 1845 [Suomi. Isänmaallisia aiheita käsittelevä aikakauskirja 1845.] Viides vuosikerta. Helsinki 1846 (hinta 1 1/2 ruplaa hopeaa).
Isänmaanystävä tervehtii iloisesti jokaista tämän aikakauskirjan uutta vuosikertaa, joka toisessakin merkityksessä on juuri tämän ajan kirja. Monilta sen sivuilta näkyy selvästi, että se kuuluu nuoreen aikakauteen, jolle kaikki kysymykset vielä leijuvat ratkaisemattomina ja lähes jokainen yritys niihin vastaamiseksi on myös ensimmäinen. Jos kirja siten ei voi täysin tyydyttää lukijaa, niin sen uusille ponnistuksille avaama kenttä tarjoaa kuitenkin näköaloja työlle ja valmistaa rikasta tulevaisuutta.
Tämän vuosikerran merkittävin artikkeli on epäilemättä Matth. Akianderin ”Försök till utredning (utredande?) af Finska språkets ljudbildning” (Suomen kielen äänteenmuodostuksen selvittelyä). Jo tekijän aiemmin julkaisemassa venäjän kieliopissa merkillepantavaa oli kielitieteen yleisimpien määritysten selkeä ja terävä käsittäminen ja esittäminen. Nyt esilläolevassa tutkielmassaan hän osoittaa, että nämä kyvyt pääsevät esiin myös tarkassa ja pienimpiin yksityiskohtiin menevässä erityistutkimuksessa. Kirjoitus antaa tavallaan enemmän kuin sen nimi lupaa. Se panee kielen ikään kuin syntymään ja kasvamaan lukijan silmien edessä, yksinkertaisimmista äänteistä ja vieläpä niiden ainesosista alkaen. Emme kykene sanomaan, keihin filologeihin tekijä työssään nojautuu ja kuinka paljon. Mutta jokainen sivu todistaa niin omaperäisestä ja uutterasta tutkimustyöstä, että tutkielma löytää aivan varmasti tiedonhaluisia lukijoita myös kaukaa sen piirin ulkopuolelta, jolle ”Suomi” on tarkoitettu. Omasta puolestamme tunnustamme avoimesti, että ennen tähän kirjoitukseen tutustumista meillä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka pitkälle etymologia voi päästä. Lainaisimme mielellämme jonkin otteen rohkaistaksemme sen lukemiseen, mutta mikä tahansa tämän kirjoituksen osa kärsisi, jos se irrotettaisiin tarkasta asiayhteydestään.
Merkittävää asiassa on se, että herra Akianderin tutkimukset tulevat antamaan eräille suomen kieliopin osille uuden muodon. Tämän oivaltamiseksi tarvitsee vain verrata hänen ”äänteenvahvennuksesta” ja ”äänteenheikennyksestä” esittämiään sääntöjä Eurénin kieliopin vastaaviin. Myös oppi loppuhenkosesta ja sen vaikutuksesta sananmuodostukseen on sangen uusi. Edelleen Akiander näyttää taipuvaiselta ottamaan uudelleen käyttöön kaksi deklinaatiota. Lopuksi hän hylkää kokonaan opin tavuaseman merkityksestä prosodiassa ja ylipäänsä kestolle rakentuvan suomenkielen runomitan. Mikä tekee tämän kaiken merkittäväksi, on äänteen muodostumista ja lakeja koskeva tutkimus, johon Akiander perustaa väitteensä. Tutkimus liikkuu alueella, jota kukaan suomalainen ei ennen Akianderia ole tutkinut. Akiander tutkii itsenäisesti äänteenmuodostusta käyttäen hyväkseen anatomian puhe-elimistä antamaa tietoa. Tutkimuksiinsa tukeutuen hän puolestaan määrittelee kirjainten keskinäistä sukulaisuutta. Tältä pohjalta hän soveltaa suomen kielelle ominaiseksi tunnustettua sääntöä, että kieli sananmuodostuksissaan pyrkii eri tavujen äännevoiman tasapainoon. Hänen todistelunsa on niin johdonmukaista, että sen kumoamiseksi ei todellakaan mikään vähäinen järkeily riitä.
Näyttää sis selvältä, että herra Akianderin esiintyminen tulee jakamaan suomalaiset kielitieteilijät kahteen leiriin. Kun vastustajat ovat sellaisia kuin Lönnrot ja Ingman, ei hän ainakaan pääse valittamaan mielipiteidensä liian helposta voitosta. Kiistaton saavutus on se, että Akiander on saattanut keskustelun näistä kysymyksistä tähänastista periaatteellisemmalle pohjalle. Monet näitä asioita käsittelevät lehtikirjoitukset nimittäin muista ansioistaan huolimatta osoittavat, ettei arvoisien kirjoittajien väitteillä ole todella tieteellistä pohjaa. Herra Akianderin tutkimusten kautta sellainen on nyt saavutettu.
Jäänee ikuisesti selvittämättömäksi asiaksi, miksi eri kansat ovat alkaneet nimittää tiettyjä käsitteitä eri perusäänteillä niin että esim. ruotsin sanat ”kärlek” ja ”hat” kuulostavat kovin erilaisilta kuin suomen ”rakkaus” ja ”vaino”. Toisissa sanoissa kuten ”kropp” ja ”ande”, ”ruumis” ja ”henki” on enemmän yhtäläisyyttä mutta ero on silti riittävän selvä ollakseen selittämätön. Vieläkin halutaan joskus löytää sanan ääntymisestä vastaavuutta esim. siihen intohimoon tai mielenliikutukseen jota se ilmaisee. Mutta usein näyttää siltä kuin äänne ilmaisisi leikillään juuri päinvastaista kuin sen pitäisi. Sitä vastoin eri kieliheimojen välillä on enemmän yhtäläisyyksiä niin sanotussa foneettisessa, äänteiden sukulaisuuteen ja sointiin perustuvassa sananmuodostuksessa. Mutta useimmiten myös siinä näkyy eri kielten välillä selvä erilaisten lakien ja sääntöjen ilmaisema ero. Akiander näyttää ajattelevan, että erilaisuuden pohjalla voisi olla itse puhe-elinten erilaisuus eri kansoilla. Luulisi kuitenkin, että jos tällaista eroa on, se olisi seurausta jo eri tavoin muodostuneesta henkisyydestä, niin että erilainen käsitys äänteen ja käsitteen vastaavuudesta ja puheen soinnista on muovannut itse puhe-elimiä erilaisiksi. On tämän asian kanssa miten tahansa, niin selvää on kuitenkin, että mainittu kielen foneettinen elementti määrää tiettyyn rajaan asti sananmuodostusta jostain annetusta kantasanasta ja joka tapauksessa se määrittää taivutusta. Ja kun Akiander perustaa väitteensä juuri tähän, niin hän on asettanut kysymyksen sille ainoalle pohjalle, jolla siihen voidaan odottaa ratkaisua.
On kuitenkin ilahduttavaa, kun voi melkein väittää, että saksaa lukuunottamatta tuskin minkään elävän eurooppalaisen kielen kielioppia on tutkittu niin tarkoin kuin suomen. Jo lähitulevaisuudessa voimme odottaa sellaista suomen kielioppia, joka kestää vertailun minkä muun kanssa tahansa. Ylipäänsä maamme kielenopetuksessa ei kreikkaa lukuunottamatta käytetä ainoatakaan kielioppia, joka antaisi jonkinlaista käsitystä siitä, kuinka pitkälle suomen kieliopin etymologisessa puolessa on jo päästy. Ja kuitenkin Akiander on tämän alan tutkimuksillaan todella avannut uutta uraa. Opettakoon hänen sekä hänen kuuluisien edeltäjiensä esimerkki nuoremmalle sukupolvelle, että isänmaallisen kirjallisuuden harrastaminen voi tarjota rikkaan sadon, ja ettei maamme ruotsinkielisiltä sivistyneiltä ole mikään uhraus, jos he suuntaavat voimansa tähän kirjallisuuteen. Päinvastoin se tarjoaa hedelmälliselle tieteelliselle toiminnalle kaikkein parhaat näkymät.
Castrénilta on tässä vuosikirjassa kaksi tutkielmaa: ”Utdrag af Reseanteckningar år 1845” sekä ”Anteckningar om Samojediskans förvandtskap med de Finska språken”. Molemmat ovat varsin merkityksettömiä luonnoksia, ilahduttavia tervehdyksiä tältä maanmieheltämme, mutta vailla suurempaa tieteellistä arvoa. Jälkimmäinenkin sisältää vähemmän todistelua kuin viittauksia mainitun sukulaisuuden mahdollisuuteen ja vihjeitä sellaisen merkityksestä etnografialle. Professori J. J. Tengström esittelee Caloniuksen teosta ”Relation om Åbo Akademi 1783.” Artikkeli on mielenkiintoinen sekä molempien kirjoittajien jokaiselle suomalaiselle rakkaan nimen vuoksi että myös perustana yliopiston taloudellisen tilanteen vertailulle nyt ja kuusikymmentä vuotta sitten. Jokainen aavistanee helposti, että vertailu hallitsijoiden viimeisten 30 vuoden aikana opinahjollemme osoittaman avokätisyyden vuoksi muodostuu erittäin ilahduttavaksi. Nyt voisi vain odottaa todisteita siitä, että myös älylliset voimavarat ovat kasvaneet yhdessä ulkoisten resurssien kanssa.
Herra Jac. Fellman on kirjoittanut kommentteja Suomen talousseuran kirjeenvaihtajan välittämään yhteenvetoon satohavainnoista Suomessa. On helppoa ymmärtää, että tällaiset havainnot viljelykasvien kylvö-, kukinta- ja sadonkorjuuajoista maan eri osissa ovat erittäin arvokkaita. Useimmat tähän kootut tiedot ovat viiden vuoden ajalta, vuosilta 1818–1823. Varmojen keskiarvojen saamiseksi tämä aikaväli lienee liian lyhyt. Esitetystä yhteenvedosta käy kuitenkin ilmi, että maamme pohjois- ja itäosissa ruis kylvetään aikaisemmin ja korjataan myöhemmin kun taas kaura kypsyy siellä nopeammin kuin Etelä-Suomessa. Viimeksi mainitun kohdalla ero Ahvenanmaalla sijaitsevan Jomalan ja Pohjanmaalla sijaitsevan Kemin välillä on peräti 34 päivää. Itä-Suomessa kylvetään tunnetusti paljon harvempaan kuin lännessä ja etelässä ja niinpä siellä saadaan siemenestä suurempi tuotto. Mutta mainittujen vuosien tiedoista Viitasaarelta, Paltamosta ja Tohmajärveltä käy ilmi, että myös tynnyrinalaa kohti laskettu sato on Itä-Suomessa suurempi kuin muualla.
Professori Rein on kirjoittanut artikkelin ”Geografiska och Statistiska notiser om Kuopio Län”. Sikäli kuin voimme ymmärtää, maantieteellinen osa ei sisällä mitään uutta ja se jättää paljon toivomisen varaa tämän maankolkan fyysisen laadun käsittelyn suhteen. Tilastolliset tiedot taas ratkaisevat monia todella merkillisiä arvoituksia, joiden arvoituksellisuuteen myös tekijä kiinnittää lukijan huomiota. Palaamme lähemmin näihin kuriositeetteihin Saiman palstoilla emmekä siksi käsittele niitä tässä.
Herra Edvard Grönblad, ansiokkaan ”Urkunder upplysande Finlands öden” -teoksen julkaisija on kirjoittanut historiallisen tutkimuksen nimeltä ”Konung Carl IX plan att förbinda Saimen med Finska Viken”. Kirjoittaja haluaa nimittäin todistaa, että ne selvät merkit tällaisesta yrityksestä, joita yhä voi nähdä Lappeenrannan läheisyydessä ja joita kansantarinat kutsuvat ”Pontuksen kaivannoksi”, eivät liity mihinkään Pontus de la Gardien, vaan Kaarle IX:n tämänsuuntaiseen yritykseen. Tekijä ei kuitenkaan saa todisteluaan päätökseen tässä artikkelissa, vaan se jää jatkotutkimusten varaan. Olemme kerran aiemminkin huomauttaneet Grönbladin taipumuksesta turhaan laveuteen ja tämä artikkeli todistaa huomautuksemme turhankin osuvaksi. Koko ”Pontuksen kaivanto” on vajaan 500 metrin mittainen oja ja tämä antaa tekijälle aiheen esittää ei vain Pontus De la Gardien elämää ja kohtaloita, vaan myös yleiskatsauksen Ruotsin ja Venäjän suhteisiin tuona aikana ja ennen sitä, kuvauksen Suomen tilasta Kaarlen ja Sigismundin kiistojen aikana sekä lopuksi Kaarle IX:n henkilökuvan. Kaikki tämä voi olla sinänsä kiintoisaa ja se on tehty niin hyvin kuin tällaisessa summittaisessa yleiskatsauksesssa voi. Kukaan tuskin voi silti väittää, että kaiken tämän esittäminen olisi ollut tekijän tarkoituksen kannalta välttämätöntä. Toistamme, että tästä laveudesta tulee herra Grönbladin kirjailijanuran karikko, ellei hän ajoissa ryhdy sitä välttämään. Asiaa ei valaista hautaamalla se eri aiheiden monenkirjavaan joukkoon, eikä lukijan kiinnostusta pidetä yllä pirstomalla se loputtoman moneen kohteeseen. Kirjoittaja joutuu huomaamaan, että hänen muutaman sivun mittaisen tutkielmansa metodi johtaa hänet toistoihin, noihin kyltteihin joista lukija näkee toisen tai kolmannen kerran saapuvansa kohtaan, jonka hän luuli jo jättäneensä. Lukijalta vaaditaan myös aivan liikaa, jos halutaan, että hänen pitää odottaa vuosi niin vähäpätöisen kysymyksen ratkaisua ja toistaiseksi tyytyä vain esipuheeseen. Muutoin tekijän selvitys asian oikeasta laidasta on hyvin mielenkiintoinen sekä sinänsä että käsiteltävän ajankohdan kautta. Kirjoitukseen liittyy pieni kartta uuden ja vanhan kanavan sijainnista.
Toistamme tässä moitteiden lisäksi myös toiveemme siitä, ettei tekijä niistä pahastuisi, vaikka hän joskus katsoisikin aiheelliseksi teoillaan kumota niiden pätevyyden.
Mainitsemme viimeisenä Lönnrotin ”Kokeita Suomalaisessa laulannossa” siksi, että mielipiteemme vaatii tuekseen Lönnrotin tämän otsikon alle kokoamien runosuomennosten vertailua muihin samoista runoista tehtyihin suomennoksiin. Valikoima on Suomi- aikakauskirjan tämän vuosikerran ainoa suomenkielinen anti. Se koostuu Runebergin runojen käännöksistä sekä niihin liittyvistä suomenkielen runomittoja koskevista selityksistä. Emme ole aivan varmoja, onko Lönnrot halunnut esittää vain näytteitä hänen periaatteidensa mukaisesta, säännöllisestä ja virheettömästä runomuodosta vai onko hän pyrkinyt todella runollisiin käännöksiin. Mutta koska pelkäämme Lönnrotin korostavan runojen suomentamisessa liiaksi ensimmäistä vaatimusta jälkimmäisen kustannuksella, ja koska vertailu tarjoaa tilaisuuden esitellä myös muiden kirjoittajien mielestämme parempia käännöksiä, niin esitämme seuraavassa numerossa pari Lönnrotin käännöstä rinnan toisten tekemien käännösten kanssa.
Ulkomaista kirjallisuutta
Miscellen aus der neuesten ausländischen Literatur [Poimintoja uusimmasta ulkomaisesta kirjallisuudesta], poliittinen, tilastollinen, maantieteellinen ja kirjallinen aikakausjulkaisu. Toim. Friedr. Brau, Jena (hinta 9 taaleria).
Tämä kuukausittain ilmestyvä julkaisu tarjoaa suurelle yleisölle runsaan ja hyvin kootun valikoiman uusinta kirjallisuutta ja sellaisena se on suosittelemisen arvoinen. Lehti on ilmestynyt yhtäjaksoisesti vuodesta 1814. Sisältö koostuu lähinnä yllä mainittuja aiheita käsittelevistä artikkeleista, saksalaisista kirjauutuuksista lainatuista otteista sekä englantilaisesta ja ranskalaisesta käännöskirjallisuudesta, lähinnä romaaneista.
Vuoden 1845 kaksi viimeistä numeroa sisältävät seuraavaa: ”Der Dauphin von Frankreich”, kertomus tunnetun kruununtavoittelijan Naundorfin vaiheista ja suunnitelmista; ”Die Flora Amerikas”, lyhyt katsaus tuon maanosan kasvillisuuden merkittävimpiin piirteisiin; erään englantilaisen Dharvarin ja Bangaloren välillä kokemia seikkailuja kuvaava ”Drei Abentheuer vor Mitternacht”, ranskankielestä käännetty ”Die Türkei unter Abdul Meschid sekä lähinnä englantilaisista lehdistä koottuja poimintoja, ”Lesefrüchte”. Lisäksi näissä numeroissa on aiemmin aloitettujen artikkelien jatko-osia, mm. otteita Faucherin kirjasta ”Studien über England”.
Tämän vuoden ensimmäinen nide sisältää ranskasta käännetyn Michel ja Frederic Thomasin romaanin ”Eine Heirath für die andere Welt”, jatkon aiemmin aloitettuun romaaniin ”Zambola” sekä uudemman kasvitieteen kannalta varsin tärkeää Algeriaa käsittelevä ”Blicke in das Reich der Natur”.
Tämä luettelo kertonee riittävästi julkaisun luonteesta. Omasta puolestamme olemme sitä mieltä, että esim. Viborg-lehti voisi etsiä julkaistavia romaaneja mieluummin tämänkaltaisesta kirjallisuudesta sen sijaan että se nyt täyttää pääosan vuosikerrasta kirjalla ”Den eviga Juden”. Monipuolisuus on tämäntyyppisen julkaisun ehdoton edellytys ja siksi on erityisen ansiokasta, jos siinä julkaistaan myös vakavia artikkeleja. Niiden on oltava kuitenkin sen laatuisia, että niitä voi tarjota samalle yleisölle kuin novellejakin.
Litterar. Zeitungin arviossa lehden vuosikerrasta 1846 on varsin mielenkiintoisia huomautuksia.
Ranskalaiset jatkoromaanit tarjoavat tämänkaltaisille lehdille nykyään miltei liiankin runsasta, alati lisääntyvää materiaalia. ’Constitutionelin’ toimitus, joka pääsi pinnalle juuri tämän lähteen avulla, on nyt varmistanut ’päiväromantikko’ E. Suén jatkokertomusten saannin neljäksitoista vuodeksi eteenpäin. Alex. Dumas (’maison Dumas & Comp’, kuten häntä sattuvasti sanotaan) on sitoutunut kirjoittamaan seuraavien viiden vuoden aikana ainoastaan 18 nidettä romaaneja, puolet Constitutioneliin ja puolet La Presseen. Fr. Soulié on tehnyt samantapaisen sopimuksen ja sitoutunut antamaan 16 vuoden ajan romaaninsa ainoastaan La Presselle ja Le Siéclelle. Jules Sandeau on myynyt kaunokirjalliset tuotteensa La Presselle – poikkeuksena muutamat kirjoitukset Deux Mondes Revueen.
Constitutionel onkin maaliskuun ja huhtikuun numeroissaan todella julkaissut Suen uuden teoksen ”Martin, mémoires d’un valet de chambre”. Ruotsalaisen kirjapainoalan ripeyttä kuvastaa se, että romaanin ruotsinkielistä käännöstä mainostetaan jo.
